"Nöyrien kumppani on viisaus" – pohdintoja viisastumisesta ja viisaudesta

  Meidän kulttuurissamme on yleistä nauraa toisten tyhmyydelle: hillittömyydelle, yllytyshulluudelle, kännitoilailuille... Kun nauraa ja päivittelee toisen tyhmyyttä, voi itse kokea olevansa viisas?

  Raamatussa taas opetetaan pikemminkin, että viisaammaksi tullakseen on ensin ymmärrettävä olevansa tyhmä.

  Mitä viisaus on ja mistä sitä voi saada?

Kulttuuri, jossa tyhmyys on naurun asia

"Viisas pelkää pahaa ja karttaa sitä, tyhmä on hillitön ja itsevarma." (Sananl. 14:16)

  Varmaan kaikki ovat kuulleet plastiikkakirurgialla kehojaan muokanneista "Ihmis-Kenistä" ja "Ihmis-Barbiesta", itseään tarkoituksellisesti lihottavista ylensyöjistä sekä heidän ihailijoistaan, hengenvaarallisen yllytyshulluista some-julkkiksista...

Enimmäkseen kyllä ymmärretään, että monet heistä ovat lähinnä avun tarpeessa, mutta paljon esiintyy sellaistakin näkemystä, että jokainen tehköön elämällään ja kehollaan mitä lystää eikä muilla ole oikeutta arvostella toisen valintoja – ja jos muut saavat viihdettä ällistyttävistä ihmiskohtaloista, sekin on ok.

  Raamatun mukaan tyhmyys voi ilmetä kohtuuttomuutena ja uhkarohkeutena, mutta tyhmä on myös se, joka nauraa pilkaten ja ivaillen toisen tyhmyydelle. Se on omahyväisyyttä ja ylimielisyyttä, jotka Sananlaskujen kirjassa asetetaan viisauden vastakohdaksi (mm. Sananl. 13:10, Sananl. 15:12).

  Yksi tyhmyyden muoto on, ettei opi virheistään. Ainakin meillä Suomessa ns. kännikulttuuri on hyvä esimerkki siitä: samojen ääliömäisyyksien toistaminen joka viikonloppu on sosiaalisesti hyväksyttyä ja kuitattavissa olankohautuksella: "Taisin olla vähän huppelissa." Oma viihteen lajinsa tässäkin on toisen kännitoilailuille nauraminen.

On hyvä osata nauraa omille ja toisten mokauksille yhdessä, mutta surullisen usein asetelma on, että yksi on pelle, jonka typeryyksille muut nauravat, kehittelevät niistä lentäviä lauseita ja meemejä.

  Me ihmiset olemme olleet tyhmiä kaikkina aikoina, mutta joukkotiedotusvälineiden ja netin takia tyhmyys on nykyään näkyvämpää. Mitä enemmän on valmis tuottamaan kohahduttavaa sisältöä, sitä suuremman yleisön saa.

Molemmat osapuolet varmaan luulevat olevansa toista viisaampia: kohahduttaja saa tavoittelemaansa julkisuutta ja usein rahaakin hölmöjen klikkauksista, ja hänen seuraajansa saavat nauraa katketakseen tai päivitellä toisen tyhmyyttä.

"Älkää olko omasta mielestänne viisaita"

"Tyhmä pitää omaa tietään oikeana, viisas se, joka neuvoja kuulee." (Sananl. 12:15)

  Raamatussa neuvotaan elämään juuri päinvastoin: tulee seurata ja kuunnella itseään viisaampia, ottaa opiksi ja noudattaa oppimaansa elämässään. Jos aina vain hakeutuu toisten tyhmyyden äärelle, sitä päivittelemään ja nauramaan, saattaa alkaa kuvitella itse olevansa viisas!

Ja jos kuvittelee olevansa viisas, ei näe tarvetta enää hankkia viisautta. Sananlaskujen kirjan paradoksaaliselta vaikuttava lause "Viisauden alku on: hanki viisautta" (Sananl. 4:7; 1933/-38) kuvaa mielestäni lampun syttymistä: olen ollut tyhmä – haluan viisastua.

"Älkää olko omasta mielestänne viisaita", apostoli Paavalikin neuvoo uskovaisia (Room. 12:16). Paitsi, että itseään viisaana pitäminen voi johtaa ylimielisyyteen muita kohtaan, se aiheuttaa senkin, että torjuu muiden neuvot ja kritiikin eikä sen takia enää kasva viisaudessa.

"Missä on ylpeys, sinne tulee häpeä, nöyrien kumppani on viisaus." (Sananl. 11:2)

  Entä jos on jo sen verran viisas, että on ymmärtänyt olevansa viisastumisen tarpeessa, niin mistä sitä viisautta pitäisi lähteä hankkimaan?

Kuka tai mikä tahansa ei ole viisauden lähde. Vaikka luonnontiede tarjoaa tietoa luomakunnasta, ja sitä on hyvä oppia, viisaus on Raamatun mukaan enemmän kuin pelkästään tietoa. Samoin toisten ihmisten kanssa keskusteleminen ja heidän näkemystensä kuunteleminen voi lisätä keskinäistä ymmärrystä, mutta ei välttämättä viisautta.

Viisaus liittyy elämän perimmäiseen tarkoitukseen ja sitä saa Jumalalta. Evankeliumissa on ilmoitettu elämän tarkoitus: se on Jumalan yhteyteen pääseminen ja Hänen kanssaan rakkaussuhteessa eläminen. Tästä voi uskoakseni päätellä ainakin sen verran, että valinnat, jotka vievät poispäin Jumalasta ovat tyhmiä, kun taas valinnat, jotka kasvattavat Jumalan tuntemista ja yhteyttä Häneen, ovat viisaita.

  Viisautta saa Jumalalta uskon ja evankeliumin mukana; evankeliumin totuus saa uskovan katsomaan itseään, muita ihmisiä ja luomakuntaa muistaen, että kaikella on Jumalan säätämä tarkoitus.

Viisaudessa tulee kasvaa. Raamatusta saa viisautta, toisilta uskovaisilta voi saada viisaita neuvoja ja viisautta voi pyytää suoraan Jumalalta uskossa:

"Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta. Mutta pyytäköön uskossa, lainkaan epäilemättä. Joka epäilee, on kuin meren aalto, jota tuuli ajaa sinne tänne." (Jaak. 1:5-6)

Jeesus Kristus – itse viisaus lihaksi tulleena 


 Onko millään lopulta mitään väliä, jos ajattelee, ettei elämällä ole perimmäistä tarkoitusta?

Minusta vaikuttaa, että ihmiset janoavat tarkoitusta sekä viisautta pelkkien irrallisten tiedonpalasten sijaan. Muistan vuosien takaa älykkään nettikeskustelijan, joka oli pitkään jatkuneen masennuksen ja syvällisten pohdintojen myötä päätynyt kolkkoon elämänfilosofiaan: koko elämä on pelkkä iso vitsi, jolle tulee nauraa päin naamaa.

  Evankeliumin mukaan Jeesus on Jumalan Sana, jolla luomakunta luotiin – kaiken näkyvän ja mitattavissa olevankin perimmäinen tarkoitus sisältyy Häneen. Jeesus on itse viisaus lihaksi tulleena. Jos siis ei tyydy pelkkiin sinänsä hyödyllisiin tiedonpalasiin, vaan janoaa kaiken tarkoitusta, tulee janota Jeesusta Kristusta!

"Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: »Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.» " (Joh. 7:37-38)

  Maailma, joka kieltää Jeesuksen, pitää meitä uskovia usein tyhminä, hölmöinä, kajahtaneita ja jopa hulluina. Mutta apostoli muistuttaa, että Jumala on antanut meille viisaudeksi Jeesuksen, joten vaikkemme olisikaan ihmisten mielestä viisaita, voimme olla rohkealla mielellä:

"Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin toteutuu kirjoitus: »Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.»" (1 Kor. 1:30-31)

Tyyneysrukous

"Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Teologi Reinhold Niebuhrin tyyneysrukous on puhutellut minua siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuulin sen. Millaista apua olen saanut Jumalan sanasta pyrkiessäni tyyneyteen, rohkeuteen ja viisauteen?

Tyyneyttä

"Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa..."

  Olen nuoresta asti ihaillut ja tavoitellut mielen tyyneyttä sekasortoisen maailman keskellä. Opiskeluaikoinani inspiroiduin lukiessani filosofian historian kurssikirjaa, jossa kerrottiin stoalaisuudesta, Antiikin Kreikan filosofisesta koulukunnasta, joka etsi mielenrauhaa.

Tyyneysrukous nähdään usein stoalaisena: molemmissa tavoitellaan tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei kuitenkaan voi muuttaa.

  Mitä se tarkoittaa käytännössä? Stoalaisuudessa tyyneys ilmenee tunteiden hillitsemisenä vääjäämättömien ja luonnonlakien sanelemien tapahtumien edessä. Vaikka nuorena ihailin stoalaisuutta, kritisoin mielessäni jo silloin koulukunnan tyyneyskäsitystä: miksi juuri tunteettomuus tai tunteiden tasaisuus olisi tyynen hyväksymisen merkki?

  Kun myöhemmin olen pohtinut samoja kysymyksiä uskovaisena ja tyyneysrukouksen äärellä, olen tullut tulokseen, ettei tyyni hyväksyminen välttämättä liity merkittävästi tunteisiin.

Jeesuksen "valtasi syvä liikutus", kun Hänen ystävänsä Lasarus oli kuollut sairauteen ja Hän näki tämän Maria-sisaren itkevän (Joh. 11:33). Ja Getsemanen puutarhassa, juuri ennen pidätetyksi joutumistaan, Jeesus alkoi "tuntea kauhua ja ahdistusta" sekä sanoi opetuslapsilleen olevansa "kuoleman tuskan vallassa" (Mark. 14:33-34).

Eikö Jeesus siis muka pystynyt hyväksymään Lasaruksen kuolemaa, Marian surua ja sitä mitä Hänelle Taivaallisen Isän suunnitelman mukaan oli tapahtumassa? Evankelistojen kertoman perusteella näyttää siltä, ettei Jeesus edes pyrkinyt hillitsemään tunteitaan, saati hävennyt ja yrittänyt piilottaa niitä muilta.

  Ajattelenkin, toisin kuin stoalaiset, että tyyni hyväksyminen kattaa myös suhtautumisen omiin tunteisiin – ovathan tunteetkin sitä paitsi luonnollinen osa ihmisen elämää!

Lisäksi, ja ennen kaikkea, tavoittelemisen arvoinen tyyneys on mielestäni syvempi sisäisen rauhan tila kuin se, ettei tunne voimakkaita, liikuttavia tunteita – niin voimakkaita, että ne saattavat purskahtaa muidenkin nähtäville. Tyyneys-sanan sijaan käytänkin mieluummin sanaparia sisäinen rauha. Uskon, että sen saavuttamisessa filosofia ei lopulta voi auttaa, vaan tarvitaan Jumalaa.

  Millaista apua Jumalan sana tarjoaa mielenrauhaa kaipaavalle? Raamatun mukaan tyyneyden, tai sisäisen rauhan, tulee perustua toivolle, joka jokaisella Jeesukseen uskovalla on: kärsimykset ja koettelemukset, joille emme voi mitään, ovat vain väliaikaisia ja kuuluvat tielle kohti ikuista elämää ja rauhaa Jumalan luona.

Jeesus rohkaisi opetuslapsiaan kestämään murheen muistuttamalla tulevasta ilosta:

"Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää." (Joh. 16:21-22)

  Tyyneysrukouksen pyyntöjä tulee helposti ajatelleeksi "haasteina", mutta nehän ovat todella pyyntöjä Jumalalle! Apostoli kehottaa:

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)

Rohkeutta

"... ja rohkeutta muuttaa asioita, joita voin ..."

  Joissain elämäntilanteissa olen enemmän tai vähemmän tyynesti hyväksynyt sellaisiakin asioita, joita luultavasti olisin voinut muuttaa. Olen vain olettanut, etten kuitenkaan voi pielessä oleville asioille mitään. Tyyneysrukouksen mukaan minulta on siis puuttunut rohkeutta, ja viisautta.

  Tyyneen hyväksymiseen tarvitaan "vain" sisäinen suhtautumisen muutos, kun taas asioiden muuttaminen edellyttää toimintaa, riskin ottamista – sitä että käärii hihat ja tarttuu toimeen. Kysyy rohkeutta kohdata todellisuus niin välittömällä ja konkreettisella tavalla – myös kaikki ruma, sotkuinen ja ahdistava. Varsinkin nuorempana olen kokenut olevani siihen liian herkkä ja ihanteellisesti ajatteleva.

Ongelmaan löytyy apua evankeliumin ydinsanomasta: elämme langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä, mutta Jumala on valmistanut meille parannuksen ja pelastuksen. Minun ei siis tarvitse pelätä ihannekuvan särkymistä, koska se on jo tapahtunut; mutta minun ei myöskään tarvitse jäädä toivottomuuteen, vaan voin luottaa siihen, että kaikki tulee vielä olemaan hyvin.

  Tässäkin kohtaa on tärkeää muistaa, ettei kyse ole (pelkästään) haasteesta, vaan rukouspyynnöstä: "Jumala, anna minulle rohkeutta..". Raamatussa apostoli neuvoo Timoteusta olemaan rohkea evankeliumin työssä muistuttamalla, että Jumala varustaa palvelijansa siihen:

"Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen." (2. Tim. 1:7)

Mutta se, että ottaa vastaan Jumalan antaman rohkeuden ja käyttää sitä elävässä elämässä, on myös haaste kristitylle. Edellä mainitussa kohdassa apostolikin neuvoi Timoteusta "puhaltamaan täyteen liekkiin" Jumalalta saadun armolahjan (2. Tim. 1:6). Uskovaisen täytyy siis myös itse olla valmis toimimaan.

Miten voin olla satavarma, että yritykseni muuttaa asioita on kannattava ja viisas, ja että se onnistuu?

Ajattelen, ettei siitä voikaan aina olla satavarma. Rohkeutta tekemiseen saa kokemukseni mukaan siitä ymmärryksestä, että vaikka epäonnistuisi, putoaa Jumalan syliin – mitään peruuttamattoman tuhoisaa ei tapahdu, jos yrittää ja epäonnistuu. Kirjoituksessani Kärsitkö epäonnistumisen pelosta? kerroin enemmän tästä näkökulmasta.

Ja jos epäonnistuu hyvässä pyrkimyksessä, niin sitä epäonnistumisen kokemusta voi ainakin käyttää ymmärrystä ja empatiaa lisäävänä voimavarana, kun kohtaa toisia ihmisiä!

"Valvokaa, pysykää uskossanne lujina, olkaa urheita, olkaa vahvoja. Kaikki, minkä teette, tehkää rakastavin mielin!" (1. Kor. 16:13)

Viisautta

"... ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

  Erään tv-sarjan kohtauksessa AA-ryhmän vetäjä opetti tyyneysrukouksen uudelle jäsenelle. Siitä sain idean kirjoittaa aiheesta. Sarjassa rukouksesta käytettiin hieman pidempää versiota, jossa tyyneyttä, rohkeutta ja viisautta pyydettiin mm., "...että voisin, kuten Jeesus, kohdata tämän syntisen maailman sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin itse haluaisin...".

  On asioita, joita varmuudella emme voi muuttaa, esim. Jumalan asettamat luonnonlait, biologiset tosiasiat ja ajan kuluminen. On nöyrää ja viisasta hyväskyä ne ja kunnioittaa niitä. Myös tietyt syntiinlankeemuksen seuraukset kuuluvat asioihin, joita emme voi muuttaa: ruumiillinen kuolevaisuus, syntinen luonto sekä monet sairaudet.

  Mutta jos ajattelee elämän vaihtelevia valintatilanteita, joissa periaatteessa voisi itse vaikuttaa olosuhteisiin ja tapahtumien kulkuun, miten sen erottaa, kannattaako edes yrittää? Mistä sen tietää, milloin on parempi tyynesti hyväksyä ja milloin taas tarttua rohkeasti toimeen?

Ei siihen taida olla mitään yleispätevää periaatetta – tilanteet ovat yksilöllisiä. Viimeistään tässä kohtaa muistaa sen, että kyseessä on rukouspyyntö eikä filosofinen pulma. Tyyneysrukouksessa pyydetään Jumalalta viisautta, ohjausta tehdä hyviä valintoja. Jumala kyllä tietää, että valintatilanteet voivat olla monimutkaisia: yksi Hänen lahjoistaan on "terveen harkinnan henki", kuten apostoli muistutti.

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan." (Sananl. 3:5-6)

Usein jo se selkeyttää ajatuksia, että pysähtyy miettimään tilannetta Raamatun äärellä: onko nyt oikea hetki? olenko itse valmis haasteeseen? onko valinta pitkällä tähtäimellä viisas? onko valinta Jumalan tahdon mukainen?

Myös toisilta ihmisiltä voi pyytää neuvoa. Toisella voi olla viisautta, kokemusta ja näkemystä, jota itsellä ei ole.

  Yksi mikä on varmaa, on se, ettei mennyttä voi muuttaa. Sen ymmärtämiseen sisältyy suuri viisaus: jos nyt käytän aikani ja voimani menneiden harmittelemiseen, heitän hukkaan nykyhetken, tämän päivän, jossa voisin kenties vaikuttaa asioihin, jos Jumala suo. Menneistä tulee oppia, mutta niistä tulee myös päästää irti.

"Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa." (Valit. 3:23)

Menneisyyden syntejäkään ei ole syytä jäädä harmittelemaan sen jälkeen, kun ne on saanut Jeesuksen tähden anteeksi ja niistä on tehnyt parannuksen. Edes Jumala ei niitä enää sen jälkeen muistele (Hepr. 8:12).

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." (Joh. 14:27)

Sääli – myötätuntoa vai ylemmyydentuntoista alentuvuutta?

  Sanaa sääli kuulee aniharvoin käytettävän myönteisessä merkityksessä. Kukaan ei halua olla toisen säälin kohde – "sääli on sairautta", ja säälittävä yksi pahimmista haukkumasanoista.

  Minusta on mielenkiintoista, että Raamatussa säälimistä taas kuvaillaan pelkästään myönteiseksi tai ainakin neutraaliksi tavaksi suhtautua toiseen. Jeesuksen vertauksessa laupias samarialainenkin sääli ryöstettyä ja pahoinpideltyä miestä, jota auttoi.

Säälin kohteena oleminen kirpaisee

  Vuosia sitten minulla diagnosoitiin MS-tauti rajun vammautumisjakson myötä. Paranin vammoistani lopulta lähes kokonaan, kuten aaltomaisen MS-taudin luonteeseen kuuluu, mutta elin viikkoja liikuntavamman takia silmin nähden (ja ääntämishäiriön takia myös korvin kuullen) vammaisena. Muistan siltä ajalta hetkiä, jolloin minuun suhtauduttiin säälivästi.

Sääli ilmeni joidenkuiden läheisteni katseesta ja äänestä, mutta kaikkein eniten jostain syystä kirpaisi, kun tuntematon ihminen, sairaalaan toisen potilaan luo tullut vierailija, katsoi minuun ja kommentoi seuralaisilleen säälivästi: "On se kauheaa, kun noin nuorena on noin sairas..."

"Se, etten pysty puhumaan kunnolla, ei tarkoita, etten kuulisi tai ymmärtäisi toisten puhetta!", ajattelin loukkaantuneena.

  Kuntoutusyksikössä ollessani, kun olin jo parantunut lähes ennalleni, mietin yksi ilta, miksi säälin kohteena oleminen oli tuntunut niin loukkaavalta. Miettiessäni tajusin, että olin itse aiemmin päivällä tuntenut sääliä yksikön kuntosalilla näkemääni vaikeasti vammautunutta nuorta naista kohtaan. En ollut sanonut mitään, mutta olin ajatellut: "Noinkin huonosti voisi olla... Järkyttävää... Mikähän hänellä on... Kunpa hän parantuisi..." jne.

Olisin ollut valmis auttamaan häntä, ja jos vain mahdollista, myötävaikuttamaan hänen parantumiseensa, ja olen ihan varma, että minua säälinyt sairaalavierailija olisi tehnyt samoin minulle. Se, että olin lyhyen ajan sisällä ollut selkeästi sekä säälin kohde että säälijä, auttoi minua muistamaan, että sääli pohjautuu myötätuntoon ja on merkki siitä, että välittää tuntemattomastakin ihmisestä.

  Jokin siinä, että on säälin kohteena, silti tuntuu ikävältä. Ehkä syynä on olettamus, että tuo toinen, säälijä, on olevinaan yläpuolellani sen sijaan, että näkisi minut vertaisenaan? Tai ehkä en haluaisi tulla nähdyksi heikkona? Sääli on kolaus ylpeydelleni?

Tuntemattoman ihmisen säälin kohteena olemisessa kirpaisee lisäksi se, että tulee nähdyksi pelkästään surullisen tilansa kautta – tutut ihmiset sentään tietävät kuka ja millainen olen, millaisia vahvuuksia ja ilon aiheita minulla on. Ei kukaan halua olla muille pelkkä muistutus siitä, miten huonosti asiat voivat olla!

Sääli Raamatussa: auttamishalua ja laupeuden tekoja

"Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli." (Luuk. 10:33)

  Raamatussa sääliä kuvaillaan toivotuksi suhtautumistavaksi – en muista yhtäkään kohtaa, jossa säälimisestä sinänsä puhuttaisiin kielteisenä asiana. Raamatussa vaikeuksiin joutuneet ihmiset pyytävät toisia ihmisiä ja Jumalaa säälimään itseään!

"Säälikää minua, säälikää, te, jotka olette ystäviäni!" (Job 19:21)

Kyllä Raamatun tapahtumien aikoinakin ja sikäläisessä kulttuurissa sääli varmaan koettiin joskus loukkaukseksi, esim. Jeesusta vastustaneet fariseukset luultavasti kihisivät raivosta, kun Jeesus sääli ihmisiä (ja siten myös heitä). Heidän onneton tilansa ei ollut niin selkeästi silmin nähtävissä, joten he pystyivät esittämään – itselleen, toisilleen ja muille – etteivät kaipaa Jeesuksen sääliä?

  Jeesuksen ja apostolien mukaan säälimisen tulee johtaa toimintaan. Se on varmaan tärkein syy, miksi Raamatussa säälistä puhutaan toivottuna asiana. Laupiaan samarialaisen kävi henkihieveriin piestyä miestä sääliksi ja hän auttoi tätä, mm. puhdisti ja sitoi miehen haavat, vei hänet majataloon hoidettavaksi ja maksoi kulut omista varoistaan. Säälin ei tule olla pelkkää voivottelua ja surkuttelua:

"Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä? Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa." (1. Joh. 3:17-18) 

  Toiseksi, sääli on armon ilmenemismuoto: olen itse saanut lahjaksi Jumalalta, ja nyt annan lähimmäiselleni. Raamatussa kerrotaan, että maallinenkin hyvä on Jumalan antamaa. Jos sekä säälijä että säälin kohde muistaa tämän, on helpompi suhtautua sääliin vertaisten välisenä myötätuntona – molempia on autettu.

  Kolmas syy, joka minulle tulee mieleen, on yksinkertaisesti rehellisyys: on hyvä myöntää se tosiasia, että tarvitsee apua. Silloin voi myös saada apua. Joissain tapauksissa se, jos kieltää tarvitsevansa apua, vaikka oikeasti tarvitsisi sitä, voi olla ylpeyttä, joka on syntinen asenne.

  Neljänneksi, Raamatussa sääliminen on seurauksiltaan oikeastaan ylemmyydentunnon vastakohta. Ylemmyydentuntoinenhan yleensä pitää hajurakoa ja karttelee sitä, jota pitää vähäisempänä. Se joka vilpittömästi säälii, päinvastoin palvelee säälin kohdetta, on hänelle kirjaimellisesti lähimmäinen.

"Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne." (Luuk. 10:34)

Jumalan edessä kaikki ihmiset ovat "säälittäviä"

"Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla." (Matt. 9:36)

  Todellisuudessa kaikki ihmiset ovat joskus heikkoja ja tarvitsevat apua. Se ei tee ketään ulkopuoliseksi, ei-vertaiseksi, vaan päinvastoin yhdistää kaikkia ihmisiä.

  Kun uskoo Jumalaan, täydellisen hyvään, viisaaseen ja voimakkaaseen persoonaan, on helppo ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat vajavaisia – täydellisen vertailukohdan rinnalla se on ilmeistä. Muiden ihmisten edessä ei lopulta tarvitse esittää vahvempaa, viisaampaa ja parempaa kuin on, ja Jumalan edessä, joka tietää vajavuutemme, vielä vähemmän.

  Jotkut ovat omavaraisia ja pystyvät maksamaan toisille ihmisille täällä ajallisessa elämässä saamastaan avusta, mutta Jumalan edessä kaikki ovat heikkoja, syntisiä, köyhiä ja kipeitä sekä avun tarpeessa ilman, että kenelläkään on millä maksaa.

Evankeliumin sanoma, että pelastus on yksin rakastavan Jumalan armosta eikä perustu omiin tekoihimme ja voimiimme, on pysyvä muistutus siitä, että kaikki ovat säälin kohteina – Jumalan säälin.

"Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: »Älä itke.»" (Luuk. 7:13)

  Tuntuu hämmästyttävältä, että täydellinen Jumala syntyi Pojassa Jeesuksessa ihmiseksi ja antoi itsensä alttiiksi heikkoudelle, kiusauksille, kärsimykselle, pilkalle, tuskalle ja kuolemalle – sääliä herättäville kokemuksille. Sen kautta Hän toi meille avun. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kutsuu Jeesusta ylimmäiseksi papiksi ja muistuttaa:

"Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan." (Hepr. 4:15-16; 1938)

Pohdintoja koulukiusaamisesta ja anteeksiannosta

  Jos koulukiusaaminen kerran on väärin, miksi muut kouluyhteisössä eivät puutu siihen? Jos päätyy aina kiusatuksi, tuleeko siitä päätellä, että vika on itsessä?

  Anteeksi antaminen ei tarkoita vääryydelle periksi antamista.

Kouluyhteisön hiljainen hyväksyntä?

  Koulukiusaamista koskevissa nettikeskusteluissa pohditaan aina syviä, perustavanlaatuisia kysymyksiä: hyvyyttä ja pahuutta, oikeaa ja väärää, kostamista, anteeksiantoa... Monenlaisen pinnallisen hölynpölyn keskellä koulukiusaamiskeskustelut kuuluvat virkistäviin poikkeuksiin.

Koulukiusatut janoavat oikeutta – he ovat ehkä oikeudenjanoisin ryhmä ihmisiä, johon olen nettikeskusteluissa törmännyt.

  Ehkä siksi, että ihminen on sosiaalinen olento, jonka ihon alle muilta ihmisiltä saatu palaute aina löytää tiensä, koulukiusatut ajautuvat joskus pohtimaan, onko heissä sittenkin jotain vikaa. Minua itseänikin on aikoinaan koulukiusattu, ja nuo pohdinnat ovat tuttuja.

Jos kiusaaminen oli väärin, miksi muut eivät puuttuneet siihen? Miksi minua on kiusattu kaikissa kouluyhteisöissä – jos aina päätyy kiusatuksi, ehkä vika on silloin itsessä? Miksi yhteisö, opettajia myöten, antoi sille hiljaisen siunauksensa? Voiko enemmistö ihmisistä muka olla väärässä?

  Raamatun mukaan koulukiusaaminen on väärin, vaikka ihmisten enemmistö ja lisäksi yhteisön auktoriteetit hyväksyisivät sen. Kiusaaminen ei johdu kiusatusta, vaan kiusaajan syntisyydestä.

Pilkkaaminen, valheiden levittäminen ja herjaaminen, ihmisen halveksuminen, naurunalaiseksi saattaminen, toista ihmistä vastaan juonitteleminen, toisen heikkouden hyväksikäyttäminen häntä vastaan, väkivaltateot sekä myös vääryyden katsominen läpi sormien ovat syntiä. (mm. Ps. 1:1, 2. Moos. 20:16, Sananl. 14:21, 3. Moos. 19:14, Sananl. 3:29, 1. Moos. 6:13, Sananl. 24:11-12).

  Kertomus Nooan arkista ja vedenpaisumuksesta on järkyttävyydestään huolimatta yksi lempikertomuksistani Raamatussa. Se alleviivaa sitä, etteivät hyvyys ja totuus ole enemmistön päätettävissä. Jumala hukutti vedenpaisumuksessa miljoonia ihmisiä heidän pahuutensa tähden, ja vain kahdeksan ihmistä – Jumalalle kuuliaiset Nooa ja hänen seitsemän perheenjäsentään – pelastui.

  Haluaisin ajatella, että ainakin huomattava osa kouluyhteisöstä kyllä tunnistaa kiusaamisen ja ymmärtää sen olevan väärin. Ne, jotka tunnistavat ja ymmärtävät, voisivat olla avainasemassa kiusatun tukemisessa. Heidän ei tarvitsisi nousta suoraan kiusaajia vastaan, jos he eivät osaa tai uskalla, mutta he voisivat kertoa kiusatulle, että ovat huomanneet kiusaamisen eivätkä hyväksy sitä.

"Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän kuuli ja avasi tien.   Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä voisivat ihmiset silloin?" (Ps. 118:5-6)

 

Anteeksi antaminen ei ole löperyyttä

"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)

  Joskus anteeksi antamisesta puhutaan kuin se olisi periksi antamista vääryydelle, jonkinlainen löperön ihmisen valinta, ja että kaunan kantaminen ja kostaminen taas olisi ainut oikeamielinen vaihtoehto. Varsinkin koulukiusaamiskeskusteluissa käsitykseen törmää aika usein.

Oikeasti anteeksiannon prosessissa vääryys tulee tunnustetuksi vääryydeksi – tunnustus sisältyy anteeksiantoon loogisella välttämättömyydellä: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Jos antaa anteeksi koulukiusaajalleen, se ei tarkoita, että antaisi periksi ja hyväksyisi teon, vaan päinvastoin siinä tulee vahvistaneeksi oikean ja väärän välisen eron sekä julistaneeksi koulukiusaamisen vääräksi – ja anteeksi annetuksi. Totuus tulee tunnustetuksi, mutta kiusattu vain ei (enää) kanna kaunaa kiusaajalleen.

Anteeksi antaminen on myös omaa henkistä hyvinvointia ajatellen kannattava päätös: se on irti päästämistä menneestä, vapautumista.

  Entä jos kiusaaja ei tunnusta tehneensä väärin, ei kadu, ei tee parannusta eikä ole avoin anteeksiannolle? Ymmärtääkseni silloinkin on hyvä antaa anteeksi tai ainakin olla valmis siihen. Tarjoaahan Jumalakin syntien sovitusta ja anteeksiantoa Jeesuksessa kaikille – kaikki vain eivät ota sitä vastaan. Ehkä koulukiusaamiseen syyllistynyt joskus myöhemmin ymmärtää tekonsa, katuu sitä ja ottaa vastaan anteeksiannon?

  Jeesus opetti anteeksi antamisen tärkeydestä:

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Joskus kaunaiset tunteet ja ajatukset vyöryvät takaisin, vaikka on jo antanut anteeksi. Silloin auttaa, että muistuttaa itseään, miten paljon on itse saanut Jumalalta anteeksi – kaikki synnit.

Lohdullisia Raamatunkohtia syntejään katuvalle

  Evankeliumin pelastussanoma syntisille on Raamatun ydinsanoma, ja sen takia Raamattu on täynnä lohdullisia sanoja syntejään katuville. Seuraavat kolme kohtaa ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja koskettavia.

Jumalan armo on suurempi kuin rikkomuksemme

"Sitten Herra kulki hänen editseen ja sanoi hänen kuultensa: »Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri." (2. Moos. 34:6)

  Nämä Jumalan sanat olivat henkireikäni, kun vasta uskoon tultuani luin ensimmäistä kertaa kokonaan Mooseksen lakikirjat eli Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa. Vaikka olin jo alkanut uskoa Jeesukseen ja tiesin saaneeni syntini anteeksi, tuntui silti aika rankalta lukea luetteloita siitä, mitä seuraa lakia rikkoneille. Lakiluetteloita on erityisesti Mooseksen kirjoissa 3.-5.

Luetteloiden sävy on niin vääjäämätön, fatalistinen: jos olet tehnyt näin ja näin, ansaitset tämän ja tämän rangaistuksen, ja Jumalan viha on sinun päälläsi, olet kirottu jne.

Jos ajattelee Jumalan lain edessä ihmistä, joka jo on tehnyt rikkomuksen x, niin vaikka hän kuinka katuu sitä, hän ei saa tehtyä tekemättömäksi. Lain mukaan hänen oma tekonsa määrää hänen kohtalonsa eikä mitään enää ole tehtävissä. Jumalan laki edustaa rikkoneelle eli meille kaikille kuolemaa, koska kaikki ovat tehneet syntiä (Room. 3:23), ja synnin palkka on kuolema (Room. 6:23).

  Minusta on mielenkiintoista, että Herra muistutti Moosesta laupeudestaan, anteeksiannostaan, kärsivällisyydestään, hyvyydestään ja uskollisuudestaan juuri ennen noiden lakiluetteloiden antamista. Jumala muistutti, että Hän voi antaa rikkoneelle anteeksi.

Ja kun Mooses pyysi, että Herra näyttäisi hänelle kasvonsa, Hän ei suostunut pyyntöön, vaan sanoi: "Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon." Sen sijaan Herra siinäkin kohtaa muistutti Moosesta armostaan ja anteeksiannostaan (2. Moos. 33:18-20). Ymmärrän tämän niin, että Jumala halusi Mooseksen (ja meidän kaikkien) tuntevan Hänet nimenomaan armonsa ja anteeksiantonsa kautta.

  Meidän omat tekomme edustavat meille iankaikkista kuolemaa ja eroa Jumalasta, mutta Jumalan armo ja anteeksianto edustaa iankaikkista elämää ja toivoa: se mitä itse olen tehnyt, ei määrää kohtaloani vääjäämättä, vaan vielä on Jumalan anteeksianto ja armo – se on syntinsä tunnustavalle tie ulos toivottomasta tilanteesta.

Särkynyt sydän 

"Jos toisin sinulle teurasuhrin, se ei sinua miellytä, polttouhriakaan et huoli. Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:18-19)

 Rakastan psalmien rehellisyyttä ja intiimiyttä – ne ovat juuri sydämen vuoropuhelua Jumalan kanssa, niin kuin rukousta luonnehditaan. Psalmissa 51 Daavid tunnustaa suuret syntinsä Jumalalle: "Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi." (Ps. 51:6)

Asettamalla jakeessa 18 vastakkain eläinuhrin (joilla kyllä oli paikkansa siihen aikaan, ennen Jeesuksen tuloa maailmaan) ja toisaalta murtuneen mielensä, särkyneen sydämensä uhrin Daavid tulkintani mukaan kertoi ymmärtävänsä, että ilman sydämen kääntymystä Jumalan puoleen millään ulkonaisella ei ole väliä. Jumalan armo ja anteeksianto otetaan vastaan sydämen uskossa.

Minusta on koskettavaa, että Daavid tiesi Jumalan tahtovan nimenomaan särkyneen sydämen. Ihmiset ylenkatsovat särkynyttä, rikkinäistä, mutta Jumala ei. Päinvastoin: väärien tekojen takia särkynyt sydän on hyvä asia – sellaisen sydämen Jumala tahtoo armahtaa ja tehdä ehjäksi. Daavid tiesi sen Jumalasta: "Särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala."

  Jakeessa 10 Daavid sanoo Jumalalle "elvytä mieli jonka olet murtanut" eli se, että Daavid edes katui vääriä tekojaan ja ylipäätään ymmärsi, että ne olivat Jumalan tahdon vastaisia, oli jo Jumalan Pyhän Hengen tekoa hänen sisimmässään!

  Daavid janosi Jumalan armahdusta ja sille perustuvaa parannuksen iloa: "Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata" (51:14). Niin kuin apostoli toteaa myöhemmin, "Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen". (2. Kor. 7:10).

"Totuuden noudattaminen" 

"Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta." (Joh. 3:20-21)

  Raamatussa puhutaan ihmisistä monien jyrkkien kahtiajakojen kautta: vuohet ja lampaat, tämän maailman lapset ja Jumalan lapset, pimeyden lapset ja valon lapset jne. Ihmisille on tyypillistä pyrkiä luokittelemaan itsensä jompaan kumpaan. Joskus sellainen ihminen, joka tuntee syntinsä erityisen raskaasti, saattaa ajatella toivonsa menettäneenä: "Minä nyt olen tällainen pimeyden lapsi – en kelpaa Jumalalle."

Minusta nämä Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumissa ovat erityisen lohdulliset juuri tuolla tavalla ajatteleville. Jeesus ei sanonut: "pahaa tehnyt kaihtaa valoa, mutta se joka ei koskaan ole tehnyt pahaa, vaan aina pelkkää hyvää, tulee valoon" tms., vaan Hän asetti vastakkain pahaa tekevän, joka kaihtaa valoa ja toisaalta totuuden noudattajan, joka tulee valoon. 

Mitä se "totuuden noudattaminen" voisi tarkoittaa? Minun ymmärtääkseni se tarkoittaa sitä, että tunnustaa oman syntisyytensä Jumalan edessä. 

  Raamatussa kerrotaan miehestä, joka ensimmäistä kertaa Jeesuksen tavatessaan lankesi Hänen jalkoihinsa ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Mutta Jeesus vastasi: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." (Luuk. 5:8-11) Mies oli Pietari, josta tuli yksi Jeesuksen lähimmistä opetuslapsista ja apostoleista.

Pietari noudatti totuutta. Vaikka hän pelkäsi niin paljon, että pyysi Jeesusta menemään pois luotaan, hän samalla tunnusti oman syntisyytensä ja myös Jeesuksen Herruuden! 

  Kuten edellä mainittu Mooseksen kirjan kohta, myös tämä on minusta lohdullinen erityisesti vapauden näkökulmasta – se muistuttaa minua siitä, että Jeesus on Vapahtaja. Meidän omat menneet tekomme eivät vääjäämättä määrää meitä jäämään pimeyteen, vaan Jeesuksessa, valossa joka on tullut maailmaan, Jumala tarjoaa armonsa ja anteeksiantonsa. 

Miksi masennus on niin yleistä?

  Olenko arvokas? Onko minun elämälläni, tai ihmiselämällä ylipäätään, mitään tarkoitusta? Omien kokemusteni perusteella uskon, että nämä kysymykset ovat usein masennuksen ytimessä. Lääkityksestä ei ole silloin apua eikä välttämättä psykoterapiastakaan.

 Millaisen avun itse sain kristinuskosta ja Jumalalta?

Kouluammuskelun herättämät kysymykset

"Ja minä vihasin koko elämää, sillä kaikki, mitä auringon alla tapahtuu,oli minusta pelkkää pahaa, turhuutta ja tuulen tavoittelua." (Saarn. 2:17)

  Kun Suomessa tapahtui ensimmäinen kouluammuskelu marraskuussa 2007, mediassa käynnistettiin asiantuntijoiden voimin suuri arvokeskustelu, jonka ytimessä oli huoli yhteisen arvopohjan murentumisen seurauksista:

kuinka nuoret rakentavat katsomuksensa ja arvomaailmansa? onko heidät jätetty heitteille, tutkimaan ja omaksumaan ääri-ideologioita ja -filosofioita netissä? miksi nuoret masentuvat? mitä ihmiselämän arvosta ja tarkoituksesta ajatellaan?

  Olin itse niihin aikoihin masentunut ja ahdistunut. Kun uutisissa kerrottiin ammuskelijan kirjoittamasta kauhistuttavasta manifestista ja sen filosofisista vaikuttimista, ajattelin, että nyt on tapahtunut jotain, minkä seurauksena vihdoin käynnistyy suuri keskustelu niistä kysymyksistä, joita olin pohtinut.

Tapaus toi kammottavalla tavalla yhteen kysymykset mielenterveysongelmista ja ihmisarvosta: tekijällä oli mielenterveysongelmia ja masennuslääkitys, ja hän päätyi surmaamaan muita ihmisiä ja itsensä julistaen, että ihmisyys on yliarvostettua.

  Jouduin kuitenkin pettymään: paljon tärkeitä kysymyksiä esitettiin, mutta ainakin minulle jäi kokemus, ettei kukaan osannut vastata. Pian keskustelussa siirryttiin nuorten mielenterveyshoidon määrärahoihin, joka toki myös on tärkeä aihe, mutta siinä on enemmänkin kyse pyrkimyksestä hoitaa masennuksen oireita kuin ymmärtää sen syitä.

Juuri siksi, että yhteinen arvopohja oli murentunut, asiantuntijat eivät osanneet tai tohtineet vastata kysymyksiin. Ja niiltä, jotka olisivat osanneet ja tohtineet, ei kysytty. Murentuneen arvopohjan tilalla on arvojen ja katsomusten moninaisuus sekä ajatus, että ne kaikki ovat yhtä tosia ja hyviä eikä ehdottomia kantoja mielellään tulisi tuoda julkiseen keskusteluun.


Miksi masennus on yleistynyt?

  Opiskeluaikoinani eräässä illanvietossa joku mainitsi aloittaneensa mielialalääkityksen. Lopulta kävi ilmi, että lähes kaikilla porukassa oli masennusdiagnoosi tai ainakin oireita, joiden perusteella sellainen irtoaisi. Miksi mielenterveysongelmat ovat niin yleisiä nykyään?

  Diagnoosit ainakin ovat lisääntyneet: siinä missä ennenvanhaan vaikeudet, kärsimykset ja pettymykset nähtiin osana normaalia ihmiselämää, nyt ne määritellään mielenterveyshäiriöiksi. En kuitenkaan usko, että tämä yksin riittää selittämään kaiken.

Elämä on monimutkaisempaa kuin ennen: suuria valintoja on alettava tehdä aiempaa nuorempana, ja aikuisen pitäisi elää jatkuvassa valmiudessa muutokseen ja uusien valintojen tekemiseen – normaali elämä on stressaavampaa. Lisäksi nykyihminen elää jatkuvassa uutisvirrassa, ja uutiset ovat lähes pelkästään kielteisiä; hyviä ja neutraalejakin aiheita käsitellään ongelmalähtöisesti.

Jotkut uskovat fyysisiin syihin: uudenlaisiin mikrobeihin ja niiden yhdistelmiin, aivojen tulehdustilaan, välittäjäaineiden epätasapainoon. Ehkä joissain tapauksissa masennuksen syynä ovatkin fyysiset tekijät, mutta en usko, että tämäkään selittää muutoksen.

  Itse uskon masennuksen olevan useimmiten sielullinen tila, joka kehittyy vuosien kuluessa, kun herkkä ihminen törmää kaikkialla maailman pinnallisuuteen, valheellisuuteen, raadollisuuteen sekä käsitykseen, että ihmisellä on pelkkä välinearvo.

Maailma toki on aina ollut raadollinen ja monella tavalla masentava, mutta mistä nykyihminen saisi toivoa, syyn kestää se?

Se arvopohja, joka murentui, oli keskeisesti kristillinen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ennenvanhaan kaikki suomalaiset olivat uskovaisia kristittyjä, vaan että se arvopohja, johon kollektiivisesti ja kyseenalaistamatta auktoriteettien johdolla uskottiin ja luotettiin, oli keskeisesti kristinuskoon perustuva. Ehkä se kannatteli vaikeuksissa eläviä ihmisiä paremmin kuin nykyinen, sisäisesti ristiriitainen moninaisuus?

Kristinuskon mukaan jokaisen ihmisen elämällä on mittaamaton arvo ja tarkoitus, tunsipa hän sitä itse tai ei ja saipa hän sille muilta vahvistusta tai ei.

Jumalaton, masentava maailma

"Ihmisiin ei ole luottamista, he ovat vain tuulenhenkäys." (Ps. 62:10)

   Maailmassa, jossa Jumala on unohdettu, ihmiselämän arvo ja tarkoitus jäävät jokaisen itse rakennettaviksi. Mitä silloin käy niille, jotka eivät osaa tai jaksa suorittaa itseään arvokkaaksi? Tai niille, jotka suorittavat valtavasti, mutta eivät silti tunne itseään arvokkaaksi? Entä niille, jotka eivät keksi mitään tarkoitusta elämälleen?

He masentuvat. Olen joskus pohtinut, että ehkä masennuksessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen tiedostamattaan testaa, pidetäänkö häntä arvokkaana ja rakastetaanko häntä, vaikkei hän enää edes nousisi sängystä aamuisin.

  Entä voisiko yhteisö, muut ihmiset, antaa arvon ja tarkoituksen yksilölle? Kouluammuskelun jälkeisessä keskustelussa puhuttiin, että "yhteisöllisyyttä pitää lisätä". Minustakin se olisi tärkeää, mutta moniarvoisen kulttuurin puitteissa suhtaudun siihen skeptisesti.

Sillä jos minun on lähdettävä siitä, että kaikkien kokemukset omasta itsestään ovat yhtä tosia ja arvokkaita, millä auktoriteetilla voisin julistaa jollekulle toiselle, että hän on omista kokemuksistaan huolimatta arvokas? Tai jos hän ei itse näe elämällään mitään tarkoitusta, millä auktoriteetilla voisin tarjota hänelle omaa, toiveikkaampaa näkemystäni?

  Sitä paitsi millaisen viestin yhteisön taholta antaa abortin hyväksyminen laissa? Kun ihmiselämän mittaamaton arvo ja koskemattomuus on kyseenalaistettu yhteiskunnassa oikeuttamalla kaikkein heikoimpien surmaaminen, onko mikään ihme, että ihmiset masentuvat ja kokevat arvottomuutta epäonnistuessaan ja ollessaan heikkoja? Ja jokainen epäonnistuu joskus, jokainen joutuu joskus tunnustamaan olevansa heikko.

Sama pätee eutanasiaan, jota paljon puolustellaan. Itsemurha on ihmisen yksityisen epätoivon äärimmäinen seuraus – eutanasia on äärimmäinen seuraus ihmisten yhteisestä epätoivosta.

Evankeliumin parantava voima 

"Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:14)

  En haaveile paluusta entisenlaiseen kulttuuriin, jossa arvot ja katsomukset määriteltiin yhteiskunnan auktoriteettien johdolla, enkä pidä sitä realistisenakaan.

Toivon, että ihmiset henkilökohtaisesti ja toisten kanssa keskustelemalla pohtisivat kristinuskon näkökulmasta elämän suuria kysymyksiä: miksi mitään ylipäätään on olemassa? mikä on ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus? mihin voisi perustua ihmisarvo, jota ei voi mitata ominaisuuksien, kykyjen, suoritusten eikä varallisuuden perusteella?

  Aloin itse parantua masennuksesta ja ahdistuksesta sillä sekunnilla, kun ymmärsin ja uskoin evankeliumin. Kristinuskon ihmiskäsityksen mukaan ihminen on yhtä aikaa arvokas ja syntinen. Sen sisäistäminen suhteessa itseeni ja muihin ihmisiin oli minulle käänteentekevää.

Yksi suurimmista ongelmistani oli, että aina kun törmäsin maailman pahuuteen, valheellisuuteen ja raadollisuuteen, menin pois tolaltani, ahdistuin ja lamaannuin pitkäksi aikaa. Yritin epätoivoisesti pitää kiinni uskomuksesta, että ihminen on oikeasti hyvä, ja jouduin yhä uudelleen pettymään. Ihan kuin olisin olettanut, että on kaiken loppu, jos tunnustan maailman pahuuden.

Kristinuskossa sen tunnustaminen on pikemminkin kaiken alku: ihminen on syntinen – sen takia maailma on niin raadollinen, pinnallinen, valheellinen, masentava. Enää se ei yllätä minua.

Joku voisi sanoa, että tuohan se vasta raadollinen ihmiskäsitys on! Ymmärrän sen, mutta toisaalta ihminen on kristinuskon mukaan samaan aikaan mittaamattoman arvokas, ihmeellinen, rakastettu!

  On ainakin yksi, joka rakastaa jokaista, niitäkin, jotka kokevat olevansa kaikkien unohtamia, hylkäämiä ja arvottomia – Jumala. Evankeliumin ydin on, että Jumala on rakastanut tätä syntiin langennutta maailmaa niin paljon, että Hän lähetti Poikansa Jeesuksen tuomaan meille armon ja pelastuksen.

Jumalan sanan auktoriteettiin vedoten voin julistaa, että jokainen on tärkeä ja arvokas, ja että ihmiselämällä on perimmäinen tarkoitus – se on elää rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

"Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala!
Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset.

 Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin
ja annat heidän juoda ilosi virrasta.

  Sinun luonasi on elämän lähde,
sinun valostasi me saamme valon." (Ps. 36:8-10)

Pohdintoja syntyvyyden alenemisen syistä: lamauttava täydellisyyden vaatimus

  Miksi lapsia toivova pariskunta lykkää perheen perustamista? Voisiko yhtenä syynä olla epärealistisen ja tarpeettoman korkea vaatimustaso?

  Keskusteluissa syntyvyyden alenemisesta törmää usein sanaan äitimyytti. Mikä se oikein on?

Epätäydellisyyden sietämisen välttämättömyys

"Joka tuulta tarkkaa, ei saa kylvetyksi, joka pilviä pälyy, ei ehdi leikata." (Saarn. 11:4)

 Jos odottaa täydellistä hetkeä perustaa perhe, joutuu odottamaan loputtomasti. Aina on jotain parannettavaa, aina voi jotain mennä pieleen, aina löytää syitä vielä varmistella asemiaan, säästää, odottaa.

On surullista, jos lapsia toivova pariskunta aina vain lykkää toivettaan parempiin aikoihin, ja lopulta joutuu toteamaan, ettei odotukset täyttävää hetkeä koskaan tullut.

Parempien aikojen odottamiseen kätkeytyy myös yksi lisäpulma, joka välillä tulee esiin mm. nettikeskusteluissa: oma vaatimustaso kasvaa sitä myöten, kun materiaaliset olosuhteet paranevat. Tilanne, joka parikymppisenä oli tavoitteena, saattaa kolmekymppisenä näyttäytyä liian heikkona perheen perustamiselle tai kasvattamiselle.

  Täydellisten olosuhteiden vaatimus tai epärealistisen korkea vaatimustaso eivät ehkä ole yleisimpiä syitä, miksi lapsia toivovat pariskunnat lykkäävät perheen perustamista tai kasvattamista. Kuitenkin lamauttava täydellisyydentavoittelu ja ylikorostunut hallinnan kokemisen kaipuu näyttävät olevan yleisiä ongelmia aikanamme muutenkin, ehkä ne ulottuvat myös perhesuunnitelmiin?

  Yksi suurimmista opetuksista tätä elämää koskien, jonka olen evankeliumin kautta saanut, on epätäydellisyyden sietämisen välttämättömyys, jotta voi elää, toimia, tehdä hyvää, luoda, synnyttää uutta, iloita. Ja tähän kaikkeen Jumala meitä kehottaa siitä huolimatta, että elämme langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä.

Mitä tulee materiaalisiin olosuhteisiin, eiväthän lapset (joiden parasta mahdolliset tulevat vanhemmat ajattelevat) edes vaadi suuria. Muutama vuosi sitten katselin sisarusteni kanssa valokuvia lapsuutemme jouluista 80-luvulla. Meitä huvitti, kun kriittisiin aikuisen silmiin puitteet näyttivät kuvissa niin vaatimattomilta siihen nähden, miten suurelta, loisteliaalta ja ihmeelliseltä joulu silloin aina tuntui. Sama pätee lapsuutemme kesälomareissuihin ja leluihin.

  Lasten syntymälle mahdollisuuden antaminen on avioparilta hyvä ja Jumalan tahdon mukainen teko. Jos se on oma toive, ei kannata varovaisuuttaan ja kriittisyyttään päästää otollisia hetkiä lipumaan ohi. Suuriin riskeihin ja huimapäisiin ratkaisuihin ei ketään tietenkään voi kannustaa, mutta jos ongelmana on lamauttava täydellisyyden vaatimus, niin mielestäni on ihan paikallaan rohkaista hyväksymään olosuhteet, jotka ovat riittävän hyvät.

"Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa." (Ps. 127:3)

Vahingollinen äitimyytti

  Yksi näkökulma lamauttavaan täydellisyyden vaatimukseen on ns. äitimyytti. Mediakeskustelujen perusteella se on yksi yleisimmistä syistä, miksi nainen, joka periaatteessa toivoisi lapsia, näkee äidiksi tulemisen kielteisesti: ajatellaan, että kun äitimyytin mukaisia odotuksia ei kuitenkaan pysty täyttämään, luvassa on jatkuvaa syyllistämistä ja marttyyrina elämistä.

Mikä on äitimyytti? Ymmärtääkseni se on kulttuurissamme elävä uskomus, että äiti täyttää kaikki tarpeet, äiti uhrautuu ja venyy joka tilanteessa, äiti ei ilmaise kielteisiä tunteita, äiti on olemassa pelkästään muita varten ja että äidinrakkaus on täydellistä.

Tunnettu mietelause "Jumala ei voi olla kaikkialla, siksi hän loi äidin" tavoittaa varmaan jotain olennaista myytistä. Olen kuullut mietelauseen lukuisia kertoja ja pitänyt sitä kauniina, mutta kun pysähdyn miettimään tarkemmin, huomaan miten kauhea se onkaan: toisaalta se esittää Jumalan kyvyttömänä, ja toisaalta luo epärealistisen korkean käsityksen siitä, mihin äidit kykenevät.

Äitimyytti on vahingollinen, kun epärealistiset käsitykset muuttuvat odotuksiksi ja vaatimuksiksi muita ja itseä kohtaan.

  Äitimyytti asettaa mahdottomat odotukset, mutta eikö kristinuskokin tee niin? Jeesushan, nimenomaan rakastamisesta opettaessaan, kehotti uskovaisia: "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen?" (Matt. 5:48) Miten kristinusko eroaa äitimyytistä?

Ensinnäkin siten, että siinä missä äitimyytin mukaan juuri äiti on se, jolta vaaditaan täydellisyyttä, Jeesus kehottaa kaikkia ihmisiä olemaan rakastamisessa täydellinen! Äitejä ei nosteta jalustalle yli muiden – asemaan, josta voi vain pudota muiden sätittäväksi, vaan kaikkien tulee tehdä parhaansa muiden rakastamisessa ja palvelemisessa.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." (1. Kor. 13:4-7)

Äiti = virheetön tarpeiden täyttäjä?

  Ajattelen, että myytit ovat syntyneet ihmisten täydellisyydenkaipuusta; äitimyytti on varmaan syntynyt täydellisen hoivan, huolenpidon ja siten ilmenevän rakkauden kaipuusta. Näen myytit ihmisten kaipuun heijastumina, ja vaikka kaipuu on todellista, myyttien mukaiset käsitykset siitä, miten maailma makaa, eivät vastaa todellisuutta. Myytti on tarua.

Äitimyytin murtaminen ei tarkoita, että kiistäisi hoivaamisena, huolenpitona ja uhrautuvuutena ilmenevän rakkauden kuulumisen erityisesti äidinrakkauteen – jo biologisesti, Jumalan luomistyössä, se siihen kuuluu. Kun Jumala vakuuttaa omaa rakkauttaan uskoville Jesajan kirjassa, Hän ottaa vertauskohteekseen äidin rakkauden lapseensa: "Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?" (Jes. 49:15)

Mutta äitimyytin kannalta on mielenkiintoista, ettei Jumala jatkakaan vertausta loppuun sanomalla vaikkapa "Minun rakkauteni on kuin äidinrakkautta – virheetöntä", vaan Hän jatkaa: "Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:15)

Tulkitsen nuo pysäyttävät jakeet seuraavasti. Jumala toisaalta kertoo ymmärtävänsä ihmisten kaipuun hoivaavan rakkauteen sekä ilmaisee sen toteutuvan täällä maailmassa ihan erityisesti äidin rakkaudessa lapseensa, mutta toisaalta Hän kiistää uskomuksen virheettömästä äidinrakkaudesta, ja kertoo itse olevansa se, jonka rakkaus on täydellistä.

  Äidit tekevät virheitä, niin kuin kaikki muutkin. Siinä missä äitimyytti sanoo äideille: jos olet epätäydellinen, olet kelvoton äidiksi, Jumala sanoo evankeliumissa: olet tehnyt virheitä, niin kuin jokainen luotu, mutta minä olen rakastanut sinua – jatketaan yhdessä eteenpäin.

  Ehkä kaikkein surullisinta äitimyytissä on, että esittäessään äidin ainaisena hoivaajana ja tarpeiden täyttäjänä se saa helposti unohtamaan, että äideilläkin on tarpeita ja että äiditkin kaipaavat hoivaa ja rakkautta. Evankeliumin mukaan kaikki ihmiset tarpeineen ovat Jumalan rakkauden kohteena. Lisäksi Jumala tahtoo, että me kaikki rakastamme ja palvelemme toisiamme, koska Hän on ensin rakastanut meitä.

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11; 1938)