Pohdintoja juutalaisvastaisuudesta kristikunnan historiassa

  Teologian historiaa tutkiessa saattaa alkaa tuntua siltä kuin juutalaisvastaisuus olisi kristinuskon varjo, joka jollain välttämättömyydellä on seurannut uskoamme.

  Pitäisikö juutalaisvihamielisiä tekstejä vanhoilla päivillään kirjoittanut Martti Luther canceloida? Jos ei, niin miten häneen ja muihin vastaavia näkemyksiä esittäneisiin kristinuskon historian merkkihenkilöihin kannattaisi suhtautua?

Konstantinus Suuren (ei niin) hohdokas tarina

  Konstantinus Suuri (n. 272 - 337 jKr.) oli ensimmäinen kristityksi kääntynyt Rooman keisari. Hänen tarinansa on ollut yksi lempikertomuksistani kristikunnan historiassa. 

Konstantinuksesta tuli keisari vuonna 306 jKr., ja hän sääti kristinuskon Rooman valtakunnan pääuskonnoksi vuonna 313 jKr., minkä seurauksena kristinusko lähti leviämään nopeasti ympäri valtavaa imperiumia. Konstantinus on siten merkittävä henkilö kristikunnan historiassa.

Nuorena hän oli seurannut läheltä sotaisan valtakunnan tapahtumia, koska hänen isänsä palveli Rooman armeijan sotapäällikkönä. Historioitsijat ovat arvelleet, että nuori Konstantinus oli nähnyt kuinka pakanallisessa Rooman valtakunnassa vainottiin ja surmattiin kristittyjä heidän uskonsa tähden. Ehkä hän oli vaikuttunut siitä, miten uskollisia nuo kristityt olivat Jeesukselle?

  Ennen kristinuskoa Rooman valtakunta oli ollut karmea paikka mm. naisille, lapsille, sairaille ja köyhille. Lakina oli 12 taulun laki, jonka karmeudesta esimerkkinä vaatimus, että vammaisina syntyneet lapset tuli surmata kivittämällä! Lasten tappamista ei siis vain katsottu läpi sormien, vaan laki käski siihen.

Kristinuskon myötä meno alkoi muuttua. Se oli kaikille avoin, toisin kuin pakanauskonnon kultit, joihin olivat päässeet vain rikkaat roomalaiset. Kristityiksi olivat tervetulleita kaikki ihmiset riippumatta varallisuudesta, sosiaalisesta asemasta, terveydentilasta tms. Kristinusko houkutteli runsain määrin seuraajia ja alkoi levitä melko nopeasti. 

  Konstantinuksen kristityksi kääntymisen alkuna pidetään taivaallista näkyä, joka hänen väitetään saaneen v. 312. Kun keisari oli lähdössä Mulviuksen sillan taisteluun, hän näki taivaalla valoa hohtavan Jeesuksen ristin ja sen alapuolella sanat "In hoc signo vinces" eli "Tässä merkissä olet voittava". Ja niin kävi, että näystä vaikuttunut Konstantinus joukkoineen voitti taistelun.

Tämä kaikki kuulostaa ihanalta – sellaiselta tarinalta, jota kelpaa kertoa osoituksena kristinuskon voimasta ja hyvyydestä. Taivaallinen näky tuo tarinaan erityistä hohtoa.

  Kuitenkin vaikuttavan tapahtumasarjan kanssa samaan aikaan alkoi kristinuskon nimissä tapahtuva juutalaisten vainoaminen. Siitä, miten paljon vainot Konstantinuksen aikana voimistuivat, vaikuttaa olevan erilaisia käsityksiä historioitsijoiden keskuudessa. Jotkut sanovat, että juutalaisten olot kurjistuivat merkittävästi, jotkut taas, että niin ei tapahtunut vielä Konstantinuksen kaudella, vaan vasta sata vuotta myöhemmin.

Joka tapauksessa on kiistatonta, että Konstantinus vihasi juutalaisia. Eräässä piispoille osoittamassaan kirjeessä hän nimitti juutalaisia mm. "inhottavaksi ja hulluksi joukoksi, jonka kanssa kristityillä ei saa olla mitään tekemistä" sekä "sieluiltaan sokeutuneiksi Herramme murhaajiksi".

Konstantinukselta tiettävästi on lähtöisin juutalaisten verisen vainoamisen oikeutuksena se nimitys, että nämä ovat "Kristuksen murhaajia". 

Kirkkohistorian merkkihenkilöitä + juutalaisvastaisuuden varjo

   Historiaa tarkastellessa saattaa alkaa tuntua siltä kuin juutalaisvastaisuus olisi kristinuskon varjo, joka jollain välttämättömyydellä seuraisi uskoamme, tai jopa kumpuaisi siitä.

Juutalaisvihamielisiä tekstejä kirjoittivat mm. varhaiset kirkkoisät Tertullianus, Augustinus, Khrysostomos ja Hieronymus. Monet heistä pitivät juutalaisia "paholaisen liittolaisina". Augustinus on kirkkoisistä merkittävin ja suomalaille tuttu peruskoulun uskonnon tunneilta. Hän syntyi pian Konstantinus Suuren valtakauden jälkeen ja omaksui ajatuksen juutalaisista "Kristuksen murhaajina".

Myöhemmin 1500-luvulla uskonpuhdistuksen käynnistänyt Martti Luther (1483-1546) kirjoitti vanhemmalla iällä juutalaisvastaisia kirjoja, mm. Sapatinviettäjiä vastaan ja Juutalaisista ja heidän valheistaan. Lutherin näkemyksiä on edelleen myöhemmin käytetty juutalaisten vainoamisen oikeuttamiseen. Lutherista lisää tuonnempana.

Myös ranskalaissyntyisellä uskonpuhdistajalla Jean Calvinilla, kalvinismin isällä, oli kuulemma juutalaisvastaisia näkemyksiä, tosin ei yhtä räikeitä kuin Lutherilla. 

John Wesley, brittiläinen teologi ja metodismin perustaja 1700-luvulta, käytti juutalaisista niin hirveitä nimityksiä, etten viitsi niitä toistaa.

Hitler ei ollut kristinuskon merkkihenkilö (eikä kristinuskon henkilö ollenkaan), mutta hänet täytyy mainita tässä yhteydessä, koska hän hyödynsi Lutherin juutalaisvastaisia teologisia näkemyksiä oikeuttaakseen juutalaisten vainoamisen, joka lopulta johti keskitysleireihin ja holokaustiin.

  Natsi-Saksa ja holokausti vaikuttavat suurelta käänteeltä: viimeistään sen jälkeen kristikunnassa, ja koko sivistyneessä maailmassa, on omaksuttu ehdottoman torjuva kanta juutalaisvastaisuuteen ja -vihaan. Koska olen syntynyt 1970-luvun lopulla, olen aina elänyt sellaisessa maailmassa, jossa antisemitismi eli juutalaisvastaisuus on tunnistettu ja nimetty ilmiö sekä itsestään selvästi yksi pahuuden muodoista ja synneistä.

Minulle (ja uskaltaisin väittää että suurimmalle osalle kristityistä ikätovereistani) ensimmäisenä mieleen tuleva asia kristinuskon ja juutalaisuuden välillä on se, että Jeesus on juutalainen, samoin kuin Hänen opetuslapsensa ja apostolinsa, jotka kirjoittivat Uuden Testamentin. Eikä se väite, että juutalaiset Hänet tappoivat.

Raamatussa, siis myöskään Uudessa Testamentissa, ei ole mitään, mikä oikeuttaisi juutalaisvastaisuuden tai johtaisi siihen, paitsi jos lukijalla muista syistä on halu ja motiivi tulkita sitä niin.

Raamatun mukaan Jeesuksen ristiinnaulitsivat roomalaiset sotilaat, keisari Tiberiuksen alaisuudessa toimineen roomalaisen maaherra Pontius Pilatuksen päätöksellä. Se tapahtui juutalaisten uskonnollisten johtajien vaatimuksesta jumalanpilkan nojalla (koska Jeesus oli ilmaissut olevansa Jumala, mikä pitää paikkansa) sekä meidän kaikkien syntien tähden. Perimmäisesti Jeesus kuoli ja nousi kuolleista Jumalan pelastustahdosta.

Kristikunnan kulttuuri: Grimmin kauheimmat sadut

  Rakastin lapsena Grimmin satuja. Saksalaiset veljekset Wilhelm ja Jacob Grimm keräsivät kansan keskuudessa kertomuksia ja kokosivat niitä saduiksi 1800-luvun alkupuolella.

Saduissa (ainakin niissä lapsuudestani tutuissa) keskeinen teema on hyvän taistelu pahuutta vastaan. Hyväsydämisillä hahmoilla on kristillisiä hyveitä kuten lempeys, viisaus, ahkeruus, nöyryys, armeliaisuus. Pahat hahmot ovat kovasydämisiä, viisautta väheksyviä, laiskoja, ahneita ja ylpeitä. 

Monissa saduissa kaiken yläpuolella on Jumala, Korkein, joka varjelee ja palkitsee kovia kokeneita mutta hyväsydämisinä säilyneitä palvelustyttöjä, renkejä, prinsessoja, räätäleitä, hanhipaimenia jne.

Joitain vuosia sitten löysin netistä todellisen aarreaitan, nimittäin sivuston, jolle oli kerätty ja numeroitu kaikki Grimmin sadut. Rupesin innoissani käymään listaa läpi ja etsimään tuttuja satuja. Järkytyksekseni löysin joitain kertomuksia, jotka olivat suorasanaisesti ja avoimesti juutalaisvihamielisiä. En halua mainita sepustusten nimiä tässä. Niitä ei ymmärrettävästi ollut Grimmin kauneimmat sadut -kirjassa, jota minulle ja sisaruksilleni luettiin lapsena...

"Juutalainen" oli noissa saduissa hahmo, joka edusti paheita ja oli siten ansainnut kuritusta. Hahmoa käytettiin opettavaisissa saduissa varoittavana esimerkkinä. Hahmon kautta juutalaiset esitettiin yhtenäisenä ryhmänä, jonka yksi jäsen edustaa samalla muita. 

Ei ihme, että Grimmin veljekset kuulivat tuollaisia tarinoita kansan suusta, olihan juutalaisista kerrottu heidän aikanaan jo satoja vuosia samanlaisia hysteriaa lietsovia taikauskoisia pelottelutarinoita kuin noidiksi huhutuista ihmisistä. Niiden mukaan juutalaiset mm. varastivat kristittyjen lapsia ja käyttivät heidän vertaan pääsiäisleipiensä valmistamiseen.

Tämän tyyppisten syytösten perusteella juutalaisia tapettiin mm. roviolla polttamalla.

  Kammottavana kaikuna menneiltä vuosisadoilta ovat nykyään netissä tiettyjen aatteiden seuraajien levittelemät juutalaisvastaiset salaliittoteoriat. Niissä on samoja aineksia kuin vuosisatojen takaisissa pelottelutarinoissa. Ne maalaavat juutalaiset yhtenäisenä pahansuopana porukkana, joka kokoontuu punomaan juoniaan sekä kykenee jollain maagisella voimalla toteuttamaan suunnitelmiaan muun ihmiskunnan tuhoksi.

Vaikka salaliittoteoriat ovat järjettömiä, niiden levittäminen on vahingollista. Äly ja järkikään eivät välttämättä riitä suojaamaan kaikkia ihmisiä mitä hämmästyttävimpiin väitteisiin uskomiselta, koska ne vetoavat tunteisiin kuten pelkoon ja ruokkivat epäluuloja. 

Händelin Messias ja antijudaismi-väitteet

  Hieman kirjoitukseni näkökulmasta poiketen... Etsiessäni tietoa juutalaisvastaisuudesta kristikunnan kulttuurin historiassa törmäsin mielenkiintoiseen keskusteluun, joka mielestäni auttaa hahmottamaan, milloin kyse on juutalaisvastaisuudesta ja milloin ei ole.

Googlasin sanat "Händel antisemitism", ja päädyin lukemaan hämmentäviä lehtiartikkeleita 2000-luvulta.

Georg Friedrich Händel (1685-1759) oli saksalaissyntyinen, mutta Englannissa uransa tehnyt barokkikauden säveltäjä, jonka pääteos on Messias-oratorio, yksi lempimusiikkiteoksistani. Sen libretto eli sanoitus on otettu suoraan Raamatusta.

Artikkeleiden mukaan kanadalainen musiikkitietelijä Michael Marissen oli Händel-festivaaleilla hyökännyt Messias-teosta vastaan esittäen sen olevan juutalaisvastainen. Hän piti ongelmallisena, että teokseen on valittu Raamatusta kohtia, joissa kerrotaan juutalaista kansaa kohdanneista onnettomuuksista, ja että teoksen toinen osa huipentuu voitonriemuisin trumpetein säestettyyn Jeesuksen Herruutta ylistävään Hallelujah -kuoro-osuuteen.

Onneksi Marissenin näkemys oli välittömästi saanut voimakasta kritiikkiä. Yksi kritisoijista oli musiikkitieteilijä Wendy Heller, joka itse on juutalainen. Heller huomautti mm. että yhtä voitonriemuiset trumpetit ja kuoro löytyvät Händelin kappaleesta Zadok the Priest, joka kertoo Salomon voitelemisesta Israelin kuninkaaksi. 

Sitä paitsi ilmeisesti Marissenkaan ei syyttänyt teosta juutalaisvastaiseksi, kuten jotkut artikkelit esittivät, vaan juutalaisuus-uskonnon vastaiseksi (anti-judaism). Minun nähdäkseni ero on ratkaiseva. Vaikken itse ole koskaan nähnyt Messias-oratoriota juutalaisuus-uskonnon vastaisena, pystyn joten kuten ymmärtämään, että jollakulla voi olla moinen näkemys.

Kaikki uskonnothan, eivät vain kristinusko ja juutalaisuus, ovat toisiaan "vastaan" sikäli, että niissä uskotaan / ollaan uskomatta eri asioihin. 

Ne kaikki eivät yhtä aikaa voi olla totta. Jeesus ei yhtä aikaa voi olla ja olla olematta Messias, Jumalalla ei yhtä aikaa voi olla ja olla olematta Poikaa. Ei voi yhtä aikaa olla totta, että jumalia on monta ja että ei ole kuin yksi Jumala, tai että jumala on persoonaton ja että hän on persoonallinen jne.

  Tehtyäni saman googlehaun J. S. Bachista, toisesta barokkiajan kristillisen musiikin säveltäjästä ja lempisäveltäjästäni, törmäsin samaan keskusteluun. Ihmiset ovat pohtineet, missä määrin Bachin musiikki on juutalais-/juutalaisuusvastaista.

Niin ikävä ajatus kuin se onkin, Bach ja Händel ovat saattaneet olla omana aikanaan salonkikelpoisia juutalaisvihaajia. En tiedä, pitääkö tämä paikkansa. Kuitenkaan en ole kuullut heiltä yhtäkään kappaletta, joka olisi juutalaisvastainen. 

Muutenkaan taiteen osalta en pidä tekijän intentioiden pohtimista mielekkäänä lähestymistapana. Olennaista on se taideteos sekä erilaiset tulkinnat, joita se synnyttää vastaanottajissa, esim. musiikin kuuntelijoissa. Näin sen sijaan että spekuloitaisiin, millaisia ajatuksia ja tunteita taiteilijalla aikoinaan oli teosta tehdessään, millainen moraali hänellä oli, millaisia sosiaalisia vaikuttimia jne. 

  Rakastan Messias-oratorion Hallelujah-kappaleen voitonriemuisuutta. Se minkä Messias voittaa, lyö lopullisesti, on synti.

Lutherin suistuminen juutalaisvastaisuuteen

  Olin ajatellut antaa tälle blogitekstilleni repäisevämmän otsikon, tyyliin "Pitäisikö Luther canceloida?", mutta tajusin, että tämä julkaisupäivä, 31.10, sattuu olemaan uskonpuhdistuksen vuosipäivä, joten kunnioituksesta Lutheria ja hänen suurinta saavutustaan, uskonpuhdistuksen käynnistämistä, kohtaan päädyin neutraalimpaan otsikkoon.

  Kuulin kiinnostavan tulkinnan Lutherin juutalaisvastaisuudesta. Onneksi rohkaistuin ottamaan selvää tästä surullisesta aiheesta, koska kyseinen tulkinta sisältää edes pienen valonpilkahduksen ja horjuttaa käsitystä, että kristinuskon historia olisi suunnilleen ensimmäiset kaksi tuhatta vuotta ollut yhtä juutalaisvastaista teologiaa.

Luther oli nimittäin jossain vaiheessa, käynnistämänsä uskonpuhdistuksen alkuaikoina, suhtautunut kunnioittavasti ja rakastavasti juutalaisiin. Ensinnäkin, Lutherin kanta edellä mainitsemiini juutalaisiin kohdistuviin syytöksiin ja pelottelutarinoihin oli, että ne olivat satua. Hänen aikanaan vihamielisyys ja epäluuloisuus juutalaisia kohtaan oli hyvin yleistä, joten tuollaisen kannan esittäminen oli rohkeaa.

Toiseksi, kirjoituksessaan nimeltä "Siitä, että Jeesus Kristus oli syntyjään juutalainen" (v. 1523), Luther kirjoitti: "Toivon vilpittömästi, että kristityt menettelisivät juutalaisten kanssa mitä ystävällisimmällä tavalla. Jos apostolit, jotka hekin olivat kaikki juutalaisia, olisivat kohdelleet meitä pakanoita niin kuin me kohtelemme juutalaisia, ei pakanakansojen keskuudessa olisi ikinä ollut ainuttakaan kristittyä. Koska he kohtelivat niin veljellisesti meitä, on meidänkin velvollisuutemme toimia veljellisesti juutalaisia kohtaan. Ja riippumatta siitä, kuinka paljon kerskaamme, emme silti ole muuta kuin pakanoita, kun taas juutalaiset ovat Kristuksen sukua."

Mitä tapahtui? Kuinka teologi, joka kirjoitti näin kauniisti, päätyi myöhemmin kirjoittamaan surullisenkuuluisan kirjan nimeltä Juutalaisista ja heidän valheistaan?

Luther oli kuulemma ymmärtänyt hyvin, miksi juutalaiset eivät olleet olleet kääntyneet Jeesukseen uskoviksi, kun kristinuskoa oli edustanut roomalaiskatolinen kirkko, joka tuolloin oli ajautunut monin tavoin rappeutuneeseen tilaan. Luther kuulemma oli innokkaana elätellyt toivoa, että hänen alkuun panemansa uskonpuhdistuksen myötä juutalaiset sankoin joukoin kääntyisivät ja alkaisivat uskoa Jeesukseen Vanhan Testamentin profetoituna Messiaana.

Kun niin ei tapahtunutkaan, Luther oli pettynyt. Pettymys johti suuttumukseen ja suuttumus juutalaisvihamielisyyttä uhkuvaan teologiseen ajanjaksoon hänen elämässään. 

Suurin piirtein noin.

Kuitenkaan Lutherin juutalaisvihamielisiä tekstejä ei voi kuitata vain suuttumuksella, koska suuttumus on ohimenevä tunnetila. Jokin asia saattaa suututtaa pitkänkin aikaa, yhä uudelleen aina, kun sitä ajattelee, mutta tunnetilaa seuraa aina leppyminen. Lutherilla siitä käynnistyi uudenlaisen teologian ajanjakso. Siinä juutalaiset esitettiin ensisijaisesti ja keskeisesti varoittavana esimerkkinä Kristuksen torjumisesta, "viekkaina käärmeinä", "salamurhaajina" ja "paholaisen lapsina".

  Se valonpilkahdus, jonka Lutherin teologiseen henkilöhistoriaan tutustuminen kuitenkin tarjoaa, on tieto, että noina kristinuskon historian vuosisatoina oli mahdollista teologisesti asemoitua myönteisesti juutalaisiin, kuten Luther alun perin. Kuulostaa pikkujutulta, mutta minusta tämä on hyvä tietää, koska se hellittää kytköstä kristinuskon teologisen historian ja juutalaisvastaisuuden välillä. 

Uskoisin että teologian historia on tämänkin asian suhteen paljon monipuolisempi ja ristiriitaisempi kuin miltä se minulle näyttäytyy nyt, kun tarkastelen sitä nimenomaan antisemitismin näkökulmasta.

 Edellä lainaamani lauseet Lutherin vuoden 1523 kirjoituksesta muistuttavat omia ajatuksiani juutalaisista. Siis kristinuskon yhteydessä – ovathan juutalaiset muutakin kuin vain Raamatun kirjoittajia, kansaa jonka kautta profetiat ovat toteutuneet, Jeesuksen torjujia tai vastaanottajia jne.

On toisen persoonan ja ihmisyyden ohittamista, jos näkee hänet vain tietyn "roolin" tai aseman kautta, vaikka tuo "rooli" olisi myönteinenkin.

Historiasta oppiminen

  Haluaisin että kristinuskoon liittyvät historialliset tarinat olisivat kauniimpia. Että Luther olisi pitäytynyt kunnioittavassa suhtautumisessaan juutalaisiin ja että Konstantinus Suuri olisi keskittynyt vain pakanallisen Rooman julmien käytäntöjen murskaamiseen eikä olisi lietsonut vihaa juutalaisia vastaan. 

En usko cancelointiin, vaan historiasta oppimiseen. Nuo historialliset esimerkit kertovat ihmisten syntisyydestä ja ristiriitaisuudesta sekä saavat pohtimaan, onko nyt minun aikanani joitain ennakkoluuloja tai normaaleina pidettyjä syntisiä asenteita, joihin itsekin jollain tavalla osallistun, mutta joita en vain huomaa.

  Miten Lutheriin kannattaisi suhtautua? Raamatun mukaan kaikkea opetusta tulee tutkia ja koetella Jumalan Sanan valossa sekä pitää se mikä on hyvää ja hylätä se mikä on pahaa. Lutherin opeissa hyvää on mm. uskonpuhdistuksen ytimessä oleva evankeliumi, joka onkin Raamatun ydinsanoma: pelastus iankaikkiseen elämään on Jumalan armosta, Jeesuksen ristinsovituksen tähden, ja se vastaanotetaan uskossa Häneen.

Paljolti Lutherin ansiosta Raamattua alettiin vihdoin kääntää latinasta kansan kielelle, mikä oli mullistava uudistus joka edisti evankeliumin etenemistä maailmassa.

Sanoin edellä, Händelistä ja Bachista puhuessani, että kristinusko ja juutalaisuus ovat tavallaan toisilleen "vastakkaisia" sikäli, että toisessa uskotaan Jeesuksen olevan Messias ja toisessa ei. Tarkalleen ottaen asia ei ole ihan noin mustavalkoinen, sillä on ihan huomattava määrä juutalaisia, jotka uskovat Jeesukseen Messiaana!

  Kristikunnassa useiden satojen vuosien ajan myllännyt väkivaltainen juutalaisviha on aiheuttanut paitsi paljon pahaa ja kärsimystä juutalaisille, samalla häpeää kristityille. Ilosanomaa Jeesuksesta tämäkään häpeä ei silti tahraa.

"Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: »Uskosta vanhurskas saa elää.»" (Room. 1:16-17)

 

Juutalaisvihasta... ja juutalaisrakkaudesta

  Miksi Israelia ja juutalaisia vastustetaan niin paljon? 

Juutalaisviha on perinteisesti liitetty natsiaatteeseen, mutta sitä esiintyy myös jihadististen muslimien sekä heitä tukevien vasemmistolaisten keskuudessa.

  Toisaalta Israelia ja juutalaisia kohtaan tunnetaan paljon myös rakkautta.

Hämmentävän avoin uskonnollinen juutalaisviha

 

  Kun terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Israeliin tappaen satoja siviilejä reilu viikko sitten lauantaina, uutinen tuotti surua ja hyökkäyksen raakuus järkytystä ympäri maailmaa. 

Siellä täällä kuitenkin riemuittiin. 

Australian Sydneyssä palestiinalaisten lippuja liehuttava ilmeisesti muslimien joukko oli kokoontunut Oopperatalon aukiolle juhlistamaan raakaa hyökkäystä. On kuvaavaa, että joukko ei huutanut palestiinalaisia puolustavia iskulauseita, vaan "Gas the Jews!" eli "Kaasuttakaa juutalaiset!". 

Videonpätkä tilaisuudesta levisi sosiaalisessa mediassa. Monet olivat kauhistuneen hämmästyneitä. Vaikka he tiesivätkin, että Israelia vastustavien jihadististen muslimien joukossa on juutalaisvihaa, heistä oli yllättävää, että nämä ihmiset ilmaisivat sen niin avoimesti.

Toisaalta miksi se yllättäisi, kun Hamasin perustamiskirjassa on suoraan ilmaistu Israelin ja juutalaisten tuhoaminen tavoitteena? Hamasin perustamiskirja, jonka sisältö löytyy Wikipedia-artikkelista Hamas Charter, uhkuu jihadistista vihaa juutalaisia kohtaan sekä mielenkiintoisesti toistaa samoja juutalaisvastaisia salaliittoteorioita, joita natsit aikoinaan levittelivät (ja aatteen seuraajat levittelevät tänäkin päivänä).

  Ihmisten hämmästyneisyyttä ehkä selittää se, ettei uskonnollisesta juutalaisvihasta Lähi-idän konfliktin taustalla puhuta länsimaisissa tiedostusvälineissä juuri ollenkaan. Konfliktia käsitellään lähinnä poliittisena ristiriitana maa-alueiden hallinnasta. Ihan kuin noin avoimeen juutalaisvihaan ei oikein osattaisi suhtautua täällä. Se yllättää joka kerta. 

Omituisen vähälle huomiolle jäi sekin, kun Iranin aiempi presidentti Mahmoud Ahmadinejad sanoi suoraan haluavansa hävittää Israelin maailmasta. Hän kutsui Israelia mm. "syöpäkasvaimeksi, joka tuhotaan". Täytyy myöntää, että kun ensimmäisen kerran kuulin tuosta jonkun kristillisen tiedotusvälineen kautta, jouduin itsekin tarkistamaan muista lähteistä, oliko presidentti sanonut ihan noin. Kyllä hän oli. 

  Kun alkaa ymmärtää, että uskonnollinen juutalaisviha on juurisyy Israelin ja palestiinalaishallinnon konfliktissa, tilanteen rauhanomainen ja millään tavoin inhimillisesti hyväksyttävä ratkaisu alkaa vaikuttaa huomattavasti hankalammalta. Jos naapureista toinen ei lopeta väkivaltaisia iskuja ennen kuin on saanut toisen tuhottua kokonaan, miten rauhaisa rinnakkainelo voisi olla mahdollinen? 

Lepsun maahanmuuttopolitiikan takia meillä Suomessakin lienee nyt ratkottavana uudenlainen juutalaisvihan ongelma vanhempaa perua olevan äärioikeistolaisen lisäksi. On kuitenkin muistettava, että kaikki muslimit eivät ole juutalaisvihamielisiä eivätkä kaikki palestiinalaisia aktiivisesti tukevat muslimit ole Hamasin kannattajia. 

Rajua Israel-kritiikkiä vai juutalaisvihaa?

  Entä sellainen Israel- ja juutalaisvastaisuus, joka ei palaudu jihadistiseen islamiin eikä myöskään natsiaatteeseen? 

Alussa mainitsin, että Hamasin reilun viikon takaisen raa'an suurhyökkäyksen jälkeen sosiaaliseen mediaan alkoi välittömästi ilmestyä Israel-vastaisia kannanottoja sekä jopa suoria tuenilmauksia Hamasille. Yksi huomiota herättäneistä oli Chicagon Black Lives Matter -aktivistien viesti, jossa toivotettiin menestystä terroristijärjestölle.

Jotkut puolustelivat tällaisia ulostuloja perustellen, että nuo ihmiset olivat turhautuneita Israelin palestiinalaisiin kohdistaman sorron vuoksi. Erikoinen tapa ajatella. He siis ohittivat poikkeuksellisen julman ja laajan terroristisen hyökkäyksen täysin ja siirtyivät välittömästi syyttämään uhria. 

Englantilainen kirjailija ja poliittinen kommentaattori Douglas Murray kommentoi keskustelua sanoen pitävänsä hämmästyttävänä paitsi näiden Israel-vastustajien logiikkaa myös sitä, että heille löytyy aina puolustelijoita ja ymmärtäjiä jopa heti israelilaisiin kohdistetun terrori-iskun jälkeen. 

Osa ihmisistä täällä länsimaissa vaikuttaa tavallaan hyväksyneen islamistisen terrorismin normaalina ja ymmärrettävänä osana todellisuutta. Israelilaisiin kohdistuvana sitä ei edes muodollisesti tarvitse tuomita! 

He ovat nimittäin päättäneet, että Israel on paha sortaja ja palestiinalaiset heidän uhrejaan ja kieltäytyvät näkemästä, miten mahdottomassa tilanteessa Israel on juutalaisvihamielisen palestiinalaisjohdon ja sen tukijoiden, kuten Iranin, kanssa.

  Israelin politiikkaa saa kritisoida voimakkaastikin, kuten muidenkin maiden politiikkaa. On kuitenkin olemassa juutalaisvihaa, joka naamioidaan Israel-kritiikiksi ja palestiinalaisten puolustamiseksi. EU:n perusoikeusvirasto selvensi vuonna 2004, että antisemitismiä eli juutalaisvastaisuutta ovat mm. seuraavat kannat ja väitteet:

- juutalaisen kansan itsemääräämisoikeuden kieltäminen esim. väittämällä, että Israelin valtio on rasistinen hanke

- kaksoisstandardin soveltaminen, eli sellaisen käyttäytymisen vaatiminen Israelilta, jota ei vaadita miltään muulta demokratialta

- Israelin nykypolitiikan vertaaminen natsien politiikkaan

Olen samaa mieltä määritelmän kanssa, ja sen mukaan siis myös suhteeton Israelin hallinnon kritisoiminen ja silmätikuksi ottaminen on juutalaisvastaisuutta. 

Määritelmässä mainittiin Israelin politiikan vertaaminen natsien politiikkaan, ts. syyttäminen teoista, joita juutalaisia itseään vastaan on tehty. Kuinka moni on kuullut väitteen, että Israel on syyllistynyt palestiinalaisiin kohdistuvaan kansanmurhaan? Se on juutalaisvastaisuutta sekä räikeä valhe: palestiinalaisten lukumäärä on itse asiassa moninkertaistunut Israelin valtion perustamisen, vuoden 1948, jälkeen.

Neuvostopropagandaa kylmän sodan ajoilta?

  Mistä Israel-kritiikiksi naamioitu juutalaisvastaisuus kumpuaa? Miksi Israel on otettu silmätikuksi vasemmistolaisissa piireissä?

Yksi syy voisi olla Neuvostoliiton harjoittama propaganda kylmän sodan ajoilta eli toisen maailmansodan jälkeen. Asetelmahan oli, että Neuvostoliitto oli arabimaiden puolella, kun taas Yhdysvallat tuki Israelia.

Neuvostopropagandisteilta oli kuulemma lähtöisin tapa käyttää itsestään sanaa antisionisti, kun puhuja oikeasti haluaa ilmaista antisemitistisiä kantoja. Propagandassa Israel esitettiin pahaan länteen kuuluvana kolonialistisena valtiona, ja sionistit olivat pahaa Israelia edustavia juutalaisia.

On mielenkiintoista, että nykyään näkee äärioikeistolaisten käyttävän itsestään kiertoilmausta antisionisti, kun he ilmaisevat antisemitistisiä kantojaan.

  Ehkä joillain vasemmistolaisilla suhteettoman raivoisan Israel-vastustuksen taustalla on konservatiivisen judeokristillisen kulttuurin vastustaminen? Ehkä Israel (liberaaliudestaan huolimatta) jotenkin edustaa heille patriarkaalisuutta, hierarkkisuutta sekä "eurooppalaisen valkoisen rodun" harjoittamaa sortoa muita kansoja kohtaan? 

Israel olisi tällöin vastakkaisten aatteiden taistelutanner. Neuvostopropaganda kolonialismiväitteineen siis edelleen vaikuttaisi heidän mielikuvissaan Israelista.

Rakkaus juutalaisiin ja Israeliin

"Toivottakaa rauhaa Jerusalemille, menestykööt ne, jotka sinua rakastavat." (Ps. 122:6; käännös 1933/38)

  

  Olen itse ollut Israelin puolustaja jo kauan ennen kuin tulin uskoon. Aloin kiinnostua juutalaisista ja sittemmin Israelista katsottuani ala-asteikäisenä holokaustista kertovan Polttouhrit-minisarjan (Holocaust 1978) vanhempieni kanssa. Satuin tv:n ääreen ennen nukkumaanmenoaikaa kun sarja oli alkamassa, ja ruinattuani sain luvan katsoa sen, vaikka muistaakseni se esitettiin myöhään illalla keskellä kouluviikkoa.

Minua alkoi kiinnostaa, mikä on tämä ihmisryhmä, jota on vihattu niin paljon, niin äärimmäisellä tavalla.

  Kun tulin uskoon aikuisena, ymmärsin jo aika hyvin, että inhimillisellä tasolla kristinusko on lähtöisin juutalaisesta kansasta. Olen uskonelämäni alusta lähtien myös seurannut kristillisiä tiedotusvälineitä, joissa on paljon pidetty esillä Israelin asiaa. Olen kiitollinen, että on uskovaisia, jotka ovat todella perehtyneitä Lähi-idän tapahtumiin sekä jakavat tietoaan meille muille.

Getsemanen puutarha Jerusalemissa

  On paljon ihmisiä ympäri maailman, jotka puolustavat Israelia ja juutalaisia. Hamasin hyökkäyksen jälkeen huomasin ilokseni, miten runsaasti kristityt kaikkialla ilmaisivat tukeaan Israelille. Israelin ja juutalaisten puolesta rukoillaan kaikissa maanosissa sekä tarjotaan aineellista apua. Tunnen kiitollisuutta, että Yhdysvallat presidentti Bidenin johdolla on luvannut tukea Israelia järkähtämättä. 

Israelin ei-juutalaiset tukijat eivät ole pelkästään uskovaisia kristittyjä, vaan ihan sekulaarista viitekehyksestä on lähtenyt runsaasti Israelia rohkaisevia viestejä: "Oikeus on puolellanne."

  Edelleen minua silti askarruttaa tuo kysymys, jota jo lapsena pohdin: miksi juuri juutalaisia on vihattu niin paljon ja niin äärimmäisillä tavoilla vuosisatojen ajan? Miten voi olla, että niin monet aivan eri lähtökohdista ja poliittisten suuntausten vastakkaisilta laidoilta vihaavat juutalaisia ja raivoisasti vastustavat Israelia?

Ehkä perimmäinen syy on hengellinen? Juutalaiset on se kansa, jonka kautta Jumala valitsi inhimillisellä tasolla toteuttaa pelastussuunnitelmansa kaikille kansoille. Sen takia Jumalan tahtoa vastustava maailma on ottanut juutalaiset silmätikukseen?

"Herra sanoi Abramille: »Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. 

Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.»" (1. Moos. 12:1-3)

"Murtunutta ruokoa hän ei muserra..." – pohdintoja Jesajan kirjan jakeista

  Vanhassa Testamentissa profeetta Jesaja puhuu Herran palvelijasta, joka on niin lempeä ja hellä, ettei hän muserra murtunutta ruokoa.

Millainen ihminen on kuin ruoko, joka on murtunut?

 

Tunnusmerkkinä lempeys

  Mikä on mielestäsi Raamatun kaunein luonnehdinta Jeesuksen persoonasta? Minusta yksi ihanimmista löytyy Vanhasta Testamentista, Jesajan kirjan luvusta 42. Jesaja profetoi "Herran palvelijasta", jonka kristityt tunnistavat Jeesukseksi. Luku alkaa Herran sanoilla: "Katso: minun palvelijani, jolle minä annan voiman, minun valittuni, johon olen mieltynyt. Henkeni olen laskenut hänen ylleen..."

Jakeessa 3 sanotaan:

"Murtunutta ruokoa hän ei muserra,

lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.

Tinkimättä hän toteuttaa oikeuden." (Jes. 42:3)

Herran palvelija on niin lempeä ja hellä, että kaikkein haurainkaan olento ei hänen käsissään muserru.

Uuden Testamentin evankeliumit todistavat, että Jeesus oli maan päällä ollessaan ja ihmisiä kohdatessaan juuri sellainen kuin Jesajan profetiassa luonnehditaan: nöyrät, heikot, rikkinäiset, syntejään katuvat tulivat Jeesuksen luo, ja Hän oli armollinen heitä kohtaan.

  Ajattelen, että Jesajan profetiassa "murtunut ruoko" on vertauskuva ihmisistä, joita Jeesus niin armollisesti kohtasi (ja kohtaa edelleen). 

Ruo'on kaltaisuus tarkoittaa mielestäni nöyryyttä. Ruo'ot ovat hauraita kasveja, niiden ontossa varressa eli korressa on nivelkohtia, joista ne herkästi taittuvat. Verrattuna muihin kasveihin, vaikka pensaisiin ja puihin, ruoko on vähäinen ja hauras. Ihmisen, joka on kuin ruoko kaikkien kasvien joukossa, on vaikeaa kuvitella olevansa mahtavampi kuin on. 

Kaikki ihmisethän ovat lopulta heikkoja, Raamatun mukaan kuin ruohoa joka aikanaan lakastuu. Jotkut vain ovat olevinaan mahtavia, kuin jykeviä puita, koska vertaavat itseään niihin, jotka ovat vielä heikompia ja joita he pystyvät tallomaan jalkoihinsa.

Yksi asia Jesajan jakeessa kuitenkin mietityttää minua: ruoko, jota Herran palvelija ei muserra, on lisäksi murtunut. Ruokohan jo sellaisenaan, vahvimmillaankin, on heppoinen – miksi jakeissa on tarkennus, että ruoko on murtunut?

On vaikeaa kuvitella mitään mitättömämpää tässä maailmassa kuin pieni tuulen tuivertama ruokonen, joka kaiken lisäksi on murtunut.

Murtunut ruoko

  Vaikka Herran palvelija, Jeesus, on niin lempeä ja hellä, Hän kuitenkin "tinkimättä toteuttaa oikeuden".

Lempeys ja samalla tinkimätön oikeuden toteuttaminen vaikuttavat mahdottomalta yhtälöltä, koska ihmiset ovat syntisiä. Tinkimätön oikeuden toteuttaminen on musertavaa syntisille, toisin sanoen kaikille ihmisille. Tinkimätön oikeus musertaa meidät kaikki!

Kuitenkaan Herran palvelija ei muserra sitä, joka jo on murtunut. Tämän takia ajattelen, että jakeissa tarkoitetaan synnintunnosta johtuvaa murtuneisuutta. Murtunut ruoko on Jumalan edessä nöyrä ja taipuvainen ihminen, joka tunnustaa olevansa syntinen ja pyytää Jumalalta armahdusta.

Psalmissa 51 Daavid tunnustaa syntinsä ja sanoo: "Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:19) Synnintunnossaan hän tiesi, ettei hänellä ole mitään muuta annettavaa Herralle.

Nöyrät, jotka tulevat Jeesuksen luo Hänen armollisuuteensa luottaen, saavat armon, kun taas ne, jotka pitävät kiinni synneistään ja kieltävät olevansa syntisiä, musertuvat vääjäämättä tinkimättömän oikeuden toteutuessa. 

On ihmisiä, jotka pohtivat olevansa liian mitättömiä, liian syntisiä ja liian rikkinäisiä Jumalalle. Jesajan jakeet kertovat meille, että se ei ole mahdollista. Syntisiä ja rikkinäisiä varten Jumala lähetti Jeesuksen.

  Tässä kovassa maailmassa lempeys ja hellyys saattavat vaikuttaa heikkoudelta. Jesajan profetian seuraavassa jakeessa kuitenkin muistutetaan, että Herran palvelija itse ei ole heikko: "Eikä hän murru, ei himmene hänen liekkinsä" (Jes. 42:4).

Jeesus ei muserra murtunutta ajatellen, että mitä noin heikko elämällä tekee, vaan eheyttää murtuneen ehtymättömällä rakkaudellaan. Hän ei sammuta hiipuvaa uskon liekkiä ajatellen, että noin heikko liekki joutaa sammua, vaan vahvistaa liekkiä omallaan, joka loistaa ikuisesti.

"Merkityksen kriisi" – kristityn näkökulma

  Yleistyneiden mielenterveysongelmien yhtenä vaikuttajana pidetään ilmiötä, jota kutsutaan merkityksen kriisiksi. Ihmiset ovat alkaneet kyseenalaistaa elämänsä ja toimiensa merkityksellisyyttä, jota aiemmat sukupolvet pitivät annettuna.

  Nähdäkseni merkityksen kriisi on ainakin osittain tahallisesti aiheutettu, ideologisista motiiveista. Perinteisiä käsityksiä ja merkitysten muodostamisen tapoja rohkaistaan kyseenalaistamaan ja tuottamaan itse uusia, henkilökohtaisesta kokemuksesta käsin.

  Miten merkityksen kriisiä voisi ratkoa kristinuskon näkökulmasta?

Paljon puhuttu merkityksen kriisi

  Kävin kesällä taidenäyttelyssä, jossa näytillä olevia teoksia voisi ehkä luonnehtia kokeelliseksi taiteeksi, tilataiteeksi ja käsitetaiteeksi. Näyttelytila ei ollut järjestelmälliseksi kuratoitu, vaan siellä täällä oli ilmeisesti keskeneräisiä projekteja, esimerkiksi yhdessä kohtaa lattialla oli maalipurkki ja ympärillä läjä pensseleitä. 

Hetken aikaa kierreltyäni päädyin filosofisen pulman äärelle: taideteosten kanssa suunnilleen samassa rivissä oli tuoli, jossa oli eri värisiä maaliroiskeita. Rupesin pohtimaan, onko tuolikin taideteos vai pelkästään taiteilijan käyttämä istuin, joka on jäänyt taideteosten keskelle, kuten maalipurkki ja pensselit... Tai hetkinen, ehkä maalipurkki ja pensselitkin olivat taideteos? 

Tällainen pohdinta taisi olla näyttelyn tekijöiden tarkoitus. Siis se, että vierailija päätyy pohtimaan, mikä oikeastaan on taidetta, mikä on taiteessa olennaista, miten taiteen merkitys muodostuu ja kenellä on valta merkityksellistää se, määritellä: tekijällä vai vastaanottajalla vai yhteisöllä vai jollain auktoriteetilla? Kysymykset vievät pohdinnan usein myös vallankäyttöön ja ideologioihin.

  Taiteen merkityksen muodostumisen pohtiminen ja perinteisten merkitystä tuottavien tapojen kyseenalaistaminen on esimerkki aikamme valtavasta ilmiöstä, jota kutsutaan merkityksen kriisiksi (meaning crisis). 

Googlaamalla sanaparin löytää ilmiötä koskevia luentoja, haastatteluja, tieteellisiä tekstejä, kirjoja. Melkein kaikilla tieteenaloilla on oma näkökulmansa merkityksen kriisiin: filosofeilla, psykologeilla, taiteentutkijoilla, sosiaalitieteilijöillä...

  Taiteen perinteisten käsitysten rikkominen on tarkoituksellista merkityksen kriisiyttämistä, mutta ilmiöllä on myös tahattomia, huolestuttavia seurauksia. 

Merkitysten kadottaminen mielenterveysongelmana

  Meidän aikanamme räjähdysmäisesti lisääntynyt masennus ja siihen kuuluva elämän merkityksellisyyden katoamisen kokemus on yksi tärkeimmistä merkityksen kriisiin kuuluvista ongelmista. Lähes kaikki näkemäni asiantuntijoiden haastattelut ja luennot aiheesta käsittelevät tai ainakin sivuavat merkityksen kriisin mielenterveydellisiä seurauksia.

Merkityksen kriisi ymmärrettävästi koskee kaikkea siihen ajautuneen ihmisen kokemusmaailmassa. Jos alkaa kyseenalaistaa asioiden merkityksiä, saattaa päätyä pohtimaan, onko millään lopulta mitään merkitystä. 

En usko enkä väitä, että mikään taho haluaa tahallisesti aiheuttaa mielenterveyden ongelmia, mutta mielestäni nykyinen kulttuuri-ilmapiirimme on sellainen, että tavallaan haastetaan ihmisiä keksimään itse merkityksiä elämänsä asioille, ilman yhteisön tai auktoriteettien tai varsinkaan perinteisen ajattelutavan ohjausta. 

  Moni pitää merkityksen kriisiä hölynpölyongelmana, jota pohtivat vain sellaiset, joilla ei ole oikeita ongelmia. Nälkäisenä ihminen ei pohdi leivän merkityksen muodostumisen käytäntöjä, vaan tietää tismalleen, mikä leivän merkitys on.

Ehkä merkityksen kriisi, erityisesti sen mielenterveydellinen ulottuvuus, johtuukin siitä, että nykyään täällä hyvinvointimaissa ihmisten perustarpeet on tyydytetty eikä lähes kenenkään tarvitse varsinaisesti pelätä, että huomenna tai viikon päästä tai vuoden päästä saattaa kuolla nälkään tai kylmyyteen? Joka tapauksessa ilmiö on monille todellinen ja sillä on tuhoisia seurauksia.

Ongelmana yhteyksien kadottaminen

  Keskeisenä ongelmana merkityksen kriisissä pidetään yhteyksien kadottamista. Filosofien mukaan esimerkiksi koulut ja yliopistot tuottavat runsaasti tietoa, mutta eivät tarjoa oppilaille välineitä hahmottaa tai muodostaa yhteyksiä tiedonpalasten väleille, niin että tiedosta voisi koota mielekkäitä kokonaisuuksia.

Ongelmana on siis irrallisuus tai sirpaleisuus, kokoavien periaatteiden puute. Irrallisuus vaikeuttaa asioiden merkitysten ymmärtämistä, koska asiathan saavat merkityksiä suhteessa toisiinsa.

  Kuten edellä taide-esimerkin kohdalla pohdin, tätä yhteyksien purkamista tehdään myös tahallisesti, joskus ideologisista, siis vallankäyttöön liittyvistä, motiiveista. Taidenäyttelyssä esim. taideteosten numerointi on perinteinen konventio, jolla ohjataan vierailijoita pitämään joitain tilassa olevia esineitä taideteoksina ja joitain ei. Konventio loisi yhteyden totuttuun tapaan ja toimisi kokoavana periaatteena.

Siinä missä taiteessa perinteisten käsitysten kyseenalaistaminen totuttuja käytäntöjä tahallisesti rikkomalla on lähinnä harmitonta filosofista leikittelyä, käsitysten kyseenalaistaminen on tuhoisaa, kun se kohdistuu elämän yksiselitteisiin perusasioihin, joiden kyseenalaistaminen on mieletöntä.

Yksi tuhoisimmista merkityssuhteiden purkamisista ja siten yrityksistä kriisiyttää merkityksiä, kohdistetaan sukupuoleen, naiseuteen ja mieheyteen.

Vaikuttaa siltä että erityisesti nuoria rohkaistaan muodostamaan yksityisiä merkityksiä sukupuolelleen. Tällä tavoin ohjataan ajattelua pois siitä ilmeisestä biologisesta yhteydestä, jonka kautta sukupuoli oikeasti saa merkityksensä: sukupuolet ovat (siis ihan ruumiillisesti) toisiaan täydentävät, ja saavat merkityksensä suhteessa toisiinsa.

Edelleen sukupuolelle merkitystä antavia yhteyksiä ovat yhteys lisääntymisen funktioon, perheeseen, sukupolvien ketjuun, miehen ja naisen väliseen rakkauteen.

  Minusta vaikuttaa ilmeiseltä, että perusasioiden problematisointi mediassa, somessa ja nykyään ymmärtääkseni jopa kouluopetuksessa on yksi syy nuorten henkiseen pahoinvointiin. Miten se voisi olla vaikuttamatta luottamukseen elämään ja perusturvallisuuden tunteeseen? Nuoria haastetaan merkityksellistämään itse oma sukupuolensa, vaikka sukupuoli on yksiselitteinen biologinen ominaisuus, jonka merkitys on ollut sama aikojen alusta lähtien.

Miten tällainen järjettömyys kuin sukupuolen merkityksen problematisointi on niin laajalti hyväksytty? Varmaankin siksi, että kyseinen ideologia on esitelty ihmisille suvaitsevaisuuden, ihmisoikeuksien ja empatian nimissä.

Kristinusko ja tarkoituksen näkökulma

  Olen sitä kognitiivista tyyppiä, joka ymmärtää asiat parhaiten niiden tarkoituksen kautta. Tarkoitus on se kokoava periaate. Pelkkä asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen ei siis riitä, vaan samalla on hahmotettava koko kokonaisuuden perimmäinen tarkoitus. Siitä käsin osatekijät saavat merkityksensä ja elämä mielekkyytensä.

Aikoinaan koulussa minulla oli vaikeuksia ymmärtää tehtävänantoja, jos opettaja ei ollut kertonut, mikä niiden tarkoitus on. Mitä on tarkoitus oppia niiden kautta? Mitä tarkoitusta varten kyseisiä asioita opetellaan? Irrallisilta vaikuttavien tehtävien parissa näprääminen sai minut vaipumaan omiin haavemaailmoihini. En pysynyt kärryillä enkä ollut motivoitunut oppimaan. 

Vielä nytkin, jotta työtehtävä tai harrastus olisi mielekäs ja pysyisin motivoituneena, minun täytyy pitää sitä tarkoituksenmukaisena elämän kokonaisuutta ajatellen. 

Oikeastaan minun pitää kyetä johtamaan niiden merkitys tarvittaessa jopa lopulta niin korkeisiin asioihin kuin elämän tarkoitus. Arkistenkin askareideni, kuten imuroinnin ja liikunnan harrastamisen, on oltava linjassa korkeimman tarkoituksen kanssa, jonka uskon olevan hyvää, oikein ja totta. 

  Itse hahmotankin merkityksen kriisin niin, että perusongelmana on elämän perimmäisen tarkoituksen unohtaminen, kyseenalaistaminen tai joskus suoranainen torjuminen. Ymmärrettävästi on tahoja, jotka ihan tietoisesti haluavat torjua ajatuksen, että mitään kaikkia koskevaa, perimmäistä tarkoitusta onkaan. Sellainen väitehän olisi ihmisten ohjailemista ylhäältä käsin!

Olen pistänyt merkille, että merkityksen kriisistä keskustelevat asiantuntijat välttelevät tarkoitus-sanan käyttöä, varsinkaan missään perimmäisessä, kokoavassa merkityksessä. He puhuvat vain merkitystä muodostavista yhteyksistä ja sitä kautta rakentuvista merkitysverkostoista. 

Minä tarkoituskeskeisenä ihmisenä taas ajattelen, että perimmäinen tarkoitus on yhteyksistä se tärkein. Erillisten tiedonpalasten ja toimintojen merkitykset tuossa merkitysverkostossa tavallaan syttyvät, kun kaiken tarkoitus on selvillä.

Elämän tarkoituksen antaja

 "Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala." (Ps. 42:2)

  Miksi merkitys on kriisissä juuri nyt? Siksikö vain, että elämä on nykyään perustarpeiden tyydyttämisen osalta niin helppoa, että on aikaa sellaisiin ylellisyyksiin kuin merkitysten muodostumisen pohdiskelu?

Minusta suurempi syy on, että usko Jumalaan, ja siten elämän perimmäiseen tarkoituksenmukaisuuteen, on vähentynyt. Merkityksen kriisin mielenterveydellinen ulottuvuus on elämän tarkoituksen kriisi.

Eivät kaikki ennen vanhaankaan olleet henkilökohtaisessa uskossa Jumalaan, mutta silloin elettiin kulttuurissa, jossa Jumalan olemassaolo oletettiin laajalti ilman kyseenalaistamista tavallisten ihmisten keskuudessa. Nekin jotka eivät henkilökohtaisesti uskoneet, ehkä pääsivät merkitystä muodostavien sosiaalisten käytäntöjen kautta huomaamattaan osallisiksi niistä elämän tarkoituksenmukaisuuden tunteista, joita jumalauskosta seuraa?

  Kristinuskossa tarkoituksen pohtiminen on aina toimiva lähtökohta. Esimerkiksi sukupuolten, naiseuden ja mieheyden, merkitys avautuu ymmärrettäväksi niiden biologista elämää uusintavan tarkoituksen kautta, jonka Luoja on antanut. Sukupuolet ovat toisiaan täydentävät tätä tarkoitusta varten.

  Alussa puhuin merkityksen kriisin ilmenemisestä masennuksena ja elämän merkityksellisyyden kokemuksen kadottamisena. Kristinuskon mukaan ihmiselämällä on Jumalan antama tarkoitus. Omaa tarkoitustaan ei tarvitse itse yrittää keksiä, vaan se on meistä jokaisella, vaikka emme sitä ymmärtäisi. Se on aina olemassa ja löydettävissä uudestaan, jos sen on matkan varrella kadottanut.

Jumala lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja avaamaan meille yhteyden itsensä kanssa. Ihmiselämän perimmäinen tarkoitus täällä maan päällä on päästä Jumalan, Luojamme, yhteyteen.

"Jeesus sanoi: »Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan." (Joh. 6:35)

Harhauttavat kahtiajaot

  Paholainen esittää harhautuksensa vastakohtapareina, sanoi kristitty kirjailija C. S. Lewis. Olen tehnyt saman havainnon.

Kumpaa aatetta edustat?

  Joku kysyi nettikeskustelussa onko kristinusko individualistista vai kollektivistista. Individualismi on yksilökeskeinen aate, jossa puolustetaan yksilön oikeuksia tarvittaessa yhteisön hyvän kustannuksella. Kollektivismi on yhteisökeskeinen aate, jossa painotetaan yhteisön hyvää tarvittaessa yksilön oikeuksien kustannuksella.

Vietin lopulta monta tuntia kysymystä pohtien. Toisaalta lähimmäisen rakastaminen ja siihen sisältyvä toinen toisistamme huolen pitäminen kuuluu rakkauden kaksoiskäskyyn. Lisäksi seurakuntaa eli uskovien yhteisöä kutsutaan Raamatussa suorastaan yhdeksi ruumiiksi, Kristuksen ruumiiksi. Kuulostaa yhteisökeskeiseltä. 

Toisaalta ihmisyyden perusyksikkö Raamatussa on selkeästi ihmisyksilö, onhan uskonsuhde Jumalaan kunkin uskovaisen yksilön ja Herran välinen, ja yksilöinä siihen uskovien yhteisöönkin, eli Kristuksen ruumiiseen, liitytään. Kuulostaa yksilökeskeiseltä.

Yksilökeskeiseltä kuulostaa sekin, että kristinuskon keskiössä on yksi ihminen, Jeesus Kristus, sovittaja ja välimies ihmisten ja Jumalan välillä. Toisaalta tuo yksi ihminen, Jeesus Kristus, antoi itsensä ristiinnaulittavaksi muiden puolesta. 

Raamatussa on yksittäisiä jakeita, jotka vaikuttavat kollektivistisilta, kuten tämä ihana kuvaus alkuseurakunnan yhteiselämästä:

"Ja kaikki, jotka uskoivat, olivat yhdessä ja pitivät kaikkea yhteisenä, ja he myivät maansa ja tavaransa ja jakelivat kaikille, sen mukaan kuin kukin tarvitsi." (Ap.t. 2:44-45; käännös 1933/38)

Toisaalta esim. tässä koskettavassa vertauksessa Jeesus tähdentää yksilön tärkeyttä taivasten valtakunnassa:

""Jos jollakin teistä on sata lammasta ja hän kadottaa yhden niistä, eikö hän jätä niitä yhdeksääkymmentä yhdeksää erämaahan ja mene etsimään kadonnutta, kunnes hän sen löytää? Ja löydettyään hän panee sen hartioillensa iloiten. Ja kun hän tulee kotiin, kutsuu hän kokoon ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa minun kanssani, sillä minä löysin lampaani, joka oli kadonnut'. " (Luuk. 15:4-6; 1933/38)

Ihan kuin Raamattu olisi kirjoitettu siten, ettei valintaa voi tehdä! Lopulta havahduin, ettei minun tarvitse valita jompaa kumpaa aatetta. Kristinusko ei ole palautettavissa selkeästi ja jäännöksettä kumpaankaan. Miksi edes olin olettanut niin?

Vastakohtaparien voima

  Ihmisillä lienee sitkeä kognitiivinen taipumus hahmottaa kaksi aatteellista puolta, ja olettaa, että niistä on valittava toinen. Torjuttu aate nähdään pahana ja valittu hyvänä. Vastakkaisuus voimistuu, mitä lujemmin ja kauemmin samastuu valitsemaansa aatteeseen. Ajan mittaan tulee ehkä hyväksyneeksi uusia ajatusmalleja, jotka esitellään valittuun aatteeseen kuuluviksi. 

  Yksi ärsyttävimmistä aatteellisista kahtiajaoista, johon olen törmännyt, on valistus vs. vastavalistus. Ensimmäiseen kuuluu luottamus järkeen ja tieteeseen sekä ihmiskeskeisyys (humanismi) ja universalismi, kun taas jälkimmäisessä kyseenalaistetaan tällainen maailmankuva. Erityisesti siksi, että valistuksen aatteeseen on historiassa kuulunut jumalauskon torjuminen, jotkut hätäisesti päättelevät, että kristinusko siten edustaa vastavalistusta.

Toisaalta vastavalistukseen kuuluu mm. suhteellisuusajattelu (universalismin vastakohtana). Lienee sanomattakin selvää, että sellainen ei sovi kristinuskoon, jonka mukaan totuus on absoluuttinen ja muuttumaton, ristiriidaton, erehtymätön. Raamatussa sanotaan Jumalan sanasta: "Sinun sanasi on kokonansa totuus, ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti." (Ps. 119:160) Luonnontiede tutkii Jumalan luomistyötä, joten vastavalistuksen tiedevastaisuuskaan ei kuulu kristinuskoon.

Samoin kuin individualismin ja kollektivismin kohdalla, tämäkään aatteellinen kahtiajako ei ole kristinuskon kannalta lainkaan johdonmukainen.

  Maailman aatteelliset kahtiajaot eivät päde. Syy on selvä: ne ovat pääsääntöisesti muotoutuneet uskomattomien ihmisten käsityksistä. Kristinuskossa keskiössä on Jumala ja Hänen tahtonsa. Useimmissa maailman aatteissa Jumalan olemassaolo kiistetään tai vain ohitetaan kokonaan.

"Olla historian oikealla puolella"

  Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 alettiin julkisessa keskustelussa painottaa itä-länsi -kahtiajakoa. Itään eli Venäjään ja Kiinaan liitetään sensuuri ja totalitarismi, kun taas läntisestä maailmanmenosta puhutaan vapaana. 

Samaan aikaan läntiseen kulttuuriin kuuluvassa Suomessa kuitenkin oli meneillään sananvapausoikeudenkäynti syytteestä Raamattua julkisesti lainannutta kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan. Hän voitti käräjäoikeudessa, mutta nyt syyte on viety ylemmälle oikeusasteelle. Myös muualla läntisessä maailmassa sananvapautta yritetään rajoittaa uudenlaisin lakipykälin. Aika ironista.

Mutta koska sensuuri Venäjällä ja Kiinassa on niin rajua, läntinen kulttuuri vaikuttaa sen rinnalla paremmalta. Siellä täällä mediassa ja sosiaalisessa mediassa on käytetty läntiseen kulttuuriin pitäytymisestä sanontaa "olla historian oikealla puolella". Sanaparilla "oikea puoli" viitataan poliittiseen malliin, joka osoittautuu vuosikymmenten ja -satojen kuluessa menestyksekkäämmäksi ja/tai joka on moraalisesti oikein ja hyvää.

Sanontaa on käytetty liittyen toisen maailmansodan keskeiseen jakolinjaan eli liittoutuneet vs. natsi-Saksa. Koska natsi-Saksa oli niin jumalattoman karmea, on ymmärrettävää, että sen poliittinen vastapuoli ja nujertaja nähdään "oikeana puolena", myös moraalisesti.

En silti kutsuisi toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä täällä Euroopassa moraalisesti hyviksi ja oikeiksi, kun abortteja tehdään liukuhihnalla ja eutanasiakin on laillistettu jo viidessä Euroopan maassa. Meno on kylmäkiskoista ja ihmiselämää tuhoavaa. Rutiinilla tehtävät sikiöseulonnat + valikoiva abortti itse asiassa muistuttavat natsiaatteeseen kuuluvaa rodunjalostusoppia.

  Se että toinen on vielä pahempi, ei tee toisesta hyvää ja oikeaa. Kristitty kirjailija C. S. Lewis sanoi jotenkin niin, että paholainen lähettää harhautuksensa maailmaan vastakohtapareina, jotta pohtisimme, kumpi niistä on pahempi. Siten hän vetää meitä kohti vastakohtaista vaihtoehtoa... joka sekin on harhautus. (Mere Christianity, v. 1952)

  Ihmiskunnan historia on samalla synnin historiaa. Historiallisten tapahtumaketjujen joukossa kuitenkin on yksi, joka toi meille ihmisille voiton synnistä: Jeesuksen syntymässä, elämässä, ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa toteutunut pelastushistoria eli evankeliumi.

"sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25; käännös 1992)

Kuinka katkaista ahdistuksen kehä?

  Millaista apua olen saanut ahdistukseen Jumalan sanan äärellä?

Ahdistuksen kehä: esimerkkinä unettomuus

 Vuonna 2018 eräänä kesäkuun yönä heräsin nukuttuani vain kaksi tuntia enkä nukahtanut enää uudestaan. Kun seuraavana yönä sama toistui, aloin huolestua. Olin saanut vain 4 tuntia unta kahdessa vuorokaudessa. 

Mitä tapahtuu aivoille jos en saa riittävästi unta? Mitä jos univaje syöksee MS-tautini pahenemisvaiheeseen? Mitä jos unettomuus ei koskaan lopu?

Sitä seuraavaan yöhön valmistauduin rentoutusharjoituksilla sekä noudattamalla tarkkaa ns. unihygieniaa, johon löysin ohjelistan netistä. Tulos: en nukkunut yhtään! Yritin niin hirveästi rentoutua, etten pystynyt rentoutumaan edes sen vertaa, että olisin nukahtanut kahdeksi tunniksi. 

Seuraavien viikkojen aikana pääsin sukeltamaan ahdistuksen ytimeen. Sanon että "pääsin", koska nykyään pidän sitä tutkimusmatkana, jolla opin itsestäni, ihmisyydestä ja suhteesta Jumalaan. Silloin se tietenkin oli hirveää helvettiä.

  Ahdistus oli minulla ennen kaikkea ruumiillinen olotila: sydän hakkasi ja henkeä ahdisti. Mielen tasolla se ilmeni tahattomana valppautena: yritin havaita merkkejä siitä, että tietoisuuteni oli lipumassa unten maille, vaikka toki ymmärsin, että se juuri ylläpiti valvetilaa. Ei ihminen voi lipua tiedottomuuteen ja samanaikaisesti olla tietoinen että niin tapahtuu. 

Ahdistuksen ytimessä oli omituinen paradoksaalinen kokemus: kaikki yritykset lopettaa ahdistus pahensivat sitä. Ja se puolestaan pahensi unettomuutta, mikä taas pahensi ahdistusta...

Hirveä umpikuja. Rukoileminenkaan ei auttanut, ainakaan heti. 

  Unettomuus on erinomainen esimerkki ahdistuksen tuhovoimasta. Unettomuus jo sinänsä ymmärtääkseni lisää kortisoli-stressihormonin eritystä lisämunuaisen kuorikerroksesta, mutta unettomuuden murehtiminen lisää sitä vielä moninkertaisesti. Kortisolin aiheuttamat oireet, edellä mainitut kiihtynyt syke ja hengitys sekä kognitiivinen valppaus, ovat yhtä kuin ahdistus. 

Järkyttävää on, että ahdistus itsessään riittää ylläpitämään unettomuutta, vaikka se muuten olisi jo poistunut! Unettomuuteni siis alkoi jostain syystä (joka ei ole tiedossani) mutta jatkui ahdistuksen takia. 

Murehtimisesta se alkoi

 

 "Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Matt. 6:34)

 Kun myöhemmin (saatuani taas jo vähän paremmin nukuttua) rukoilin ja siinä samalla pohdin ongelmaa, tajusin, että se askelma mistä eteenpäin kaikki kauheus oli lähtenyt vyörymään oli murehtiminen. 

Oli alkuperäinen ongelma, joka oli unettomuus. Sitten tuli murehtiminen, joka oli huoli tulevien öiden nukkumisesta ja muodostuneen univelan kuittaamisesta. Sen seurauksena alkoi ahdistus, joka ilmeni kyvyttömyytenä rentoutua (joka puolestaan ylläpiti unettomuutta).

Murehtiminen ei vielä ollut ahdistusta, vaan se oli askelma siihen. Murehtiminen on ajatuksia, ahdistus on olennaisesti ruumiillinen reaktio niihin ajatuksiin. Murehtiminen on se, josta ahdistuksen noidankehä kortisolioireineen käynnistyy. Murehtiminen lienee kaikkien ahdistustyyppisten mt-ongelmien alkujuuri?

Ei ihme, että Raamatussa suhtaudutaan vakavasti murehtimiseen. Jumala tietää ahdistuksen tuhovoiman, onhan Hän luonut meidät ja tietää miten meidän ruumiin ja sielun ja hengen muodostama kokonaisuutemme toimii.

Koska ahdistus on olennaisesti ruumiillinen tila, ja vielä itseään vahvistava eli se tuppaa voimistumaan mitä enemmän sitä yrittää lopettaa, sitä sinänsä ei voi lopettaa itse. Se minkä voimme lopettaa, on murehtiminen, joka käynnistää ahdistuksen. 

  Miten lopettaa murehtiminen? Minua auttoi suhtautumistapa jota kutsun "ongelman minimoimiseksi". Esimerkiksi unettomuuden aiheuttama ainoa välttämätön ongelma ("minimiongelma") on väsymys ja kirvelevät silmät. Näiden tai unettomuuden sinänsä tai sen mahdollisten seurausten murehtiminen on jo ylimääräistä, turhaa. 

Käytännössä se tarkoitti, että elin unetonta yötä seuraavana päivänä ihan normaalisti rajoitteenani vain väsymys ja kirvelevät silmät. Jos olin suunnitellut leipovani sämpylöitä, leivoin. Harrastin liikuntaa normaalin ohjelman mukaan, väsymyksen takia vain hitaammin. En valmistautunut mitenkään seuraavaa yötä varten, en yrittänyt rentoutua enkä varsinaisesti yrittänyt edes nukkua.

Pyrin tällä siihen etten päästäisi ongelmaa jatkumaan pelkän ahdistuksen takia.

"Ongelman minimoimisesta" oli apua. Varmaan jo sekin auttoi, että kun puuhailin kaikkea, en edes ehtinyt murehtia yhtä paljon.

Luojan asettamat mekanismit

  Onneksi rohkaistuin etsimään tietoa unesta ja unettomuudesta. Sain selville, että unettomien / vähäunisten öiden jälkeen aivot lisäävät syvän unen eli parantavan ja palauttavan univaiheen osuutta automaattisesti, vaikkei unen kokonaisaika lisääntyisi! 

Luoja on asettanut meihin mekanismin, joka parantaa unen laatua, kun sen määrä syystä tai toisesta alenee. Ongelma on että unettomuutta murehtiva, joka ei ole tietoinen tästä mekanismista, yleensä alkaa tarkkailla unen määrää eli laskea unitunteja. Niin minäkin alussa tein. Jos sain nukuttua yhtään, merkitsin herättyäni ylös tuntimäärän, jonka olin nukkunut. Laskin jopa viikon ajalta keskimääräisen tuntimäärän per yö, ja sitten kauhistelin pieniä numeroita ja ahdistuin entisestäni.

Ihmettelinkin kun olin joinain päivinä (unettomuusjakson jatkuttua siinä vaiheessa jo yli viikon) pirteä kuin peipponen, vaikka olin edellisenä yönä saanut vain pari tuntia unta. Nyt tiedän, että se johtui Jumalan mekanismista. 

Tiedon tuoma helpotus vähensi murehtimista (ja sitä myöten ahdistusta) huomattavasti.

Oma esimerkkini koskee unta ja unettomuutta, mutta vastaavia stressiä, ahdistusta ja uupumusta korjaavia automaattisia mekanismeja on muitakin. Yleisesti tiedetään, että jo syvään ja rauhallisesti hengittäminen voi parantaa oloa kokonaisvaltaisesti, koska se käynnistää hermojärjestelmää rauhoittavia prosesseja.

Oma kokemukseni kuitenkin on, että pelkkä syvään hengittäminen ei auta, jos se itsensä tarkkaileminen ja hallintaan pyrkiminen (joka on kehään johtava reitti, kuten edellä kuvailin) ei lopu.

Joten kuinka lopettaa tarkkailun ja hallinnan noidankehä?

Rukoileminen

 Olikohan se Jung, joka sanoi, ettei ihmismieli pysty tuottamaan ongelmaa, jota se ei itse pystyisi ratkaisemaan? Ihanan optimistinen näkemys, mutta oman kokemukseni mukaan ainakaan murehtimisesta seuraavan ahdistuksen kohdalla se ei ole totta.

Koin ahdistuksen lopettamisen olevan omassa vallassani: minä olen tilan saanut aikaan, voin myös lopettaa sen. Mutta eikö se, etten pysty lopettamaan ahdistusta, vaikka haluan, tarkoita sitä ettei se ole vallassani? Tämän itseni hallitsemisen harhan takia ahdistus oli minulle niin paradoksaalinen kokemus.

Kuulostaa varmaan naurettavan yksinkertaiselta probleemalta, mutta minulle oli suuri oivallus, etten pysty itse lopettamaan tilaa jonka olin murehtimalla lietsonut itseeni.

  Joku AA-kerhon raittiusohjelman läpikäynyt raitistunut alkoholisti sanoi jossain haastattelussa olevansa kiitollinen vaikeasta kamppailustaan riippuvuutensa kanssa, koska se sai hänet ymmärtämään heikkoutensa. Minulla on sama kokemus kamppailustani unettomuuden ja ahdistuksen kanssa. Ja kuten tuolla AA-kerholaisella, minullakin se johti Jumalaan turvautumiseen aiempaa aidommin ja kokonaisvaltaisemmin. 

Kun on epätoivoinen eikä pysty auttamaan itseään, rukoukset Jumalalle tulevat täydestä sydämestä.

Murehtimisen tietoinen vähentäminen ja Jumalan mekanismeista itseni muistuttaminen ovat auttaneet minua, mutta suurimman avun sain, kun tunnustin, että valta ahdistuksen lopettamiseen ei ole omissa käsissäni, vaan Jumalan käsissä. Oli helpottavaa lopettaa ahdistuksen lopettamisen yrittäminen. 

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)

Millaisen signaalin eutanasian laillistaminen lähettäisi?

 Eutanasian laillistaminen olisi itsemurhan institutionalisoimista. Se tarkoittaisi mm., että yhteiskunta alkaisi nähdä itsemurhan järkevänä ratkaisuna joissain tilanteissa.

 Eutanasian muoto, jota Suomeenkin yritetään saada, olisi selektiivinen eli valikoiva: aktiivisen kuolinavun antaminen avattaisiin vaihtoehtona vain tietynlaisille ihmisille eli vaikeasti sairaille ja vaikeasti vammaisille. Muiden kohdalla yhteiskunta tuomitsisi itsemurhan sekä puolustaisi elämää.

 Millaisen signaalin tällainen laki lähettäisi kansalaisille yleisesti ja yksityisesti?

Eräs itsemurhayritys ja käänteentekevä reaktio siihen

  Luin pari viikkoa sitten Iltalehdestä (6.7.2023) auto-onnettomuudessa pahat palovammat mm. kasvoihinsa saaneen Virpin tarinan. Virpi on kaikesta päätellen sopeutunut tilanteeseensa hyvin ja elää nykyään aktiivista elämää ollen mukana esim. Näkövammaisteatterissa sekä opaskoiratoiminnassa (hän menetti onnettomuudessa myös näkökykynsä).

Tuntemattomien kommentit hänen ulkonäöstään, niin ihmettelevät kuin ilkeätkin, ovat kuitenkin käyneet tutuiksi. Hänestä on sanottu esimerkiksi "Hyi minkä näköinen". Joku toinen nainen oli todennut Virpille, ettei voisi elää, jos olisi hänen näköisensä. Tästä hän kertoo häkeltyneensä niin, ettei osannut sanoa mitään. 

  Jutun mielenkiintoisin kohta on minusta se, jossa Virpi kertoo synkistä ajoista vuosi onnettomuuden jälkeen. 

Kun ruumiillinen ja henkinen toipuminen oli hiljalleen lähtenyt käyntiin ja hän oli päässyt takaisin kotiin sairaalasta, tuli uusi isku: hänen avomiehensä jätti hänet. Virpi ei enää yksinkertaisesti kestänyt, vaan päätyi yrittämään itsemurhaa lääkkeillä ja alkoholilla.

Onneksi apu hälytettiin juuri ajoissa ja hänen henkensä saatiin pelastettua. Tässä kohtaa Virpi kertoo mielenkiintoisen seikan. Ambulanssihenkilökunta oli nimittäin ollut hänelle vihainen itsemurhan yrittämisestä, ja hän oli pitänyt sitä yllättävänä ja erikoisena suhtautumisena. Virpi kertoo kuitenkin olevansa suhtautumisesta kiitollinen, sillä se sai hänet päättämään, ettei hän enää koskaan yritä itsemurhaa!

  Miten noin näennäisen pieni asia pystyi muuttamaan noin paljon? 

Minun on jotenkin helppo ymmärtää se. Vihainen suhtautuminen viestitti, että itsemurhan yrittäminen ei ollut järkevä, vaan typerä ratkaisu. Ambulanssihenkilökunnalta eli viranomaisilta se oli signaali, että yhteiskunnan silmissä itsemurhaa yrittäneen elämä on tärkeä ja taistelun arvoinen, olipa hän kuka ja millainen ja millaisissa olosuhteissa tahansa.

Ambulanssihenkilökunnan vihainen suhtautuminen Virpin itsemurhayritykseen on tavallaan vastakohta sille, kun joku sanoi hänelle, ettei voisi elää jos olisi hänen näköisensä.

  Itsemurha on tabu, ja mielestäni sen kuuluukin olla tabu, siis merkityksessä "kielletty, paha asia". Ambulanssihenkilökunta oli vihainen auttaessaan Virpiä pysymään elossa, koska hän oli yrittänyt tehdä pahan teon itselleen. 

Jos eutanasia laillistettaisiin, itsemurhasta tulisi järkevänä, hyväksyttävänä pidettävä teko – ainakin osan ihmisistä kohdalla.

Valikoiva itsemurha-apu

  Eutanasian salliva laki, jota Suomeenkin ajetaan, olisi selektiivinen eli valikoiva: vain tietynlaisille ihmisille tarjottaisiin kuolinapua. Muiden ihmisten itsetuhoisuuden yhteiskunta tuomitsisi.

Muiden kohdalla laki, yhteiskunnan instituutiot ja lainsäädäntöä myötäilevä yleinen mielipide puolustaisi elämää kaikin tavoin, mutta niille, joiden elämä jo muutenkin on vaikeaa, yhteiskunta sanoisi: me ymmärrämme että sinä haluat kuolla, ja voimme itse asiassa auttaa sinua kuolemaan.

Valikoivan eutanasian laillistaminen lähettäisi signaalin, että osan ihmisistä elämä ei ole taistelun arvoista. Taistelulla en tarkoita tässä pelkästään ihmisen omaa taistelua elämänhalunsa palauttamiseksi, vaan myös, ja monissa tilanteissa vielä enemmän, yhteiskunnan (kuten sairaanhoidon) taistelua ihmiselämän puolesta.

Laillistaminen lähettäisi sairaille ja vammaisille signaalin, että heidän tilansa ja tilanteensa on toivoton. Tämän huolen ovat ilmaisseet vammaisjärjestöt, jotka tietääkseni kaikki ovat eutanasian laillistamista vastaan.

  Vaikeasti sairaat ja vammaiset ihmiset ylipäätään huomattavan usein vastustavat eutanasian laillistamista. Muistan vuosien takaa uutisjutun, jossa kerrottiin Vihreiden puoluevaltuuston tms. kokouksesta, jossa äänestettiin puolueen eutanasiakannasta. Valtuutetuista ainoa, joka äänesti eutanasiaa vastaan, oli itse vaikeasti vammainen, pyörätuoliin ja hengityskoneeseen sidottu Kalle Könkkölä.

Viitisen vuotta sitten 68-vuotiaana menehtynyt mm. kansanedustajana toiminut Könkkölä oli lapsesta lähtien käyttänyt pyörätuolia lihassairauden takia. Jossain kirjoituksessaan hän kertoi, että jouduttuaan nuorena keuhkokuumeen seurauksena lisäksi riippuvaiseksi hengityskoneesta, hän synkimpinä hetkinään halusi kuolla. Ajan mittaan elämänhalu kuitenkin voitti. Ympärillä oli kuulemma onneksi ollut ihmisiä, jotka halusivat, että hän jatkaa elämää. Könkkölä kertoi eläneensä rikkaan ja täyden elämän. 

Hän piti suurena onnenaan, ettei kuolinapua ollut ollut tarjolla, koska hän olisi saattanut siihen nuorena tarttua eikä elämänhalu siten olisi koskaan päässyt syttymään uudelleen.

  On monia ihan sekulaareja syitä miksi eutanasiaa ei tule laillistaa, esim. väärinkäyttöihin ja turvallisuuteen liittyviä, lääketieteen etiikkaan liittyviä, ihmiskäsitykseen ja ihmiselämän kunnioittamiseen liittyviä. Tämä signaalijuttu on mielestäni yksi merkittävimmistä. 

  Mutta vaikkei yhteiskunta ja viranomaiset tai yleinen mielipide piittaisi elämästäsi, sinun Luojasi piittaa. Jumala on vihainen jos suunnittelet henkesi riistämistä, koska Hän on sen sinulle antanut ja Hän rakastaa sinua. Jumalan mielestä sinulla on toivoa.

"Herra, sinä pelastit minut tuonelasta. Hautaan vaipuvien joukosta sinä toit minut takaisin elämään." (Ps. 30:4)

"Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi, riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun. Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, laulan koko sydämestäni enkä vaikene. Herra, minun Jumalani, sinua minä ylistän nyt ja aina." (Ps. 30:12-13)