Saako synnin sanoa synniksi?

"Älkää tuomitko", Jeesus varoitti, mutta onko se tuomitsemista, jos yleisellä tasolla sanoo synnin synniksi?

  Hienotunteisuus ja loukkaamisen pelko voivat mennä niin pitkälle, että ne muuttuvatkin välinpitämättömyydeksi.

"Ei saa tuomita!"

 Synti, eli rikkominen Jumalan tahtoa vastaan, lähtee ihmisen sydämestä. Se ei ole vain yksittäisiä tekoja, vaan tila, joka kattaa koko langenneen ihmiskunnan. Puhutaan perisynnistä ja langenneesta luonnosta. Kenelläkään meistä ei ole varaa lausua toiselle syntisyyden perusteella kadotustuomiota ilman, että tulee samalla perusteella lausuneeksi sen itselleen. Vain Jumala voi antaa sellaisen tuomion.

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan." (Matt. 7: 1-2; 1938) 

Syntisen luonnon takia meistä jokainen, joka ylipäätään on tehnyt valintoja, on tehnyt myös syntiä. Eikä Jumalan lakia voi rikkoa vain vähän, jostain kohtaa, ja sitten puolustella itseään, "mutta tuota ja tuota käskyä en ole rikkonut!" ja jakaa tuomioita muille ihmisille (Jaak. 2:10). Jumalan laki on pyhä kokonaisuus. Vain täydellinen rakkaus ja kuuliaisuus Jumalaa kohtaan olisi riittävää ja täyttäisi koko lain. Kukaan meistä ei ole siihen pystynyt.

  Mutta onko se toisen ihmisen tuomitsemista, jos tuo esiin Jumalan sanassaan ilmaiseman tahdon, miten meidän kaikkien tulisi elää ja mikä toisaalta on Hänen tahtonsa vastaista? Ei tietenkään, mutta aika usein tällaiseen oletukseen ja syytökseen törmää.

Suhtautuminen on tyypillisesti epäjohdonmukaista. Nimittäin käytännössä kaikki hyväksyvät mukisematta, että esim. pahoinpitelemisen, varastamisen, väärän todistuksen antamisen ja puolison pettämisen todetaan olevan syntiä, mutta tiettyjen muiden syntien kohdalla sanotaankin, että puhuminen synnistä on tuomitsemista ja siten puhujan, joka itsekin on syntinen, tekopyhyyttä.

Suhtautuminen on epäjohdonmukaista toisellakin tavalla. Sillä keskustelun edetessä käy yleensä ilmi, että "ei saa tuomita!" ja "olet tekopyhä!" -syytösten taustalla onkin pyrkimys osoittaa, ettei kyseinen teko ole syntiä ollenkaan.

  Meidän kulttuurissamme ja aikanamme tällä tavalla suhtaudutaan yleisesti mm. seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen liittyviin synteihin. Raamatun mukaan seksi kuuluu avioliittoon (1. Kor. 7:2), avioliitto on miehen ja naisen välinen (Matt. 19:4-6) ja sukupuoli Jumalan luoma eli biologinen (1. Moos. 1:27). Jos kristitty ilmaisee uskovansa tähän kokonaisuuteen – vaikka tekisi niin ketään sormella osoittamatta – häntä saatetaan syyttää muiden tuomitsemisesta.

Usein kuulee sanottavan esim. terrori-iskujen ja muiden hirmutekojen kohdalla, "tuomitsen tämän teon". Teon ja tekijän tuomitseminen ovat eri asioita, ja jokainen ymmärtää sen. Uskovainen, sanoessaan synnin synniksi yleisellä tasolla, ei osoita sormella niinkään vähää, että viittaisi jonkun tekoon, vaan tuo vain esiin, mitä Jumala on meille Raamatussa ilmoittanut.

 

Hienotunteista välinpitämättömyyttä

"Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme." (Hepr. 4:12)

  Minusta on hyvä, että minua on loukattu Jumalan sanalla ja kerrottu, että minäkin olen syntinen. Se sai minut haluamaan anteeksiantoa ja parannusta synnistä. Niin suuri hienotunteisuus, että se ylittää totuudessa pysymisen, on itse asiassa välinpitämättömyyttä – se on lähimmäisen rakastamisen vastakohta.

Kunnioittava suhtautuminen toisiin ihmisiin, myös eri tavoin uskoviin ja ajatteleviin, on hyvä asia ja kristityn tulee aina pyrkiä siihen. Se ei saisi kuitenkaan estää omien näkemysten ja uskon ilmaisemista  ja avointa keskustelua, jossa erilaisenkin näkemyksen voi tuoda esiin. Ei taida olla sattumaa, että yhteiskunnassamme, jossa saa herkästi (ja aika usein perusteettomasti) "vihaajan" ja "tuomitsijan" leiman otsaansa, on niin paljon myös välinpitämättömyyttä.

  Pelastuksen evankeliumista kertominen on välittämistä, jossa huomioidaan ihmiselämän iankaikkinen ulottuvuus. Viesti menettää merkityksensä, jos loukkaamisen pelossa ei uskalleta sanoa, että ihmiset ovat syntisiä ja Jumalan anteeksiannon tarpeessa.

Ilosanoma on juuri siinä, että vaikka meistä jokainen on ansainnut kadotustuomion, Jumala haluaa antaa meille sen sijaan armon ja iankaikkisen elämän luonaan. Hän kutsuu syntisiä Jeesuksen luo ja parannukseen.

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9; 1938)

Edellä sanoin, ettei meistä kukaan ole pystynyt täyttämään Jumalan lakia. Tämän vuoksi Jumala lähetti Poikansa: Jeesus syntyi ihmiseksi, täytti lain puolestamme ja toi ristillä sovinnon. Jumalan laista ja sen rikkomisesta eli synnistä puhuminen ei siten ole tuomion julistamista, vaan sen kautta juuri armo tulee ymmärrettäväksi.

"Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:17; 1938)

Abortti ja jälleennäkemisen toivo

  Vaikkei lapsista tulekaan kuoltuaan enkeleitä, kuten joskus kuulee sanottavan, heidän paikkansa on Taivaassa, Jumalan luona. Aborttia katuvallakin on Jeesuksessa siten toivo lapsensa jälleennäkemisestä.

Uskon jälleennäkemiseen

  Olen itse tehnyt abortin nuorena. Muutama vuosi sen jälkeen, kun en ollutkaan päässyt siitä yli noin vain, vaan teko vaivasi minua, päädyin silloin tällöin seurailemaan aborttiaiheisia keskusteluja netissä. Vaikka ne, jotka olivat aborttioikeuden puolesta (ja siten "minun puolellani" tuolloin), tarjosivat ymmärrystä ja empatiaa abortin tehneille, en osannut enkä halunnut vastaanottaa sitä.

Minua ei lohduttanut, että puolellani oltiin. Halusin olla samalla puolella kuin lapseni. Ja samalla puolella kuin Jumala, johon uskovaiset aborttivastaiset keskusteluissa usein viittasivat ja jonka olemassaoloon siihen aikaan jotenkin epämääräisesti uskoin.

  Vuosia siitä eteenpäin korvani avautuivat evankeliumille: Jumalan "puolelle vaihtaminen" on mahdollista, ja se tapahtuu, kun uskoo Jeesukseen, syntiemme sovittajaan ja kuolleista nousseeseen elämän Herraan. Jeesus on Tie taivaallisen Isän luo (Joh. 14:6). Jumalan anteeksiannon kautta minut on siirretty Hänen yhteyteensä.

  Jeesukseen sisältyy toivoni, että tulen näkemään syntymättömän lapseni Taivaassa. Jälleennäkemisen toivosta minua muistuttaa mm. eräs Toisen Samuelin kirjan kohtaus Raamatussa. Kun kuningas Daavidin ja Batseban aviorikollisesta suhteesta syntynyt lapsi sairastui vakavasti heti syntymänsä jälkeen ja kuoli vain seitsemän päivän ikäisenä, Daavidia lohdutti usko, että hän menee aikanaan samaan paikkaan kuin lapsensa.

"Enhän minä enää voi palauttaa häntä. Minä menen hänen tykönsä, mutta hän ei enää palaja minun tyköni." (2. Sam. 12:23; 1933)

Taivasten valtakunta kuuluu lapsille

"Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä." (Mark 10:13-16)

   Miksi Jeesus asetti lapsen esimerkiksi Taivaaseen pääsemisestä? Koska Taivaaseen pääsee vain armosta, Jumalan hyvyyden tähden. Pieni lapsi on tarvitseva, avuton, hoivaajan hyvyydestä riippuvainen; lapsi ei tarjoa mitään huolenpidon hinnaksi eikä hänellä ole mitään tarjottavaakaan. Avuttomuudessaan pieni lapsi vain vastaanottaa sen elämää ylläpitävän hyvän, mitä hänelle tarjotaan. Jumalan armo on ansaitsematonta rakkautta, ja pieni lapsi on sille vastaanottavainen.

  Minä en vastannut syntymättömän lapseni tarpeeseen, vaikka minun olisi kuulunut, mutta Jumala otti hänet luokseen. Englannintaitoisille suosittelen saarnavideota Why Jesus Blessed the Little Children?, jossa opetetaan Raamattuun perustuen, kuinka pienet lapset kuuluvat Jumalalle ja pääsevät kuollessaan armosta Hänen luokseen.

"Niin hän kutsui tykönsä lapsen, asetti sen heidän keskellensä  ja sanoi: "Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan."" (Matt. 18:2-3; 1938)

  Jos Taivaaseen pääseminen riippuisi omista teoistamme ja tekemättä jättämisistämme, kukaan ei pelastuisi, "sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta" (Room. 3:23). Onneksi pelastus ei perustu meidän tekoihimme, vaan Jumalan armoon (Ef. 2: 8-9). Se vastaanotetaan lapsen tavoin: yksin siihen uskoen ja luottaen.




 

Voiko Jumala puhua unien kautta?

  Raamatussa kerrotaan Jumalan puhuneen joskus myös unien kautta sekä antaneen viisauden unien tulkitsemiseen. Tapahtuuko sellaista edelleen?

Esimerkkejä Raamatusta

 Vanhan Testamentin Joosef on yksi tunnetuimmista Raamatun henkilöistä, jolle Jumala antoi symbolisia enneunia sekä unienselittämisen lahjan.

Kun Joosef innoissaan kertoi veljilleen nähneensä mm. sellaista unta, että veljien viljalyhteet kumarsivat hänen viljalyhdettään, veljet, jotka jo valmiiksi kadehtivat Joosefia, pitivät häntä ylimielisenä ja vihasivat häntä entistä enemmän. Vihassaan he myivät Joosefin orjaksi Egyptiin. Teko johti tapahtumasarjaan, jonka päätteeksi veljet todellakin joutuivat kumartamaan Egyptin käskynhaltijaksi kohonnutta Joosefia (1. Moos. 43:28).

"Joosef, joka oli Egyptin käskynhaltijana, myi viljaa kaikille ihmisille. Niin myös Joosefin veljet tulivat hänen eteensä ja lankesivat kasvoilleen maahan." (1. Moos. 42:6)

"Silloin Joosef muisti unet, jotka hän oli nähnyt heistä." (1. Moos. 42:9)

Egyptissä ollessaan Joosef myös tulkitsi muiden symbolisia unia Jumalalta saamallaan viisaudella, esim. faraon unen seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta lehmästä, jotka ennustivat ensin tulevia viljavia vuosia ja niitä seuraavia nälkävuosia sekä ratkaisua nälänhädän yli selviämiseen (1. Moos. 41:15-36).

  Vanhassa Testamentissa mm. profeetta Daniel sai Herralta näkyjen ja sanojen lisäksi unien selittämisen kyvyn (Dan. 1:17). Uudessa Testamentissa apostoli Pietari toisti profeetta Joelin ennustuksen:

"Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala,
minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin.
Teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat,
nuorukaiset näkevät näkyjä ja vanhukset ennusunia." (Apt. 2:17)

  Uuden Testamentin Joosefille, Jeesuksen maanpäälliselle isälle, ilmestyi unessa Herran enkeli, joka toi hänelle ihmeellisen viestin:

"Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä." (Matt. 1:20-21)

Herran enkelin ilmestyminen unessa on tietenkin jo eri asia kuin symboliset unet, mutta halusin tämänkin mainita tavoista, joilla Jumala on unen kautta puhunut uskoville Raamatussa.


Tapahtuuko sellaista yhä?

   Suurin osa mm. netin Raamatunopetussivustoilta löytämistäni aihetta käsittelevistä kirjoituksista on sillä kannalla, että Jumala voi yhä joskus puhua uskovaisille symbolisten unien kautta. Kaikki kuitenkin muistuttavat, että kristinuskon ilmoitukseen unet ja niiden tulkinnat eivät tuo mitään lisää – kristinuskon perussanoma on ilmoitus pelastuksesta Jeesuksessa Kristuksessa, jota tarjotaan kaikille ja joka vastaanotetaan uskossa Häneen (Room. 3:21-26). Ilmoitus eli evankeliumi on Raamatun ydinsanoma, ja se on valmis ja täydellinen.

Tämä on tärkeää pitää mielessä. Yleisen ilmoituksen puitteissa unet ja tulkinnat voivat kuitenkin parhaimmillaan koitua unennäkijän johdatukseksi, rohkaisuksi ja lohdutukseksi, joskus varoitukseksikin henkilökohtaisissa elämäntilanteissa.

Toinen tärkeä muistutus on, että uni voi olla Jumalalta vain, jos se on linjassa Raamatussa ilmoitetun kanssa – Jumala ei koskaan puhu unienkaan kautta kenellekään sellaista, mikä on ristiriidassa siihen nähden, mitä Hän on ilmoittanut Raamatussa. Vaikka uni kävisi toteen ihmeellisellä tavalla, sitä ja sen näkijää ei tule seurata, vaan tulee seurata ainoastaan Jumalaa (5. Moos. 13:2-5).

  Viime kädessä kysymys siitä, onko nämä kriteerit täyttävä uni Jumalalta vai ei, jää tietysti kunkin henkilökohtaisen uskon varaan. Eivätkä kohtaamani uskovaiset, jotka ovat nähneet tavalla tai toisella johdatukseksi koituneita unia, yleensä pyrikään vakuuttelemaan muita, että heidän unensa oli Jumalalta.

Olen itsekin nähnyt symbolisia unia, joista olen saanut rohkaisua ja lohdutusta ja jotka ovat omalla tavallaan ohjanneet minua esim. suhtautumaan johonkin elämäni haasteeseen Jumalan mielen mukaisella tavalla. Raamattuun luottavana, evankeliumikeskeisenä kristittynä pidän kuitenkin tärkeänä huomioida aina kriittinen näkökulma aihetta koskevissa pohdinnoissa.

Unet, jotka koituivat johdatukseksi, rohkaisuksi ja lohdutukseksi

  En ota kantaa siihen, ovatko esim. seuraavat unet, joista olen kuullut kristittyjen kertovan, Jumalan antamia. Siten ne eivät ole vastaus postaukseni otsikkoon. Ne ovat kuitenkin, viimeistään uskovaisen näkijänsä tulkinnan kautta, ohjanneet Jumalan tahdon mukaiseen suuntaan.

  Eräs avioeron partaalla ollut uskovainen nainen kertoi nähneensä unen, jossa keskusteli miehensä kanssa vuosien takaisesta riitaa aiheuttaneesta asiasta, jonka hän oli muuten jo unohtanut. Nainen koki, että unessa häntä neuvottiin ottamaan asia puheeksi aviomiehen kanssa. Nainen teki niin kuin unessa neuvottiin, ja he keskustelivat asiasta ensimmäistä kertaa sovussa. Keskusteluyhteyden avauduttua pariskunta ajan mittaan luopui erosuunnitelmistaan.

  Toinen uskovainen kertoi nähneensä vaikuttavan unen, jossa hän kiipesi korkealle vuorelle. Kipuaminen oli vaivalloista ja vaarallista: hän asetti kätensä kalliolohkareelle, joka irtosi, ja juuri ja juuri sai otteen toisesta kohtaa ja pystyi voimiaan pinnistämällä nostamaan itsensä ylemmäs. Lopulta hän saavutti vuoren huipun ja katseli maisemia korkealla seisten.

Parin päivän kuluttua unennäkijä sai vakavan sairauskohtauksen, vammautui, ja joutui käymään läpi vuosia kestävän rankan kuntoutuksen, jossa mm. opetteli uudestaan kävelemään. Hän itse uskoi, että Jumala oli unen kautta valmistellut häntä raskaaseen koitokseen sekä rohkaissut taistelemaan.

  Näin itse neurologisen sairauteni pahenemisvaiheen alussa erikoisen unen, jossa eräiden vuosia aiemmin kuolleiden, iäkkäiden sukulaisteni ruumiit heräsivät eloon. Ensin näky oli niin hurja ja kammottava, etten olisi halunnut nähdä sitä, mutta unessa esiintynyt valkotakkinen patologi totesi rauhallisesti ilmiön olevan "ihan normaali". Kuolleet muuttuivat heitä katsellessani eläviksi, nuoriksi, hyvinvointia ja terveyttä säteileviksi, liikkumiseltaan eleganteiksi. Unen painajaismaiset elementit väistyivät, ja lopussa se oli liikuttavan ihana.

Omalla hurjalla tavallaan uni vahvisti uskoa kuolemanjälkeiseen elämään: ylösnousemus ei ole vain jokin kaunis fantasia, vaan todellinen ruumiillinen tapahtuma, tämän konkreettisen todellisuuden ulottuvuus. Sairauden keskellä ei ole syytä menettää toivoaan.

Uni sai minut myös ymmärtämään paremmin Raamatun kohtaa, jossa profeetta Hesekiel kuvailee tyrmistyttävän havainnollisesti Herralta saamaansa kuolleistaherättämisnäkyä, jossa kuolleet "luut lähenivät toisiaan ja liittyivät yhteen nivel niveleltä" kalisevaa ääntä pitäen (Hes. 37:1-14). Näyn lopussa Herra herättää kuolleet henkiin: "Minä panen teihin henkeni, niin että te heräätte eloon, ja vien teidät maahanne. Silloin te tiedätte, että minä, Herra, teen sen minkä olen luvannut tehdä." (Hes. 37:14)

Ilmastonmuutosmietteitä: kulutuksen kohtuullistaminen

  Ihmisvaikutteisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja hidastamiseksi esitetään elintason tuntuvaa alentamista länsimaissa. Löytyykö kulutuksen vähentämiselle tukea Raamatusta?

Hyvä elämä = kohtuullinen elämä

  Kuulun niihin suomalaisiin, joille juuri päättynyt ennätyshellejakso aiheutti (ainakin viimeiset pari viikkoa) enemmän tuskaa kuin nautintoa. Trooppisina öinä, kun en saanut nukuttua, aloin lukea lehtijuttuja ja asiantuntijoiden kirjoittamia artikkeleita ihmisvaikutteisesta ilmastonmuutoksesta eli "maapallon muuttumisesta pannuhuoneeksi".

  Luonnonsuojelu sisältyy syvällisesti kristinuskoon: Raamatussa kerrotaan Jumalan antaneen ihmisen tehtäväksi luomakunnan vallitsemisen, mikä tarkoittaa olennaisesti siitä huolehtimista, sillä Jumala totesi luomastaan, että "kaikki oli hyvää" (1. Moos. 1:26-31). Jumalan luomistyön moninaisuuden vaaliminen on arvokasta ja meillä on siihen pysyvä velvollisuus.

  Meillä hyvinvointimaissa ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja hidastamiseksi esitetään kulutuksen tuntuvaa vähentämistä. Kulutuksen kohtuullistamiselle onkin vahva perusta Raamatussa.

Materian tavoittelemisen kohtuullisuus sisältyy syvällisesti kristinuskon käsitykseen hyvästä, viisaasta elämästä. Kun ruumillinen tarve – esim. nälkä, jano ja suojan tarve – on tyydytetty, mutta materian haaliminen jatkuu, aletaan puhua ylenmäärästä, liiallisuudesta, ahneudesta. Turhamaisuus, josta Raamatussa varoitetaan, liittyy usein juuri ylenmääräisyyteen: se, mikä menee yli tarpeen, on turhaa. Turhuudelle omistautuminen on turhamaisuutta.

"Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin,
eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa
tarpeekseen.
Tämäkin on turhuutta." (Saarn. 5:9)

Kohtuullisuuteen pyrkiminen kytkeytyy järkevyyteen. On järkevää tavoitella ruokaa nälkäänsä ja juomaa janoonsa, mutta kun päämäärä on saavutettu ja tarve tyydytetty, haaliminen ei enää ole järkevää, vaan päämäärätöntä. Esim. englannissa yksi 'kohtuutonta' tarkoittavista sanoista onkin 'unreasonable', joka tarkoittaa kirjaimellisesti järjetöntä – sitä että tavoittelee jotain ilman järjellistä syytä.

   Ekologista elämäntapaa koskevassa keskustelussa on tarpeen muistaa eräs toinen kristinuskon opetus: kukin tarkatkoon omaa vaellustaan sen sijaan, että osoittaisi sormella muita (Room. 2:1-3). Kohtuudessa pysyminen on hyväksi kaikille, ja sitä pitäisi mielestäni opettaa enemmän kristittyjen keskuudessa – onhan sille vankka perusta Raamatussa, mutta käytännössä oikean rajan etsiminen on omantunnon kysymys.


Entä nautinnot?

  Kohtuudessa pysyminen sekoitetaan joskus periaatteelliseen nautintokielteisyyteen, joka ei kuulu kristinuskoon. Jos käytetään yksinkertaisuuden takia esimerkkinä taas ruokaa ja juomaa, niin itselle mieluisan ruoan ja juoman tavoitteleminen on ymmärrettävää eli järjellistä – onhan Jumala luonut meille makuaistin (ja muutaman muunkin aistin) ja monipuolisesti maukasta ravintoa.

Jeesus puhui omien tapojensa erilaisuudesta verrattuna äärimmäisen askeettisesti eläneeseen Johannes Kastajaan. Raamatussa Johanneksen kerrotaan eläneen autiomaassa heinäsirkoilla ja villimehiläisen hunajalla (Matt. 3:4) eikä hän syönyt leipää ja juonut viiniä, kun taas Ihmisen Poika eli Jeesus "söi ja joi" (Luuk. 7:34). Hyönteisruokavaliollakin pysyisi ehkä elossa, mutta ei ole kohtuutonta valita mieluummin ruoka, joka maistuu omasta mielestä hyvältä. Tosin jotkut ovat kuvailleet heinäsirkkojenkin makua hyväksi...

  Materiaalisesti pienimuotoisempaan elämään pyrkiminen ei missään nimessä tarkoita, että pitää luopua aistinautinnoista; niiden tavoittelu ei vain ole elämän tarkoitus kuten ei ylenmäärin haaliminenkaan. Luojan kiitos, nimittäin ainakin minulle esim. hyvä ruoka on tärkeä, iloa tuottava asia!

Hengellistä tarvetta ei voi täyttää materialla

"Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton?" (Ps. 42:12; 1933)

  Ehkä yksi kohtuuttoman kuluttamisen syy on yritys tyydyttää ei-materiaalisia tarpeita materialla? Yritys on tietysti tuomittu tuhoon: paitsi että todellinen tarve ei täyty, materiaa puolestaan haalitaan yli tarpeiden.

Melko yleistä lienee myös omanarvontunnon vahvistaminen ostelemalla, materiaalisesti liiallisella ja joskus mahtailevallakin elämäntyylillä. Tämä voi tapahtua vaivihkaa kulttuurissa, jossa ihmisiin viitataan yhä useammin kuluttajina. Todellinen tarve, joka tässä kohtaa on tarve kokea olevansa arvokas sellaisenaan, ihan vain ihmisenä, ei täyty.

  Kohtuudessa pysyminen materian tavoittelemisessa on viisasta, mutta Jumalan rakkauteen kohtuus ei päde. Raamatussa Jumalan hyvyyttä ja rakkautta kuvataan ylitsevuotavaksi, runsaaksi, ylenpalttiseksi. Psalmissa 23 Daavid sanoo maljansa olevan ylitsevuotavainen Jumalan hyvyyden ja rakkauden ympäröimänä. Ja Uudessa Testamentissa Paavali opettaa Jumalan anteeksiantavasta rakkaudesta:

 "mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi" (Room. 5: 20; 1938)

  Ihmisen syvimmän tarpeen voi täyttää yksin Jumala, ja Hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä. Kun Raamatussa varoitetaan mahtailevasta elämästä, ahneudesta ja turhamaisuudesta, sekin on tarkoitettu meidän parhaaksemme. Jumalan tahto ei ole kurjistaa elämäämme tarkoituksettomin rajoituksin, vaan ohjata meitä hyvään ja saada Hänen antamansa elämä kukoistamaan meissä.

"Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa." (Ps. 42:3; 1933)

Uskonkriisit ja -ahdistukset

 Joskus kristitty voi kokea uskonelämässään ahdistuksia ja kriisejä. Esim. jotkut opilliset kysymykset voivat alkaa vaivata mieltä suhteettoman paljon. Samoin ristiriidat ja epävarmuudet suhteessa muihin uskoviin voivat äärimmillään johtaa koko uskon mielekkyyden kyseenalaistamiseen. Tai joku tietty lause Raamatussa voi alkaa ahdistaa uskovaista tai kristinuskosta kiinnostunutta etsijää.

(Pidän kahden viikon helleloman. Seuraava blogikirjoitus siis tiistaina 14.8!)

Ei pelkkää ruusuilla tanssimista

 Minulla on ollut pari "ahdistuksen jaksoa" näiden reilun seitsemän vuoden aikana, kun olen ollut uskossa. Pahoja kriisejä en ole kokenut, mutta tiedän, että sellaisiakin uskovainen voi käydä läpi. Minun ahdistukseni ovat yleensä koskeneet joitain vaikeasti ymmärrettäviä teologisia oppeja, kuten predestinaatio- eli ennaltamääräämisoppia.

Yhdessä vaiheessa, melko tuoreena uskovaisena, aloin pohtia Taivaan ja ikuisen elämän mielekkyyttä: kristinuskossa puhutaan jatkuvasti pelastuksesta eli Taivaaseen, Jumalan yhteyteen pääsemisestä – aloin pohtia, mitä se Taivaassa oleminen, tämän kaiken päämäärä, sitten oikein on.

Joskus kuulee kristityn kertovan paikallisseurakunnassa kokemistaan vaikeuksista, joiden myötä hän on ajautunut pahimmillaan kyseenalaistamaan koko uskon mielekkyyttä. On seurakuntia, joissa opetus keskittyy suhteettoman paljon hengellisiin erityiskokemuksiin (esim. kielillä puhumisen armolahjaan ja ihmeparantumiseen sairauksista) ja uskovainen alkaa kokea, että hänessä ja hänen uskossaan on jotain vialla, jos hänellä ei ole tuollaisia kokemuksia.

Joskus taas seurakunnan jäsenet kokevat, että heiltä odotetaan tarkkaan määrättyä olemusta, puhetta ja käyttäytymistä. Ts. yhteisössä muodostuu yhdenmukaisuuden paine sellaisten ominaisuuksien ja tapojen osalta, jotka eivät edes kuulu mitenkään Raamatussa ilmaistuun, Jumalan tahdon mukaisen opetuksen piiriin.

Tai kristitty saattaa alkaa muiden kokemuksista kuullessaan ajatella, että uskossa Jeesukseen olemisen pitäisi tuntua tietynlaiselta, ja jos hänen oma elämänsä on vain ihan "tavallista", vailla sen kummempia elämyksiä, hän voi alkaa hakea juuri niitä elämyksiä eri tahoilta ja ahdistua lisää.

 Monet, varsinkin tuoreet uskovaiset sekä kristinuskosta kiinnostuneet, saattavat jumittua johonkin tiettyyn lauseeseen Raamatussa, kokea sen jollain tavalla muodostavan esteen itsensä ja Jumalan välille, jolloin hänen elämänsä ja suhteensa Jumalaan täyttyy ilon ja toivon sijaan huolella ja masennuksella.

Palaaminen yksinkertaiseen evankeliumiin

 Blogissani tuon jatkuvasti esiin evankeliumin totuutta. Se nimittäin on koko kristinuskon perusta ja Raamatun ydinsanoma aina Vanhan Testamentin alusta Uuden Testamentin loppuun.

Vaikka esim. edellä mainitsemani ongelmat, ristiriidat ja uskonkriisit edellyttävät toisinaan myös tapauskohtaista selvittelyä, ja joskus kristitty tai kristinuskosta kiinnostunut etsijä tarvitsee sielunhoidollista apua, parantava yleislääke uskonelämän ahdistuksiin ja kriiseihin on minusta juuri kristinuskon perusasiaan eli evankeliumiin palaaminen.

Evankeliumi on siis, että Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen syntymään ihmiseksi ja pelastamaan meidät, syntiin langenneet ihmiset – meidät, joilla ei muutoin ollut toivoa. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme Golgatan ristillä ja nousi kuolleista! Jeesus voitti synnin ja kuoleman. Jokainen joka uskoo Pelastajaan ja Herraan Jeesukseen, perii ikuisen elämän Taivaallisen Isän luona. Evankeliumia tarjotaan jokaiselle.

 Jos jokin opillinen erityiskysymys alkaa vaivata minua suhteettoman paljon sekä mahdollisesti muodostaa kiilaa minun ja kyseisen opin kohdalla eri kannalla olevien uskovaisten välille, muistutan itseäni siitä, että evankeliumin totuus on kristinuskon ydin, josta lähtien Jumalan Pyhä Henki yhdistää kaikki uskovaiset.

Minusta kannattaa ihan olla tarkkana, ettei ajaudu pois evankeliumista kristillisen uskon keskiönä, vaikka välillä pohtisi oikein syvällisestikin jotain erityiskysymystä.

 Tämä on mielestäni erityisen hyvä lääke niissä ongelmissa, joiden aiheuttajana on suhteeton elämyskeskeisyys ja oletus, että jos uskossa oleminen ei tunnu tietynlaiselta, jotain on vialla. Jos kristityllä on olo, että mikään ei tunnu miltään (vaikka aiemmin mahdollisesti on tuntunut), on vain pysyttävä Jumalan sanassa ja evankeliumissa, koska siinä on pelastus – ja vain sitä kautta se aito ilo ja innostuskin voivat tulla koettaviksi (uudelleen).

Keskiössä emme ole me ja meidän kokemuksemme ja tekomme, vaan Jeesus, jossa Jumala on toteuttanut pelastussuunnitelmansa.

Ehkä joskus on niinkin, että evankeliumin ihmeellisyys ja hyvyys ei tunnu miltään, jos ihminen on unohtanut olevansa jatkuvasti Jumalan armon tarpeessa? Jos vertailee itseään muihin ihmisiin ja kokee sillä perusteella olevansa itse asiassa hyvä ihminen ja suurin piirtein virheetön omana itsenään, niin mihin ilosanomaa Jumalan anteeksiannosta edes kokisi tarvitsensa? Tämän takia on tärkeää, että synti reilusti saarnataan synniksi. Se ei ole tarpeen luomista, vaan meidän tosiasiallisesta tilastamme muistuttamista.

 Parantava lääke yhteen Raamatunlauseeseen jumittumiseen niin ikään on evankeliumi, koska se todellakin on Raamatun ydinsanoma: jo Raamatun alussa profetoidaan Jeesuksen tuoma pelastus, ja profetiat tulevat yksityiskohtaisemmiksi Vanhan Testamentin profeettojen kirjoissa, kunnes Uudessa Testamentissa kerrotaan Jeesuksen syntymä ihmiseksi, elämä maailmassa sekä ristinkuolema ja ylösnousemus.

Tarvittaessa sielunhoitotaitoinen ja Raamatun tunteva uskovainen voi auttaa löytämään evankeliumin punaisen langan halki Raamatun kirjojen ja siten osoittaa yhteen lauseeseen jumittumisen suhteettomuuden. Ilosanoma Jumalan armahtavasta rakkaudesta on se, minkä Jumala haluaa meille sanassaan kertoa.

 Mainitsin edellä, että uskonelämäni alkutaipaleella ajoin itseni pikku kriisiin pohtiessani Taivaan ja ikuisen elämän mielekkyyttä. Evankeliumin äärellä oivalsin, että Jumalan luona kaikki on vihdoin niin kuin pitää ja "olemme perillä"; sen takia eksistentiaalista kaipuuta, joka usein vaivaa ihmisiä täällä maailmassa ja on mm. tylsistymisen aiheuttaja, ei enää ole.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17; 1938)

Eettisen aborttikeskustelun ongelmia

Keskustellaanko abortista Suomessa lainkaan eettisestä näkökulmasta? Abortti on laillinen, mutta tarkoittaako tämä, että se on eettisenä kysymyksenä loppuunkäsitelty?

Miten evankeliumin totuus valaisee ihmisarvoa?

Tarve avoimelle keskustelulle

 Suomea sanotaan joskus yhden totuuden maaksi. Kun ilmaus ymmärretään moninäkökulmaisen keskustelun puuttumiseksi, mielestäni kritiikki on melko oikeaan osuva abortin kohdalla.

Eettisenä kysymyksenä aborttia ympäröi Suomessa omituinen hiljaisuus. Kun aborttia vastustavat ihmiset tuovat esiin syntymättömän lapsen oikeutta elää, aborttia puolustavat "vastaavat" puhumalla pelkästään naisten oikeuksista. Todellista vuorovaikutusta syvemmällä, eettisellä tasolla ei juuri ole.

Naisten oikeudet, ja ihmisoikeudet ylipäätään, on tärkeä aihe sekin, mutta minusta on alkanut tuntua, että suurimmalle osalle asiantuntijoista ja esim. poliittisen kentän mielipidevaikuttajista ei koskaan ole sopiva hetki puhua syntymättömän lapsen oikeudesta elää. Miksi molemmista ei voisi olla julkista keskustelua, sekä abortista että naisten oikeuksista?

Vaikka olen itse aborttivastainen, en ole vaatimassa muuta kuin keskustelua aiheesta. Näen epärealistisena sen, että abortti yhtäkkiä kiellettäisiin Suomessa. Pikemminkin, jos oikeus elää -näkökulma olisi edes tunnustettuna osana julkista keskustelua, ihmiset voisivat muodostaa kantojaan aidosti erilaiset näkökulmat huomioiden – luulisi, ettei kenelläkään sivistyneen ja avoimen keskustelukulttuurin kannattajalla olisi mitään sitä vastaan.

Se että abortti on laillinen ei mielestäni ole riittävä peruste laittaa pistettä eettiselle keskustelulle.

Nyt aiheesta keskustellaan lähinnä netissä (ja sekin ajautuu usein pelkäksi riitelyksi ja provosoinniksi); aborttiin eettisesti ongelmallisena suhtautuvista ihmisistä piirtyy helposti kuva räyhäävänä äärisakkina, mikä ei oikeasti pidä paikkaansa.

Minusta vaikuttaa, että itse asiassa enemmistö suomalaisista näkee abortin jollain tavalla eettisesti ongelmallisena; monet eivät vain koskaan erittele ongelmaa syvemmin. Tyypillinen nettikeskustelujen heitto, "kyseessä on vain solymöykky", ei nähdäkseni vastaa ihmisten ajattelua ainakaan laajalti. Ihan kuin monet eivät vain uskaltaisi ajatella pidemmälle. Ehkä olen väärässä, mutta tällainen vaikutelma minulle on muodostunut.

 Suomessakin on aikoinaan herättänyt paheksuntaa ns. aborttikuvien julkaiseminen. Kuvat järkyttävät eikä niitä ei haluta ihmisten nähtäville. Samalla tavalla torjuvasti suhtaudutaan usein myös kirjallisiin kuvauksiin siitä, mitä aborttitoimenpiteessä (lähinnä myöhäisten viikkojen kirurgisessa abortissa) tapahtuu. Kuvien ja toimenpidekuvausten torjuminen on paitsi ymmärrettävää (en minäkään halua aborttikuvia katsella), myös paljastavaa kaiken hiljaisuuden keskellä: ne konkretisoivat sen, mistä abortissa oikeasti on kyse eikä sitä haluta nähdä eikä kuulla.

Näen tilanteen niin, että julkiselle keskustelulle olisi kyllä tarvetta, mutta aiheesta vaietaan – se on tabu. Toinen vaihtoehtohan olisi, että vain pieni vähemmistö tulisi koskaan pohtineeksi aborttia elämän kunnioittamisen näkökulmasta.

Omantunnonvapaus eli hoitohenkilökuntaan kuuluvan työntekijän laissa säädetty vapaus kieltäytyä tekemästä aborttia (ja eutanasiaa) omantunnon syistä, olisi avannut julkisesti tunnustetun tilan ja näkökulman eettiselle aborttikeskustelulle. Minusta tämä olisi tervetullut uudistus. Valitettavasti aiheesta tehty kansalaisaloite ei mennyt Suomessa läpi pari vuotta sitten.

 Miksi minua kristittynä kiinnostaa?

"Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä." (Joh. 1:1-3)

  Ihmisen ehdoton arvo ei ole kristinuskossa jokin irrallinen "uskonkappale" ristinsovituksen ohella, vaan ne molemmat palautuvat Jeesukseen: Jumalan Sanan eli Jeesuksen kautta luomakunta luotiin, ja syntiinlankeemuksen jälkeen Jumalan Sana tuli lihaksi ja lunasti maailman.

Vaikka elämmekin langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä, se elämän ihme, joka täällä on nähtävissä, perustuu Jeesukseen. Jokaisen ihmisen mittaamaton arvo Jumalan kuvaksi luotuna on toteutunut alun perin Jumalan Sanan, Jeesuksen, kautta.

 Oma polkuni on kulkenut sellaisia reittejä, että niin abortti kuin eutanasiakin koskettavat minua henkilökohtaisesti. Kuten kerroin kirjoituksessani Kuinka tulin uskoon, tein itse nuorena abortin. Sen tunnustaminen syntinä Jumalalle ja anteeksi saaminen olivat merkittävässä osassa uskoon tulemisessani.

Olen aina ollut kiinnostunut eettisistä kysymyksistä, mutta ihan erityisellä tavalla päädyin pohtimaan eutanasiaa ja ihmisarvoa, kun minulla diagnosoitiin MS-tauti; kuten kaikki varmaan tietävät, diagnoosini lukeutuu niihin, joiden perusteella oikeus eutanasiaan irtoaa maissa, joiden laki "armomurhan" sallii. Sairauteni myötä olen seurannut eutanasiakeskustelua aiempaa henkilökohtaisemmasta ja "käytännönläheisemmästä" näkökulmasta. Niin abortti- kuin eutanasiavastaisuuteni perustuu uskolleni ehdottomaan ihmisarvoon, joka puolestaan perustuu Jumalan sanaan.

Toivoessani rehellisempää ja erilaiset näkökulmat sisältävää aborttikeskustelua, toivon ilman muuta, että se johtaisi aborttien vähentymiseen – se olisi ihanteellista. Ihan yhtä paljon toivon kuitenkin, että se omalla tavallaan ohjaisi armollisen Jumalan luo tulemiseen niiden kohdalla, jotka ovat joskus menneisyydessään tehneet abortin.

Me kaikki olemme tehneet syntiä, kuka milläkin tavalla – Jumalan edessä ei ole ns. kahden kerroksen väkeä. "Totuus on tekevä teidät vapaiksi", Jeesus sanoi (Joh. 8:32). Hän ottaa avosylin vastaan jokaisen armoa janoavan (Joh. 6:37).

"Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta." (Joh. 1:14)

Jeesus ei torju ketään

Jeesus tuli maailmaan juuri sitä varten, että syntiset tulisivat Hänen armahdettavikseen eikä Hän aja pois ketään luokseen tulevaa.

Raamatun mukaan Jeesus ei aja pois sellaistakaan, joka tulee takaisin Hänen luokseen.

Syntinen kelpaa Jeesukselle

Yksi lempijakeistani Raamatussa on Joh. 6:37:

"Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois." (Joh. 6:37)

Kuka sitten on tämä Jeesus, joka oli maailman torjuma, mutta joka ei itse aja pois ketään luoksensa tulevaa? Raamatussa meille kerrotaan Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä syntiemme sovitus ja pelastus.

Eräs amerikkalainen saarnaaja kyseli ihmisiltä kadulla, olivatko he koskaan tehneet syntiä, esim. valehdelleet, varastaneet, olleet kunnioittamattomia vanhempiaan kohtaan... Kun he myönsivät niin tapahtuneen, hän yllättäen onnitteli heitä (Jeesukselle kelpaamisesta). Saarnaajan retoriikka oli tietysti humoristista, mutta hän halusi tähdentää evankeliumin radikaalia sanomaa: Jeesuksen ristinsovituksen ansiosta syntiset ihmiset kelpaavat pyhälle Jumalalle.

On sanonta "Jumala rakastaa syntistä, mutta vihaa syntiä." Raamatun ydinsanoman, evankeliumin mukaan se pitää paikkansa. Jeesuksen luo syntinen voi tulla – armahdettavaksi. Sen sijaan jos joku ei tunnusta syntejään synneiksi, vaan oikeuttaa ne, eihän hän silloin edes etsi anteeksiantoa eli sitä, mitä Jeesus on tullut antamaan.

Jeesus kertoi olevansa totuus (Joh. 14:6). Minusta tämän muistaminen on erityisen lohdullista, jos pohtii, voiko Jeesuksen luo mennä kuka vain ja milloin vain. Totuus jää jäljelle, vaikka kaikki muu romahtaisi ja tuhoutuisi; jos niin on käynyt, totuuteen tuleminen on juuri sitä, että tunnustaa kaiken muun romahtaneen ja tuhoutuneen! Jos on tehnyt suuria syntejä, mokaillut rajusti, aiemmin torjunut ja kieltänyt Jeesuksen ja on kaikin puolin epäonnistunut, senkin kaiken voi tunnustaa Jeesukselle eikä Hän aja pois.

Jeesus itse on kantanut ristillä kaiken synnin ja tuhon, jonka olemme saaneet aikaan, ja noussut voittajana kuolleista! On lohdullista muistaa, että Jeesus on se Totuus, joka aina jää jäljelle.

Jeesuksen luo voi tulla takaisin

Raamatun mukaan kaikki Jeesuksen 12 opetuslasta luopuivat Hänestä jossain vaiheessa ja jollain tavalla, mutta meille kerrotaan erityisesti kahdesta: Juudaksesta, joka kavalsi Jeesuksen, ja Pietarista, joka kielsi tuntevansa Hänet.

Vaikka Juudas kavalluksensa jälkeen katui tekoaan (Matt. 27:3-4), hän ei palannut Jeesuksen luo, vaan "meni pois ja hirttäytyi" (Matt. 27:5). Päättelen, että Juudas ei katuessaankaan uskonut Jeesukseen, vaan epäuskonsa takia keskittyi vain omiin tekoihinsa, ajautui epätoivoon ja päätti oman kohtalonsa.

Juudaksen kohdalla tapahtui mitä tapahtui, mutta (teoreettisesti ajatellen) Jeesuksen omien sanojen perusteella voidaan päätellä, että Hän ei olisi ajanut pois Juudastakaan, jos tämä olisi katumuksessaan tullut Hänen luokseen.

Pietari oli käynyt läpi rankkoja vaiheita Jeesuksen ristiinnaulitsemisen edellä. Paitsi että hän kielsi Jeesuksen (Matt. 26:69-75), vaikka oli aiemmin vakuuttanut, ettei niin koskaan tapahtuisi, hän oli aiemmin myös nuhdellut Jeesusta, kun tämä oli kertonut ristiinnaulituksi joutumisestaan (Matt. 16:21):

"Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: "Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!"" (Matt. 16:22-23)

Pietarin järkyttynyt reaktio oli sinänsä inhimillinen ja ymmärrettävä – hän ei halunnut Jeesukselle tapahtuvan mitään pahaa – mutta koska Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus kuuluivat Jumalan pelastussuunnitelmaan, Jeesus komensi Pietaria noin ankarasti siitä, että tämä yritti estellä sitä toteutumasta.

Kun Pietari Jeesuksen vangitsemisyönä vielä tajusi peloissaan kieltäneensä Hänet juuri niin kuin Jeesus oli ennalta kertonut, että tulisi tapahtumaan, voin vain kuvitella, miten surullinen ja pettynyt itseensä hän oli. Kaiken tämän jälkeen Pietari kuitenkin palasi Jeesuksen luo (ja niin palasivat muutkin 10 opetuslasta, jotka olivat kukin omilla tavoillaan luopuneet Hänestä ja paenneet) ja Jeesus otti hänet vastaan (Joh. 21).

Eräässä aiemmassa tilanteessa Jeesus oli kysynyt opetuslapsiltaan, aikovatko nämäkin mennä pois Hänen luotaan, kuten monet muut ihmiset. Pietarin vastaus kuvaa uskoakseni sitä, miten hän näki tilanteensa myös edellä mainittujen rankkojen koettelemusten jälkeen:

"Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä." (Joh. 6:68-69)