Ilmastonmuutosmietteitä: kulutuksen kohtuullistaminen

  Ihmisvaikutteisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja hidastamiseksi esitetään elintason tuntuvaa alentamista länsimaissa. Löytyykö kulutuksen vähentämiselle tukea Raamatusta?

Hyvä elämä = kohtuullinen elämä

  Kuulun niihin suomalaisiin, joille juuri päättynyt ennätyshellejakso aiheutti (ainakin viimeiset pari viikkoa) enemmän tuskaa kuin nautintoa. Trooppisina öinä, kun en saanut nukuttua, aloin lukea lehtijuttuja ja asiantuntijoiden kirjoittamia artikkeleita ihmisvaikutteisesta ilmastonmuutoksesta eli "maapallon muuttumisesta pannuhuoneeksi".

  Luonnonsuojelu sisältyy syvällisesti kristinuskoon: Raamatussa kerrotaan Jumalan antaneen ihmisen tehtäväksi luomakunnan vallitsemisen, mikä tarkoittaa olennaisesti siitä huolehtimista, sillä Jumala totesi luomastaan, että "kaikki oli hyvää" (1. Moos. 1:26-31). Jumalan luomistyön moninaisuuden vaaliminen on arvokasta ja meillä on siihen pysyvä velvollisuus.

  Meillä hyvinvointimaissa ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja hidastamiseksi esitetään kulutuksen tuntuvaa vähentämistä. Kulutuksen kohtuullistamiselle onkin vahva perusta Raamatussa.

Materian tavoittelemisen kohtuullisuus sisältyy syvällisesti kristinuskon käsitykseen hyvästä, viisaasta elämästä. Kun ruumillinen tarve – esim. nälkä, jano ja suojan tarve – on tyydytetty, mutta materian haaliminen jatkuu, aletaan puhua ylenmäärästä, liiallisuudesta, ahneudesta. Turhamaisuus, josta Raamatussa varoitetaan, liittyy usein juuri ylenmääräisyyteen: se, mikä menee yli tarpeen, on turhaa. Turhuudelle omistautuminen on turhamaisuutta.

"Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin,
eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa
tarpeekseen.
Tämäkin on turhuutta." (Saarn. 5:9)

Kohtuullisuuteen pyrkiminen kytkeytyy järkevyyteen. On järkevää tavoitella ruokaa nälkäänsä ja juomaa janoonsa, mutta kun päämäärä on saavutettu ja tarve tyydytetty, haaliminen ei enää ole järkevää, vaan päämäärätöntä. Esim. englannissa yksi 'kohtuutonta' tarkoittavista sanoista onkin 'unreasonable', joka tarkoittaa kirjaimellisesti järjetöntä – sitä että tavoittelee jotain ilman järjellistä syytä.

   Ekologista elämäntapaa koskevassa keskustelussa on tarpeen muistaa eräs toinen kristinuskon opetus: kukin tarkatkoon omaa vaellustaan sen sijaan, että osoittaisi sormella muita (Room. 2:1-3). Kohtuudessa pysyminen on hyväksi kaikille, ja sitä pitäisi mielestäni opettaa enemmän kristittyjen keskuudessa – onhan sille vankka perusta Raamatussa, mutta käytännössä oikean rajan etsiminen on omantunnon kysymys.


Entä nautinnot?

  Kohtuudessa pysyminen sekoitetaan joskus periaatteelliseen nautintokielteisyyteen, joka ei kuulu kristinuskoon. Jos käytetään yksinkertaisuuden takia esimerkkinä taas ruokaa ja juomaa, niin itselle mieluisan ruoan ja juoman tavoitteleminen on ymmärrettävää eli järjellistä – onhan Jumala luonut meille makuaistin (ja muutaman muunkin aistin) ja monipuolisesti maukasta ravintoa.

Jeesus puhui omien tapojensa erilaisuudesta verrattuna äärimmäisen askeettisesti eläneeseen Johannes Kastajaan. Raamatussa Johanneksen kerrotaan eläneen autiomaassa heinäsirkoilla ja villimehiläisen hunajalla (Matt. 3:4) eikä hän syönyt leipää ja juonut viiniä, kun taas Ihmisen Poika eli Jeesus "söi ja joi" (Luuk. 7:34). Hyönteisruokavaliollakin pysyisi ehkä elossa, mutta ei ole kohtuutonta valita mieluummin ruoka, joka maistuu omasta mielestä hyvältä. Tosin jotkut ovat kuvailleet heinäsirkkojenkin makua hyväksi...

  Materiaalisesti pienimuotoisempaan elämään pyrkiminen ei missään nimessä tarkoita, että pitää luopua aistinautinnoista; niiden tavoittelu ei vain ole elämän tarkoitus kuten ei ylenmäärin haaliminenkaan. Luojan kiitos, nimittäin ainakin minulle esim. hyvä ruoka on tärkeä, iloa tuottava asia!

Hengellistä tarvetta ei voi täyttää materialla

"Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton?" (Ps. 42:12; 1933)

  Ehkä yksi kohtuuttoman kuluttamisen syy on yritys tyydyttää ei-materiaalisia tarpeita materialla? Yritys on tietysti tuomittu tuhoon: paitsi että todellinen tarve ei täyty, materiaa puolestaan haalitaan yli tarpeiden.

Melko yleistä lienee myös omanarvontunnon vahvistaminen ostelemalla, materiaalisesti liiallisella ja joskus mahtailevallakin elämäntyylillä. Tämä voi tapahtua vaivihkaa kulttuurissa, jossa ihmisiin viitataan yhä useammin kuluttajina. Todellinen tarve, joka tässä kohtaa on tarve kokea olevansa arvokas sellaisenaan, ihan vain ihmisenä, ei täyty.

  Kohtuudessa pysyminen materian tavoittelemisessa on viisasta, mutta Jumalan rakkauteen kohtuus ei päde. Raamatussa Jumalan hyvyyttä ja rakkautta kuvataan ylitsevuotavaksi, runsaaksi, ylenpalttiseksi. Psalmissa 23 Daavid sanoo maljansa olevan ylitsevuotavainen Jumalan hyvyyden ja rakkauden ympäröimänä. Ja Uudessa Testamentissa Paavali opettaa Jumalan anteeksiantavasta rakkaudesta:

 "mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi" (Room. 5: 20; 1938)

  Ihmisen syvimmän tarpeen voi täyttää yksin Jumala, ja Hänen tahtonsa meitä kohtaan on hyvä. Kun Raamatussa varoitetaan mahtailevasta elämästä, ahneudesta ja turhamaisuudesta, sekin on tarkoitettu meidän parhaaksemme. Jumalan tahto ei ole kurjistaa elämäämme tarkoituksettomin rajoituksin, vaan ohjata meitä hyvään ja saada Hänen antamansa elämä kukoistamaan meissä.

"Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa." (Ps. 42:3; 1933)

Uskonkriisit ja -ahdistukset

 Joskus kristitty voi kokea uskonelämässään ahdistuksia ja kriisejä. Esim. jotkut opilliset kysymykset voivat alkaa vaivata mieltä suhteettoman paljon. Samoin ristiriidat ja epävarmuudet suhteessa muihin uskoviin voivat äärimmillään johtaa koko uskon mielekkyyden kyseenalaistamiseen. Tai joku tietty lause Raamatussa voi alkaa ahdistaa uskovaista tai kristinuskosta kiinnostunutta etsijää.

(Pidän kahden viikon helleloman. Seuraava blogikirjoitus siis tiistaina 14.8!)

Ei pelkkää ruusuilla tanssimista

 Minulla on ollut pari "ahdistuksen jaksoa" näiden reilun seitsemän vuoden aikana, kun olen ollut uskossa. Pahoja kriisejä en ole kokenut, mutta tiedän, että sellaisiakin uskovainen voi käydä läpi. Minun ahdistukseni ovat yleensä koskeneet joitain vaikeasti ymmärrettäviä teologisia oppeja, kuten predestinaatio- eli ennaltamääräämisoppia.

Yhdessä vaiheessa, melko tuoreena uskovaisena, aloin pohtia Taivaan ja ikuisen elämän mielekkyyttä: kristinuskossa puhutaan jatkuvasti pelastuksesta eli Taivaaseen, Jumalan yhteyteen pääsemisestä – aloin pohtia, mitä se Taivaassa oleminen, tämän kaiken päämäärä, sitten oikein on.

Joskus kuulee kristityn kertovan paikallisseurakunnassa kokemistaan vaikeuksista, joiden myötä hän on ajautunut pahimmillaan kyseenalaistamaan koko uskon mielekkyyttä. On seurakuntia, joissa opetus keskittyy suhteettoman paljon hengellisiin erityiskokemuksiin (esim. kielillä puhumisen armolahjaan ja ihmeparantumiseen sairauksista) ja uskovainen alkaa kokea, että hänessä ja hänen uskossaan on jotain vialla, jos hänellä ei ole tuollaisia kokemuksia.

Joskus taas seurakunnan jäsenet kokevat, että heiltä odotetaan tarkkaan määrättyä olemusta, puhetta ja käyttäytymistä. Ts. yhteisössä muodostuu yhdenmukaisuuden paine sellaisten ominaisuuksien ja tapojen osalta, jotka eivät edes kuulu mitenkään Raamatussa ilmaistuun, Jumalan tahdon mukaisen opetuksen piiriin.

Tai kristitty saattaa alkaa muiden kokemuksista kuullessaan ajatella, että uskossa Jeesukseen olemisen pitäisi tuntua tietynlaiselta, ja jos hänen oma elämänsä on vain ihan "tavallista", vailla sen kummempia elämyksiä, hän voi alkaa hakea juuri niitä elämyksiä eri tahoilta ja ahdistua lisää.

 Monet, varsinkin tuoreet uskovaiset sekä kristinuskosta kiinnostuneet, saattavat jumittua johonkin tiettyyn lauseeseen Raamatussa, kokea sen jollain tavalla muodostavan esteen itsensä ja Jumalan välille, jolloin hänen elämänsä ja suhteensa Jumalaan täyttyy ilon ja toivon sijaan huolella ja masennuksella.

Palaaminen yksinkertaiseen evankeliumiin

 Blogissani tuon jatkuvasti esiin evankeliumin totuutta. Se nimittäin on koko kristinuskon perusta ja Raamatun ydinsanoma aina Vanhan Testamentin alusta Uuden Testamentin loppuun.

Vaikka esim. edellä mainitsemani ongelmat, ristiriidat ja uskonkriisit edellyttävät toisinaan myös tapauskohtaista selvittelyä, ja joskus kristitty tai kristinuskosta kiinnostunut etsijä tarvitsee sielunhoidollista apua, parantava yleislääke uskonelämän ahdistuksiin ja kriiseihin on minusta juuri kristinuskon perusasiaan eli evankeliumiin palaaminen.

Evankeliumi on siis, että Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen syntymään ihmiseksi ja pelastamaan meidät, syntiin langenneet ihmiset – meidät, joilla ei muutoin ollut toivoa. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme Golgatan ristillä ja nousi kuolleista! Jeesus voitti synnin ja kuoleman. Jokainen joka uskoo Pelastajaan ja Herraan Jeesukseen, perii ikuisen elämän Taivaallisen Isän luona. Evankeliumia tarjotaan jokaiselle.

 Jos jokin opillinen erityiskysymys alkaa vaivata minua suhteettoman paljon sekä mahdollisesti muodostaa kiilaa minun ja kyseisen opin kohdalla eri kannalla olevien uskovaisten välille, muistutan itseäni siitä, että evankeliumin totuus on kristinuskon ydin, josta lähtien Jumalan Pyhä Henki yhdistää kaikki uskovaiset.

Minusta kannattaa ihan olla tarkkana, ettei ajaudu pois evankeliumista kristillisen uskon keskiönä, vaikka välillä pohtisi oikein syvällisestikin jotain erityiskysymystä.

 Tämä on mielestäni erityisen hyvä lääke niissä ongelmissa, joiden aiheuttajana on suhteeton elämyskeskeisyys ja oletus, että jos uskossa oleminen ei tunnu tietynlaiselta, jotain on vialla. Jos kristityllä on olo, että mikään ei tunnu miltään (vaikka aiemmin mahdollisesti on tuntunut), on vain pysyttävä Jumalan sanassa ja evankeliumissa, koska siinä on pelastus – ja vain sitä kautta se aito ilo ja innostuskin voivat tulla koettaviksi (uudelleen).

Keskiössä emme ole me ja meidän kokemuksemme ja tekomme, vaan Jeesus, jossa Jumala on toteuttanut pelastussuunnitelmansa.

Ehkä joskus on niinkin, että evankeliumin ihmeellisyys ja hyvyys ei tunnu miltään, jos ihminen on unohtanut olevansa jatkuvasti Jumalan armon tarpeessa? Jos vertailee itseään muihin ihmisiin ja kokee sillä perusteella olevansa itse asiassa hyvä ihminen ja suurin piirtein virheetön omana itsenään, niin mihin ilosanomaa Jumalan anteeksiannosta edes kokisi tarvitsensa? Tämän takia on tärkeää, että synti reilusti saarnataan synniksi. Se ei ole tarpeen luomista, vaan meidän tosiasiallisesta tilastamme muistuttamista.

 Parantava lääke yhteen Raamatunlauseeseen jumittumiseen niin ikään on evankeliumi, koska se todellakin on Raamatun ydinsanoma: jo Raamatun alussa profetoidaan Jeesuksen tuoma pelastus, ja profetiat tulevat yksityiskohtaisemmiksi Vanhan Testamentin profeettojen kirjoissa, kunnes Uudessa Testamentissa kerrotaan Jeesuksen syntymä ihmiseksi, elämä maailmassa sekä ristinkuolema ja ylösnousemus.

Tarvittaessa sielunhoitotaitoinen ja Raamatun tunteva uskovainen voi auttaa löytämään evankeliumin punaisen langan halki Raamatun kirjojen ja siten osoittaa yhteen lauseeseen jumittumisen suhteettomuuden. Ilosanoma Jumalan armahtavasta rakkaudesta on se, minkä Jumala haluaa meille sanassaan kertoa.

 Mainitsin edellä, että uskonelämäni alkutaipaleella ajoin itseni pikku kriisiin pohtiessani Taivaan ja ikuisen elämän mielekkyyttä. Evankeliumin äärellä oivalsin, että Jumalan luona kaikki on vihdoin niin kuin pitää ja "olemme perillä"; sen takia eksistentiaalista kaipuuta, joka usein vaivaa ihmisiä täällä maailmassa ja on mm. tylsistymisen aiheuttaja, ei enää ole.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17; 1938)

Eettisen aborttikeskustelun ongelmia

Keskustellaanko abortista Suomessa lainkaan eettisestä näkökulmasta? Abortti on laillinen, mutta tarkoittaako tämä, että se on eettisenä kysymyksenä loppuunkäsitelty?

Miten evankeliumin totuus valaisee ihmisarvoa?

Tarve avoimelle keskustelulle

 Suomea sanotaan joskus yhden totuuden maaksi. Kun ilmaus ymmärretään moninäkökulmaisen keskustelun puuttumiseksi, mielestäni kritiikki on melko oikeaan osuva abortin kohdalla.

Eettisenä kysymyksenä aborttia ympäröi Suomessa omituinen hiljaisuus. Kun aborttia vastustavat ihmiset tuovat esiin syntymättömän lapsen oikeutta elää, aborttia puolustavat "vastaavat" puhumalla pelkästään naisten oikeuksista. Todellista vuorovaikutusta syvemmällä, eettisellä tasolla ei juuri ole.

Naisten oikeudet, ja ihmisoikeudet ylipäätään, on tärkeä aihe sekin, mutta minusta on alkanut tuntua, että suurimmalle osalle asiantuntijoista ja esim. poliittisen kentän mielipidevaikuttajista ei koskaan ole sopiva hetki puhua syntymättömän lapsen oikeudesta elää. Miksi molemmista ei voisi olla julkista keskustelua, sekä abortista että naisten oikeuksista?

Vaikka olen itse aborttivastainen, en ole vaatimassa muuta kuin keskustelua aiheesta. Näen epärealistisena sen, että abortti yhtäkkiä kiellettäisiin Suomessa. Pikemminkin, jos oikeus elää -näkökulma olisi edes tunnustettuna osana julkista keskustelua, ihmiset voisivat muodostaa kantojaan aidosti erilaiset näkökulmat huomioiden – luulisi, ettei kenelläkään sivistyneen ja avoimen keskustelukulttuurin kannattajalla olisi mitään sitä vastaan.

Se että abortti on laillinen ei mielestäni ole riittävä peruste laittaa pistettä eettiselle keskustelulle.

Nyt aiheesta keskustellaan lähinnä netissä (ja sekin ajautuu usein pelkäksi riitelyksi ja provosoinniksi); aborttiin eettisesti ongelmallisena suhtautuvista ihmisistä piirtyy helposti kuva räyhäävänä äärisakkina, mikä ei oikeasti pidä paikkaansa.

Minusta vaikuttaa, että itse asiassa enemmistö suomalaisista näkee abortin jollain tavalla eettisesti ongelmallisena; monet eivät vain koskaan erittele ongelmaa syvemmin. Tyypillinen nettikeskustelujen heitto, "kyseessä on vain solymöykky", ei nähdäkseni vastaa ihmisten ajattelua ainakaan laajalti. Ihan kuin monet eivät vain uskaltaisi ajatella pidemmälle. Ehkä olen väärässä, mutta tällainen vaikutelma minulle on muodostunut.

 Suomessakin on aikoinaan herättänyt paheksuntaa ns. aborttikuvien julkaiseminen. Kuvat järkyttävät eikä niitä ei haluta ihmisten nähtäville. Samalla tavalla torjuvasti suhtaudutaan usein myös kirjallisiin kuvauksiin siitä, mitä aborttitoimenpiteessä (lähinnä myöhäisten viikkojen kirurgisessa abortissa) tapahtuu. Kuvien ja toimenpidekuvausten torjuminen on paitsi ymmärrettävää (en minäkään halua aborttikuvia katsella), myös paljastavaa kaiken hiljaisuuden keskellä: ne konkretisoivat sen, mistä abortissa oikeasti on kyse eikä sitä haluta nähdä eikä kuulla.

Näen tilanteen niin, että julkiselle keskustelulle olisi kyllä tarvetta, mutta aiheesta vaietaan – se on tabu. Toinen vaihtoehtohan olisi, että vain pieni vähemmistö tulisi koskaan pohtineeksi aborttia elämän kunnioittamisen näkökulmasta.

Omantunnonvapaus eli hoitohenkilökuntaan kuuluvan työntekijän laissa säädetty vapaus kieltäytyä tekemästä aborttia (ja eutanasiaa) omantunnon syistä, olisi avannut julkisesti tunnustetun tilan ja näkökulman eettiselle aborttikeskustelulle. Minusta tämä olisi tervetullut uudistus. Valitettavasti aiheesta tehty kansalaisaloite ei mennyt Suomessa läpi pari vuotta sitten.

 Miksi minua kristittynä kiinnostaa?

"Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä." (Joh. 1:1-3)

  Ihmisen ehdoton arvo ei ole kristinuskossa jokin irrallinen "uskonkappale" ristinsovituksen ohella, vaan ne molemmat palautuvat Jeesukseen: Jumalan Sanan eli Jeesuksen kautta luomakunta luotiin, ja syntiinlankeemuksen jälkeen Jumalan Sana tuli lihaksi ja lunasti maailman.

Vaikka elämmekin langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä, se elämän ihme, joka täällä on nähtävissä, perustuu Jeesukseen. Jokaisen ihmisen mittaamaton arvo Jumalan kuvaksi luotuna on toteutunut alun perin Jumalan Sanan, Jeesuksen, kautta.

 Oma polkuni on kulkenut sellaisia reittejä, että niin abortti kuin eutanasiakin koskettavat minua henkilökohtaisesti. Kuten kerroin kirjoituksessani Kuinka tulin uskoon, tein itse nuorena abortin. Sen tunnustaminen syntinä Jumalalle ja anteeksi saaminen olivat merkittävässä osassa uskoon tulemisessani.

Olen aina ollut kiinnostunut eettisistä kysymyksistä, mutta ihan erityisellä tavalla päädyin pohtimaan eutanasiaa ja ihmisarvoa, kun minulla diagnosoitiin MS-tauti; kuten kaikki varmaan tietävät, diagnoosini lukeutuu niihin, joiden perusteella oikeus eutanasiaan irtoaa maissa, joiden laki "armomurhan" sallii. Sairauteni myötä olen seurannut eutanasiakeskustelua aiempaa henkilökohtaisemmasta ja "käytännönläheisemmästä" näkökulmasta. Niin abortti- kuin eutanasiavastaisuuteni perustuu uskolleni ehdottomaan ihmisarvoon, joka puolestaan perustuu Jumalan sanaan.

Toivoessani rehellisempää ja erilaiset näkökulmat sisältävää aborttikeskustelua, toivon ilman muuta, että se johtaisi aborttien vähentymiseen – se olisi ihanteellista. Ihan yhtä paljon toivon kuitenkin, että se omalla tavallaan ohjaisi armollisen Jumalan luo tulemiseen niiden kohdalla, jotka ovat joskus menneisyydessään tehneet abortin.

Me kaikki olemme tehneet syntiä, kuka milläkin tavalla – Jumalan edessä ei ole ns. kahden kerroksen väkeä. "Totuus on tekevä teidät vapaiksi", Jeesus sanoi (Joh. 8:32). Hän ottaa avosylin vastaan jokaisen armoa janoavan (Joh. 6:37).

"Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta." (Joh. 1:14)

Entä jos pahin tapahtuu?

Mistä voisi saada sisäisen rauhan, jos tulevaisuus pelottaa? Miten uskaltaa ottaa seuraava askel tilanteessa, jossa näyttää olevan pelkkiä huonoja vaihtoehtoja?

 Jaakobin esimerkki

Olen aina arastellut muutoksia. Muutokseen sisältyy riski, mahdollisuus, että tapahtuu jotain pahaa. Varsinkin huonojen kokemusten jälkeen pessimistinen suhtautuminen muutoksiin on ihan ymmärrettävää.

Pahojen kokemusten jättämä pelko voi toisaalta olla niin voimakas, että helposti unohtaa kaikki ne kerrat, joissa pelko onkin jälkeenpäin osoittautunut turhaksi. Omassa elämässäni on ollut valtavasti turhia pelkoja; vain harvoin olen Jobin tavoin joutunut toteamaan: "Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut." (Job 3:25)

Hiljattain olin jälleen tilanteessa, jossa jouduin pohtimaan "entä jos pahin vaihtoehto tapahtuu?". Raamattua lukiessani pistin merkille Jaakobin toiminnan ja sanat vastaavassa tilanteessa (näistä vaiheista kerrotaan 1. Moos. 37-45). Sain hänen esimerkistään paljon apua – niin paljon, että ahdistukseni vähentyi lähes olemattomiin.

Minusta Jaakob vaikutti vanhemmiten tulleen muutoksia arastelevaksi ja ehkä vähän pessimistiseksikin. Siihen oli erityinen syy. Hän oli menettänyt traagisesti rakkaan poikansa Joosefin, kun tämä oli ollut vanhempien veljiensä kanssa paimenessa. Jaakob luuli Joosefin kuolleen villipedon raatelemana, vaikka oikeasti tämä oli elossa, Egyptissä. Hän oli alkanut suhtautua suojelevasti erityisesti nuorimpaan poikaansa Benjaminiin, joka oli Joosefin ainoa täysveli.

Nälkäkuolema uhkasi Jaakobin perhettä ja koko Kanaanin maata. Egyptistä perhe olisi saanut ruokaa, mutta vain yhdellä ehdolla: kaikkien veljesten oli lähdettävä ruoanhakumatkalle, myös Benjaminin.

Jaakob oli valintatilanteessa: pitäisikö hänen ottaa riski ja päästää Benjamin veljiensä mukana Egyptiin vai pitäisikö antaa nälänhädän pahentua hitaasti, mutta varmasti? Tuohon aikaan muukalaisena vieraan kansan keskuuteen meneminen sisälsi oikeita vaaroja, ja lisäksi Jaakob traagisen kokemuksensa takia varmaankin pelkäsi, etteivät vanhemmat veljet huolehtisi Benjaminista.

Jaakob kieltäytyi voimakkaasti päästämästä Benjaminia ruoanhakumatkalle, vaikka vanhemmat pojat kuinka häntä maanittelivat.

 "Mutta Jaakob sanoi: "Minun poikani ei lähde teidän mukaanne. Hänen oma veljensä on kuollut, ja vain hän on enää jäljellä. Jos hänen käy huonosti matkalla, suru murtaa minut, ja niin te syöksette harmaapään isänne tuonelaan."" (1. Moos. 42:38)

Aika kului ja nälänhätä paheni. Lopulta Jaakobin oli käytännössä pakko ottaa riski ja päästää Benjamin matkaan. Päätöksestä ilmoittaessaan Jaakob ei enää vaikuttanutkaan tuskaiselta ja voivottelevalta, vaan rauhalliselta. "Jumala, Kaikkivaltias, auttakoon teitä...", hän aloitti ja päätti sanoen "Mutta jos minun täytyy menettää lapseni, käyköön sitten niin." (1. Moos. 43:14)

Tekstin perusteella minusta vaikuttaa, että Jaakobia oli rauhoittanut ajatus, että jos (meidän rajallisesta näkökulmastamme) pahin tapahtuu, sekin kuuluu Jumalan, Kaikkivaltiaan, suunnitelmiin. Kun Jaakob sanoi "käyköön sitten niin", hän ilmaisi viimekädessä haluavansa, että Jumalan tahto toteutuu – mikä se sitten onkaan.

Niin rajulta ja "piruja seinille maalailevalta" kuin Jaakobin sanat ehkä kuulostavatkin, ne olivat myös realistiset. Sitäpaitsi Joosefin kohdallahan Jaakobille (hänen näkökulmastaan) oli tapahtunut "se pahin". Ja kuten meille toisaalla Raamatussa kerrotaan, sekin oli kuulunut Jumalan suunnitelmiin (1. Moos. 50:20).

Pahin ei kuitenkaan tapahtunut. Vaikka Jaakob oli ollut valmis jopa luopumaan pojastaan, hän ei sittenkään menettänyt tätä. Lisäksi tapahtui paljon sellaista hyvää, josta hän ei varmasti ollut osannut uneksiakaan.

 "Tapahtukoon sinun tahtosi"

 Mutta vaikka tapahtumilla ei olisikaan ollut ajallisesti onnellista loppua, minusta olennaista on Jaakobin suhtautuminen tilanteessa, kun hän ei vielä tiennyt, miten asiat tulisivat menemään: Jaakob pystyi ottamaan riskejä sisältävän askelen vasta kun oli hahmottanut mahdolliseksi, että hänen näkökulmastaan pahin tapahtumien kulkukin saattoi sisältyä Jumalan tahtoon: kaikki on Jumalan käsissä. Näin ainakin tulkitsen hänen suhtautumistaan.

Minulle, koska olen tällaista riskejä kaihtavaa ja muutoksia arastelevaa tyyppiä, Jaakobin esimerkistä on paljon apua. Muistutan itseäni mahdollisuudesta, että pelottavimman mieleeni tulevan vaihtoehdon tapahtuessakin voin luottaa Jumalaan; jos en omilla valinnoillani riko Jumalan tahtoa vastaan, voin luottaa siihen, että kaikki käy lopulta parhain päin.

"Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut." (Room. 8:28)

Kun Jeesus opetti ihmisiä rukoilemaan, Hän sisällytti rukoukseen kohdan "tapahtukoon sinun tahtosi" (Matt. 6:9-13). Olen monta kertaa kuullut ihmisten sanovan tuota lausetta Isä meidän -rukouksen vaikeimmaksi kohdaksi lausua. Minustakin sitä on joskus vaikea sanoa, mutta olen alkanut ajatella niinkin päin, että lause on sisäisen rauhan lähde, koska se muistuttaa Jumalan hallinnasta ja asettaa rukoilijan luottamaan Häneen.

Kannatko menneisyyden taakkaa?

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka omistaisimme kaiken aikamme menneisyyden käsikirjoittamiselle toisenlaiseksi ajatuksissamme.

Edes kaikkivaltias Jumala ei tee syntejämme tekemättömiksi. Hän on kuitenkin valmistanut meille vapautuksen niistä.

Jossittelun turhuus

 Raamatun uskovaisten ei juuri kerrota "jossitelleen" eli takertuneen menneisiin pohtien, murehtien, miltä heidän elämänsä näyttäisi, jos he olisivat valinneet toisin, eivät esim. olisi tehneet jotain tiettyä syntiä. He eivät jumiutuneet jossittelemaan myöskään sitä, miten paljon paremmin heidän asiansa mahdollisesti olisivat, jos joku toinen ei olisi tehnyt syntiä, joka vaikutti heidän elämänsä kulkuun.

Kyllä he joskus jossittelivatkin, mutta kertomusten pääpaino on siinä, kuinka he elivät luottaen Jumalaan, Hänen tahtoonsa ja sallimukseensa.


Anteeksianto vapauttaa koetuista vääryyksistä

Yksi esimerkki on Joosef, jonka vaiheista kerrotaan 1. Mooseksen kirjan luvuissa 37-50. Nuoren Joosefin veljet kadehtivat ja vihasivat häntä ja möivät hänet orjaksi Egyptiin. Joosef joutui elämään erossa perheestään suuren osan nuoruuttaan ja aikuisuuttaan, ja vaikka heidän tiensä myöhemmin jälleen kohtasivat, hän oli varmasti jossain määrin vieraantunut suvustaan ja rakkaasta isästään Jaakobista.

Asiat olivat menneet miten olivat eikä menneisyyttä voinut muuttaa – ei, vaikka veljet katuivat tekoaan raskaasti.

Sen sijaan, että Joosef olisi jäänyt pohtimaan, miten hänen elämänsä olisi mennyt, jos veljet eivät olisi tehneet pahaa tekoaan, hän jopa lohdutti heitä huomauttamalla, mitä hyviä seurauksia hänen Egyptiin joutumisellaan kuitenkin oli.

"Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi." (1. Moos. 50:20)

Se, ettei jossittele, ei tarkoita, että kieltäisi kokemansa vääryyden ja sen mukana tulleen kärsimyksen. Raamatun tekstistä on pääteltävissä, että koettu vääryys seurauksineen kulki mukana Joosefin uskonsuhteessa Jumalaan (1. Moos. 41:51-52); Joosef luotti, että Jumalalla on tarkoitus kaikelle ja uskoi, että jos hän turvaa Jumalaan, kaikki tulee päättymään hyvin.

Ennen kaikkea Joosef antoi anteeksi. Hänelle näytti olevan ihan ratkaisevan tärkeää, että veljet varmasti uskoivat hänen antaneen heille sydämestään anteeksi ja luottivat, ettei hän hautonut heille kostoa (1. Moos. 50:15-21). Anteeksi antamisen kautta Joosef paitsi vapautui itse menneisyyden turhasta taakasta, sen kautta myös avautui uusi yhteys perheenjäseniin.


... ja omien syntien taakasta

 Entä suhtautuminen synteihin, joita itse on menneisyydessään tehnyt? Se, ettei jossittele, ei tarkoita, etteikö katuisi syntejään – päinvastoin oikeastaan. Daavid on tästä hyvä esimerkki, kuten monista psalmeista (mm. 51) voimme lukea. Väärien tekojensa tunnustaminen synneiksi ja niistä parannuksen tekeminen on ainoa, mitä katuva voi tehdä – menneisyyttä hän ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi (ja jossittelisi).

Itse asiassa loogiseen päätepisteeseensä vietynä jossittelu johtaa moraalisen vastuun pakenemiseen: "Minä en todennäköisesti olisi tehnyt tätä syntiä, jos se-ja-se ei ensin olisi tehnyt sitä-ja-sitä syntiä minua vastaan..." Jokainen on Jumalan edessä vastuussa omista synneistään. Ja Jumala armahtaa sen, joka vilpittömästi pyytää syntejään anteeksi.

Se, ettei jossittele, ei myöskään tarkoita, ettei menneisyyttä voisi pohtia oppiakseen siitä. Jossittelevan katse pysyy menneisyydessä, kun taas sen, joka ottaa opiksi menneisyydestä, katse on kääntynyt menneestä tulevaan.

"Anna minulle jälleen pelastuksen riemu
ja suo minun iloiten sinua seurata,
niin opetan tiesi sinusta luopuneille,
ja he palaavat sinun luoksesi." (Ps. 51:14-15)

Jumala ja menneisyys

Edes kaikkivaltias Jumala ei muuta menneisyyttä: ei ole kelausnappulaa, jota painamalla Hän (aina tarvittaessa, yhä uudelleen ja uudelleen) palauttaisi tapahtumat alkupisteeseen niin, että emme olisikaan tehneet niitä valintoja, joita olemme tehneet. Jossittelu on olemattoman menneisyyden haikailemista.

Jumala kuitenkin teki synneillemme joitain muuta – Hän sovitti ne täydellisellä uhrilla: Jumala lähetti maailmaan Poikansa Jeesuksen, joka ikuisen henkensä voimalla sovitti pahat tekomme ristin kuolemallaan, ja nousi kuolleista. Uskomalla Jeesukseen saa Jumalan sovituksen ja anteeksiannon omakseen.

Jumalan ratkaisu, ristin sovitus, tähdentää tosiasioiden kohtaamisen välttämättömyyttä ja samalla sitä, miten turhaa jossittelu on. Vain totuuteen tulemisen kautta, tunnustamalla syntinsä, saa Jumalan anteeksiannon, joka johtaa parannukseen.

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)

Jumalan ratkaisu muistuttaa myös elämämme ja kokemustemme ainutkertaisuudesta. Jos kaikki tekomme ja kokemuksemme olisivat jatkuvasti nollattavissa, vaikka sillä kelausnappulalla, elämämmehän olisi pelkkää tyhjyyttä ja kokemuksemme unien kaltaista harhaa... Raamatussa kerrotaan, että meidän jokaisen elämä on ainutlaatuinen ja merkityksellinen Jumalan silmissä. Jeesus kertoi, että hiustemme lukumääräkin on Jumalan tiedossa (Matt. 10:30). Jokainen kyyneleemmekin on Jumalalle niin tärkeä, että Hän voisi koota sen leiliinsä (Ps. 56:9).

Jumalan ratkaisu oli sovittaa menneisyyden synnit, jotta vapautuisimme uuteen elämään Hänen kanssaan.

"Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö.
Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan." (Jes. 43:18-19; 1933)

Lähimmäisenrakkaus

 Rakkauden kaksoiskäskyn jälkimmäinen osa kuuluu: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". Kuka on se lähimmäinen?

 Jeesus opetti, että rakkauden kaksoiskäsky on käskyistä suurin ja tärkein. Pääseekö Taivaaseen siis sitä noudattamalla? Tai riittääkö taivaspaikkaan, että pyrkii oikein paljon sen noudattamiseen?

 

 

 Kuka on lähimmäinen?

"Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (Matt. 22:37-39)

 Rakkauden kaksoiskäsky synnyttää joskus pohdintaa, kuka on se lähimmäinen, jota meidän kunkin pitää rakastaa. Silloin tällöin aiheesta syntyy kiistaakin, esim. köyhyyskeskusteluissa ja turvapaikanhakijoita koskevissa keskusteluissa kuulee joskus puheenvuoroja, joissa yritetään määritellä lähimmäinen tavalla, joka sopii puhujan omiin tarkoitusperiin.

 Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, kuinka eräs lainopettaja esitti kysymyksen Jeesukselle ihan suoraan: "Kuka sitten on minun lähimmäiseni?" Jeesus vastasi kertomalla vertauksen laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37; koko tekstinkohdan voi lukea tästä). Vertauksessa pappi ja leeviläinen kulkivat ryöstetyn ja henkihieveriin pahoinpidellyn miehen ohi, mutta muuan samarialainen pysähtyi auttamaan häntä.

"Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?", Jeesus kysyi lainopettajalta, ja tämä vastasi: "Se, joka osoitti hänelle laupeutta." 

Vertauksessa Jeesus käänsi näkökulman odotusten vastaiseksi: lähimmäinen olikin se, joka rakasti ja auttoi, vaikka lainopettaja ja muut kuulijat varmaan odottivat, että lähimmäinen olisi se, jota rakastetaan ja autetaan ja että vastauksesta siten olisi hahmotettavissa jonkinlainen määritelmä sille, ketä pitää Jumalan käskyn mukaan rakastaa.

Lopuksi Jeesus kehottaa lainopettajaa toimimaan vertauksen laupiaan samarialaisen tavoin: "Mene ja tee sinä samoin."

 Jokaista, joka pohtii "kuka sitten on lähimmäiseni – se, jota minun tulee rakastaa?", Jeesus kehottaa itse olemaan se lähimmäinen, joka rakastaa ja auttaa, eli osoittaa laupeutta, eikä Hän anna rakastamisen ja auttamisen kohteelle muita kriteereitä kuin avun tarvitsemisen.

Lainopettajan kysymyksestä ja Jeesuksen vastauksesta hänelle ja muille kuulijoille (myös meille) mieleeni tulee kaksi ajatusta. Ensinnäkin se, että osoittamalla lähimmäisenä laupeutta tuntematontakin kohtaan kuulija tavallaan tulee tehneeksi hänestä lähimmäisensä. Ja toiseksi se, että tekemällä vertauksessa lähimmäisestä (siitä toisesta; siitä, jolle haettiin määritelmää) toimijaosapuolen Jeesus myös asemoi jokaisen kuulijan avun tarvitsijaksi.

 "Sinä rakastit minua ensin"

 Nuorena, ennen kuin minusta oli tullut uskovainen, selailin kerran kristillistä runokokoelmaa, jonka nimi oli "Sinä rakastit minua ensin". Nimi oli minusta koskettava jo silloin, vaikken osannut selittää miksi. Nyt ymmärrän, että se viittasi evankeliumiin, jonka ytimessä on Jumalan armahtava rakkaus epätäydellisiä, syntisiä ihmisiä kohtaan.

Jumala rakasti maailmaa – ihmisiä, jotka eivät rakastaneet Häntä. Hän rakasti ensin. Rakkaudestaan Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen sovittamaan syntimme ristillä ja tuomaan pelastuksen. Jokainen, joka uskoo Herraan Jeesukseen saa iankaikkisen elämän (Joh. 3:16). Rakastamalla Jumala avasi ihmisille tien luokseen.

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

 Meidän tulee rakastaa toisiamme sillä rakkaudella, jolla Jumala on ensin rakastanut meitä; ei siksi, että lähimmäisenrakkauden teoilla tai niihin pyrkimällä pääsisimme Taivaaseen, vaan siksi, että se on hyvää, oikein ja tarpeellista tässä maailmassa. Lähimmäisenteot eli laupeuden osoitukset kaikessa vajavaisuudessaankin ja toisaalta tarpeellisuudessaan ovat tärkeitä, mutta eivät hinta taivaspaikasta.

Tuskinpa meistä kukaan on täydellinen rakastamisessa, niin että rakastaisimme laupeuden teoin aina, kaikkialla ja kaikkia ihmisiä, ja ettemme koskaan tulisi rikkoneeksi Jumalaa ja toisia ihmisiä vastaan.

 Vain täydellisen Jumalan rakkaus meitä epätäydellisiä kohtaan – se "ensimmäinen rakkaus" – on tie iankaikkiseen elämään.

"Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19; 1938)

New Age – luodun palvontaa Luojan sijaan

New Age on sekalainen joukko erilaisia uskontoja ja uskomuksia, joihin on ammennettu aineksia mm. vanhemmista maailmanuskonnoista. Kuitenkin New Age -uskontoja yhdistää yksi asia: niissä palvotaan Luojan sijaan luotua.

 

 

 

New Age -uskontojen yhteinen nimittäjä

Hyvän ja pahan sekä taivaan ja helvetin väliset kahtiajaot ovat tuttuja keskusteluissa kristinuskosta. Harvemmin kuulee puhuttavan Luojan ja luodun välisestä kahtiajaosta, vaikka se on perustavanlaatuinen ja Raamatussa hyvin keskeinen.

New Age -uskonnoilla on moninaisuudestaan huolimatta ainakin yksi yhteinen piirre: kaikissa niistä palvotaan Luojan sijaan luotua. Melkein mikä vain luotujen kategoriaan kuuluva sopii palvonnan kohteeksi, jumalaksi: luonto, taivaankappaleet, enkelit, oma itse, maailmankaikkeus...

Katsoin äskettäin Youtube-videota, jolla nainen kertoi selviytymisestään ja voimavaroistaan vaikeuksien keskellä. Useaan kertaan hän mainitsi rukoilleensa jumalaa avukseen. Lopuksi hän antoi esimerkin rukouksestaan – se alkoi sanoilla "Maailmankaikkeus, pyydän apuasi...".

"Jumala", josta nainen oli puhunut, paljastuikin siis maailmankaikkeudeksi! Ilmiö on nykyään todella yleinen ja esimerkkejä olisi antaa lukuisia, mutta kyseinen video havahdutti minut, koska naiselle maailmankaikkeuden ja jumalan samuus oli niin itsestään selvää. Hän oletti katsojiensa ilman selityksiä ymmärtävän jumalakäsityksensä, niin luontevasti hän käytteli näitä sanoja toistensa synonyymeinä.

Raamatussa kerrotaan ikuisen Jumalan luoneen sanallaan meidät ja maailmankaikkeuden, luomakunnan, ja mainitaan vääryydenharjoittajiksi ne, jotka palvovat luotua Luojan sijaan (Room. 1:25). Koko luomakunnan tulee ylistää Herraa, kaiken Luojaa:

"Halleluja!
Ylistäkää Herraa, te jotka olette taivaassa,
ylistäkää häntä korkeuksissa!


Ylistäkää häntä, te hänen enkelinsä,
ylistäkää häntä, kaikki taivaan joukot!


Ylistäkää häntä, aurinko ja kuu,
ylistäkää häntä, kirkkaat tähdet!" (Ps. 148: 1-3)

 

Sekoitus uutta, vanhaa ja lainattua


Nimestään huolimatta New Age -uskonnoilla on paljon yhteistä mm. vanhojen aasialaisten uskontojen kanssa: usko jälleensyntymiseen, usko sykliseen aikakäsitykseen (ja siten toistuviin ihmiskunnan hengellisiin aikakausiin; mm. tähän viittaa nimitys "uusi aika") sekä ennen kaikkea panteistinen, holistinen jumalakäsitys.

Viimeksi mainittu tarkoittaa siis uskomusta, että maailmankaikkeus itsessään on persoonatonta, ikuista jumaluutta (uskomus, että maailmankaikkeus olisi ikuinen on tietysti paitsi kristinuskon, myös luonnontieteen valtavirran vastainen). Koska tällaisessa jumalakäsityksessä kielletään Luoja, luomistyö ja niin ollen Luojan ja luodun välinen erillisyys, kyse on kristityn silmissä oikeastaan ateismista. Kuitenkin näissä Aasian uskonnoissa sekä niihin suurelta osalta perustuvissa New Age -uskonnoissa ajatellaan, että maailmankaikkeus itsessään on jumala / jumaluus.

Esim. hindulaisuudessa jokainen ihminen on yksilösielu, atman, ja atmanit yhdessä muodostavat maailmansielun, brahmanin. Jälleensyntymisen kiertokulussa, elämä elämältä, yksilösielu tulee yhä tietoisemmaksi jumaluudesta itsessään. Jooga ja meditaatio edistävät tietoiseksi tulemisen prosessia.

Panteistisesta, holistisesta jumalakäsityksestä seuraa tietysti, ettei ole maailmasta erillistä perustaa moraaliselle standardille, jota vasten ihmisten tekoja ja motiiveja voisi arvioida. Kaikki, myös kaikki maailman pahuus, on jumaluutta. On vain karman laki, jossa teoilla uskotaan olevan tietynlaisia seurauksia tuleviin elämiin, mutta mikään teko ei ole väärin tai oikein.

New Age -uskoisista länsimaalaisista monet vaikuttavat pitävän intuitiivisesti kiinni oletuksesta, että olisi maailmasta erillinen perusta moraaliselle standardille, vaikka oletus on ristiriidassa heidän omaksumansa uskomusjärjestelmän kanssa. Oletus on paitsi seurausta ihmisen luontaisesta oikeustajusta, varmaankin myös jäänne kasvamisesta kulttuurissa, johon kristinusko on vaikuttanut.

Vaikka hindulaisuuden ja buddhalaisuuden sanastoa ei sellaisenaan ole siirretty New Age -uskontoihin, perusperiaatteissa on paljon samaa. Brahmanin sijaan puhutaan esim. juuri maailmankaikkeudesta, universaalista rakkaudesta tai "energiasta".

Kun New Age -uskoinen rukoilee maailmankaikkeutta, kuten edellä mainitsemani Youtube-videon nainen, hän oikeastaan rukoilee omassa itsessään olevaa jumaluutta. Mutta miksi he rukoilevat, siis puhuttelevat maailmankaikkeutta tai universaalia rakkausenergiaa kuin se olisi heistä itsestä erillinen ja persoonallinen, eivätkä saman tien vain meditoi? Ehkä moni New Age -uskoinen sittenkin kaipaa Jumalaa – itseä suurempaa, persoonallista, täydellisesti rakastavaa...

Miten persoonaton entiteetti itsessään, yksinäisyydessään, edes voisi olla rakkaus? Kuten eräs raamatunopettaja on sanonut, rakkaus voi toteutua vain suhteessa. Raamatussa kerrotaan Jumalan olevan rakkaus (1. Joh. 4:8); kolmiyhteinen Jumala onkin kolmen persoonan – Isän, Pojan ja Pyhän Hengen – suhde, yhteys. Tähän rakkaussuhteeseen Jumala kutsuu ihmisiä, luotujaan.

Jumalan etsintää omasta itsestä?

"Taivaastaan Herra katsoo meitä,
hän näkee kaikki ihmislapset.
Korkeudestaan hän valvoo maata,
kaikkia jotka siinä asuvat,
joiden sydämen hän itse on luonut, joiden teot hän kaikki tuntee." (Ps. 33:13-15)

Muutama vuosi sitten katsoin minisarjan Out on a Limb (1987), joka perustuu näyttelijä Shirley MacLainen saman nimiseen, omaelämäkerralliseen kirjaan (1983) New Age -hengellisyyteen heräämisestä. Tarinassa elämän tarkoitusta etsivä näyttelijä alkaa löytää vastauksia syvennyttyään meditaatioon, menneisiin elämiin, kanavointiin... Sarjassa on tunnettu kohtaus, jossa MacLaine seisoo gurunsa kanssa merenrannalla ja huutaa aaltoihin: "I AM GOD! I AM GOD!..."

Ainoa persoona, jonka New Age -uskoinen voi löytää jumaluudesta, on hän itse. Muut ihmiset ovat samalla tavoin osa jumaluutta, mutta kunkin on löydettävä jumaluus omasta itsestään ja ymmärrettävä olevansa "vastuussa" omasta "karmisesta kohtalostaan" (näin Out on a Limb -tarinan gurukin selvittää merenrantakohtauksessa...).

Vaikuttaa siltä, että kaikista luoduista oma itse onkin perimmäinen palvonnan kohde New Age -uskonnoissa. Silloinkin, kun sanotaan "kommunikoitavan" enkeleiden kanssa, nämä ovat henkioppaita, sielunoppaita, jotka opastavat tiellä omaan sisimpään, itsestä löydettävissä olevaan jumaluuteen, tai niin kuin jotkut sanovat, "korkeimpaan itseen".

Kristinuskossa kunkin ihmisen sisin, kuten muukin luomakunta, osoittaa itsensä ulkopuolelle, Jumalaan. Raamatussa kerrotaan luomakunnan todistavan Luojan olemassaolosta (Room. 1:20). Lisäksi ihminen omassatunnossaan luontaisesti käsittää, että on olemassa moraalinen oikea ja väärä, ja tämäkin todistaa (Room. 2:15) sen puolesta, että on olemassa vanhurskas Jumala, joka alussa loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen.

Ihmiskunta tosin on langennut syntiin (Room. 3:23) ja sen myötä pois Jumalan yhteydestä. Raamatun ydinviesti onkin evankeliumi, ilosanoma pelastuksesta: Jumala on lähettänyt Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen, pääsee Hänen kauttaan taivaallisen Isän yhteyteen.

"Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan." (Ps. 121:2)