Pohdintoja koulukiusaamisesta ja anteeksiannosta

  Jos koulukiusaaminen kerran on väärin, miksi muut kouluyhteisössä eivät puutu siihen? Jos päätyy aina kiusatuksi, tuleeko siitä päätellä, että vika on itsessä?

  Anteeksi antaminen ei tarkoita vääryydelle periksi antamista.

Kouluyhteisön hiljainen hyväksyntä?

  Koulukiusaamista koskevissa nettikeskusteluissa pohditaan aina syviä, perustavanlaatuisia kysymyksiä: hyvyyttä ja pahuutta, oikeaa ja väärää, kostamista, anteeksiantoa... Monenlaisen pinnallisen hölynpölyn keskellä koulukiusaamiskeskustelut kuuluvat virkistäviin poikkeuksiin.

Koulukiusatut janoavat oikeutta – he ovat ehkä oikeudenjanoisin ryhmä ihmisiä, johon olen nettikeskusteluissa törmännyt.

  Ehkä siksi, että ihminen on sosiaalinen olento, jonka ihon alle muilta ihmisiltä saatu palaute aina löytää tiensä, koulukiusatut ajautuvat joskus pohtimaan, onko heissä sittenkin jotain vikaa. Minua itseänikin on aikoinaan koulukiusattu, ja nuo pohdinnat ovat tuttuja.

Jos kiusaaminen oli väärin, miksi muut eivät puuttuneet siihen? Miksi minua on kiusattu kaikissa kouluyhteisöissä – jos aina päätyy kiusatuksi, ehkä vika on silloin itsessä? Miksi yhteisö, opettajia myöten, antoi sille hiljaisen siunauksensa? Voiko enemmistö ihmisistä muka olla väärässä?

  Raamatun mukaan koulukiusaaminen on väärin, vaikka ihmisten enemmistö ja lisäksi yhteisön auktoriteetit hyväksyisivät sen. Kiusaaminen ei johdu kiusatusta, vaan kiusaajan syntisyydestä.

Pilkkaaminen, valheiden levittäminen ja herjaaminen, ihmisen halveksuminen, naurunalaiseksi saattaminen, toista ihmistä vastaan juonitteleminen, toisen heikkouden hyväksikäyttäminen häntä vastaan, väkivaltateot sekä myös vääryyden katsominen läpi sormien ovat syntiä. (mm. Ps. 1:1, 2. Moos. 20:16, Sananl. 14:21, 3. Moos. 19:14, Sananl. 3:29, 1. Moos. 6:13, Sananl. 24:11-12).

  Kertomus Nooan arkista ja vedenpaisumuksesta on järkyttävyydestään huolimatta yksi lempikertomuksistani Raamatussa. Se alleviivaa sitä, etteivät hyvyys ja totuus ole enemmistön päätettävissä. Jumala hukutti vedenpaisumuksessa miljoonia ihmisiä heidän pahuutensa tähden, ja vain kahdeksan ihmistä – Jumalalle kuuliaiset Nooa ja hänen seitsemän perheenjäsentään – pelastui.

  Haluaisin ajatella, että ainakin huomattava osa kouluyhteisöstä kyllä tunnistaa kiusaamisen ja ymmärtää sen olevan väärin. Ne, jotka tunnistavat ja ymmärtävät, voisivat olla avainasemassa kiusatun tukemisessa. Heidän ei tarvitsisi nousta suoraan kiusaajia vastaan, jos he eivät osaa tai uskalla, mutta he voisivat kertoa kiusatulle, että ovat huomanneet kiusaamisen eivätkä hyväksy sitä.

"Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän kuuli ja avasi tien.   Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä voisivat ihmiset silloin?" (Ps. 118:5-6)

 

Anteeksi antaminen ei ole löperyyttä

"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)

  Joskus anteeksi antamisesta puhutaan kuin se olisi periksi antamista vääryydelle, jonkinlainen löperön ihmisen valinta, ja että kaunan kantaminen ja kostaminen taas olisi ainut oikeamielinen vaihtoehto. Varsinkin koulukiusaamiskeskusteluissa käsitykseen törmää aika usein.

Oikeasti anteeksiannon prosessissa vääryys tulee tunnustetuksi vääryydeksi – tunnustus sisältyy anteeksiantoon loogisella välttämättömyydellä: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Jos antaa anteeksi koulukiusaajalleen, se ei tarkoita, että antaisi periksi ja hyväksyisi teon, vaan päinvastoin siinä tulee vahvistaneeksi oikean ja väärän välisen eron sekä julistaneeksi koulukiusaamisen vääräksi – ja anteeksi annetuksi. Totuus tulee tunnustetuksi, mutta kiusattu vain ei (enää) kanna kaunaa kiusaajalleen.

Anteeksi antaminen on myös omaa henkistä hyvinvointia ajatellen kannattava päätös: se on irti päästämistä menneestä, vapautumista.

  Entä jos kiusaaja ei tunnusta tehneensä väärin, ei kadu, ei tee parannusta eikä ole avoin anteeksiannolle? Ymmärtääkseni silloinkin on hyvä antaa anteeksi tai ainakin olla valmis siihen. Tarjoaahan Jumalakin syntien sovitusta ja anteeksiantoa Jeesuksessa kaikille – kaikki vain eivät ota sitä vastaan. Ehkä koulukiusaamiseen syyllistynyt joskus myöhemmin ymmärtää tekonsa, katuu sitä ja ottaa vastaan anteeksiannon?

  Jeesus opetti anteeksi antamisen tärkeydestä:

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Joskus kaunaiset tunteet ja ajatukset vyöryvät takaisin, vaikka on jo antanut anteeksi. Silloin auttaa, että muistuttaa itseään, miten paljon on itse saanut Jumalalta anteeksi – kaikki synnit.

Lohdullisia Raamatunkohtia syntejään katuvalle

  Evankeliumin pelastussanoma syntisille on Raamatun ydinsanoma, ja sen takia Raamattu on täynnä lohdullisia sanoja syntejään katuville. Seuraavat kolme kohtaa ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja koskettavia.

Jumalan armo on suurempi kuin rikkomuksemme

"Sitten Herra kulki hänen editseen ja sanoi hänen kuultensa: »Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri." (2. Moos. 34:6)

  Nämä Jumalan sanat olivat henkireikäni, kun vasta uskoon tultuani luin ensimmäistä kertaa kokonaan Mooseksen lakikirjat eli Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa. Vaikka olin jo alkanut uskoa Jeesukseen ja tiesin saaneeni syntini anteeksi, tuntui silti aika rankalta lukea luetteloita siitä, mitä seuraa lakia rikkoneille. Lakiluetteloita on erityisesti Mooseksen kirjoissa 3.-5.

Luetteloiden sävy on niin vääjäämätön, fatalistinen: jos olet tehnyt näin ja näin, ansaitset tämän ja tämän rangaistuksen, ja Jumalan viha on sinun päälläsi, olet kirottu jne.

Jos ajattelee Jumalan lain edessä ihmistä, joka jo on tehnyt rikkomuksen x, niin vaikka hän kuinka katuu sitä, hän ei saa tehtyä tekemättömäksi. Lain mukaan hänen oma tekonsa määrää hänen kohtalonsa eikä mitään enää ole tehtävissä. Jumalan laki edustaa rikkoneelle eli meille kaikille kuolemaa, koska kaikki ovat tehneet syntiä (Room. 3:23), ja synnin palkka on kuolema (Room. 6:23).

  Minusta on mielenkiintoista, että Herra muistutti Moosesta laupeudestaan, anteeksiannostaan, kärsivällisyydestään, hyvyydestään ja uskollisuudestaan juuri ennen noiden lakiluetteloiden antamista. Jumala muistutti, että Hän voi antaa rikkoneelle anteeksi.

Ja kun Mooses pyysi, että Herra näyttäisi hänelle kasvonsa, Hän ei suostunut pyyntöön, vaan sanoi: "Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon." Sen sijaan Herra siinäkin kohtaa muistutti Moosesta armostaan ja anteeksiannostaan (2. Moos. 33:18-20). Ymmärrän tämän niin, että Jumala halusi Mooseksen (ja meidän kaikkien) tuntevan Hänet nimenomaan armonsa ja anteeksiantonsa kautta.

  Meidän omat tekomme edustavat meille iankaikkista kuolemaa ja eroa Jumalasta, mutta Jumalan armo ja anteeksianto edustaa iankaikkista elämää ja toivoa: se mitä itse olen tehnyt, ei määrää kohtaloani vääjäämättä, vaan vielä on Jumalan anteeksianto ja armo – se on syntinsä tunnustavalle tie ulos toivottomasta tilanteesta.

Särkynyt sydän 

"Jos toisin sinulle teurasuhrin, se ei sinua miellytä, polttouhriakaan et huoli. Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:18-19)

 Rakastan psalmien rehellisyyttä ja intiimiyttä – ne ovat juuri sydämen vuoropuhelua Jumalan kanssa, niin kuin rukousta luonnehditaan. Psalmissa 51 Daavid tunnustaa suuret syntinsä Jumalalle: "Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi." (Ps. 51:6)

Asettamalla jakeessa 18 vastakkain eläinuhrin (joilla kyllä oli paikkansa siihen aikaan, ennen Jeesuksen tuloa maailmaan) ja toisaalta murtuneen mielensä, särkyneen sydämensä uhrin Daavid tulkintani mukaan kertoi ymmärtävänsä, että ilman sydämen kääntymystä Jumalan puoleen millään ulkonaisella ei ole väliä. Jumalan armo ja anteeksianto otetaan vastaan sydämen uskossa.

Minusta on koskettavaa, että Daavid tiesi Jumalan tahtovan nimenomaan särkyneen sydämen. Ihmiset ylenkatsovat särkynyttä, rikkinäistä, mutta Jumala ei. Päinvastoin: väärien tekojen takia särkynyt sydän on hyvä asia – sellaisen sydämen Jumala tahtoo armahtaa ja tehdä ehjäksi. Daavid tiesi sen Jumalasta: "Särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala."

  Jakeessa 10 Daavid sanoo Jumalalle "elvytä mieli jonka olet murtanut" eli se, että Daavid edes katui vääriä tekojaan ja ylipäätään ymmärsi, että ne olivat Jumalan tahdon vastaisia, oli jo Jumalan Pyhän Hengen tekoa hänen sisimmässään!

  Daavid janosi Jumalan armahdusta ja sille perustuvaa parannuksen iloa: "Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata" (51:14). Niin kuin apostoli toteaa myöhemmin, "Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen". (2. Kor. 7:10).

"Totuuden noudattaminen" 

"Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta." (Joh. 3:20-21)

  Raamatussa puhutaan ihmisistä monien jyrkkien kahtiajakojen kautta: vuohet ja lampaat, tämän maailman lapset ja Jumalan lapset, pimeyden lapset ja valon lapset jne. Ihmisille on tyypillistä pyrkiä luokittelemaan itsensä jompaan kumpaan. Joskus sellainen ihminen, joka tuntee syntinsä erityisen raskaasti, saattaa ajatella toivonsa menettäneenä: "Minä nyt olen tällainen pimeyden lapsi – en kelpaa Jumalalle."

Minusta nämä Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumissa ovat erityisen lohdulliset juuri tuolla tavalla ajatteleville. Jeesus ei sanonut: "pahaa tehnyt kaihtaa valoa, mutta se joka ei koskaan ole tehnyt pahaa, vaan aina pelkkää hyvää, tulee valoon" tms., vaan Hän asetti vastakkain pahaa tekevän, joka kaihtaa valoa ja toisaalta totuuden noudattajan, joka tulee valoon. 

Mitä se "totuuden noudattaminen" voisi tarkoittaa? Minun ymmärtääkseni se tarkoittaa sitä, että tunnustaa oman syntisyytensä Jumalan edessä. 

  Raamatussa kerrotaan miehestä, joka ensimmäistä kertaa Jeesuksen tavatessaan lankesi Hänen jalkoihinsa ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Mutta Jeesus vastasi: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." (Luuk. 5:8-11) Mies oli Pietari, josta tuli yksi Jeesuksen lähimmistä opetuslapsista ja apostoleista.

Pietari noudatti totuutta. Vaikka hän pelkäsi niin paljon, että pyysi Jeesusta menemään pois luotaan, hän samalla tunnusti oman syntisyytensä ja myös Jeesuksen Herruuden! 

  Kuten edellä mainittu Mooseksen kirjan kohta, myös tämä on minusta lohdullinen erityisesti vapauden näkökulmasta – se muistuttaa minua siitä, että Jeesus on Vapahtaja. Meidän omat menneet tekomme eivät vääjäämättä määrää meitä jäämään pimeyteen, vaan Jeesuksessa, valossa joka on tullut maailmaan, Jumala tarjoaa armonsa ja anteeksiantonsa. 

Miksi masennus on niin yleistä?

  Olenko arvokas? Onko minun elämälläni, tai ihmiselämällä ylipäätään, mitään tarkoitusta? Omien kokemusteni perusteella uskon, että nämä kysymykset ovat usein masennuksen ytimessä. Lääkityksestä ei ole silloin apua eikä välttämättä psykoterapiastakaan.

 Millaisen avun itse sain kristinuskosta ja Jumalalta?

Kouluammuskelun herättämät kysymykset

"Ja minä vihasin koko elämää, sillä kaikki, mitä auringon alla tapahtuu,oli minusta pelkkää pahaa, turhuutta ja tuulen tavoittelua." (Saarn. 2:17)

  Kun Suomessa tapahtui ensimmäinen kouluammuskelu marraskuussa 2007, mediassa käynnistettiin asiantuntijoiden voimin suuri arvokeskustelu, jonka ytimessä oli huoli yhteisen arvopohjan murentumisen seurauksista:

kuinka nuoret rakentavat katsomuksensa ja arvomaailmansa? onko heidät jätetty heitteille, tutkimaan ja omaksumaan ääri-ideologioita ja -filosofioita netissä? miksi nuoret masentuvat? mitä ihmiselämän arvosta ja tarkoituksesta ajatellaan?

  Olin itse niihin aikoihin masentunut ja ahdistunut. Kun uutisissa kerrottiin ammuskelijan kirjoittamasta kauhistuttavasta manifestista ja sen filosofisista vaikuttimista, ajattelin, että nyt on tapahtunut jotain, minkä seurauksena vihdoin käynnistyy suuri keskustelu niistä kysymyksistä, joita olin pohtinut.

Tapaus toi kammottavalla tavalla yhteen kysymykset mielenterveysongelmista ja ihmisarvosta: tekijällä oli mielenterveysongelmia ja masennuslääkitys, ja hän päätyi surmaamaan muita ihmisiä ja itsensä julistaen, että ihmisyys on yliarvostettua.

  Jouduin kuitenkin pettymään: paljon tärkeitä kysymyksiä esitettiin, mutta ainakin minulle jäi kokemus, ettei kukaan osannut vastata. Pian keskustelussa siirryttiin nuorten mielenterveyshoidon määrärahoihin, joka toki myös on tärkeä aihe, mutta siinä on enemmänkin kyse pyrkimyksestä hoitaa masennuksen oireita kuin ymmärtää sen syitä.

Juuri siksi, että yhteinen arvopohja oli murentunut, asiantuntijat eivät osanneet tai tohtineet vastata kysymyksiin. Ja niiltä, jotka olisivat osanneet ja tohtineet, ei kysytty. Murentuneen arvopohjan tilalla on arvojen ja katsomusten moninaisuus sekä ajatus, että ne kaikki ovat yhtä tosia ja hyviä eikä ehdottomia kantoja mielellään tulisi tuoda julkiseen keskusteluun.


Miksi masennus on yleistynyt?

  Opiskeluaikoinani eräässä illanvietossa joku mainitsi aloittaneensa mielialalääkityksen. Lopulta kävi ilmi, että lähes kaikilla porukassa oli masennusdiagnoosi tai ainakin oireita, joiden perusteella sellainen irtoaisi. Miksi mielenterveysongelmat ovat niin yleisiä nykyään?

  Diagnoosit ainakin ovat lisääntyneet: siinä missä ennenvanhaan vaikeudet, kärsimykset ja pettymykset nähtiin osana normaalia ihmiselämää, nyt ne määritellään mielenterveyshäiriöiksi. En kuitenkaan usko, että tämä yksin riittää selittämään kaiken.

Elämä on monimutkaisempaa kuin ennen: suuria valintoja on alettava tehdä aiempaa nuorempana, ja aikuisen pitäisi elää jatkuvassa valmiudessa muutokseen ja uusien valintojen tekemiseen – normaali elämä on stressaavampaa. Lisäksi nykyihminen elää jatkuvassa uutisvirrassa, ja uutiset ovat lähes pelkästään kielteisiä; hyviä ja neutraalejakin aiheita käsitellään ongelmalähtöisesti.

Jotkut uskovat fyysisiin syihin: uudenlaisiin mikrobeihin ja niiden yhdistelmiin, aivojen tulehdustilaan, välittäjäaineiden epätasapainoon. Ehkä joissain tapauksissa masennuksen syynä ovatkin fyysiset tekijät, mutta en usko, että tämäkään selittää muutoksen.

  Itse uskon masennuksen olevan useimmiten sielullinen tila, joka kehittyy vuosien kuluessa, kun herkkä ihminen törmää kaikkialla maailman pinnallisuuteen, valheellisuuteen, raadollisuuteen sekä käsitykseen, että ihmisellä on pelkkä välinearvo.

Maailma toki on aina ollut raadollinen ja monella tavalla masentava, mutta mistä nykyihminen saisi toivoa, syyn kestää se?

Se arvopohja, joka murentui, oli keskeisesti kristillinen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ennenvanhaan kaikki suomalaiset olivat uskovaisia kristittyjä, vaan että se arvopohja, johon kollektiivisesti ja kyseenalaistamatta auktoriteettien johdolla uskottiin ja luotettiin, oli keskeisesti kristinuskoon perustuva. Ehkä se kannatteli vaikeuksissa eläviä ihmisiä paremmin kuin nykyinen, sisäisesti ristiriitainen moninaisuus?

Kristinuskon mukaan jokaisen ihmisen elämällä on mittaamaton arvo ja tarkoitus, tunsipa hän sitä itse tai ei ja saipa hän sille muilta vahvistusta tai ei.

Jumalaton, masentava maailma

"Ihmisiin ei ole luottamista, he ovat vain tuulenhenkäys." (Ps. 62:10)

   Maailmassa, jossa Jumala on unohdettu, ihmiselämän arvo ja tarkoitus jäävät jokaisen itse rakennettaviksi. Mitä silloin käy niille, jotka eivät osaa tai jaksa suorittaa itseään arvokkaaksi? Tai niille, jotka suorittavat valtavasti, mutta eivät silti tunne itseään arvokkaaksi? Entä niille, jotka eivät keksi mitään tarkoitusta elämälleen?

He masentuvat. Olen joskus pohtinut, että ehkä masennuksessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen tiedostamattaan testaa, pidetäänkö häntä arvokkaana ja rakastetaanko häntä, vaikkei hän enää edes nousisi sängystä aamuisin.

  Entä voisiko yhteisö, muut ihmiset, antaa arvon ja tarkoituksen yksilölle? Kouluammuskelun jälkeisessä keskustelussa puhuttiin, että "yhteisöllisyyttä pitää lisätä". Minustakin se olisi tärkeää, mutta moniarvoisen kulttuurin puitteissa suhtaudun siihen skeptisesti.

Sillä jos minun on lähdettävä siitä, että kaikkien kokemukset omasta itsestään ovat yhtä tosia ja arvokkaita, millä auktoriteetilla voisin julistaa jollekulle toiselle, että hän on omista kokemuksistaan huolimatta arvokas? Tai jos hän ei itse näe elämällään mitään tarkoitusta, millä auktoriteetilla voisin tarjota hänelle omaa, toiveikkaampaa näkemystäni?

  Sitä paitsi millaisen viestin yhteisön taholta antaa abortin hyväksyminen laissa? Kun ihmiselämän mittaamaton arvo ja koskemattomuus on kyseenalaistettu yhteiskunnassa oikeuttamalla kaikkein heikoimpien surmaaminen, onko mikään ihme, että ihmiset masentuvat ja kokevat arvottomuutta epäonnistuessaan ja ollessaan heikkoja? Ja jokainen epäonnistuu joskus, jokainen joutuu joskus tunnustamaan olevansa heikko.

Sama pätee eutanasiaan, jota paljon puolustellaan. Itsemurha on ihmisen yksityisen epätoivon äärimmäinen seuraus – eutanasia on äärimmäinen seuraus ihmisten yhteisestä epätoivosta.

Evankeliumin parantava voima 

"Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:14)

  En haaveile paluusta entisenlaiseen kulttuuriin, jossa arvot ja katsomukset määriteltiin yhteiskunnan auktoriteettien johdolla, enkä pidä sitä realistisenakaan.

Toivon, että ihmiset henkilökohtaisesti ja toisten kanssa keskustelemalla pohtisivat kristinuskon näkökulmasta elämän suuria kysymyksiä: miksi mitään ylipäätään on olemassa? mikä on ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus? mihin voisi perustua ihmisarvo, jota ei voi mitata ominaisuuksien, kykyjen, suoritusten eikä varallisuuden perusteella?

  Aloin itse parantua masennuksesta ja ahdistuksesta sillä sekunnilla, kun ymmärsin ja uskoin evankeliumin. Kristinuskon ihmiskäsityksen mukaan ihminen on yhtä aikaa arvokas ja syntinen. Sen sisäistäminen suhteessa itseeni ja muihin ihmisiin oli minulle käänteentekevää.

Yksi suurimmista ongelmistani oli, että aina kun törmäsin maailman pahuuteen, valheellisuuteen ja raadollisuuteen, menin pois tolaltani, ahdistuin ja lamaannuin pitkäksi aikaa. Yritin epätoivoisesti pitää kiinni uskomuksesta, että ihminen on oikeasti hyvä, ja jouduin yhä uudelleen pettymään. Ihan kuin olisin olettanut, että on kaiken loppu, jos tunnustan maailman pahuuden.

Kristinuskossa sen tunnustaminen on pikemminkin kaiken alku: ihminen on syntinen – sen takia maailma on niin raadollinen, pinnallinen, valheellinen, masentava. Enää se ei yllätä minua.

Joku voisi sanoa, että tuohan se vasta raadollinen ihmiskäsitys on! Ymmärrän sen, mutta toisaalta ihminen on kristinuskon mukaan samaan aikaan mittaamattoman arvokas, ihmeellinen, rakastettu!

  On ainakin yksi, joka rakastaa jokaista, niitäkin, jotka kokevat olevansa kaikkien unohtamia, hylkäämiä ja arvottomia – Jumala. Evankeliumin ydin on, että Jumala on rakastanut tätä syntiin langennutta maailmaa niin paljon, että Hän lähetti Poikansa Jeesuksen tuomaan meille armon ja pelastuksen.

Jumalan sanan auktoriteettiin vedoten voin julistaa, että jokainen on tärkeä ja arvokas, ja että ihmiselämällä on perimmäinen tarkoitus – se on elää rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

"Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala!
Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset.

 Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin
ja annat heidän juoda ilosi virrasta.

  Sinun luonasi on elämän lähde,
sinun valostasi me saamme valon." (Ps. 36:8-10)

Pohdintoja syntyvyyden alenemisen syistä: lamauttava täydellisyyden vaatimus

  Miksi lapsia toivova pariskunta lykkää perheen perustamista? Voisiko yhtenä syynä olla epärealistisen ja tarpeettoman korkea vaatimustaso?

  Keskusteluissa syntyvyyden alenemisesta törmää usein sanaan äitimyytti. Mikä se oikein on?

Epätäydellisyyden sietämisen välttämättömyys

"Joka tuulta tarkkaa, ei saa kylvetyksi, joka pilviä pälyy, ei ehdi leikata." (Saarn. 11:4)

 Jos odottaa täydellistä hetkeä perustaa perhe, joutuu odottamaan loputtomasti. Aina on jotain parannettavaa, aina voi jotain mennä pieleen, aina löytää syitä vielä varmistella asemiaan, säästää, odottaa.

On surullista, jos lapsia toivova pariskunta aina vain lykkää toivettaan parempiin aikoihin, ja lopulta joutuu toteamaan, ettei odotukset täyttävää hetkeä koskaan tullut.

Parempien aikojen odottamiseen kätkeytyy myös yksi lisäpulma, joka välillä tulee esiin mm. nettikeskusteluissa: oma vaatimustaso kasvaa sitä myöten, kun materiaaliset olosuhteet paranevat. Tilanne, joka parikymppisenä oli tavoitteena, saattaa kolmekymppisenä näyttäytyä liian heikkona perheen perustamiselle tai kasvattamiselle.

  Täydellisten olosuhteiden vaatimus tai epärealistisen korkea vaatimustaso eivät ehkä ole yleisimpiä syitä, miksi lapsia toivovat pariskunnat lykkäävät perheen perustamista tai kasvattamista. Kuitenkin lamauttava täydellisyydentavoittelu ja ylikorostunut hallinnan kokemisen kaipuu näyttävät olevan yleisiä ongelmia aikanamme muutenkin, ehkä ne ulottuvat myös perhesuunnitelmiin?

  Yksi suurimmista opetuksista tätä elämää koskien, jonka olen evankeliumin kautta saanut, on epätäydellisyyden sietämisen välttämättömyys, jotta voi elää, toimia, tehdä hyvää, luoda, synnyttää uutta, iloita. Ja tähän kaikkeen Jumala meitä kehottaa siitä huolimatta, että elämme langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä.

Mitä tulee materiaalisiin olosuhteisiin, eiväthän lapset (joiden parasta mahdolliset tulevat vanhemmat ajattelevat) edes vaadi suuria. Muutama vuosi sitten katselin sisarusteni kanssa valokuvia lapsuutemme jouluista 80-luvulla. Meitä huvitti, kun kriittisiin aikuisen silmiin puitteet näyttivät kuvissa niin vaatimattomilta siihen nähden, miten suurelta, loisteliaalta ja ihmeelliseltä joulu silloin aina tuntui. Sama pätee lapsuutemme kesälomareissuihin ja leluihin.

  Lasten syntymälle mahdollisuuden antaminen on avioparilta hyvä ja Jumalan tahdon mukainen teko. Jos se on oma toive, ei kannata varovaisuuttaan ja kriittisyyttään päästää otollisia hetkiä lipumaan ohi. Suuriin riskeihin ja huimapäisiin ratkaisuihin ei ketään tietenkään voi kannustaa, mutta jos ongelmana on lamauttava täydellisyyden vaatimus, niin mielestäni on ihan paikallaan rohkaista hyväksymään olosuhteet, jotka ovat riittävän hyvät.

"Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa." (Ps. 127:3)

Vahingollinen äitimyytti

  Yksi näkökulma lamauttavaan täydellisyyden vaatimukseen on ns. äitimyytti. Mediakeskustelujen perusteella se on yksi yleisimmistä syistä, miksi nainen, joka periaatteessa toivoisi lapsia, näkee äidiksi tulemisen kielteisesti: ajatellaan, että kun äitimyytin mukaisia odotuksia ei kuitenkaan pysty täyttämään, luvassa on jatkuvaa syyllistämistä ja marttyyrina elämistä.

Mikä on äitimyytti? Ymmärtääkseni se on kulttuurissamme elävä uskomus, että äiti täyttää kaikki tarpeet, äiti uhrautuu ja venyy joka tilanteessa, äiti ei ilmaise kielteisiä tunteita, äiti on olemassa pelkästään muita varten ja että äidinrakkaus on täydellistä.

Tunnettu mietelause "Jumala ei voi olla kaikkialla, siksi hän loi äidin" tavoittaa varmaan jotain olennaista myytistä. Olen kuullut mietelauseen lukuisia kertoja ja pitänyt sitä kauniina, mutta kun pysähdyn miettimään tarkemmin, huomaan miten kauhea se onkaan: toisaalta se esittää Jumalan kyvyttömänä, ja toisaalta luo epärealistisen korkean käsityksen siitä, mihin äidit kykenevät.

Äitimyytti on vahingollinen, kun epärealistiset käsitykset muuttuvat odotuksiksi ja vaatimuksiksi muita ja itseä kohtaan.

  Äitimyytti asettaa mahdottomat odotukset, mutta eikö kristinuskokin tee niin? Jeesushan, nimenomaan rakastamisesta opettaessaan, kehotti uskovaisia: "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen?" (Matt. 5:48) Miten kristinusko eroaa äitimyytistä?

Ensinnäkin siten, että siinä missä äitimyytin mukaan juuri äiti on se, jolta vaaditaan täydellisyyttä, Jeesus kehottaa kaikkia ihmisiä olemaan rakastamisessa täydellinen! Äitejä ei nosteta jalustalle yli muiden – asemaan, josta voi vain pudota muiden sätittäväksi, vaan kaikkien tulee tehdä parhaansa muiden rakastamisessa ja palvelemisessa.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." (1. Kor. 13:4-7)

Äiti = virheetön tarpeiden täyttäjä?

  Ajattelen, että myytit ovat syntyneet ihmisten täydellisyydenkaipuusta; äitimyytti on varmaan syntynyt täydellisen hoivan, huolenpidon ja siten ilmenevän rakkauden kaipuusta. Näen myytit ihmisten kaipuun heijastumina, ja vaikka kaipuu on todellista, myyttien mukaiset käsitykset siitä, miten maailma makaa, eivät vastaa todellisuutta. Myytti on tarua.

Äitimyytin murtaminen ei tarkoita, että kiistäisi hoivaamisena, huolenpitona ja uhrautuvuutena ilmenevän rakkauden kuulumisen erityisesti äidinrakkauteen – jo biologisesti, Jumalan luomistyössä, se siihen kuuluu. Kun Jumala vakuuttaa omaa rakkauttaan uskoville Jesajan kirjassa, Hän ottaa vertauskohteekseen äidin rakkauden lapseensa: "Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?" (Jes. 49:15)

Mutta äitimyytin kannalta on mielenkiintoista, ettei Jumala jatkakaan vertausta loppuun sanomalla vaikkapa "Minun rakkauteni on kuin äidinrakkautta – virheetöntä", vaan Hän jatkaa: "Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:15)

Tulkitsen nuo pysäyttävät jakeet seuraavasti. Jumala toisaalta kertoo ymmärtävänsä ihmisten kaipuun hoivaavan rakkauteen sekä ilmaisee sen toteutuvan täällä maailmassa ihan erityisesti äidin rakkaudessa lapseensa, mutta toisaalta Hän kiistää uskomuksen virheettömästä äidinrakkaudesta, ja kertoo itse olevansa se, jonka rakkaus on täydellistä.

  Äidit tekevät virheitä, niin kuin kaikki muutkin. Siinä missä äitimyytti sanoo äideille: jos olet epätäydellinen, olet kelvoton äidiksi, Jumala sanoo evankeliumissa: olet tehnyt virheitä, niin kuin jokainen luotu, mutta minä olen rakastanut sinua – jatketaan yhdessä eteenpäin.

  Ehkä kaikkein surullisinta äitimyytissä on, että esittäessään äidin ainaisena hoivaajana ja tarpeiden täyttäjänä se saa helposti unohtamaan, että äideilläkin on tarpeita ja että äiditkin kaipaavat hoivaa ja rakkautta. Evankeliumin mukaan kaikki ihmiset tarpeineen ovat Jumalan rakkauden kohteena. Lisäksi Jumala tahtoo, että me kaikki rakastamme ja palvelemme toisiamme, koska Hän on ensin rakastanut meitä.

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11; 1938)

Oikeaa valintaa ei joudu katumaan

  Mistä tietää varmuudella, että on tekemässä oikean valinnan? Varsinkin, jos harkitsee koko loppuelämään vaikuttavaa valintaa, kuten avioeroa tai aborttia, epätietoisuus voi ahdistaa: mitä jos teen peruuttamattoman virheen?

  Entä jos on jo tehnyt väärän valinnan ja katuu?

Mikä on varmuudella oikea valinta?

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,
hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

  Kristinuskossa opetetaan, että oikea valinta ei välttämättä ole se, josta omien järkeilyjeni mukaan seuraa minulle tai muille toivomiani asioita – tunteita, tapahtumia ja olosuhteita – vaan se, joka on Jumalan sanan mukainen.

  Miksi Jumalan sanaan voi luottaa? Minulle tulee mieleen ainakin seuraavat syyt.

  Jumala on luonut meidät ja tehnyt eläviksi. Hänen käskynsä suojelevat elämää. Useimmat ihmiset, vaikkeivät olisi kristittyjäkään, ymmärtävät intuitiivisesti hyvyyden, joka ilmenee Jumalan käskyissä: älä tapa, älä anna väärää todistusta, älä varasta, älä tee aviorikosta jne.

Raskauden keskeyttämistä harkitsevaa muistutetaan joskus: "Aborttia saatat joutua katumaan, mutta lastasi et koskaan." Minusta neuvo on hyvä. Suunnittelemattoman lapsen myötä elämään voi tulla vaikeita olosuhteita sekä hetkiä, joina saattaa kyseenalaistaa valintojaan, mutta lapsi itsessään on syy ajatella, että valinta oli kaikesta huolimatta hyvä ja oikea. Lapsen elämän suojeleminen on Jumalan, elämän antajan, tahdon mukainen valinta.

  Jumala näkee kaiken, jo ennalta (1. Piet. 1:2; 1938). Hän näkee sydämiimme ja ajatuksiimme (Jer. 17:10). Hänen suunnitelmiaan on enemmän kuin pystymme laskemaan, ja ne kaikki ovat ylivertaisia (Ps. 139:17-18). Jumala on viisas ja tuntee meidät pienintä yksityiskohtaa myöten ja tietää, mikä on meille parhaaksi.

Me itse näemme omaa elämäämme vain vähän matkaa eteenpäin, ja aika usein se vähäinenkin osoittautuu myöhemmin vääräksi.

  Ihminen on ailahtelevainen, mutta Jumalan sana ei muutu. Varmaan jokaisella meistä on kokemusta oman mielen muuttumisesta valinnan jälkeen – ymmärrys, että niin voi käydä, on ehkä keskeinen syy, miksi ihminen tuntee ahdistusta suurten valintojen edessä.

Joskus voi käydä jopa niin, että myöhemmin tajuaa halunneensa juuri päinvastaista kuin valitsi! Myös omat unelmamme ja päämäärämme voivat muuttua elämän varrella, samoin käsityksemme oikeasta ja väärästä sekä hyvästä elämästä.

Minulla on kokemusta kaikista edellä mainituista, vaikken mielestäni ole poikkeuksellisen irrationaalinen ihminen. Jumalan sanan mukaista valintaa en kuitenkaan ole koskaan joutunut katumaan, vaikka valinnan myötä olisin joutunut luopumaan joistain haluamistani asioista.

"Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti." (Ps. 40:8) 

  On kuitenkin yksi syy ylitse muiden. Ilman sitä mikään edellä mainituista syistä luottaa Jumalaan ei ollut riittävä ainakaan minulle. Se on evankeliumin hyvyys.

Entä jos on jo tehnyt väärin?

  Ennen kaikkea Jumala on tarkoittanut sanansa väärää tekoaan katuvalle. Raamattu ei ole vain käskyjä, Jumalan tahdonilmauksia siitä, miten meidän tulee elää, vaan sen ydinsanoma on evankeliumi syntien anteeksiannosta. Koska Jumala rakasti maailmaa, Hän lähetti Jeesuksen pelastamaan meidät.

Evankeliumi on tarkoitettu kaikille ihmisille, koska kaikki ovat tehneet Jumalan tahdon vastaisia valintoja – jokainen siis tarvitsee Jumalan anteeksiantoa. Se on Raamatun ydinsanoma siksi, että vain Jeesuksen kautta avautuu yhteys Jumalaan ja iankaikkiseen elämään Taivaassa.

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

Evankeliumi on ydinsanoma siksikin, että Jumalan anteeksiannon ja armon kautta ihmisen sydämeen tulee rakkaus ja luottamus Jumalaan. Siitä rakkaudesta, Jumalan antamasta, versoo myös tahto elää muutenkin Hänen sanansa mukaan: "Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)

  Pelastuksen evankeliumin vastaanottaminen uskossa on tärkein Jumalan sanan mukainen valinta. Se on varmuudella oikein eikä sitä joudu koskaan katumaan. Vaikka Jumalan sanan mukaan eläessään joutuisi kokemaan vaikeita ajallisia olosuhteita tai jopa kärsimystä, uskovainen voi luottaa siihen, että se on vain ohimenevä vaihe tiellä kohti iankaikkista elämää Jumalan luona. Uskovaisia kehotetaan Raamatussa:

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Filipp. 4:6-7)

  Sille, joka katuu vääriä valintojaan ja janoaa Jumalan antamaa sisäistä rauhaa, tie Jumalan luo on aina avoin: se tie on Jeesus.

Surupukuiset siunaukset ja vaarallisen mukava elämä

  Voivatko vaikeudet koitua siunaukseksi ja johdatukseksi? Voiko mukavasti sujuvaan elämään puolestaan kätkeytyä vaara?

  Tapahtuipa elämässämme pahaa tai hyvää, Jumala haluaa meidän kääntyvän Hänen puoleensa.

Surupukuiset siunaukset

"Maan ääristä minä huudan sinua,
kun sydämeni nääntyy.
Sinä viet minut turvaan,
kalliolle, jolle en itse jaksaisi nousta." (Ps. 61:3)

  Minua kiinnostaa kristinuskossa ajatus, ettei kaikki aina ole siten kuin näyttää. Vaikka tilanne näyttäisi todella huonolta, jopa täysin toivottomalta, siihen voi silti kätkeytyä hyvää – jotain, mikä koituu siunaukseksi ja johdatukseksi.

  Kätketty hyvä voi tulla ilmi jo tämän elämän aikana. Monet suuriakin vastoinkäymisiä ja menetyksiä kokeneet ovat vuosia tapahtuman jälkeen todenneet, että siitä seurasi jotain hyvääkin, esim. onnettomuus on lähentänyt perheenjäseniä, ennakoimattomasti etenevä sairaus lisännyt kykyä keskittyä läsnäolevaan hetkeen tai oma kärsimys syventänyt myötäelämisen taitoa.

Tämä ajattelutapa ei tarkoita, että kiistää tapahtumasta seuranneen kärsimyksen ja vaikeudet, vaan että pahan lisäksi tunnistaa hyvät seuraukset, joita ei olisi tapahtunut ilman vastoinkäymistä. Hyvät seuraukset ovat yhtä kiistattomasti totta kuin pahatkin.

Varmaan meissä kaikissa asuu pieni kyynikko, joka pyrkii mitätöimään pahoihin kokemuksiin kätkeytyvän hyvän, sammuttamaan valonkipinän. Sille ei saisi antaa periksi.

  Yllättävä logiikka pätee myös suhteessa Jumalaan ja iankaikkiseen elämään. Raamatussa on runsaasti muistutuksia kärsimyksiin ja pahalta näyttäviin tilanteisiin kätkeytyvästä hyvästä uskovaisen elämässä.

Joskus ne saavat oudolta kuulostavan, ristiriitaisen ilmauksen, esim. "Abraham toivoi, vaikkei toivoa ollut" (Room. 4:18), "autuaita ovat murheelliset" (Matt. 5:4), "olemme---murheellisia, mutta aina iloisia", "meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken" (2. Kor. 6:10).

Nämä ja monet muut Raamatun lauseet, vertaukset ja kertomukset ilmaisevat näennäisen ristiriitaisen väitteen asioiden tilasta ja herättävät pohtimaan sille selitystä: mikä voi olla toivottoman toivo ja murheellisen ilo? Lopulta niiden tarkoituksena on, että ymmärtäisimme armon evankeliumin, tai että ymmärtäisimme sen aiempaa syvemmin.

  Eräs uskovainen käytti sairastumisesta ilmausta "surupukuinen siunaus". Kun se saapuu omaan tai läheisen elämään, näemme vain sen synkän ulkomuodon, mutta parhaimmillaan se voi pysäyttää meidät pohtimaan elämän perimmäistä tarkoitusta, ymmärtämään oman tarvitsevuutemme ja saada meidät turvaamaan Jumalaan.

Moni on tullut uskoon vaikeuksien keskellä. Se näyttää olevan yksi tapa, jolla Jumala vetää ihmisiä Sanansa ääreen ja luokseen.

Vaarallisen mukava elämä 

"Varoita niitä, jotka tässä maailmassa ovat rikkaita, etteivät he ylpeilisi ja panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme. Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille." (1. Tim. 6:17-18)

  Entä voiko tapahtua käänteisesti? Jos maalliset asiat ovat mukavasti ja elämä yltäkylläistä, voiko seurauksena olla välinpitämättömyys Jumalaa ja iankaikkista elämää kohtaan? Voiko se johtaa kokemukseen, että kaikki on omassa hallinnassamme emmekä tarvitse Jumalaa?

  Nähdäkseni se on yksi opetus Jeesuksen kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31). Rikkaan miehen elämä oli ollut "pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa", mutta kuoltuaan hän joutui tulenlieskoihin ja "kärsimyksen paikkaan". Ehkä rikas mies oli koko elämänsä keskittynyt maallisiin asioihin ja iloihin ja suhtautunut välinpitämättömästi Jumalaan. Hän ei ollut kokenut tarvitsevansa Jumalan apua.

Sen sijaan köyhä ja sairas Lasarus sai kuolemansa jälkeen hyvän osan ja "lohdun vaivoillensa". Yleensä Jeesuksen kertomuksissa ja vertauksissa henkilöillä ei ole erisnimiä, mutta tässä se varmaan on osa opetusta: Lasarus on hepreaa ja tarkoittaa "Jumala auttaa".

Hyvinvointi ja vauraus itsessään eivät erota meitä Jumalasta, vaan se, jos turvaamme siihen Jumalan sijaan ja rakastamme sitä enemmän kuin Jumalaa.

  Vaikkei olisi valtavan rikaskaan, mukavasti sujuva elämä voi joskus altistaa väärälle itsevarmuudelle. Apostoli Jaakob varoittaa:

"Kuulkaa nyt, te jotka sanotte: 'Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja teemme hyvät voitot.' Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne!" ja "Näin teidän tulisi sanoa: 'Jos Herra tahtoo, niin me elämme ja teemme sitä ja sitä.' Mutta nyt te kerskutte ja rehentelette." (Jaak. 4:13-16)

Monilla meistä on taipumus unohtaa Jumala sivummalle, kun elämä sujuu omien suunnitelmiemme mukaan ja tapahtuu mielenkiintoisia ja hauskoja asioita. Ainakin, kun katson omaa elämääni taaksepäin, voin huomata ajatelleeni Jumalaa kaikkein eniten ajanjaksoina, joina näkemykseni tulevaisuudesta on ollut täynnä epävarmuutta esim. sairastamisen takia ja olen joutunut kohtaamaan sen totuuden, ettei tuleva ole omissa käsissäni.

Pyydä apua ja kiitä

  Jos meille tapahtuu pahaa, Jumala haluaa, että pyydämme Häneltä apua.

Jumala on se hyvä, joka kätkeytyy pahalta näyttäviin tilanteisiin uskovaisen elämässä. Hän oli Abrahamille toivo toivottomuudessa ja pysyvä ilo apostoleille, jotka veivät evankeliumia eteenpäin vaarallisissa olosuhteissa ja ruumiillisissa kärsimyksissä. Jumala tekee autuaaksi syntejään murehtivan ja on "kaikki" jokaiselle, joka on ottanut evankeliumin vastaan – sillekin, joka ei maallisesti omista mitään.

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä,
niin minä tahdon auttaa sinua,
ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15; 1933)

  Jos tapahtuu hyvää, meidän tulee kiittää Jumalaa. Terveys, hyvinvointi ja kyky hankkia vaurautta eivät ole itsestäänselvyys eivätkä viime kädessä omaa ansiotamme, vaan Jumalan lahjaa, varjelusta ja siunausta. Miksi rakastaisimme sitä kaikkea enemmän kuin Jumalaa, joka sen on antanut?

  Avun pyytäminen ja kiittäminen ovat kaksi Jumalalle mieluista rukousaihetta. Lähettämällä Jeesuksen pelastukseksemme Jumala on auttanut meitä kaikkia, ja siksi meillä kaikilla on ainainen syy kiittää.

"Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä,
sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti." (Ps. 136:1; 1933)

Kärsitkö epäonnistumisen pelosta?

  Jokaiseen pyrkimykseen sisältyy epäonnistumisen riski. Jotta voi ylipäätään tavoitella mitään tärkeää ja arvokasta, on uskallettava ottaa riski, että epäonnistuu.

Mitä jos pelkää epäonnistumista niin paljon, ettei uskalla edes yrittää? Menneisyyden haavoittavien kokemusten takia saattaa tuntua ylivoimaisen pelottavalta aloittaa uusi työ, koulu, luova projekti tai vaikka seurustelusuhde. Epäonnistumisen pelko saattaa lamauttaa jopa pienten, arkisten haasteiden edessä.

Mitä jos riski toteutuu? Mitä jos joudun pettymään itseeni ja toteamaan, etten olekaan niin hyvä kuin olin kuvitellut? Mitä muut ajattelevat minusta, jos epäonnistun? Mitä jos joudun naurunalaiseksi, syrjityksi, torjutuksi tai petetyksi? 

Tiedän omasta kokemuksestani, että pelko voi johtaa siihen, että pyrkii välttelemään tilanteita, joissa on epäonnistumisen riski. Äärimmillään se voi siis johtaa siihen, ettei uskalla tehdä mitään!

Tässä kirjoituksessani kerron, millaista apua olen saanut evankeliumista ja Jumalalta.

Kriittisiä kysymyksiä itselle

 "Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,

ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; 1933-38)

  Haavoittuneeseen, pelon lamaannuttamaan ihmiseen haluaisi suhtautua pelkästään lempeästi ja ymmärtävästi, mutta silloin ei pääse pureutumaan virheellisiin käsityksiin, joita epäonnistumisen pelosta kärsivällä yleensä on.

Vasta uskossa ollessani olen uskaltanut kyseenalaistaa omia käsityksiäni pelon taustalla. Rakastavan Jumalan kanssa se on ollut riittävän turvallista. Kristinusko oikeastaan patistaa siihen: vaara ei ole koskaan siinä, että kohtaa ja tunnustaa totuuden itsestään, vaikka se olisi kuinka tuskallista, vaan siinä, jos torjuu totuuden.

1.  Miksi on niin vaarallista, jos juuri minä paljastun epätäydelliseksi?

Kaikki ihmiset ovat heikkoja ja epätäydellisiä –  tämä on yksi Raamatun keskeisistä sanomista. Kaikki tekevät virheitä, pieniä ja joskus suurempia mokia, kaikki vaikuttavat joskus hölmöltä. Miksi kammoan tilanteita, joissa totuus heikkoudestani käy ilmi muille ja itselleni? Onko pelolla jopa kytkös ylpeyteen?

2.  Eikö muka ole mitään niin tärkeää, että voisin sitä tavoitellakseni ottaa epäonnistumisen riskin?

Eikö edes Jumalan tahdon noudattaminen ole sen arvoista?

Katsoin joskus amerikkalaista piilokamerasarjaa What Would You Do?. Ohjelmassa lavastettiin julkisille paikoille tilanteita, joissa joku tarvitsi ohi kulkevan tuntemattoman apua. Lavastettujen tilanteiden jälkeen ohjelman tekijät kysyivät paikalle sattuneilta ihmisiltä, miksi he olivat tai eivät olleet pysähtyneet auttamaan.

Jotkut kertoivat, etteivät menneet apuun, koska eivät voineet olla varmoja, osaavatko auttaa tai haluaako toinen apua. Tämä on mielestäni räikeä esimerkki siitä, että mieluummin suojelee itseään epäonnistumiselta muiden edessä kuin pyrkii tekemään Jumalan tahdon mukaisen teon. Mitä sitten, jos erehtyy? Miksi on vaikeaa sanoa: "Pahoittelen, tulkitsin tilanteen väärin"?

3. Kumpi on parempi, nolla täydellistä vai yksi ihan ok?

Tämä on ollut minulle kaikkein kipein kysymys, ja toisaalta tämä kysymys on innostanut minua muutokseen kaikkein eniten.

Varsinkin asioissa, joissa tiedän olevani hyvä, olen pelännyt pettymistä eli että aikaansaannokseni jää vajaaksi omasta vaatimustasostani. Pelon takia en edes ole yrittänyt. Olen mieluummin valinnut nolla täydellistä.

  Aikoinaan yläasteen äidinkielen opettajamme piti minulle nuhdesaarnan aiheesta. Hän oli antanut meille tehtäväksi kirjoittaa nopeasti pieni runo aiheesta "kissa", ja lopuksi runo piti lukea muille. Tehtävä osoittautui hauskaksi, kun jotkut saivat paperille vain yhden kömpelön riimin ja joidenkin hienosti alkanut runo jäi kesken, koska aika loppui. Tunnilla naurettiin paljon, oppilaat nauroivat sekä itselleen että toisille.

Olin ainoa, joka ei ollut kirjoittanut sanaakaan, tai oikeastaan olin kirjoittanut, mutta olin pyyhkinyt ne saman tien tyytymättömänä pois. Kuten opettajamme totesi, olin yrittänyt vältellä epäonnistumista, mutta oikeasti epäonnistuin siinä kohtaa, etten edes yrittänyt.

Turhauttavinta oli, että olin hyvä luovassa kirjoittamisessa, vapaa-ajalla kirjoitin runoja pöytälaatikkoon. Pelkäsin tuoda kykyjäni muiden arvioitavaksi. Epäonnistumisen pelon takia en käyttänyt Jumalalta saamiani lahjoja.

"Jumalaan minä luotan, en pelkää mitään.

Mitä voi minulle kukaan ihminen?" (Ps. 56:12)

Epäonnistumisen mörkö vs. Jeesus

  Entä jos yrittää... ja epäonnistuu? Mikä epäonnistumisessa on niin pelottavaa?

  Nuoruuteni lempielokuva Mulholland Drive kertoo epäonnistumisesta ja epäonnistumisen pelosta. Symbolinen tarina sijoittuu Hollywoodiin, unelmien kaupunkiin.

Elokuvassa on erikoinen kohtaus, jossa eräs mies istuu lounasravintolassa terapeuttinsa kanssa ja kertoo pahimmasta painajaisestaan: ravintolan takapihalla asuu hirviömäinen olento, jonka kanssa hän joutuu kasvotusten. "En koskaan halua nähdä niitä kasvoja", hän sanoo pelokkaasti.

Terapeutin kanssa mies menee katsomaan ravintolan takapihaa todetakseen, ettei siellä oikeasti ole mitään hirviötä. Mutta takapihan jätteiden ja rojun keskellä hän kohtaakin painajaistensa hirviön! Hän järkyttyy niin paljon, että kaatuu tajuttomana maahan. Myöhemmässä kohtauksessa paljastuu, että hirviömäinen olento on ravintolan takana majaileva likainen, resuinen, koditon ihminen. Koditon edusti miehelle epäonnistumista – ne olivat kasvot joita hän ei kestänyt nähdä.

  Kohtaus kuvaa minusta vaikuttavasti epäonnistumisen pelon syvyyttä – sitä että kauhun ytimessä on suurempia kysymyksiä kuin ne, joihin on mahdollista vastata arkirealiteettien pohjalta. Terapeutti, joka näki tilanteen realistisesti, yritti turhaan saada kauhun lamauttamaa asiakastaan tokenemaan.

Pystyn samastumaan kauhuun. Kun olen vastannut psykologien usein esittämään kysymykseen "mikä on pahinta, mitä tilanteessa voisi tapahtua?", jäljelle jää syvempiä, suurempia, arkijärkeen nähden outoja kysymyksiä: Onko minulla toivoa, vaikka epäonnistuin? Hylätäänkö minut, koska epäonnistuin? Rakastetaanko minua, vaikka epäonnistuin?

Arkijärjen mukaan kysymykset ovat outoja ja filosofisesti liian monimutkaisia vastattaviksi, mutta evankeliumi vastaa täsmälleen niihin: Jumala on rakastanut meitä monin tavoin epäonnistuneita ihmisiä niin paljon, että lähetti Jeesuksen toivoksemme ja pelastukseksemme!

Kun olen ymmärtänyt, etteivät kaikkein tärkeimmät asiat ole oman onnistumiseni varassa, olen uskaltanut ottaa epäonnistumisen riskejä. Jos epäonnistun, en putoa tyhjyyteen, vaan Jumalan syliin.

"...älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi;

älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi;

minä vahvistan sinua, minä autan sinua,

minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä." (Jes. 41:10; 1933-38)