Pelkureiden osa on tulisessa järvessä – onko pelkääminen syntiä?

  Ilmestyskirjassa luetellaan ihmisryhmiä, joiden lopullinen osa on oleva "siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa". Yksi niistä on pelkurit. Muut jakeessa mainitut ryhmät ovat ilmeisiä vääryyden harjoittajia, esimerkiksi valehtelijat ja murhaajat. Onko pelkääminen siis väärin Jumalan silmissä? Mitä "pelkureilla" tarkoitetaan? 

  Tarvitseeko Jumalaa pelätä?

  

Älä pelkää ihmisiä!

"Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema." (Ilm. 21:8; 1938)

  Luin hiljan Jeremian kirjan siten, että yritin samastua häneen, ja eräs kohta sai minut mietteliääksi. Herra nimittäin sanoi Jeremialle, jonka lähetti profetoimaan vihaisten ihmisten keskelle: "Mutta lähde sinä, Jeremia, astu heidän eteensä ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua. Älä säiky heitä, muuten minä annan sinun joutua pelon valtaan heidän edessään." (Jer. 1:17)

Kohta kuulosti minusta melkein uhkaukselta. Eikö Jumala olekaan pelokkaiden turva, vaan jättää meidät oman onnemme nojaan, jos säikymme vihaisia ja väkivaltaisia ihmisiä?

Miksi Jumala suhtautuu noin ankarasti pelkäämiseen? Ilmestyskirjassa "pelkurit" mainitaan jopa yhtenä kadotukseen joutuvien ihmisten ryhmänä, mm. murhaajien ja epäjumalanpalvojien rinnalla (Ilm. 21:8). Pelkohan johtuu heikkoudesta – eikö Jumala siis olekaan heikkojen auttaja?

Toisaalta Jumala oli sanonut Jeremialle ensin: "Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua." (Jer. 1:8) Samat saatesanat Herra lausuu muillekin Raamatun ihmisille, jotka lähettää johonkin suureen ja erityistä rohkeutta vaativaan tehtävään, mm. Joosualle. 

Aloin ymmärtää, etteivät Herran sanat Jeremialle olleet uhkaus, vaan toteamus: Hän jo on Jeremian turva eikä tämä voi muuta kuin jatkaa luottamista Häneen tiukan paikan tullen. Tai sitten Jeremia ei luota, ei usko Jumalan lupaukseen, ja sen myötä menettää sen. Ihmisen suhde Jumalaan toteutuu uskon kautta, tai sitten sitä ei ole. Jumalan sanomana "älä pelkää!" tarkoittaa siis suunnilleen "usko ja luota minuun, minä olen kaikkivaltias Jumala".

  Ilmestyskirjassa mainitut pelkurit ovat ymmärtääkseni ihmisiä, jotka ovat luopuneet Jumalasta ihmispelon takia. He ovat pelänneet ihmisten tuomiota, pilkkaa, uhkauksia sekä kärsimystä heidän käsissään, mitä usko Herraan heille tuo, joten ovat luopuneet Jumalasta ja valinneet sen sijaan elää ihmisiä miellyttäen, ja ovat pysyneet siinä tilassa loppuun asti.

Jumala on kärsivällinen ja anteeksiantavainen myös niitä kohtaan, jotka ovat aiemmin antautuneet pelolle eli pelänneet ihmisiä enemmän kuin ovat luottaneet Häneen. Äärimmäinen esimerkki tästä on Jeesuksen suhtautuminen Pietariin, joka oli Jeesuksen vangitsemisen yönä kieltänyt tuntevansa Hänet (Luuk. 22:54-62). Pietari ymmärsi heti, mitä oli tehnyt ja itki katkerasti, mutta Jeesus antoi hänelle anteeksi ja teki hänestä erityisen apostolinsa. Pietarista tuli rohkea apostoli, joka perimätiedon mukaan kuoli marttyyrina, eli Herran todistajana, alkuseurakunnan vainojen aikana. 

Pietari mitä ilmeisimmin ajatteli jälkeenpäin paljon noita tapahtumia, koska hän opetti kirjeissään kärsimyksestä uskon tähden ja rohkaisi muitakin olemaan valmiita siihen, jopa iloiten ja Jumalaa ylistäen (1. Piet. 4:12-19).

"Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki, Jumalan Henki. Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa." (1. Piet. 4:14-16)

Älä pakene Jumalaa! 

  Mitä muuta tekemistä pelolla on kadotukseen joutumisen kanssa? 

Apostoli Johannes kirjoittaa: "Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon." (1. Joh. 4:17-18) Mikä se täydellinen rakkaus on? Johannes kirjoittaa: 

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olisimme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10)

Ihminen on syntinen, mutta Jeesus Kristus on meidän anteeksiantomme ja täydellisyytemme rakkaudessa. Sen, joka tulee Jumalan luo uskoen Jeesukseen syntiensä sovittajana, ei tarvitse pelätä Jumalan rangaistusta.

Pelko voi siis johtaa kadotukseen, jos torjuu Jeesuksen, ja sen takia, Jumalan rangaistusta peläten, pakenee Häntä kuolemaansa asti. Tästä syystä kristittyjen tulee puhua Jumalasta evankeliumikeskeisesti: Jumala itse on antanut Jeesuksen meille pelastukseksi, tieksi Hänen luokseen. Evankeliumin pitäminen keskiössä on oikean todistuksen antamista Jumalasta.

  Raamatussa sanotaan myös, että meidän tulee pelätä Jumalaa: "Herran pelko on viisauden alku" jne. On siis hyvää Jumalanpelkoa, joka johtaa siihen, että kunnioitamme Jumalaa, ja vääränlaista pelkoa, joka saa ihmisen pakenemaan Häntä. 

Ihmiset saattavat valehdella ja rikkoa lupauksensa, mutta Jumala ei. Joku voi huonojen kokemustensa takia pelätä, että Jumalakaan ei oikeasti rakasta häntä. Onneksi Jumala itse karkottaa tuon pelon, kuten Johannes kirjoitti. Hän tekee sen Jeesuksessa: oman syntisyytemme sijaan meidän pitää siis katsoa Jeesukseen, jossa on syntiemme anteeksianto. Me kaikki olemme syntisiä ja ansaitsisimme Helvetin, mutta Jeesus on tie Taivaallisen Isän luo.

Mitä suomalaisuus minulle merkitsee

  Ensi viikolla, 12.5, vietetään J. V. Snellmanin päivää eli suomalaisuuden päivää. Minulle suomalaisuudessa keskeistä ovat täkäläinen luonto sekä suomen kieli ja runous.

  Kumpikin liittyy läheisesti kristinuskoon. Miten? 

Luonnonympäristö, sielunmaisema

  Kun ajattelet suomalaisuutta, mitä mieleesi tulee ensimmäisenä? Minä näen mielessäni kuvan, jollaisen saisi, jos kuvaisi metsässä kameralla maanrajasta ylöspäin: kuvan alaosassa näkyy lähellä multaa, sammalta ja mustikanvarpuja, ylöspäin mentäessä sitä kehystävät jylhinä kohoavat kuuset,  männyt ja koivut, ylimpänä avautuu pala sinistä taivasta.

Metsäinen sielunmaisemani on muodostunut kokemuksistani halki elämän. Salaperäinen, mielikuvitusta ruokkiva metsä oli lapsena lempipaikkani leikkiä. Edelleen odotan kesän tulossa eniten metsäretkiä: juurakkoisen metsäpolun tuntua jalkojen alla, mäntyjen, koivujen ja kielojen tuoksua, peipposten ja rastaiden laulua ja metsäkyyhkyjen huhuilua, sanoinkuvaamattoman huikeaa huminaa ja suhinaa tuulen puhaltaessa puiden lehvien läpi. Metsä on lempeä: puut suojaavat tuulelta, sateelta, auringon kuumuudelta, katseilta. 

Kulttuuri on muuttunut ajasta aikaan, mutta täkäläinen luonto on yhdistänyt suomalaisia aina. 

  Aleksis Kivi on vahvistanut metsäistä suomalaisuuskuvaa enemmän kuin kukaan toinen. Siihen sisältyvä "kaipuu Impivaaraan" on minulle läheisin suomalaisuusmyytti. Kiven Sydämeni laulu, jonka Sibelius sävelsi musiikiksi, on mielestäni suomalaisin taideteos ikinä. Surumielisen kaunis laulu on kuin löydetty jostain metsän siimeksestä, ja Kivi ja Sibelius ainoastaan pukivat sen sanoiksi ja säveliksi. 

  "Metsäsuomalaisuuden" ajatuksesta on pyritty eroonkin, koska se on aikoinaan liitetty sivistymättömyyteen, ja on haluttu korostaa yleiseurooppalaista sivistyskulttuuria, jota myös löytyy suomalaisten historiasta. Jotkut haluavat painottaa vanhoja kirjallisia ja karttalähteitä, joiden mukaan kansamme kaukaisesta historiasta löytyy jotain loisteliaampaa, kuten viikinkejä ja kuninkaita. 

Minä tunnistan Aleksis Kiven metsäisessä suomalaisuuskuvassa paljon paikkansapitävää ja myönteistä. Toisaalta suomalainen on sen mukaan karkea ja hitaasti tavoille oppiva, toisaalta rauhaa rakastava sankar jylhän kuusiston. Seitsemän veljestä ovat kömpelöitä kulttuuriympäristössä, mutta (enimmäkseen) sopusoinnussa metsäympäristössä. Kuva on liioitteleva ja humoristinen, mutta samastun siihen suurin piirtein: en tykkää small talkista enkä ihmispaljoudesta, ja metsän rauha on minulle pakopaikka.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että rauha ja koti ovat suomalaisuudessa ehkä korkeimpia arvoja. Ja se, että saa elää rauhassa, edellyttää itsenäisyyttä.

  Metsä on Luojan luomistyötä. Seitsemästä veljeksestä Lauri kaipaa eniten pois sivistyneestä maailmasta eli lukkarin, rovastin ja kruunun vaikutuspiiristä Impivaaraan, "metsän kohtuun". Hän on valmis luopumaan kaikesta, myös Jukolan talosta ja tiluksista, sinne päästäkseen. Aapo, Simeoni ja Juhani taas puhuvat, kukin omasta näkökulmastaan ja omista syistään, sivistymisen välttämättömyyden puolesta – heidän on alettava elää viisaammin ja pantava hillittömyys ja villiys "järjen ikeen alle", jos pitemmän päälle mielivät "onnea ja rauhaa". Sivistys tarkoitti heille lähinnä lukutaitoa ja kristinoppia.

Samastun sekä Laurin kaipuuhun metsän rauhaan että hänen veljiensä näkemyksiin sivistyksen tärkeydestä. Seitsemän veljestä saa minut ajattelemaan, että Jumala on läsnä paitsi kristinopin piirissä, luomistyönsä kautta myös "metsän kohdussa".

"Iloitkoon taivas, riemuitkoon maa! Pauhatkoon meri kaikkineen, juhlikoot maa ja sen luodut, humiskoot ilosta metsien puut Herran edessä, sillä hän tulee! Hän tulee tuomaan oikeutta, hallitsemaan vanhurskaasti maata, uskollisesti sen kansoja." (Ps. 96:11-13)

Suomen kieli

  Miten eri kansat saivat alkunsa Raamatun mukaan? Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa on erikoinen, lyhyt kertomus Baabelin tornin rakentamisesta (1. Moos. 11:1-9). Maailman ihmiset, syntiset ja siihen aikaan yksikieliset, olivat kokoontuneet Sinearin maasta löytämälleen tasangolle ja päättivät yhteistuumin rakentaa sinne kaupungin sekä tornin, "joka ulottuisi taivaaseen asti".  

Herra katseli ihmisten rakennustouhua ja sanoi: "Siinä he nyt ovat, yksi kansa, jolla on yksi ja sama kieli. Tämä, mitä he ovat saaneet aikaan, on vasta alkua. Nyt he pystyvät tekemään mitä tahansa."

Jumala näki, että ihmisten ylpeästä ja suuruudenhullusta suunnitelmasta seuraisi pahoja asioita, ja Hän meni ja sekoitti ihmisten puhuman kielen niin, etteivät he enää ymmärtäneet toisiaan ja joutuivat luopumaan rakennushankkeesta. Sen seurauksena ihmiset hajaantuivat ja asettuivat asumaan ympäri maailmaa, mikä oli ollut Jumalan tahto alun perinkin. Kieli oli siis Raamatun mukaan olennaisessa osassa kansojen synnyssä; ihmiskunta, yhtenä isona yksikielisenä kansana, hajosi pienemmiksi kansoiksi, joista kukin puhui omaa kieltään.

  Raamatullisesti ajatellenkin on siis perusteltua, että suomalaisuuden päivää vietetään J.V. Snellmanin (1806-1881) päivänä. Filosofi ja valtiomies Snellman oli yksi kärkijoukon fennomaaneista, jotka halusivat suomalaisten oman kielen itsenäistymässä olevan maan ja kansakunnan viralliseksi kieleksi. Snellman, joka oli Aleksis Kiven aikalainen, kannusti tätä kirjoittamaan nimenomaan suomeksi (eikä siihenastisella kulttuurikielellä, ruotsiksi, jonka Kivi oli oppinut koulussa; hänen äidinkielensä oli suomi). 

Koska taide kuvastaa ihmisten sielun- ja sydämenmaisemaa, kansankielinen kirjallisuus on tärkeä siinä kehityksessä, että kansa alkaa sisäisesti ymmärtää olevansa oikea kansa muiden joukossa. Tähän tapaan fennomaanit perustelivat. 

Kuten edellä kuvailin, minun kohdallani on tapahtunut jotain samansuuntaista, vaikka synnyin sata vuotta myöhemmin, virallisestikin suomenkieliseen Suomeen: kokemukseni metsäisestä luonnosta ja siihen liittyvä rauhan arvostaminen ovat yhdistyneet nimenomaan suomalaisuuteen kielen ja runouden kautta, eivätkä pelkästään Aleksis Kiven teosten, vaan myös esimerkiksi Eino Leinon ja Saima Harmajan. Suomalaisen kulttuurin vaaliminen, mm. liputuspäivin ja koulun perinteisin opetusteemoin, on vahvistanut yhteyden tunnistamista.

  Raamatun Baabel-kertomuksessakaan kieli ei ole tyhjiössä oleva "kansan tunnus", vaan niveltyy yhteisymmärrykseen, toimintatapoihin, yhteiseen kulttuuriin. Kertomuksessa ihmiset olivat rakentamassa tornia yhteistuumin, ja Herran aikaansaama kielten sekoittuminen tarkoitti myös kielimuurien syntymistä: ihmisillä oli vaikeuksia ymmärtää toisiaan ja he joutuivat luopumaan yhteisestä rakennushankkeesta. 

Ihmiset lähtivät liikkeelle ja asettuivat omille alueilleen maailmaan, omiin luonnonympäristöihinsä, jotka edelleen vaikuttivat toimintatapojen ja sielunmaisemien muotoutumiseen. Mutta siis kertomuksen mukaan kehitys lähti liikkeelle kielestä!

  Suomen kielellä on erityinen historiallinen yhteys kristinuskoon. Suomen juuret, puhuttuna kielenä, ulottuvat hamaan menneisyyteen, mutta kuten Snellman totesi, kirjakielenäkin se oli ollut hänen päivinään olemassa jo kolmesataa vuotta, nimittäin ensimmäisen suomenkielisen katekismuksen (1543) ja Raamatun suomennoksen (1642) muodossa! Tähän viitaten hän sanoi 1871 pitämässään puheessa: "Kristinopista on myös riippunut Suomen kansan koko järjellinen sivistys." 

  Raamatullisessa kristinuskossa on kansoja koskeva taso, mutta perimmäinen taso on koko ihmiskuntaa yhdistävä: Jumala on luonut omaksi kuvakseen kaikki ihmiset ja lähettänyt Jeesuksen pelastukseksi kaikkien kansojen ihmisille, uskossa vastaanotettavaksi. Jeesukseen uskovat ihmiset eri kansoista, eri puolilta maailmaa, ovat sisaria ja veljiä Herrassa.

Keskustellessani netissä eri maista, eri kulttuureista olevien kristittyjen kanssa, sydäntäni koskettaa, että syvimpien aiheiden äärellä – puhuttaessa mm. elämän tarkoituksesta, hyvästä ja pahasta, Jumalan ja ihmisen suhteesta, pelastuksesta – puhumme "samaa kieltä". 

"Kiittäkää Herraa, kaikki kansat! Ylistäkää häntä, kansakunnat!" (Ps. 117:1)

Tunnetko kostonhalua?

  Voiko kostonhalussa olla jotain hyvää?

  Nelson Mandela sanoi: "Katkeruus on kuin joisi myrkkyä odottaen, että toinen kuolee." Lausetta hoetaan usein vääryyttä kärsineille, kostonhaluisille ihmisille. Vaikka ajatus sinänsä pitää paikkansa, mikä siinä on pielessä? 

  Mikä on kristinuskon tie?

Samalla mitalla

"Mutta jos muuta vahinkoa tapahtuu, annettakoon henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä, jalka jalasta, palovamma palovammasta, haava haavasta, ruhje ruhjeesta." (2. Moos. 21:23-25)

  

  Parikymppisenä lainasin yliopiston kirjastosta psykologian osastolta teoksen, jonka nimi oli muistaakseni Getting Even. Se käsitteli kostonhalua. En muista kirjan sisältöä tarkemmin, mutta muistan sen pääväitteen: kostonhalu sinänsä on hyvä asia, koska se on merkki oikeudentajusta. Näkemys oli mielestäni virkistävä, kostonhalusta kun harvoin sanotaan mitään myönteistä.

Kirjailija, joka oli oikeustieteen professori, määritteli kostamisen aivan oikein vääryyden takaisin maksamiseksi samalla mitalla, tilien tasaamiseksi kuten englannin to get even ilmaisee. Olen kuullut, että suomen kostaa-sana tulee ruotsin sanasta kosta eli maksaa, olla hintana. 

Kostonhalu ei siis välttämättä ole merkki ilkeydestä ja pahantahtoisuudesta, jollaisiin tunnetiloihin se usein liitetään. Vääryyttä kärsineen kostonhalu on kyllä yleensä voimakkaan tunteellinen tila, joka saattaa yltyä suhteettomuudeksi ja raivoksi, mutta sen alkusyy on perusteltu oikeudenjano. Sanotaanhan Raamatussakin, Israelin laiksi vanhan liiton aikaan tarkoitetussa Mooseksen laissa, vääryyden rankaisemisesta: "Annettakoon silmä silmästä, hammas hampaasta" jne. Jakeissa ei käsketty ilkeyteen, vaan oikeuden toteuttamiseen! 

Jakeet ilmaisevat periaatteen, jonka mukaan tuomareiden tulee käsitellä vääryydet: rangaistuksen tulee olla oikeassa suhteessa rangaistavaan tekoon. Suhteettomuus kumpaankin suuntaan, teon liioitteluun tai sen vähättelyyn, on huono.

Olen kuullut, että Vanhan Testamentin ajan Israelissakin "silmä silmästä" -jakeet ymmärrettiin Jumalan antamaksi suhteellisuuden ja tasapuolisuuden periaatteeksi, eli niitä ei noudatettu kirjaimellisesti rikoksista tuomittujen hampaita kiskomalla ja silmiä sokeuttamalla. Käytössä oli Jumalan antama oikeudenkäyntijärjestelmä, jossa osapuolia kuultiin ja ruumiinvammojen aiheuttamisesta määrättiin omaisuuskorvauksia.

  Olen aina tykännyt fiktiivisistä kertomuksista, romaaneista ja elokuvista, joissa paha saa palkkansa. Itse kosto tai rangaistus ei kuitenkaan ole minua kiinnostava tapahtuma: jos tarina päättyy kostoon, saatan jättää loppuosan lukematta. En viihdy sellaisten kuvausten äärellä, joissa jotakuta vahingoitetaan ruumiillisesti tai henkisesti. Se riittää, että vääryys tunnustetaan sekä todetaan "tilit tasaavan" rangaistuksen olevan periaatteessa oikeudenmukaista.

Gandhin ja Mandelan neuvot

  Mahatma Gandhi sanoi: "'Silmä silmästä' tekee koko maailman sokeaksi." Toinen tunnettu ja paljon toisteltu neuvo on epäoikeudenmukaista apartheid-hallintoa vastaan taistelleelta ja sen vuoksi 27 vuotta vankilassa istuneelta Nelson Mandelalta: "Katkeruus on kuin joisi myrkkyä odottaen, että toinen kuolee."

Gandhin ja Mandelan ajatuksia lainataan usein, kun yritetään auttaa ja neuvoa vääryyttä kärsinyttä, kostonhaluista ihmistä.

Tykkään Gandhin ja Mandelan lauseista todella paljon, mutta sellaisinaan ne eivät kelpaa minulle. Ne ovat viisaita ja pitävät paikkansa, mutta niiden hokemisessa ärsyttää, että ne jättävät varsinaisen vääryyden huomiotta. Niissä keskitytään pelkästään kostamisen yhteisöllisiin seurauksiin ja henkiseen hyvinvointiin. Ihan kuin vääryys olisi vain sen kohteeksi joutuneen yksityinen asia, oma ongelma, josta ei saa tehdä muiden ongelmaa. 

Oikeudenjanoista ihmistä saattaa turhauttaa, jos häntä opastetaan vain pidättäytymään kostamisesta sen hyödyttömyyden tai haitallisuuden perusteella, ja jätetään oikeudellinen puoli käsittelemättä. Näin on erityisesti silloin, kun vääryys ei ole maan lain mukaan rikos. Minua ainakin turhauttaa tuollainen ajattelutapa. Ihan kuin kärsitty vääryys ja siitä johtuva paha olo olisi vain jokin mielenterveysongelma, jota varten täytyy lukea mietelauseita, meditoida tai, jos muu ei auta, mennä terapiaan.

Hämmästyttävän usein neuvoja jopa sättii vääryyden kohdetta, että tämä edes miettii tapahtunutta enää: "Unohda se, hukkaat vain omaa aikaasi ja voimavarojasi miettimällä asiaa."

Kristinuskon tie

  Monet vaikuttavat luulevan, että Gandhin ja Mandelan viisaat neuvot ovat erityisen kristillisiä, mutta tarkalleen ottaen näin ei ole. Kristinuskossa ei kehoteta vääryyttä kärsinyttä pelkästään pidättäytymään kostamisesta, vaan antamaan anteeksi, ja jättämään mahdollisesti keskeneräinen riita-asia Korkeimmalle.

Kristinuskossa anteeksianto on tapahtuma, jossa vääryys todetaan vääryydeksi, luovutaan sen takaisin maksamisesta, ja sen sijaan valitaan anteeksianto. Keskiössä ovat väärä teko, sen osapuolet sekä Jumala – ei pelkästään vääryyttä kärsinyt ihminen, ei edes hänen henkinen hyvinvointinsa. 

Jokainen synti on syntiä myös Korkeinta vastaan. Jumala on antanut yhteiskunnan esivallalle tehtäväksi tuomita rikokset, mutta silloinkin, kun kyse on vääryydestä, joka ei ole maan lain mukaan rikos tai esivalta ei jostain syystä tuomitse rikosta, vääryyttä kärsinyt ei ole yksin: ainakin Jumala on läsnä ja näkee ja kuulee kaiken. 

  Kristinuskossa anteeksiannolla ja riita-asian jättämisellä Jumalalle on oikeustajun mukaisuuden lisäksi myös merkittävä henkisen hyvinvoinnin ulottuvuus. Vääryyttä kärsineet ja ilman maallista oikeutta jääneet ihmiset Vanhassa Testamentissa sanoivat usein jättävänsä asiansa Herralle, joka toteuttaa oikeuden. On suuri helpotus, kun ei tarvitse kantaa kaunaa, muttei myöskään tarvitse painaa vääryyttä villaisella. Apostoli Paavali kirjoitti ohjeissaan uuteen elämään uskovaisille:  

"Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: 'Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan' – näin sanoo Herra." (Room. 12:19)

  Kristinuskossa anteeksianto on ihmeellinen asia. Se on evankeliumin keskiössä, Jumalan ja ihmisten välisessä suhteessa: meistä jokainen on tehnyt syntiä Korkeinta (ja lähimmäistä) vastaan, mutta Hän valitsi antaa meille anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen perusteella. Jumalan anteeksianto on voimallista, aikaansaavaa, uutta luovaa, toivon sytyttävää, uuden elämän ehto ja alku. Pelkästään tämän muistaminen saa minut haluamaan antaa itsekin anteeksi, olla osa noin ihmeellistä todellisuutta.

Ihmisen on viisainta antaa anteeksi. Jeesus liittää meidän anteeksi antamisen toisillemme siihen, että Jumala antaa anteeksi meille (Matt. 6:14-15). 

  Onko uskovaisen anteeksianto täydellistä, niin kuin Jumalan? Ei, koska me ihmiset saatamme jo anteeksi annettuamme palata joskus ajattelemaan vanhaa vääryyttä ja tuntemaan sen synnyttämiä tunteita, vaikkemme peruisikaan anteeksiantoa. Jumala sen sijaan ei enää koskaan muista syntejä, jotka Hän on kerran antanut anteeksi (mm. Jes. 43:25 ja Miika 7:19). Anteeksi antaminen on meiltä Jumalan tahdon mukainen valinta, mutta vasta Taivaassa tulemme täydellisiksi rakkaudessa, jota myös anteeksi antaminen on.

"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi', mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia." (Matt. 5:43-45)

Ajatuksia rukouspyynnöistä ja -vastauksista

  Raamatussa meitä neuvotaan saattamaan kaikki, mitä tarvitsemme, uskossa rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.

  Miksi Jumala ei täytä kaikkia pyyntöjämme?

  Älkäämme unohtako kiittää Jumalaa. Kiitokseen on aina syytä.

Herran haltuun

  Vuosia sitten katselin netistä ateistien ja kristittyjen apologeettojen välisiä väittelyjä Jumalan olemassaolosta. Jotkut ateistit kysyivät: jos Jumala kerran on olemassa, missä on todistusaineisto selkeistä yliluonnollisista ihmeistä? Eikö meidän pitäisi ihan jatkuvasti nähdä yliluonnollisia tapahtumia ympärillämme?

Vastaus on mielestäni ilmeinen: kysyjä unohtaa, että Jumala on elävä persoona, jolla on tahto. Jumala ei ole ihmeitä tuottava kone, jonka nappeja painellaan. Jumala ei myöskään ole lainalaisuuksia noudattava luonnonvoima, joka toimii ärsyke -> reaktio -periaatteella, ja josta voisi johdonmukaisesti kerätä empiiristä todistusaineistoa.

Magiassa ja luonnonuskonnoissa ihminen suorittaa tietyt rituaalit ja antaa uhrit, ja sen jälkeen hän voi jäädä odottelemaan ihmeitä tapahtuvaksi elämässään. Kristinusko ei ole magiaa.

Jumala on persoona, jolla on tahto, tunteet, suunnitelmat, kaiken kattava ennaltatietäminen ja viisaus. Olen niin onnellinen tästä; olisi surullista ja kolkkoa, jos jumala olisi vain jokin persoonaton luonnonvoima. 

  Joskus uskovainenkin saattaa ihmetellä, miksi Jumala ei toteuta pyyntöä, joka on uskossa ja Jeesuksen nimessä Hänen eteensä tuotu eikä esteenä rukoukselle ole anteeksiantamattomuutta eikä mitään syntiä, josta ei ole tehnyt parannusta. Kaiken lisäksi Raamatun perusteella pyyntö on Jumalan tahdon mukainen, esim. pyyntö parantua sairaudesta, pyyntö että Jumala saisi uskottoman aviopuolison tekemään parannuksen tai avioparin pyyntö saada lapsia. Kaikki on niin kuin pitää, mistä kiikastaa?

Minusta silloinkin vastaus on samansuuntainen: Jumala on viisas, ennaltanäkevä, Hänellä on tahto sekä omat suunnitelmansa. Ei siis ole niin, että jos teemme kaiken oikein, toivomamme vastaus on taattu. Jeesus sanoi rukoilemisesta opettaessaan: "Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään" (Matt. 6:8) Uskon että Jumala tietää meitä paremmin, mitä tarvitsemme.

  Miksi sitten pyytää yhtään mitään? Miksi meitä toisaalla Raamatussa neuvotaan pyytämään Taivaalliselta Isältä? Juuri siitä samasta syystä: Jumala on elävä persoona, Häneen voi vedota. Vaikka Jumalalla on omat suunnitelmansa, jotka Hän kyllä toteuttaa, en usko kaiken olevan lukkoon lyötyä.

  Uskon että kaikella on tarkoitus. En puhu epämääräisestä kohtalonuskosta, jossa tie vie jonnekin tuntemattomaan määränpäähän, ja siellä todetaan "ai, tämä oli se juttu", vaan uskon, että meille on Raamatussa kerrottu mikä se tarkoitus on. Se, että uskomme Jeesukseen ja uudestisynnymme Taivaallisen Isän lapsiksi ja että olisimme jollain tavalla todistuksena Jeesuksesta muille, on maanpäällisen elämämme tarkoitus eikä se, että olisimme täällä terveitä ja onnellisia ja että kaikki toiveemme täyttyisivät. 

Virressä 341b sanotaan: "Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä. Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä. Kiitos, kun mä hädässäni avun saan sun kauttasi. Kiitos, että synneistäni vapahtavi Poikasi." Tällä tavoin ajateltuna Jumala on aina vastannut rukouksiini – joskus toiveideni mukaisesti, joskus niiden vastaisesti. Tärkeintä on kuitenkin Jeesuksen tuoma pelastus.

  Seuraavaksi kerron kahdesta tapauksesta, kun Jumala täytti pyyntöni sekä mitä olen niistä oppinut.

"Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa." (Matt. 6:10)

"Kaikukoon kiitoksenne runsaana"

  Luukkaan evankeliumissa kerrotaan hämmentävästä tapahtumasarjasta: Jeesus parantaa kymmenen spitaalista miestä, mutta vain yksi heistä palaa kiittämään. Tämän yhden kerrotaan ylistäneen Jumalaa suurella äänellä ja langenneen kasvoilleen Jeesuksen jalkojen juureen. Jeesus kysyi: "Missä ne yhdeksän muuta ovat?" ja sanoi sille yhdelle: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut." (Luuk. 17:11-19)

Ennen ihmettelin aina, miten on mahdollista, että ne yhdeksän muuta eivät tulleet kiittämään. Olivatko he niin innoissaan parantumisesta, että unohtivat (mutta miten voi unohtaa noin suuren asian?)? Eivätkö he osanneet yhdistää ihmeparantumista Jeesukseen (mutta hehän tiesivät Jeesuksen parantavan sairaita ja olivat Hänet nähdessään pyytäneet: "Jeesus, mestari, armahda meitä!")? Eivätkö he viitsineet nähdä sitä vaivaa, että olisivat etsineet Jeesuksen (mutta eihän heidän olisi tarvinnut kuin palata samaa tietä takaisin jonkin matkaa)? 

Vai eivätkö he uskoneet, että oli tapahtunut ihme, vaan selittivät parantumisen jollain muulla tavalla? Onko vielä muita selityksiä?

Pari vuotta sitten eräänä lauantaiaamuna heräsin voimakkaaseen huimaukseen: en pysynyt edes pystyssä. Minulla on MS-tauti, joka aina diagnoosiin johtaneesta rajusta pahenemisvaiheesta alkaen, eli vuodesta 2013, on ollut remissiossa eli rauhallinen. Edellinen pahenemisvaihe oli käynnistynyt juuri voimakkaalla huimauksella. 

Rukoilin Jumalaa, että Hän ottaisi pois oireen ja lopettaisi pahenemisvaiheen. Soitin äidilleni ja kerroin tilanteesta, ja aloin etsiä neurologian poliklinikan puhelinnumeroa kysyäkseni toimintaohjeet.

Mutta samassa hetkessä huimaus oli poissa! Lähdin kävelylle voidakseni arvioida toimintakykyäni paremmin ja totesin kaiken olevan täysin normaalisti. Kummallista – sairaudessani ei ollut koskaan ollut pahenemisvaiheen ulkopuolella moisia oireita (eikä ole tuon tapauksen jälkeenkään ollut). Jatkoin kävelylenkkiä kevätauringon paisteessa ja laitoin äidilleni helpottuneen viestin, että kaikki on sittenkin hyvin.

Vasta kuukausien päästä tajusin, että olin unohtanut kiittää Jumalaa. Olin niin kuin ne yhdeksän spitaalista parantunutta. Jotenkin olin vain unohtanut, ja sitten olin siirtynyt ajattelemaan muita asioita. Niin helposti se käy. 

  Puolisen vuotta sitten lähipiirissäni tapahtui erittäin vakava äkillinen sairauskohtaus. Leikkauksen ennuste oli melko kehno, ja mikäli se onnistuisikin, toipuminen olisi tilastojen perusteella hidasta ja erilaiset komplikaatiot todennäköisiä sen edetessä. Kun sain tietää sairauskohtauksesta, rukoilin Jumalalta apua Jeesuksen nimessä, ja tiedän muidenkin lähipiirissäni rukoilleen.

Siinä rukoillessani muistin Raamatusta kohdan, jossa Jeesus sanoi: "Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän." (Mark. 11:24) Olen sen tyyppinen, että pysähdyn yleensä pohtimaan, mikä Raamatun lauseiden syvällinen tarkoitus on, mutta tällä kertaa olin niin hädissäni, ettei minulla ollut aikaa eikä keskittymiskykyä pohtia sen kummemmin, vaan puhuin Jumalalle kirjaimellisesti Jeesuksen ohjeen mukaan: kiitin Jumalaa siitä, että läheiseni parantui ja kiitin, että Jumala antoi leikkauksen (joka ei rukoillessani vielä edes ollut alkanut!) sujua niin erinomaisesti. 

Ja niin tapahtui! Leikkaus sujui hyvin, ja toipuminen oli nopeaa eikä edes tavanomaisia komplikaatioita ole ilmaantunut. Jälkitarkastuksen ultraäänellä tehnyt erikoislääkäri kehui leikkaustulosta erinomaiseksi. Myös läheiseni itse on ihmetellyt, miten hyvin kaikki on sujunut.

  Näistä tapauksista olen oppinut sen, että Jumala auttaa ja tekee ihmeitä nykyäänkin ja että aina tulee rukoilla, vaikka olisi niin hädissään, että keskittyminen on vaikeaa. Sekä erityisesti opin sen, että tulee kiittää Jumalaa. Raamatussa kehotetaan rukoilemaan aina kiittäen:

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Filipp. 4:6-7)

Syntiä vastaan saarnaaminen: Jeremian esimerkki

  Jumala antoi Jeremialle järkyttävän elämäntehtävän: kansansa syntisen tilan paljastamisen ja tulossa olevasta Jumalan rangaistuksesta varoittamisen. Jeremian tuli julistaa tuhoa, "repiä ja särkeä, tuhota ja hävittää...". Vaikka Jumala varusti Jeremian tehtävää varten, hänet muistetaan "itkevänä profeettana".

  Synnistä ja Helvetistä puhuminen on vaikeaa, mutta tehtävää helpottaa sen muistaminen, että sanomaan sisältyy toivo.

Miellyttävät, eksyttävät sanat

  Vanhan Testamentin Valitusvirsissä on pysäyttävä kohta, jossa surraan israelilaisten kohtaloa, johon synti oli heidät saattanut: 

"Kenen kohtaloa muistuttaa sinun kohtalosi, Siion, mistä löydän lohdutuksen sanat? Suuri kuin meri on sinun vammasi, kuka voi parantaa sinut? Profeettojesi näyt olivat petosta ja harhaa. Syntiäsi he eivät paljastaneet, eivät kääntäneet kohtaloasi." (Valit. 2:13-14)

Väärät profeetat olivat puhuneet vain sellaista, mitä ihmiset mielellään kuuntelivat eivätkä olleet saarnanneet heidän syntiään vastaan eivätkä varoittaneet synnin seurauksesta, Jumalan rangaistuksesta. Jos he sen sijaan olisivat saarnanneet Jumalan tahdon mukaan, he olisivat voineet kääntää ihmisten kohtalon!

Jeremia, Valitusvirsien todennäköinen kirjoittaja, oli Jumalan profeetta, joka yksin varoitti tulevasta rangaistuksesta, ja sen takia häntä vihattiin, pilkattiin ja vainottiin, häntä pahoinpideltiin, kidutettiin ja pidettiin vankina. Ihmiset kuuntelivat mieluummin vääriä profeettoja, jotka saarnasivat mukavia asioita ja lupailivat vain rauhaa. 

Jumala oli vihainen väärille profeetoille, koska he johtivat ihmisiä harhaan miellyttävillä valheillaan, joita nämä olivat valmiit kuuntelemaan. He esiintyivät Herran nimessä, kuin rauhan sanoma olisi lähtöisin Häneltä, vaikkei Herra ollut heitä lähettänyt.

  Miksi puhua Vanhan Testamentin profeetasta nykyaikana? Siksi, että sama ilmiö on nähtävissä meidän yhteiskunnassamme: puhe synnistä ja Jumalan vihasta sitä kohtaan halutaan vaientaa, ja mieluummin kuullaan valheellisia puheita, joiden mukaan Jumala sallii kaiken suuresta rakkaudestaan ja suvaitsevuudestaan. Tietyistä synneistä puhuminen synnyttää erityisen paljon vastustusta, sellaisia ovat esim. abortti, Jumalan luoman biologisen sukupuolen vastainen identifioituminen ja samaa sukupuolta olevien väliset seksuaaliset suhteet. 

Ihmisillä on kyllä oikeus laillisin keinoin vastustaa loukkaavaksi kokemaansa Raamatun mukaista puhetta, ja meidän on kestettävä se. Jeremia joutui kestämään paljon pahempaa kohtelua.

Joku saattaisi huomauttaa, että Jeremia eli aikana ennen Jeesuksen syntymää, ja että Herra oli kutsunut hänet tiettynä historiallisena ajankohtana saarnaamaan nimenomaan omalle kansalleen eli israelilaisille. Vaikka tämä on totta, Herra myös sanoo Jeremialle pyhittäneensä tämän "kansojen profeetaksi", ei siis vain israelilaisten, vaan muidenkin kansojen (Jer. 1:5). Hänen sanomansa pätee meihin kaikkiin, tänä päivänäkin: synti vie tuhoon – kääntykää ja tehkää parannus.

Jeremian raskas elämäntehtävä

  Synnistä ja Helvetistä puhuminen on rankkaa. Se on osoittautunut paljon vaikeammaksi kuin tuoreena uskovaisena luulin. Voin vain kuvitella, miten paljon Jeremia kärsi – kansansa syntien paljastaminen ja tulossa olevasta Jumalan rangaistuksesta varoittaminen olivat hänen elämäntehtävänsä nuoresta pitäen. Eikä hän edes ollut valinnut tehtävää itse, vaan Herra oli valinnut hänet siihen. 

Jeremia oli aluksi vastustellut kutsua: "Voi Herra, Jumalani, en minä osaa puhua, minä olen niin nuori!" (Jer. 1:6) Herra kuitenkin lupasi antaa sanat hänen suuhunsa ja ohjeisti:

"– Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua." (Jer. 1:7-8)

Herra kuvaili Jeremialle antamaansa tehtävää: "Sinun tulee repiä ja särkeä, tuhota ja hävittää, rakentaa ja istuttaa." (Jer. 1:10) Koska Hän tiesi, että ihmiset tulisivat nousemaan tällaista viestintuojaa vastaan, Hän lupasi:

"Minä teen sinusta tänä päivänä linnoitetun kaupungin, rautapatsaan ja pronssimuurin, jotta voit puolustautua, kun koko maa, Juudan kuninkaat, päämiehet, papit ja kansa nousevat sinua vastaan." (Jer. 1:18)

Jumalan antamasta varustuksesta huolimatta Jeremia muistetaan "itkevänä profeettana". Ymmärtääkseni hän kärsi paitsi ihmisten vihasta ja pilkasta sekä kansansa syntisestä tilasta, myös yksinkertaisesti siitä, että hänen elämäntehtävänsä oli julistaa niin järkyttävää sanomaa. Kuulostaa hirveän raskaalta – kyllä kai jokainen haluaisi tuoda hyviä uutisia eikä huonoja?

Jos Jeremia yritti vaieta ja olla ajattelematta Herraa, hän tunsi kuin tulen polttavan sisintään. Hän joutui itkien huutamaan ulos sanat, jotka Herra oli hänen puhuttavikseen antanut, ja sen seurauksena ihmiset pilkkasivat häntä vielä enemmän (Jer. 20:8-9).

"Toivon profeetta"

  Mielestäni pahin tila olisi se, ettei olisi toivoa ollenkaan. Minun olisi vaikeaa työskennellä vaikka syöpälääkärinä, joka joutuu jatkuvasti tuomaan huonoja uutisia potilaille: "Mitään ei enää ole tehtävissä." Tuo mahtaa olla hirveä viesti niin vastaanottajalle kuin lausujalle.

Vaikka puhuminen synnistä ja Helvetistä on vaikeaa, siihen silti sisältyy aina toivo. Myös Jeremia vaikutti lohduttautuvan sillä, että Jumala on armahtavainen. Hän puhui paljon Jumalan vihasta ja rangaistuksesta, mutta palasi aina toivoon, jonka Jumala itse oli hänelle kertonut: jos ihmiset kuitenkin kääntyvät Hänen puoleensa, tekevät parannuksen synneistään, Hän armahtaa ja uudistaa heidät sekä siunaa heidän elämänsä. 

Kuten alussa lainaamani Valitusvirsien kohta paljastaa, ihmisten kääntyminen Jumalan luo oli Jeremian tulikivenkatkuisten saarnojen perimmäinen tarkoitus. Luin joskus Jeremiasta kirjoituksen, jossa häntä kutsuttiin "tuomion ja toivon profeetaksi". Herra antoikin hänen puhuttavikseen myös lohdulliset sanat:

"– Minä hoidan haavasi terveiksi, parannan sinun vammasi, sanoo Herra, parannan sinut, Siion, sinut, jota kutsutaan nimellä 'Hylätty vaimo', sinut, josta kukaan ei välitä." (Jer. 30:17)

  VT:n profeetatkin siis kyllä tiesivät, että Herra on anteeksiantavainen ja armollinen syntejään katuvalle, vaikka Jeesus ei vielä heidän aikanaan ollut tullut maailmaan. Meidän tehtävämme, synnistä puhumisen osalta siis, on helpompi, koska kristinusko tunnetaan nimenomaan evankeliumin kautta: syntien anteeksianto ja pelastus, jotka Jeesus toi ristin kautta, ovat sanomamme keskiössä. Tämän muistaminen auttaa puhumaan synnistä ja Helvetistä, vähän samalla tavalla kuin Jeesuksen ristinkuolemasta puhumista helpottaa sen muistaminen, että Hän nousi kuolleista.

"Ja hän sanoi heille: 'Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista, ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista." (Luuk. 24:46-47; käännös 1933/38)

Kuinka auttaa koulukiusattua?

  Koulukiusaamiseen pitää puuttua nykyistä järeämmin. En kuitenkaan usko, että kiusaamista saadaan koskaan kitkettyä täysin tässä maailmassa. On siis myös vahvistettava lapsia ja nuoria siltä varalta, että heitä tullaan kiusaamaan – niin rankalta kuin tällainen ajattelu kuulostaakin.

  Tässä kirjoituksessa kerron omien kokemusteni pohjalta, miksi kristinusko on hyvä perusta omanarvontunnolle.

Entä jos joutuu koulukiusatuksi?

  Lähes aina koulukiusaamisesta puhutaan siitä näkökulmasta, miten saada kitketyksi kiusaaminen: miten kiusaajan toimintaan voisi puuttua tehokkaimmin? miten saada kiusaaja ymmärtämään toimintansa vääryys?, pitäisikö kiusaaja erottaa koulusta tai siirtää toiseen kouluun?, miten kiusaajaa tulisi rangaista?, vai pitäisikö valita mieluummin terapeuttinen lähestymistapa kiusaajaan?, pitäisikö kiusaajan kotioloja tarkistaa? jne.

Jos joku pohtii ratkaisua ongelmaan siitä näkökulmasta, mitä kiusattu voisi tehdä, pohdinta tyrmätään muistuttamalla, että ainoa syypää koulukiusaamiseen on kiusaaja ja että uhria ei saa syyllistää. Siitä olen tismalleen samaa mieltä: vain kiusaaja on syyllinen kiusaamiseen.

Olen kuitenkin alkanut ajatella, että koulukiusaamisen ongelmaa pitäisi ehkä ratkoa kokonaisvaltaisemmin, jolloin kiusaajan lisäksi myös kiusatun osa huomioidaan. Emme voi täysin vaikuttaa toisen ihmisen tekoihin, esim. estää kiusaamista, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten itse (kiusattuina) suhtaudumme.

Aloin ajatella näin miettiessäni ihmisen luontaista syntisyyttä: ei ole realistista olettaa, että kiusaaminen koskaan loppuisi tässä maailmassa. Kiusaamista esiintyy sukupolvessa toisensa jälkeen – syyt, joilla kiusaajat oikeuttavat väärän toimintansa, sekä kiusaamisen tavat vain muuttuvat aikakauden ja kulttuurin mukaan. Syntinen ihmismieli on niin kiero, että se keksii epäsuoria tapoja kiusata, jos suora kiusaaminen estetään.

  On siis tärkeää paitsi puuttua kiusaamiseen ja ottaa käyttöön tapoja kitkeä sitä, myös vahvistaa lasta kestämään kiusaamista, niin rankalta kuin se kuulostaakin. Miten sen voisi tehdä?

Usein kiusatun vahvistamiseen pyrittäessä annetaan sellaisia neuvoja kuin "älä uhriudu". Esim. jos joku kertoo kiusatuksi joutumisestaan ja siihen liittyneistä kauhun, pelon, häpeän ja surun tunteista, hänelle sanotaan toruvasti "älä omaksu uhrin asennetta!". Olen huomannut, että neuvoja pyrkii lähes aina saamaan kiusatun vaikenemaan ajatuksistaan ja tunteistaan.

Neuvo on mielestäni pitemmän päälle huono, koska se sisältää tosiasioiden kieltämisen ja tapahtuneen vähättelemisen. Kiusaamiskokemukseen liittyvät tosiasiat, kuten em. tunteet, eivät poistu sillä, että vaikenee niistä. "Minähän en suostu olemaan uhri"-asenne voi tuntua voimaannuttavalta hetkellisesti, mutta pitkäaikaisesti on parempi kohdata ja ilmaista omat vaikeat kokemukset ja niihin liittyneet tunteet. Se ei tarkoita, että tunteisiin jää vellomaan.

  Sen sijaan minusta täytyy mennä syvemmälle eli lähteä lapsen omanarvontunnon sekä oikean ja väärän tajun vahvistamisesta. Tämä on pitkäaikainen prosessi ja alkaa jo kasvatuksessa eli vanhempien ja muiden kasvattamiseen osallistuvien (ts. kaikkien ihmisten lapsen elämässä) täytyy vahvistaa lasta myös elämän vääryyksiä silmällä pitäen. 

Samanaikaisesti kiusaamiseen pitää puuttua ja sitä pitää koettaa ennaltaehkäistä. Kyse ei siis ole jommasta kummasta tavasta ratkoa kiusaamisongelmaa – kiusaajan toimintaan puuttumisesta tai kiusatun vahvistamisesta – vaan molemmat ovat tärkeitä yhtä aikaa.

  

Jumala vahvistaa ja parantaa

 

"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)

  Kouluaikoinani oli muotia, että jos jollakulla oli huono itsetunto, hänellä sanottiin olevan "anteeks ett oon olemassa"-asenne. Törmäsin ilmaukseen hiljattain pitkästä aikaa, ja aloin ajatella, miten järjetön se on kristityn näkökulmasta: sen mukaanhan Luoja olisi tehnyt virheen, jota pitää pyytää anteeksi! 

Meistä kenenkään olemassaolo ei ole oman päätöksemme seurausta, eikä edes vanhempiemme, vaan todellakin Jumalan. On Korkeimman tahto, että juuri minä olen olemassa, ja juuri sinä, sinun lapsesi jne. 

  Toinen asia, mitä kristinusko on antanut minulle, on ymmärrys ihmisten syntisyydestä. On mieletöntä asettaa ihmiset – olivatpa kyseessä kuinka suositut tyypit tai kuinka suuri ja meluisa joukko tahansa – tuomariksi olemassaolon oikeutukselle, jakamaan armoa ja mielisuosiota ja toisaalta tuomioita ja rangaistuksia. Se, mitä Jumala ajattelee minusta on tärkeintä, ja kaiken mikä on sen kanssa ristiriidassa, tulee menettää merkityksensä.

  Joskus kuulee sanottavan, että kristinusko ohjaa ihmistä heikkouteen, sanoihan Jeesus mm. "Älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin." (Matt. 5:39). 

Jeesus opetti tuossa Vuorisaarnan kohdassa, että tulee antaa anteeksi kostamisen sijaan. Jos joku vaikka muksii, haistattelee ja ilkeilee, Jeesuksen seuraajan ei tule muksia, haistatella ja ilkeillä takaisin. Kristityn standardi on taivaallisen Isän armollisuus ja täydellisyys. 

Ymmärrän Jeesuksen sanat myös siten, että kyse on vahvuudesta, jonka perusta on Jumalan vanhurskaudessa: vaikka kiusaamistilanne saattaa näyttää siltä, että kiusattu on häviöllä, todellisuudessa se, joka tekee väärin, on jo hävinnyt. Se, ettei maksa pahaa pahalla, ei ole heikkoutta, vaan voittajan vahvuutta. 

  Eräässä kristillisessä lastenlaulussa sanotaan Jumalasta: "Lapsen huolet hän voi kantaa paremmin kuin ihminen." Vaikka kuinka yrittäisimme, emme pysty kitkemään koulukiusaamista täydellisesti. Aina jossain on joku lapsi tai nuori, joka joutuu pelkäämään kouluun menoa. Syystä tai toisesta lapsi ei välttämättä edes osaa kertoa, että häntä kiusataan. Siitä voi olla suuri apu, että hän tietää Jumalan olevan hänen puolellaan ja kuuntelevan rukoukset. 

Vaikkeivät vanhemmat itse edes uskoisi Jumalaan, olisi mielestäni hyvä, jos he kertoisivat lapselle, että jotkut uskovat Jumalaan, joka on luonut meidät kaikki ja joka rakastaa ja auttaa vaikeuksissa.

"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi." (Ps. 23:4)

. 

Jeesus on maailman valo

  Jeesus sanoi: "Minä olen maailman valo." Mitä se tarkoittaa? 

  Raamattukin on Jumalan sanan valo. Se antaa meille Jumalan tahdosta ja Jeesuksesta oikean todistuksen.

Jeesus valona  

"Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Joh. 8:12)

  Valo on elämälle välttämätöntä. Luojan luoma auringon valo on välttämätöntä kasvien yhteyttämiselle ja kasvulle. Se on välttämätöntä, että luonnollinen elämä uusiutuu ja jatkuu ajallisesti. Kasvien yhteyttämisessä syntyy myös happea, jota ihmiset ja eläimet tarvitsevat elääkseen.

Valo mahdollistaa näkemisen. Ilman valoa ihminen harhailee pimeydessä ja eksyy. Joskus näkeminenkin voi olla hengissä pysymiselle välttämätöntä, kuten jouduin kerran nuorena kaupunkilaisena toteamaan. 

Olin lähtenyt maaseudulla sydäntalvella metsäpolulle kävelemään. Yhtäkkiä, ollessani keskellä metsikköä, tuli säkkipimeää. Vaikka kuinka auoin silmiäni, en nähnyt, missä polku menee. Paniikissa kompuroidessani aloin oikeasti pelätä, että kuolen kylmyyteen. Onneksi pilvi siirtyi kuun edestä ja pääsin juoksemaan pois metsästä. Ihastelin lumista metsää, joka säihkyi hopeisena kuun valossa. Siitä pitäen olen aina muistanut ottaa taskulampun mukaan lähtiessäni maaseudulla ulkoilemaan talvi-iltana.

  Jeesus sanoi olevansa maailman valo, jota ilman ihmiset harhailevat pimeydessä ja kuolevat synteihinsä. Siinä missä auringon valo on luonnolliselle, ajalliselle elämälle välttämätöntä, Jeesus Kristus on ihmisen hengelliselle syntymälle, hengelliselle kasvulle ja uusiutumiselle sekä ikuiselle elämälle välttämätön. 

Jeesus-valo on välttämätön hengelliselle näkemiselle eli sille, että näemme Jumalan tahdon ja oman syntisen tilamme sen valossa. Jeesus valona saa näkemään paitsi sen, mikä on pielessä, eli oman syntisyytemme, myös vastauksen siihen eli Hänet Pelastajana. Jeesus on valo jokaiselle, joka seuraa Häntä.

Jeesus valona saa näkemään tämän lisäksi kaiken sen hyvän minkä Jumala on luonut Hänen kauttaan eli Sanallaan. Kaikki ihmiset, joilla on luonnollinen näkökyky, kyllä näkevät luomakunnan silmillään, mutta Jeesus valona saa näkemään sen kaiken Jumalan luomana ja olemaan Hänelle kiitollinen.

  Jeesus valona ei ole pelkästään vertauskuvallinen ilmaus, vaan Raamatussa kerrotaan Jumalan valon olevan myös nähtävää kirkkautta. Kolme opetuslasta saivat vuorella nähdä Jeesuksen kirkkauden: "Ja hänen muotonsa muuttui heidän edessään, ja hänen kasvonsa loistivat niin kuin aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkoisiksi niinkuin valo." (Matt. 17:2; 1933/38)

"Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon." (Ps. 36:10)

Lamppu joka valaisee askeleet

  Joskus kuulee sanottavan "uskon Jeesukseen, mutten usko Raamattuun". Eikö se ole ristiriitaista? Raamatun ansiostahan me tiedämme Jeesuksesta ne kaikki ihanat lohdulliset asiat, kuten sanat "Minä olen hyvä paimen", "Minä olen tie, totuus ja elämä" sekä Hänen rakastavat ja parantavat kohtaamisensa sairaiden ja hyljeksittyjen kanssa. 

Raamatun ansiosta tiedämme Jeesuksen sanoneen: "Minä olen maailman valo" ja tiedämme evankelista Johanneksen todistuksen Jeesuksesta: "Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa." (Joh. 1:4)  Millä perusteella muka voisimme hyväksyä kaikki nämä miellyttävän tuntuiset kohdat, mutta hylätä muut kohdat samasta todistavasta lähteestä?

Lisäksi Jeesus itse viittasi Kirjoituksiin eli Vanhaan Testamenttiin opettaessaan sekä kertoessaan, kuka Hän on: Kirjoitukset toteutuivat Hänessä. Siten Jeesus vahvisti Raamatun olevan oikea todistus Hänestä. 

  Jeesus sanoi olevansa maailman valo, minkä yksi merkitys on, ettei Hän ole jokin yksityinen, sisäinen valo, joka ohjaa kutakin yksilöä tämän "oman totuuden" mukaisia teitä, vaan Hän on sama valaiseva totuus kaikille ihmisille maailmassa. Jeesus ei muutu sen mukaan, mitä meistä kukin kokee eikä Hän muutu aikojen mukana. Jeesus-valo on kyllä jokaisen uskovaisen sydämessä sisäisesti, mutta Hän on muuttumaton ja sama kaikille. 

  Raamattukin on uskovaiselle Jumalan sanan valo. Raamatusta saamme tietoa ja ymmärrystä Jumalasta ja voimme tutkia, ovatko omat ja toisilta kuulemamme käsitykset Hänestä paikkansapitävät vai eivät. Raamatun todistus ainakin on oikea ja luotettava, vaikka ihmiset erehtyvät. Tämän takia psalmin 119 kirjoittaja kutsuu Jumalan sanaa "lampuksi, joka valaisee askeleeni".

Raamatun valo kyllä paljastaa meille syntimme kertomalla, miten Jumala tahtoo meidän elävän, ja mikä on Hänen tahtoaan vastaan, mutta se myös todistaa pelastuksesta, jonka Jumala on meille lähettänyt eli Jeesuksesta.

"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)