Ajattomasti viisaita käytännön neuvoja Raamatusta

  Jumalan sanasta löytyy tuhansia vuosia vanhoja käytännöllisiä periaatteita ja neuvoja, joita voimme soveltaa arjessa nykyäänkin. Käytännöllisyyden vuoksi ne ovat hyödyllisiä kaikille, eivät vain uskovaisille. 

Periaate järkevään taloudenhoitoon

  1. Mooseksen kirjan luvusta 41 löytyy viisas taloudellinen periaate. Joosef on erinäisten vaiheiden kautta päätynyt Egyptiin, jossa jotkut ovat pistäneet merkille hänen kykynsä selittää unia. Joosefin viisaus kantautuu faaraon korviin ja tämä haetuttaa Joosefin luokseen, koska on itse nähnyt erikoisia unia.

Farao kertoo unestaan, jossa Niilin virrasta nousee ensin seitsemän lihavaa lehmää ja sen jälkeen seitsemän laihaa lehmää. Lopuksi nämä seitsemän laihaa lehmää syövät lihavat lehmät, mutta näyttävät sen jälkeen edelleen yhtä laihoilta.

Kuva: Unsplash / Timothy Eberly

Aluksi Joosef toteaa faraolle, ettei hän itse pysty selittämään unta, mutta Jumala voi antaa suotuisan vastauksen. Sitten hän antaa profeetallisen selityksen unelle: ensimmäiset seitsemän lihavaa lehmää merkitsevät seitsemää tulevaa yltäkylläisyyden vuotta Egyptissä, kun taas seitsemän laihaa lehmää merkitsevät seitsemää nälkävuotta, jotka tulevat seuraamaan yltäkylläisyyden vuosia. 

Sitten siihen periaatteeseen. Joosef jatkaa selitystään: Egyptissä tulisi vauraina vuosina koota talteen paljon kaikkea syötävää ja varastoida viljaa, joka otetaan käyttöön nälkävuosien koittaessa. Tällä tavoin maa ei suistu nälän vuoksi perikatoon.

Kuulostaa yksinkertaiselta ja järkevältä kansantaloudellisella tasolla: kun yhteiskunnalla menee taloudellisesti hyvin, tulee elää säästeliäästi, ja kun menee huonosti, tulee käyttää säästettyä varallisuutta. Säästetyn varallisuuden kuluttaminen huonona aikana samalla elvyttää taloutta uuteen nousuun.

  No, en ymmärrä taloustiedettä oikeastaan ollenkaan enkä tiedä miten hyvin periaate on sovellettavissa nykyisenlaisessa talousjärjestelmässämme, mutta ainakin sen viisaus on ilmeistä henkilökohtaisessa taloudenhoidossa.

Periaatteen noudattaminen antaa taloudellista turvaa, ja turvallisuudentunnetta, sekä vauraampina että köyhempinä aikoina. Vauraampana mutta säästeliäänä aikana voi ajatella, että kaikkea on kyllä riittävästi, vaikkei sitä kulutakaan, ja köyhempänä aikana voi ostaa kaikkea mitä tarvitsee ja joskus omaksi ilokseen jotain ylimääräistäkin, vaikka tulot ovat huonot.

Periaatteen mukaan eläminen myös leikkaa elämäntyylistä äärimmäisyydet pois: vauraampana aikana ei ylenpalttisella kuluttamisella totuta itseään liian korkeaan elintasoon eikä köyhempänä aikana tarvitse sopeutua romahtaneeseen elintasoon.

Periaatteen ytimessä ovat siis itsestä riippumattomiin olosuhdemuutoksiin varautuminen sekä kohtuullisuus.

Profeetalle annettu leipäresepti

  Pari vuotta sitten katselin amerikkalaista YouTube-videota jossa puhuttiin markkinoiden terveellisimmistä leivistä. Asiantuntija arvioi erilaisten leipien ravintoarvoja. Hän kehui Pohjois-Amerikassa Ezekiel bread -nimellä tunnettua leipää, johon on leivottu mukaan palkokasveja kuten linssejä, ja siten se sisältää merkittävästi myös proteiinia.

Kuva: Unsplash / Gabriel Alenius

Ajattelin että tuohan on nerokas keksintö ja googlasin leivän. Kävi ilmi, että resepti on Raamatusta! Ezekiel on suomenkielisen Raamatun profeetta Hesekiel.

Hesekielin kirjan luvussa 4 kerrotaan, että Herra oli vihainen syntiselle kansalleen ja laittoi profeettansa eräänlaiselle nälkäkuurille kansan nähden. Herra sanoi, että profeetta Hesekiel saa tuona aikana juoda vain tietyn määrän vettä joka päivä sekä syödä tietyn määrän seuraavanlaista leipää:

"Ota vehnää, ohraa, papuja, linssejä, hirssiä ja vaivaisvehnää, pane ne samaan astiaan ja leivo niistä itsellesi leipää. Se olkoon ravintosi niiden kolmensadanyhdeksänkymmenen päivän ajan, jotka makaat kyljelläsi." (Hes. 4:9)

Täytyy muistaa, että kuurin tarkoitus oli symboloida ihmisille Jumalan vihaa heidän syntiensä tähden. Sen takia Hesekiel sai Herralta ohjeeksi paitsi maata kyljellään, myös paistaa leipä tulella, jonka polttoaineena on käytetty lantaa (tämä valmistusohje ei tietenkään sisälly nykyiseen Hesekiel-leipään).

  Nykyisen proteiinibuumin aikana ihmiset yrittävät keksiä helppoja keinoja lisätä proteiinin saantiaan päivittäisessä ravinnossa. Mutta tosiaan, Raamatussa tämä ohje on ollut jo satoja vuosia. 

Googlaillessani aiheesta löysin joitain amerikkalaisten uskovaisten puheenvuoroja, joissa paheksutaan Hesekiel-leivän suosiota kristittyjen keskuudessa. Niissä tähdennetään reseptin kielteistä asiayhteyttä Raamatussa. 

Aiheellinen huomio, mutta itse silti ajattelisin, että leivän monipuolinen ravinteikkuus on, ja saattoi olla alkuperäisessä raamatullisessa yhteydessäänkin, merkityksellinen seikka. Ehkä Herra oli ajatellut, että Hesekiel saa erikoisleivästä tarvittavat ravintoaineet niiden kolmensadanyhdeksänkymmenen päivän aikana, jonka vähäisellä ravinnolla kituuttamisen oli määrä kestää?

Apostolin ihmissuhdeneuvo

  Teini-ikäisenä katselin äitini kanssa jotain draamaelokuvaa, joka kertoi aviokriisiin ajautuneesta pariskunnasta. Elokuvassa mainittiin seuraava viisaus: "Älkää antako auringon laskea riitanne ylle." Äitini kehui neuvon viisautta, ja itsekin kirjoitin lauseen päiväkirjaani muistiin.

Riidat on hyvä sopia ennen nukkumaan käymistä. Ensinnäkin elämä on onnellisempaa, kun herää jokaiseen aamuun sovussa. Toiseksi, pitkittyneinä riidat alkavat elää omaa elämäänsä osapuolten mielissä, mikä tuottaa ajan mittaan lisää ongelmia, esim. virheoletuksia ja väärinkäsityksiä.

Kuva: Unsplash / Jonny Gios

Parikymmentä vuotta myöhemmin löysin lauseen Raamatusta! Apostoli Paavali kirjoitti seuraavat sanat Efeson seurakunnalle, ohjeeksi seurakunnan jäsenten keskinäisiin ihmissuhteisiin:

"Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö." Älkää antako auringon laskea vihanne yli, älkääkä antako perkeleelle sijaa." (Ef. 4:26-27; käännös 1933/38)

Rauhasta ja sopusoinnusta huolehtimisessa tulisi pitää lyhyet välit. Sama pätee myös suhteessa Jumalaan. Itse ainakin aina iltarukouksessa pyydän anteeksi syntejäni ja kiitän Jumalaa Hänen uskollisuudestaan ja anteeksiannostaan.

Jeesuksen käsky parempaan mielenterveyteen

  Tästä periaatteesta olen kirjoittanut yksityiskohtaisemmin blogitekstissäni Kuinka katkaista ahdistuksen kehä. Kerroin vuosia sitten kokemastani ahdistusjaksosta, joka alkoi unettoman yön jälkeen. Mitä enemmän yritin nukkua, sitä vaikeampaa se oli, ja niin unettomuus, ja ahdistus, jatkuivat.

Ahdingon syövereissä ollessani luin Raamattua, ja silmiini osui Jeesuksen yksinkertainen käsky, jonka olin lukenut satoja kertoja aiemminkin: älkää murehtiko (Matt. 6:25-34). Pysähdyin sanojen äärelle ja tajusin, että ahdistus ei ollut käynnistynyt unettomuudesta, vaan siitä, että olin alkanut murehtia unettomuuden seurauksia mm. aivojen terveydelle. 

Oli päässyt syntymään tuhoisa noidankehä: unettomuuden murehtimisen seurauksena käynnistynyt ahdistus ylläpiti unettomuutta, joka luultavasti muutoin olisi jo poistunut! Ainoa kohta, josta voisin kehää itse yrittää katkaista, oli murehtiminen. Piti siis lopettaa murehtiminen.

  Älkää murehtiko! Kenen tahansa muun sanomana lause saattaisi ärsyttää, varsinkin siinä tilanteessa jossa olin. Miten muka voi noin vain, käskystä, lopettaa murehtimisen? Helpommin sanottu kuin tehty!

Mutta koska Jeesus on Jeesus, päätin luottaa siihen, että käskyn tietoinen ja ohjelmallinen noudattaminen on kokeilemisen arvoista.

Kuva: Unsplash / Jo San Diego

Joten lopetin murehtimisen. Käytännössä se tarkoitti, etten murehtinut yhtään enempää kuin oli "pakko". Jos mielen taustalla pyöri tahattomasti murehtimistyyppisiä mielikuvia ja tunteita, hyväksyin ne, koska niille en voinut mitään. 

En tehnyt sitä virhettä, että olisin luopunut koko murehtimiskiellosta sen takia, etten ollut saavuttanut täydellistä vapautta murehtimisen mielialasta. Saati että olisin ruvennut murehtimaan vielä sitäkin, että mielen taustalla pyöri murehtimista, jolle en voinut mitään...

Se auttoi merkittävästi! Ahdistuksen mörkö heikentyi, kun pidin huolen, etten ainakaan ruoki sitä ajatuksillani. Ahdistus hellitti, ja unettomuus hellitti.

  Entä kaikki ongelmat, joille emme voi mitään, kuten vaikka ne univaikeudet itsessään tai se mielen taustalla pyörivä murehtiminen? Ne voi ja tuleekin jättää Herran haltuun rukouksessa.

"Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7; käännös 1933/38)

Aiheettomasta syyllisyydentunteesta

  Mitä jos omatunto kolkuttaa ilman syytä? 

Puhdas omatunto

  Muistan lapsuudesta tilanteen, jossa joku ala-asteemme oppilas oli jäänyt kiinni näpistelystä kaupassa, ja juttelin siskoni ja isoäitimme kanssa siitä että varastaminen on väärin. Mainitsimme isoäidillemme koulukaverista, jonka perheellä on sääntö, etteivät lapset saa kaupassa ollenkaan laittaa käsiään taskuun, jotta henkilökunnalla ei heräisi epäilys, että he ovat varastaneet.

Isoäitimme sanoi, että hänen mielestään sääntö ei ole hyvä. Se riittää, että emme varasta. Ja jos joku syyttää meitä varastamisesta, voimme tarvittaessa näyttää taskumme ja osoittaa syyttömyytemme.

Puhtaaseen omaantuntoon kuuluu vapaus toimia ilman jatkuvaa epäillyksi joutumisen pelkoa. Ei ole tarpeen laatia itsellemme käyttäytymissääntöjä väärien syytösten ennaltaehkäisemiseksi. Jos emme ole tehneet väärin, meillä ei ole syytä olla varuillamme.

  Ihailen miten viisas isoäitini oli. Moni aikuinenhan olisi saattanut arvioida sääntöä pelkästään käytännön hyödyllisyyden kannalta ja päätellä, että se on hyvä – eipähän tule lasten kanssa mitään turhia selkkauksia kaupassa. Mutta isoäitini ajatteli säännön periaatteellisia ulottuvuuksia ja mitä lapsi siitä oppii.

Hän oli hienoeleinen kristitty, jonka usko tuli esiin viisaissa periaatteissa ja lempeydessä. Synttärikorteissa yms. hän aina toivotti "Korkeimman siunausta ja johdatusta".

Meidän kuuluu tuntea pistos omassatunnossamme kun olemme tehneet väärin, mutta tämän kanssa kulkee johdonmukaisesti käänteisenä opetuksena, että silloin kun emme ole tehneet väärin, meillä ei kuulu olla syyllinen olo. Ei, vaikka joku toinen sinnikkäästi syyttäisi meitä.

Myös se on valheellisuutta, että ottaa kontolleen syytöksiä, jotka eivät ole totta. Ei myöskään ole millään tavalla hyveellistä tai jaloa kantaa aiheetonta, ylimääräistä syyllisyyttä.

Väärät tunnustukset ja aiheeton syyllisyydentunto

  Tämänkin kristinuskon opetuksen mukaan eläminen on helpommin sanottu kuin tehty. Me ihmiset ihan tutkitusti olemme taipuvaisia vääriin tunnustuksiin ja aiheettomaan syyllisyyden kokemukseen manipuloinnin, uhkailun ja painostamisen seurauksena tai vaikka häpeäherkän persoonallisuuden takia.

Toisin sanoen omatunto ei ole täysin luotettava. Voimme olla tuntematta syyllisyyttä silloin kun pitäisi tai tuntea sitä ilman syytä. Sen takia kristityille opetetaan, että omantunnon tulisi ns. olla sidoksissa Jumalan sanaan. Emme itse ole perimmäinen oikean ja väärän tuomari.

  Nykyään vaikuttaa olevan yleistä, että ihmiset tuntevat syyllisyyttä melkein mistä tahansa. Kerran kassajonossa seisoskellessani silmiini osui aikakauslehden kannessa oleva sitaatti joltakulta julkkikselta: "Nyt pystyn jo syömään öisin jäätelöä ilman syyllisyyttä". 

On vakavampiakin esimerkkejä... Moni suomalainen on kertonut Venäjän sodan Ukrainaa vastaan synnyttäneen voimattomuuden kokemuksen, joka hetkittäin on tuntunut syyllisyydeltä siitä, ettei tee enempää ukrainalaisten auttamiseksi. Kuitenkaan auttamisteot, joita he yksittäisinä ihmisinä voivat tehdä, eivät syyllisyydentunnetta lievitä. Kyse on väärästä syyllisyydentunteesta, joka johtuu siitä, että ihminen vaatii itseltään mahdottomia.

On olemassa ilmiö, jota nimitetään "selviytyjän syyllisyydeksi" (survivor's guilt). Sitä poteva ihminen tuntee syyllisyyttä, että hän selviytyi hengissä tai terveenä jostain traagisesta tapahtumasta, jossa joku toinen kuoli tai vammautui. Järjellisesti ajatellessaan hän ymmärtää, ettei ole syyllinen toisen kohtaloon, mutta ilmeisesti kokee sen niin raskaasti, että kokemus kääntyy syyllisyyden tunteeksi omasta selviytymisestä.

  Mikä voisi auttaa meitä torjumaan tai poistamaan aiheetonta syyllisyyden kokemusta? Minua auttaa että ajattelen tilanteita siltä kannalta, miten Jumala ne mahtaa nähdä. Se avaa objektiivisemman ja selkeämmän näköalan: näen itseni ja sen mitä oikeasti olen tehnyt ja mitä en ole tehnyt, näen myös oman rajallisuuteni niin, etten vaadi itseltäni mahdottomia.

En väitä, että tällä menetelmällä taipumus tuntea aiheetonta syyllisyyttä välttämättä korjautuu kuin sormia napsauttamalla, mutta väitän, että se antaa suhteellisuudentajua asian käsittelemiseen sekä varmuuden siitä, että syyllisyydentunne todella on aiheeton. Sen jälkeen on todennäköisempää, että ongelma alkaa hiljalleen korjautua myös tunteiden tasolla.

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

Epätäydellisen hyväksyminen ja rakastaminen

  Syntinen maailma vakuuttelee, että vain luuserit hyväksyvät epätäydellisen ja katsovat vajavaista lempeästi, mutta Raamattu kertoo, että armollisuus itse asiassa on Jumalan, ainoan oikeasti täydellisen olennon, ominaisuus.

Täydellisyydentavoittelu vs. Jumalan kaltaisuuden tavoittelu

  Kuulin sanonnan "täydellinen on hyvän pahin vihollinen". Jos on niin ehdoton, ettei hyväksy itseltään muuta kuin täydellisen lopputuloksen, ei välttämättä uskalla edes yrittää, koska tietää kokemuksesta, että jokaisesta suorituksesta löytyy kuitenkin aina jotain kritisoitavaa, ja taas joutuisi pettymään itseensä ja kykyihinsä. Ja niin jäävät syntymättä sellaisetkin aikaansaannokset, jotka olisivat ihan hyviä, kelvollisia, OK.

Allekirjoitan sanonnan. 

  Suhteessa Jumalaan se ei kuitenkaan päde: Jumala on täydellinen, ja Hän rakastaa epätäydellistä eli meitä ihmisiä. Yksi Jumalan, eli täydellisen olennon, ominaisuuksista on nimittäin juuri epätäydellisen hyväksyminen ja rakastaminen eli armollisuus. 

Tämä avaa uuden näkökulman meidän ihmistenkin täydellisyydentavoitteluun: jos pyrimmekin pelkän kliinisen ja persoonattoman täydellisyyden sijaan Jumalan kaltaisuuteen, meidän on syytä opetella hyväksymään epätäydellisyys itsessämme ja muissa, ja rakastaa itseämme ja toisiamme siitä huolimatta! Jos haluamme oikeasti olla täydellisiä, meidän on oltava armollisia.

Jeesus sanoi vuorisaarnassa: "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." (Matt. 5:48)

Emme me tietenkään pysty yhtä suureen armollisuuteen kuin Jumala, mutta mielestäni armollisuuden tavoite on hyvä aisapari parhaansa tekemisen tavoitteelle. Jokainen epätäydellinen suoritus antaa meille mahdollisuuden harjoittaa Jumalan kaltaisuutta siinä, että valitsemme katsoa itseämme armollisesti. Armollisuudessa voi kehittyä, mutta vain, jos sen ymmärtää olevan tavoittelemisen arvoista.

Armollisuus ylevänä tavoitteena

  Tässä ajattelutavassa armollinen suhtautuminen itseensä ja muihin on hieno ja ylevä tavoite. Se on Jumalan kaltaisuutta. 

Tämä syntinen maailmahan tyypillisesti vakuuttelee, että vain luuserit hyväksyvät epätäydellisen ja katsovat vajavaista lempeästi, mutta Raamattu kertoo, että armollisuus itse asiassa on Jumalan, ainoan oikeasti täydellisen olennon, ominaisuus.

Armollisuutta saatetaan pitää lepsuutena ja hentomielisyytenä. Jotkut ehkä pelkäävät sen johtavan tavoitteiden madaltumiseen, siihen että alkaa päästää itsensä liian helpolla?

Ainakaan minuun pelko ei päde. Esimerkiksi voin ottaa pyhityselämän kristittynä: vaikka tiedän, että Jumala rakastaa minua ja että pääsen Taivaaseen syntisyydestäni huolimatta, siis pelkästä armosta Jeesuksen täytetyn työn tähden, janoitsen silti vanhurskautta ja synnittömyyttä ja kilvoittelen sitä kohti. Motivaatiotani ei heikennä edes se, että tiedän, ettemme me ihmiset tule saavuttamaan täydellistä synnittömyyttä tämän elämän aikana, vaikka yrittäisimme kaikkemme joka hetki.

  Täydellisyydentavoittelu sinänsä on mielestäni hyvä asia – esim. sellaisissa asioissa kuin korkea moraali, pyhyys, sisäinen kauneus –, kunhan täydellisyyden esikuvana pitää Jumalaa, joka toisaalta on myös armollinen.

Ilman armollisuutta täydellisyydentavoittelijasta tulee kova, kylmäkiskoinen ja jatkuvasti pettynyt sekä itseensä että muihin.

  Armollisuus on ylevä tavoite, joka periaatteessa on mahdollinen kaikille. Kaikki eivät ole älykkäitä, vahvoja, luovia, käteviä käsistään, taiteellisesti tai liikunnallisesti lahjakkaita, mutta kaikki voivat harjoittaa armollisuutta ja kehittyä siinä paremmaksi. Jumalalta voi pyytää apua armollisemmaksi tulemiseen.

"Anteeksiantava ja laupias on Herra, hän on kärsivällinen, suuri on hänen hyvyytensä. Herra on hyvä kaikille, hän armahtaa kaikkia luotujaan. Herra, sinua ylistäkööt kaikki luotusi, uskolliset palvelijasi kiittäkööt sinua!" (Ps. 145:8-10)

 

Kuolemasta, ruumiillisuudesta ja ylösnousemuksesta

  Mielestäni kulttuurissamme suhtaudutaan oudon ristiriitaisesti kuolemaan ja ruumiillisuuteen.

  Raamatun mukaan ylösnousemus iankaikkiseen elämään tulee olemaan paitsi hengellinen, myös ruumiillinen tapahtuma. Sen sisäistäminen voi olla hankalaa länsimaisessa kulttuurissa kasvaneelle.

 Vaikuttavat post mortem -valokuvat

  Joskus 2000-luvun alussa näin Poliisi-tv:n jakson, jossa kerrottiin merenrannalta löytyneestä miehen ruumiista. Poliisi yritti selvittää vainajan henkilöllisyyttä, minkä vuoksi ohjelmassa poikkeuksellisesti näytettiin ruumiista otettu kasvokuva. Toimittaja varoitti etukäteen, että kuva saattaa järkyttää herkkiä katsojia. Vaikka olen herkkä, olen myös utelias, joten jatkoin katsomista.

En vieläkään ole unohtanut kuolleen miehen kasvoja. Ruumiin silmät oli avattu tunnistamisen helpottamiseksi. Kasvot synnyttivät minussa oudon sekoituksen erilaisia tunteita, joita yleensä en tunne samaan aikaan: sääliä, iljetystä, surua, rakkautta, torjuntaa, ahdistusta... Erityisesti minua järkyttivät ne avoimet silmät vailla katsetta.

En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä luonnossa. Ehkä siksi valokuvat kuolleista ovat tehneet minuun niin voimakkaan vaikutuksen.

 

Kuolema on kulttuurissamme siivottu pois näkyviltä, mikä ei tarkoita pelkästään, että kuolevat ihmiset, kuoleminen ja siihen liittyvä kärsimys ovat syrjään sysättyjä, vaan myös ja ennen kaikkea, että kuolleet ruumiit siirretään pois näkyviltä mahdollisimman kiireellisesti. Ihmisen eläessä ruumis, sen terveys ja viehättävyys, on kaikki kaikessa, mutta kuoleman jälkeen sitä ikään kuin "ei ole".

  Seuraavan kerran tunsin samanlaisen oudon tunteiden sekamelskan, kun törmäsin netissä englantilaisiin viktoriaanisen ajan post mortem -kuviin eli vainajista otettuihin valokuviin. Kamerat yleistyvät 1800-luvulla niin paljon, että keskiluokkaisissa piireissä oli mahdollisuus perhepotretteihin. Myös lapsikuolleisuus oli yleistä. Monissa post mortem -kuvissa vainaja onkin lapsi tai nuori. Kuvaaja kutsuttiin paikalle kuoleman jälkeen, jotta saataisiin edes yksi kuva muistoksi nuorena kuolleesta perheenjäsenestä. 

Jotkut omaiset halusivat, että vainaja näyttää kuvassa elävältä. Kuvaa varten ruumis puettiin siististi, kammattiin ja ehostettiin, se oli aseteltu esim. tuolille istumaan elävien perheenjäsenten keskelle niin, ettei heti edes pysty erottamaan, kuka kuvassa on se kuollut. Joskus vainajan silmät avattiin tai suljettujen silmäluomien päälle maalattiin auki olevat silmät. Kuolleiden valokuvausta varten oli keksitty teline, jolla ruumis saatiin pysymään halutussa asennossa.

Myös Suomessa otettiin toisinaan post mortem -valokuvia. Nuorena kaverini näytti minulle sukunsa vanhoja valokuvia, ja mukana oli kuva kuolleesta tytöstä, joka makasi silmät kiinni vuoteella. Kädet oli aseteltu rintakehälle levollisen näköisesti. Kuvassa näytti olevan vain nukkuva tyttö. Koska ruumiin silmät olivat kiinni, kuva ei ollut niin järkyttävä kuin nuo edellä mainitsemani.

Kuolleet ruumiit keskuudessamme

  Tapaan, jolla suhtaudumme kuolemaan ja kuolleisiin, sisältyy hämmentävä ristiriita: vaikka kuolleista ihmisistä ihan yleisesti puhutaan siten, että he ovat poissa keskuudestamme, niin tosiasiassahan se ainoa luonnontieteellisesti varmuudella olemassa oleva osa heistä on edelleen keskuudessamme!

Juuri se konkreettinen ruumis yhä on täällä, vaikka vainaja "ei enää ole", vaikka hän "on poissa".

Itse asiassa kuollut ihminen, joka "on poistunut keskuudestamme", on (ennen maatumista tai tuhkaamista) puhtaan luonnontieteellisesti ajateltuna enemmän keskuudessamme kuin koskaan. Sillä kuoleman jälkeen ruumiilla ei enää ole minuutta, tahtoa, toimijuutta saati oikeuksia, vaan ruumis on kokonaisvaltaisesti mitattavissa, avattavissa, sisäelin sisäelimeltä punnittavissa, ruumiista voi rajattomasti ottaa solunäytteitä petrimaljaan laboratoriossa tutkittavaksi jne.

Tästä huolimatta nekin, joiden maailmankuva rajautuu luonnontieteellisesti todistettavissa olevaan eli jotka ovat naturalisteja tai materialisteja, ymmärtävät välittömästi, että vainaja kuitenkin on olennaisella tavalla poissa keskuudestamme.

Mielestäni viimeksi mainittu puhuu sen puolesta, että kaikki ihmiset, myös naturalistit, ymmärtävät sielun eli aineettoman elämän olemassaolon ja todellisuuden. Sielu, vaikkei sitä voi laittaa petrimaljaan tutkittavaksi, tekee meistä olemassa olevia yhtä paljon kuin ruumis.

  Raamatun mukaan sielu on elävän luodun veressä oleva elämä. Sielu on veressä, joka kiertää kudoksissamme, ja niin kauan kuin sielu on ruumiissamme, ruumis pysyy elossa. Kun sielu poistuu, ruumis kuolee.

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; käännös 1933/38)

Ylösnousemuksen ruumiillisuudesta

  Vuosia sitten näin lähes viikoittain unia, joissa kuollut ruumis herää eloon. Unet alkoivat suorastaan iljettävinä painajaisina: ruumiit liikahtelivat kömpelösti ja ääntelivät mölähdellen. Aste asteelta ne kuitenkin muuttuivat sulavaliikkeisemmiksi. Lopussa vainajat olivat, paitsi normaalien elävien ihmisten oloisia, ihan erityisen kauniita ja ihania. Parissa unessa eloon heränneet vainajat puhuivatkin runollisesti, kirkkaasti helähtelevällä äänellä. 

Unet, jotka olivat alkaneet painajaismaisissa tunnelmissa, päättyivät lohdullisesti. Herätessäni minulla oli rauhallinen, vaikkakin hämmentynyt olo.

Pidin niinä aikoina unipäiväkirjaa, ja siinä pohdin moisten unien syytä ja mahdollista merkitystä. Olin pari vuotta aiemmin tullut uskoon, joten mietin, että ehkä Jumala antoi unet minulle rohkaisuksi ja uskonvahvistukseksi. Voi olla. 

Toisaalta olin samoihin aikoihin alkanut sisäistää, että ylösnousemus tulee olemaan ruumiillinen. Vaikka olin tiennyt sen – sanotaanhan apostolisessa uskontunnustuksessakin "...syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän" –, en koskaan ollut pysähtynyt ajattelemaan, että se tulee kirjaimellisesti olemaan niin.

Kuolleista herääminen, iankaikkinen elämä ja Taivaan autuus... Mielikuvani näistä tapahtumista ovat olleet sellaisia eteerisen kauniita, niin kuin ne eivät voisi olla käsin kosketeltavaa todellisuutta. Tämä lienee yleistä meille ns. länsimaisessa kulttuurissa kasvaneille kristityille. Eurooppalaisen filosofian historiassa on ollut vaikutusvaltaisia suuntauksia, joihin kuuluu hengen, sielun ja mielen erottaminen ruumiista ja materiasta niin, että mm. kaikki J-/jumalaan liittyvät asiat ovat lopullisesti aineettomia. 

  Mutta Raamatussa kuvaillaan ylösnousemusta ja ikuista elämää Taivaassa paitsi ihmeellisen kirkkaana, kauniina ja hengellisenä, myös käsin kosketeltavana ja ruumiillisena. Uskon että meillä tulee olemaan samankaltaiset ruumiit kuin ylösnousseella Jeesuksella, ja Jeesus käveli, jutteli, mursi leipää ja söi opetuslastensa kanssa. 

Tämänhetkiset ruumiimme ovat ajallisia, katoavaisia ja heikkoja. Ylösnousemusruumis tulee olemaan katoamaton ja hengellinen, mutta sitä pystyy käsin koskettamaan. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus kehotti epäilevää opetuslapsi Tuomasta koskettamaan itseään: 

"Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!" Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen". Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!"" (Joh. 20:26-28)

Tuntemattomat lähimmäisemme

   Voisiko paljon puhuttu yhteisöllisyyden lisääminen olla ratkaisu välinpitämättömyyteen ja rakkaudettomuuteen ihmisten välillä? Jos ei, niin miten ongelmaa kannattaisi lähestyä?

Pahassa maailmassa on paljon rakkautta

  Jouluelokuva Rakkautta vain (Love Actually, Englanti 2003) alkaa koskettavalla kohtauksella. Kertojaääni sanoo, että aina kun maailman tila saa hänet surumieliseksi, hän ajattelee lentokentän saapuvien aulaa, jossa perheenjäsenet ja ystävät toivottavat matkalta saapuvat läheisensä tervetulleiksi. Samalla näytetään ihmisiä Heathrow'n lentokentällä: lämpimiä halauksia, hymyjä, jälleennäkemisen iloa. Ajatus saa hänet taas muistamaan, että rakkauttahan on kaikkialla ympärillämme.

Liikuttava kohtaus. Mutta toisaalta eihän kukaan ole väittänytkään, että maailmassa ei olisi rakkautta läheisten, ystävien ja perheenjäsenten, ns. omien ihmisten välillä. 

  Kouluyhteisöä voidaan ajatella eräänlaisena pienoismallina "omien porukoiden" ja niiden ulkopuolelle jäämisen vaikutuksesta. Aina esimerkiksi ihmetellään, kuinka koulukiusaajat, jotka ovat hirveitä tyyppejä, ovat niin suosittuja. Vastaus on tietenkin, että eivät he kavereilleen ole hirveitä. Koulukiusaajat saatetaan tuntea tuttavapiirissään erityisen hyvinä tyyppeinä. Piirin ulkopuoliset sen sijaan ovat vaarassa joutua tuntemaan heidän todelliset värinsä.

Samoin kummastellaan, miksi muut yhteisössä sallivat pahojen tekojen tapahtua. Miksi ihmiset eivät puutu kaltoinkohteluun ja vääryyteen? Syy on välinpitämättömyys, joka kohdistuu tuntemattomiin. Kyllä ystäviä ja omaisia yleensä autetaan.

Jeesus opetti, että meidän tulee pitää tuntemattomiakin lähimmäisinämme (Luuk. 10:36-37). Jokainen toinen ihminen, jonka kohtaamme, on lähimmäisemme. Pahassa maailmassa on paljon rakkautta ja välittämistä, mutta tuntemattomat lähimmäiset usein jäävät sen ulkopuolelle.

  Mitä ongelmalle pitäisi tehdä? Pitäisikö tutustua kaikkiin? Jos kerran rakkaus ja välittäminen kohdistuu niihin oman ystäväpiirin ihmisiin, pitäisikö kaikki ihmiset haalia mukaan ystäväpiireihin, jotta kaikista ruvettaisiin välittämään? Lisää vain yhteisöllisyyttä, vaikka väkisin?

Rakasta tuntematonta lähimmäistäsi

  Jeesus käski vuorisaarnassaan rakastamaan jopa vihollista ja kysyi: "Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?" (Matt. 5: 46-47)

Siitä voi päätellä että käskyyn sisältyy ylipäätään kaikkien "ei-ystävien" rakastaminen. Siis kaikkien kohtaamiemme ihmisten lähimmäisenä rakastaminen sen sijaan, että rakastaisimme vain ystäviämme ja omaisiamme.

Muukalaisten eli tuntemattomien ihmisten lähimmäisenrakkaudellinen ja oikeudenmukainen kohteleminen on läpi Raamatun kulkeva opetus. Siihen käsketään jo Mooseksen laissa (3. Moos. 19:33-34). Yksi Jumalan palvelijan Jobin hyvistä teoista on, että hän auttoi tuntematonta saamaan oikeutta (Job 29:16).

Enkeleistä puhutaan nykyään valtavasti – heidän kauneudestaan ja valoa hohtavasta olemuksestaan –, ja enkeleitä on toki Raamatunkin mukaan useammanlaisia, mutta yksi ominaisuus, joka toistuu Raamatun kuvauksissa Herran enkeleistä maailmassa, on heidän muukalaisuutensa. Raamatun Heprealaiskirjeen kirjoittaja itse asiassa käyttää tätä opettaessaan muukalaisten lähimmäisenrakkaudellisen kohtelun tärkeydestä (vieraanvaraisuutta tarkoittava alkukielinen sana on kirjaimellisesti suomennettuna "muukalaisen rakastaminen"): "Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä." (Hepr. 13:2)

  Olen itse aina suhtautunut epäilevästi edellä mainitsemaani yhteisöllisyyden lisäämisen vaatimukseen. Se on muuten ihan hieno ajatus, mutta ratkaisuna tuntemattomiin ihmisiin kohdistuvan välinpitämättömyyden ongelmaan se ei mielestäni ole realistinen tavoite.

Keskuudessamme on ihmisiä, jotka ovat kokeneet niin paljon kaltoinkohtelua, etteivät he enää luota muihin ihmisiin. Pahoin pelkään, että monella tila on pysyvä. Osa heistä ei enää edes halua tutustua muihin. Jotkut jopa suhtautuvat vihamielisesti kaikkiin ihmisiin. Kuulostaa äärimmäiseltä ilmiöltä, mutta anonyymeissä nettikeskusteluissa siihen törmää melko usein. He itse kuvailevat tilaansa noin.

Yhteisöllisemmällä kulttuurilla voisi korkeintaan yrittää ennaltaehkäistä moista ilmiötä, mutta en näe sitäkään kauhean realistisena. Ehkä johtuen siitä, että olen itse entinen koulukiusattu, näen sieluni silmin, kuinka jotkut yksilöt kuitenkin aina jätettäisiin niiden yhteisöllisten tapahtumien ulkopuolelle. Tai vaikka he osallistuisivat, he olisivat silti hienovaraisella tavalla ulkopuolisia.

Ajattelen muutenkin, että pitää ottaa Raamatun opetus sellaisena kuin se on. Jumala ei käske meitä ensin tekemään tuntemattomista ihmisistä ystäväpiiriemme jäseniä, ja sitten rakastamaan heitä ystävinä, vaan Hän käskee kohtelemaan muukalaisia ikään kuin he olisivat ystäviämme, omia ihmisiämme. Ehkä heistä tulee ajan mittaan ystäväpiiriemme jäseniä, kuka tietää, mutta se ei ole se pointti. Jeesus käskee rakastamaan kaikkia kohtaamiamme ihmisiä, niin tuttuja kuin tuntemattomia, lähimmäisenrakkaudella. 

Tämän ajatuksen takia tuo Heprealaiskirjeen enkeliesimerkkikin on niin tehokas: enkelit, Jumalan sanansaattajat, ovat pysyvästi muukalaisia tässä maailmassa. Jokainen ymmärtää, että ei enkeleistä tule ajan mittaankaan kenenkään ystäväpiirin tai harrastusporukan jäseniä. 

Lähimmäisen rakastaminen velvollisuutena

  Jumala tietää, totta kai, ettemme me ihmiset tule kykenemään täydelliseen lähimmäisenrakkauteen. Se ei silti tarkoita, että käsky ei velvoittaisi meitä. Tulee yrittää, vaikka virheitä ja lankeemuksia ja turhauttavia väärinkäsityksiä taatusti tulee.

Esitin edellä, että välinpitämättömyytemme ja rakkaudettomuutemme kohdistuu erityisesti sellaisiin lähimmäisiin, jotka ovat meille tuntemattomia. Ja toiseksi, että yhteisöllisyyden lisääminen, eli se, että tekisimme tuntemattomista tuttujamme, joista sitten voisimme välittää, ei ehkä ole realistinen ratkaisu ongelmaan.

Miten sitten ajattelen, että ongelmaa kannattaisi ratkoa?

Mielestäni lähtökohtana on omaksua ajatus, että lähimmäisenrakkaus, tai rakkaus ylipäätään, ei ole (ensisijaisesti) tunne, vaan toimintaa. Se että niin luontevasti välitämme perheenjäsenistämme ja ystävistämme johtuu tunteista, joita synnyttävät tuttuus, kiintymys ja yhteiset muistot. Tutkimusten mukaan aivoissamme alkaa erittyä välittämiseen ja huolenpitoon ohjaavaa "rakkaushormoni" oksitosiinia, kun kohtaamme tutut, siis jo muistoissamme olevat, kasvot.

Jos pidämme myönteistä tunnetta välttämättömänä osana rakkautta, ei mikään ihme, jos emme ole kovin motivoituneita auttamaan jotakuta satunnaista tuntematonta ihmistä. Varsinkaan, jos hänen ulkoinen olemuksensa ei meitä millään tavoin vedä puoleensa, toisin sanoen, jos mikään hänessä ei synnytä meissä myönteisiä tunteita.

  Kristinuskon ja Raamatun mukaan lähimmäisenrakkaus on ensisijaisesti toimintaa, johon meillä on velvollisuus, tuntui miltä tuntui. Nähdäkseni jo pelkästään tämän hyväksyminen rakkauden lähtökohtaiseksi määritelmäksi voi avartaa näkökulmaamme siten, että näemme kaikki kohtaamamme ihmiset potentiaalisina auttamisen ja välittämisen kohteina. 

Lähimmäisenrakkautta on mielestäni jo ihan peruskohteliaisuus. Tuntemattoman kaltoinkohteluun puuttuminen vaatii jo rohkeutta, mutta senkin teemme todennäköisemmin, jos pidämme sitä velvollisuutenamme.

Mielenkiintoinen havainto, jonka minä ja monet muut ovat tehneet, on että välittämisen ja huolenpidon tunteet usein seuraavat lähimmäisenrakkaudellista toimintaa. Eli vaikkei välittämisen tunteita aluksi olisi ohjaamassa toimintaa, niin toiminta voi niitä synnyttää.

"Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11)

Miksi Jumala ei muuta menneisyyttä?

  Miksi Jumala loi todellisuuden sellaiseksi, että kukaan ei voi milloinkaan kajota menneisyyteen? 

Portti menneisyyteen on suljettu

   Ajan nuoli kulkee vain eteenpäin. Tulevaisuus on avoin, mutta menneisyys on lukkoon lyöty lopullisesti ja ikuisesti. 

Tätä mieltä ovat jopa aikamatkustamisen teoreettisia mahdollisuuksia tutkivat fyysikot. Vaikka on keksitty mitä huikeampia teorioita aika-avaruuden taittamisesta, yhdestä asiasta vallitsee lähes täydellinen yksimielisyys: tulevaisuuteen olisi teoriassa mahdollista matkustaa (siis normaalia etenemistä nopeammin), mutta menneisyyteen ei. 

Kuulemma siinäkin tapauksessa, että aikakone onnistuisi viskaamaan meidät menneisyyteen, emme voisi muuttaa sitä millään merkityksellisellä tavalla.

Menneisyyden muuttaminen on paradoksi ihan maalaisjärjellä pääteltynä. Joku tutkija käytti esimerkkinä koronapandemian estämistä: jos hyppäisin aikakoneeseen ja matkustaisin menneisyyteen eristääkseni ensimmäisen koronatartunnan saaneen ihmisen (patient zero), onnistuisinko sillä estämään pandemian? En, koska siinä tapauksessa tulevaisuuden-minäni ei olisi alun perinkään matkustanut menneisyyteen eristämään ensimmäistä tartunnan saanutta.

Fyysikot ajattelevat käytännöllisesti, että koska paradoksi on mahdottomuus, siitä voi päätellä, että menneisyyden muuttamisyritykset eivät yksinkertaisesti onnistuisi. Jokin saattaisi korkeintaan mennä hetken ajan eri tavoin kuin ensimmäisellä kerralla, mutta tapahtumat muutosyrityksen ympärillä tulisivat säädetyiksi uudelleen siten, että yritys mitätöityisi välittömästi. Näin siis, mikäli menneisyyteen ylipäätään voisi palata, mikä jo lähtökohtaisesti on mahdottomuus...

  Se että menneisyys on kerralla lukkoon lyöty lopullisesti tarkoittaa, että kaikki valintamme ovat peruuttamattomia, ja että niiden seuraukset realisoituvat elämässämme ajan mittaan. 

Yleensä lause "menneisyyttä ei voi muuttaa" sanotaan kielteisessä merkityksessä. Tekemillemme väärille ja epäviisaille valinnoille emme enää voi mitään ja niiden seurausten kanssa on elettävä. 

Toisaalta minusta menneisyyden muuttamattomuus on kaiken kaikkiaan hyvä asia. Maailmassa, jossa kaikki tuntuu olevan jatkuvassa muutoksessa, pysyvät asiat luovat turvallisuuden tunnetta. Ne mahdollistavat sen, että elämässä on luotettavia kiintopisteitä. Menneisyys on pysyvä ulottuvuus elämässämme. Vaikka unohtaisimme menneisyytemme, se silti on mitä on ja on tehnyt meistä tietynlaisia.

  Nykyään on muotia leikitellä erilaisilla arkijärjen vastaisilla aikakäsityksillä, kuten kvantti-ilmiöillä, rinnakkaisilla aikalinjoilla ja syklisellä aikakäsityksellä. Mielestäni menneisyyteen palaamisen ja sen muuttamisen mahdottomuus todistaa, että aika on lineaarista. Se on sitä kaikin tavoin, joilla on yhtään mitään merkitystä. Menneisyys tavallaan on tie, jonka jätämme taaksemme.

Miksi Jumala ei muuta menneisyyttä?

  Menneisyyteen palaamisen mahdottomuus saattaa vaikuttaa pelkältä tylsältä tosiasialta, jolle on turhaa miettiä sen kummempaa syytä. Ajan nuoli nyt vain menee pelkästään eteenpäin, ja sen takia todellisuus on tietynlainen.

Itse olen kuitenkin pitänyt menneisyyden muuttamattomuutta mielenkiintoisena asiana siitä lähtien, kun tajusin, että Jumalakaan, joka kaikkivaltiaana voisi muuttaa menneisyyttä, ei sitä tee.

Esimerkkinä synti. Niin paljon kuin Jumala vihaakin syntiä, Hän ei anna meille mahdollisuutta käydä menneisyydessä "nollaamassa" ja korjaamassa syntejämme. Ei ole jonkinlaista taivaallista takaisinkelausnappia, jota painamalla Jumala palauttaisi meidät takaisin ajassa hetkeen ennen synnin tekemistä, ja sitten, tämän uuden mahdollisuuden saatuamme, voisimme toimia oikein. 

Jotkut sanovat, että Jumala ei pysty muuttamaan menneisyyttä. Itse taas olen ajatellut, että Hän ei tahdo tehdä niin, vaikka pystyisi.

Miksi Jumala on luonut todellisuuden sellaiseksi, että kukaan ei voi milloinkaan kajota menneisyyteen?

En tiedä, mutta sen seurauksena ymmärrän elämän ja jokaisen hetken ainutkertaisuuden ja arvon. Tekojeni peruuttamattomuuden takia opin harkitsevammaksi ja varovaisemmaksi, koska "niin makaa kuin petaa". 

Sitä paitsi jos voisimmekin palata ajassa taaksepäin ja tehdä valintoja toisin, sehän ei tarkoittaisi, että sitä ensimmäistä kertaa ei olisi tapahtunut, vaan parhaimmillaankin se tarkoittaisi vain, että teemme valinnan kaksi kertaa, toisella kertaa oikein! Vaikka emme itse korjaavan teon jälkeen enää muistaisi sitä ensimmäistä kertaa, Jumala silti muistaisi sen.

Jos meillä olisi mahdollisuus käydä "nollaamassa" ja korjaamassa menneisyyden vääriä tekojamme, käsityksemme itsestämme rakentuisi valheelliseksi. Toisin sanoen ajattelisimme että se ensimmäinen teko ei ollut mitään, se on tehty tekemättömäksi, ja että vasta toinen, korjaava teko, kertoo millaisia olemme.

  Menneisyyteen palaaminen ja tekojemme korjailu ei siis olisi millään tavalla tyydyttävä ratkaisu synnin ongelmaan. Sen sijaan Jumalalla on toisenlainen ratkaisu: Hän itse syntyi ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa, ikuisen henkensä voimalla sovitti syntimme ristillä ja nousi kuolleista.

Jumalan ratkaisu on täydellinen: me ymmärrämme totuuden itsestämme syntisinä, meidän on mahdollista oppia virheistämme ja tulla nöyremmiksi ja viisaammiksi, saamme syntimme anteeksi ja pääsemme Jumalan yhteyteen, ja Hän saa kiitoksen kaikesta.

"Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen." (Room. 5:2)

Pohdintoja juutalaisvastaisuudesta kristikunnan historiassa

  Teologian historiaa tutkiessa saattaa alkaa tuntua siltä kuin juutalaisvastaisuus olisi kristinuskon varjo, joka jollain välttämättömyydellä on seurannut uskoamme.

  Pitäisikö juutalaisvihamielisiä tekstejä vanhoilla päivillään kirjoittanut Martti Luther canceloida? Jos ei, niin miten häneen ja muihin vastaavia näkemyksiä esittäneisiin kristinuskon historian merkkihenkilöihin kannattaisi suhtautua?

Konstantinus Suuren (ei niin) hohdokas tarina

  Konstantinus Suuri (n. 272 - 337 jKr.) oli ensimmäinen kristityksi kääntynyt Rooman keisari. Hänen tarinansa on ollut yksi lempikertomuksistani kristikunnan historiassa. 

Konstantinuksesta tuli keisari vuonna 306 jKr., ja hän sääti kristinuskon Rooman valtakunnan pääuskonnoksi vuonna 313 jKr., minkä seurauksena kristinusko lähti leviämään nopeasti ympäri valtavaa imperiumia. Konstantinus on siten merkittävä henkilö kristikunnan historiassa.

Nuorena hän oli seurannut läheltä sotaisan valtakunnan tapahtumia, koska hänen isänsä palveli Rooman armeijan sotapäällikkönä. Historioitsijat ovat arvelleet, että nuori Konstantinus oli nähnyt kuinka pakanallisessa Rooman valtakunnassa vainottiin ja surmattiin kristittyjä heidän uskonsa tähden. Ehkä hän oli vaikuttunut siitä, miten uskollisia nuo kristityt olivat Jeesukselle?

  Ennen kristinuskoa Rooman valtakunta oli ollut karmea paikka mm. naisille, lapsille, sairaille ja köyhille. Lakina oli 12 taulun laki, jonka karmeudesta esimerkkinä vaatimus, että vammaisina syntyneet lapset tuli surmata kivittämällä! Lasten tappamista ei siis vain katsottu läpi sormien, vaan laki käski siihen.

Kristinuskon myötä meno alkoi muuttua. Se oli kaikille avoin, toisin kuin pakanauskonnon kultit, joihin olivat päässeet vain rikkaat roomalaiset. Kristityiksi olivat tervetulleita kaikki ihmiset riippumatta varallisuudesta, sosiaalisesta asemasta, terveydentilasta tms. Kristinusko houkutteli runsain määrin seuraajia ja alkoi levitä melko nopeasti. 

  Konstantinuksen kristityksi kääntymisen alkuna pidetään taivaallista näkyä, joka hänen väitetään saaneen v. 312. Kun keisari oli lähdössä Mulviuksen sillan taisteluun, hän näki taivaalla valoa hohtavan Jeesuksen ristin ja sen alapuolella sanat "In hoc signo vinces" eli "Tässä merkissä olet voittava". Ja niin kävi, että näystä vaikuttunut Konstantinus joukkoineen voitti taistelun.

Tämä kaikki kuulostaa ihanalta – sellaiselta tarinalta, jota kelpaa kertoa osoituksena kristinuskon voimasta ja hyvyydestä. Taivaallinen näky tuo tarinaan erityistä hohtoa.

  Kuitenkin vaikuttavan tapahtumasarjan kanssa samaan aikaan alkoi kristinuskon nimissä tapahtuva juutalaisten vainoaminen. Siitä, miten paljon vainot Konstantinuksen aikana voimistuivat, vaikuttaa olevan erilaisia käsityksiä historioitsijoiden keskuudessa. Jotkut sanovat, että juutalaisten olot kurjistuivat merkittävästi, jotkut taas, että niin ei tapahtunut vielä Konstantinuksen kaudella, vaan vasta sata vuotta myöhemmin.

Joka tapauksessa on kiistatonta, että Konstantinus vihasi juutalaisia. Eräässä piispoille osoittamassaan kirjeessä hän nimitti juutalaisia mm. "inhottavaksi ja hulluksi joukoksi, jonka kanssa kristityillä ei saa olla mitään tekemistä" sekä "sieluiltaan sokeutuneiksi Herramme murhaajiksi".

Konstantinukselta tiettävästi on lähtöisin juutalaisten verisen vainoamisen oikeutuksena se nimitys, että nämä ovat "Kristuksen murhaajia". 

Kirkkohistorian merkkihenkilöitä + juutalaisvastaisuuden varjo

   Historiaa tarkastellessa saattaa alkaa tuntua siltä kuin juutalaisvastaisuus olisi kristinuskon varjo, joka jollain välttämättömyydellä seuraisi uskoamme, tai jopa kumpuaisi siitä.

Juutalaisvihamielisiä tekstejä kirjoittivat mm. varhaiset kirkkoisät Tertullianus, Augustinus, Khrysostomos ja Hieronymus. Monet heistä pitivät juutalaisia "paholaisen liittolaisina". Augustinus on kirkkoisistä merkittävin ja suomalaille tuttu peruskoulun uskonnon tunneilta. Hän syntyi pian Konstantinus Suuren valtakauden jälkeen ja omaksui ajatuksen juutalaisista "Kristuksen murhaajina".

Myöhemmin 1500-luvulla uskonpuhdistuksen käynnistänyt Martti Luther (1483-1546) kirjoitti vanhemmalla iällä juutalaisvastaisia kirjoja, mm. Sapatinviettäjiä vastaan ja Juutalaisista ja heidän valheistaan. Lutherin näkemyksiä on edelleen myöhemmin käytetty juutalaisten vainoamisen oikeuttamiseen. Lutherista lisää tuonnempana.

Myös ranskalaissyntyisellä uskonpuhdistajalla Jean Calvinilla, kalvinismin isällä, oli kuulemma juutalaisvastaisia näkemyksiä, tosin ei yhtä räikeitä kuin Lutherilla. 

John Wesley, brittiläinen teologi ja metodismin perustaja 1700-luvulta, käytti juutalaisista niin hirveitä nimityksiä, etten viitsi niitä toistaa.

Hitler ei ollut kristinuskon merkkihenkilö (eikä kristinuskon henkilö ollenkaan), mutta hänet täytyy mainita tässä yhteydessä, koska hän hyödynsi Lutherin juutalaisvastaisia teologisia näkemyksiä oikeuttaakseen juutalaisten vainoamisen, joka lopulta johti keskitysleireihin ja holokaustiin.

  Natsi-Saksa ja holokausti vaikuttavat suurelta käänteeltä: viimeistään sen jälkeen kristikunnassa, ja koko sivistyneessä maailmassa, on omaksuttu ehdottoman torjuva kanta juutalaisvastaisuuteen ja -vihaan. Koska olen syntynyt 1970-luvun lopulla, olen aina elänyt sellaisessa maailmassa, jossa antisemitismi eli juutalaisvastaisuus on tunnistettu ja nimetty ilmiö sekä itsestään selvästi yksi pahuuden muodoista ja synneistä.

Minulle (ja uskaltaisin väittää että suurimmalle osalle kristityistä ikätovereistani) ensimmäisenä mieleen tuleva asia kristinuskon ja juutalaisuuden välillä on se, että Jeesus on juutalainen, samoin kuin Hänen opetuslapsensa ja apostolinsa, jotka kirjoittivat Uuden Testamentin. Eikä se väite, että juutalaiset Hänet tappoivat.

Raamatussa, siis myöskään Uudessa Testamentissa, ei ole mitään, mikä oikeuttaisi juutalaisvastaisuuden tai johtaisi siihen, paitsi jos lukijalla muista syistä on halu ja motiivi tulkita sitä niin.

Raamatun mukaan Jeesuksen ristiinnaulitsivat roomalaiset sotilaat, keisari Tiberiuksen alaisuudessa toimineen roomalaisen maaherra Pontius Pilatuksen päätöksellä. Se tapahtui juutalaisten uskonnollisten johtajien vaatimuksesta jumalanpilkan nojalla (koska Jeesus oli ilmaissut olevansa Jumala, mikä pitää paikkansa) sekä meidän kaikkien syntien tähden. Perimmäisesti Jeesus kuoli ja nousi kuolleista Jumalan pelastustahdosta.

Kristikunnan kulttuuri: Grimmin kauheimmat sadut

  Rakastin lapsena Grimmin satuja. Saksalaiset veljekset Wilhelm ja Jacob Grimm keräsivät kansan keskuudessa kertomuksia ja kokosivat niitä saduiksi 1800-luvun alkupuolella.

Saduissa (ainakin niissä lapsuudestani tutuissa) keskeinen teema on hyvän taistelu pahuutta vastaan. Hyväsydämisillä hahmoilla on kristillisiä hyveitä kuten lempeys, viisaus, ahkeruus, nöyryys, armeliaisuus. Pahat hahmot ovat kovasydämisiä, viisautta väheksyviä, laiskoja, ahneita ja ylpeitä. 

Monissa saduissa kaiken yläpuolella on Jumala, Korkein, joka varjelee ja palkitsee kovia kokeneita mutta hyväsydämisinä säilyneitä palvelustyttöjä, renkejä, prinsessoja, räätäleitä, hanhipaimenia jne.

Joitain vuosia sitten löysin netistä todellisen aarreaitan, nimittäin sivuston, jolle oli kerätty ja numeroitu kaikki Grimmin sadut. Rupesin innoissani käymään listaa läpi ja etsimään tuttuja satuja. Järkytyksekseni löysin joitain kertomuksia, jotka olivat suorasanaisesti ja avoimesti juutalaisvihamielisiä. En halua mainita sepustusten nimiä tässä. Niitä ei ymmärrettävästi ollut Grimmin kauneimmat sadut -kirjassa, jota minulle ja sisaruksilleni luettiin lapsena...

"Juutalainen" oli noissa saduissa hahmo, joka edusti paheita ja oli siten ansainnut kuritusta. Hahmoa käytettiin opettavaisissa saduissa varoittavana esimerkkinä. Hahmon kautta juutalaiset esitettiin yhtenäisenä ryhmänä, jonka yksi jäsen edustaa samalla muita. 

Ei ihme, että Grimmin veljekset kuulivat tuollaisia tarinoita kansan suusta, olihan juutalaisista kerrottu heidän aikanaan jo satoja vuosia samanlaisia hysteriaa lietsovia taikauskoisia pelottelutarinoita kuin noidiksi huhutuista ihmisistä. Niiden mukaan juutalaiset mm. varastivat kristittyjen lapsia ja käyttivät heidän vertaan pääsiäisleipiensä valmistamiseen.

Tämän tyyppisten syytösten perusteella juutalaisia tapettiin mm. roviolla polttamalla.

  Kammottavana kaikuna menneiltä vuosisadoilta ovat nykyään netissä tiettyjen aatteiden seuraajien levittelemät juutalaisvastaiset salaliittoteoriat. Niissä on samoja aineksia kuin vuosisatojen takaisissa pelottelutarinoissa. Ne maalaavat juutalaiset yhtenäisenä pahansuopana porukkana, joka kokoontuu punomaan juoniaan sekä kykenee jollain maagisella voimalla toteuttamaan suunnitelmiaan muun ihmiskunnan tuhoksi.

Vaikka salaliittoteoriat ovat järjettömiä, niiden levittäminen on vahingollista. Äly ja järkikään eivät välttämättä riitä suojaamaan kaikkia ihmisiä mitä hämmästyttävimpiin väitteisiin uskomiselta, koska ne vetoavat tunteisiin kuten pelkoon ja ruokkivat epäluuloja. 

Händelin Messias ja antijudaismi-väitteet

  Hieman kirjoitukseni näkökulmasta poiketen... Etsiessäni tietoa juutalaisvastaisuudesta kristikunnan kulttuurin historiassa törmäsin mielenkiintoiseen keskusteluun, joka mielestäni auttaa hahmottamaan, milloin kyse on juutalaisvastaisuudesta ja milloin ei ole.

Googlasin sanat "Händel antisemitism", ja päädyin lukemaan hämmentäviä lehtiartikkeleita 2000-luvulta.

Georg Friedrich Händel (1685-1759) oli saksalaissyntyinen, mutta Englannissa uransa tehnyt barokkikauden säveltäjä, jonka pääteos on Messias-oratorio, yksi lempimusiikkiteoksistani. Sen libretto eli sanoitus on otettu suoraan Raamatusta.

Artikkeleiden mukaan kanadalainen musiikkitietelijä Michael Marissen oli Händel-festivaaleilla hyökännyt Messias-teosta vastaan esittäen sen olevan juutalaisvastainen. Hän piti ongelmallisena, että teokseen on valittu Raamatusta kohtia, joissa kerrotaan juutalaista kansaa kohdanneista onnettomuuksista, ja että teoksen toinen osa huipentuu voitonriemuisin trumpetein säestettyyn Jeesuksen Herruutta ylistävään Hallelujah -kuoro-osuuteen.

Onneksi Marissenin näkemys oli välittömästi saanut voimakasta kritiikkiä. Yksi kritisoijista oli musiikkitieteilijä Wendy Heller, joka itse on juutalainen. Heller huomautti mm. että yhtä voitonriemuiset trumpetit ja kuoro löytyvät Händelin kappaleesta Zadok the Priest, joka kertoo Salomon voitelemisesta Israelin kuninkaaksi. 

Sitä paitsi ilmeisesti Marissenkaan ei syyttänyt teosta juutalaisvastaiseksi, kuten jotkut artikkelit esittivät, vaan juutalaisuus-uskonnon vastaiseksi (anti-judaism). Minun nähdäkseni ero on ratkaiseva. Vaikken itse ole koskaan nähnyt Messias-oratoriota juutalaisuus-uskonnon vastaisena, pystyn joten kuten ymmärtämään, että jollakulla voi olla moinen näkemys.

Kaikki uskonnothan, eivät vain kristinusko ja juutalaisuus, ovat toisiaan "vastaan" sikäli, että niissä uskotaan / ollaan uskomatta eri asioihin. 

Ne kaikki eivät yhtä aikaa voi olla totta. Jeesus ei yhtä aikaa voi olla ja olla olematta Messias, Jumalalla ei yhtä aikaa voi olla ja olla olematta Poikaa. Ei voi yhtä aikaa olla totta, että jumalia on monta ja että ei ole kuin yksi Jumala, tai että jumala on persoonaton ja että hän on persoonallinen jne.

  Tehtyäni saman googlehaun J. S. Bachista, toisesta barokkiajan kristillisen musiikin säveltäjästä ja lempisäveltäjästäni, törmäsin samaan keskusteluun. Ihmiset ovat pohtineet, missä määrin Bachin musiikki on juutalais-/juutalaisuusvastaista.

Niin ikävä ajatus kuin se onkin, Bach ja Händel ovat saattaneet olla omana aikanaan salonkikelpoisia juutalaisvihaajia. En tiedä, pitääkö tämä paikkansa. Kuitenkaan en ole kuullut heiltä yhtäkään kappaletta, joka olisi juutalaisvastainen. 

Muutenkaan taiteen osalta en pidä tekijän intentioiden pohtimista mielekkäänä lähestymistapana. Olennaista on se taideteos sekä erilaiset tulkinnat, joita se synnyttää vastaanottajissa, esim. musiikin kuuntelijoissa. Näin sen sijaan että spekuloitaisiin, millaisia ajatuksia ja tunteita taiteilijalla aikoinaan oli teosta tehdessään, millainen moraali hänellä oli, millaisia sosiaalisia vaikuttimia jne. 

  Rakastan Messias-oratorion Hallelujah-kappaleen voitonriemuisuutta. Se minkä Messias voittaa, lyö lopullisesti, on synti.

Lutherin suistuminen juutalaisvastaisuuteen

  Olin ajatellut antaa tälle blogitekstilleni repäisevämmän otsikon, tyyliin "Pitäisikö Luther canceloida?", mutta tajusin, että tämä julkaisupäivä, 31.10, sattuu olemaan uskonpuhdistuksen vuosipäivä, joten kunnioituksesta Lutheria ja hänen suurinta saavutustaan, uskonpuhdistuksen käynnistämistä, kohtaan päädyin neutraalimpaan otsikkoon.

  Kuulin kiinnostavan tulkinnan Lutherin juutalaisvastaisuudesta. Onneksi rohkaistuin ottamaan selvää tästä surullisesta aiheesta, koska kyseinen tulkinta sisältää edes pienen valonpilkahduksen ja horjuttaa käsitystä, että kristinuskon historia olisi suunnilleen ensimmäiset kaksi tuhatta vuotta ollut yhtä juutalaisvastaista teologiaa.

Luther oli nimittäin jossain vaiheessa, käynnistämänsä uskonpuhdistuksen alkuaikoina, suhtautunut kunnioittavasti ja rakastavasti juutalaisiin. Ensinnäkin, Lutherin kanta edellä mainitsemiini juutalaisiin kohdistuviin syytöksiin ja pelottelutarinoihin oli, että ne olivat satua. Hänen aikanaan vihamielisyys ja epäluuloisuus juutalaisia kohtaan oli hyvin yleistä, joten tuollaisen kannan esittäminen oli rohkeaa.

Toiseksi, kirjoituksessaan nimeltä "Siitä, että Jeesus Kristus oli syntyjään juutalainen" (v. 1523), Luther kirjoitti: "Toivon vilpittömästi, että kristityt menettelisivät juutalaisten kanssa mitä ystävällisimmällä tavalla. Jos apostolit, jotka hekin olivat kaikki juutalaisia, olisivat kohdelleet meitä pakanoita niin kuin me kohtelemme juutalaisia, ei pakanakansojen keskuudessa olisi ikinä ollut ainuttakaan kristittyä. Koska he kohtelivat niin veljellisesti meitä, on meidänkin velvollisuutemme toimia veljellisesti juutalaisia kohtaan. Ja riippumatta siitä, kuinka paljon kerskaamme, emme silti ole muuta kuin pakanoita, kun taas juutalaiset ovat Kristuksen sukua."

Mitä tapahtui? Kuinka teologi, joka kirjoitti näin kauniisti, päätyi myöhemmin kirjoittamaan surullisenkuuluisan kirjan nimeltä Juutalaisista ja heidän valheistaan?

Luther oli kuulemma ymmärtänyt hyvin, miksi juutalaiset eivät olleet olleet kääntyneet Jeesukseen uskoviksi, kun kristinuskoa oli edustanut roomalaiskatolinen kirkko, joka tuolloin oli ajautunut monin tavoin rappeutuneeseen tilaan. Luther kuulemma oli innokkaana elätellyt toivoa, että hänen alkuun panemansa uskonpuhdistuksen myötä juutalaiset sankoin joukoin kääntyisivät ja alkaisivat uskoa Jeesukseen Vanhan Testamentin profetoituna Messiaana.

Kun niin ei tapahtunutkaan, Luther oli pettynyt. Pettymys johti suuttumukseen ja suuttumus juutalaisvihamielisyyttä uhkuvaan teologiseen ajanjaksoon hänen elämässään. 

Suurin piirtein noin.

Kuitenkaan Lutherin juutalaisvihamielisiä tekstejä ei voi kuitata vain suuttumuksella, koska suuttumus on ohimenevä tunnetila. Jokin asia saattaa suututtaa pitkänkin aikaa, yhä uudelleen aina, kun sitä ajattelee, mutta tunnetilaa seuraa aina leppyminen. Lutherilla siitä käynnistyi uudenlaisen teologian ajanjakso. Siinä juutalaiset esitettiin ensisijaisesti ja keskeisesti varoittavana esimerkkinä Kristuksen torjumisesta, "viekkaina käärmeinä", "salamurhaajina" ja "paholaisen lapsina".

  Se valonpilkahdus, jonka Lutherin teologiseen henkilöhistoriaan tutustuminen kuitenkin tarjoaa, on tieto, että noina kristinuskon historian vuosisatoina oli mahdollista teologisesti asemoitua myönteisesti juutalaisiin, kuten Luther alun perin. Kuulostaa pikkujutulta, mutta minusta tämä on hyvä tietää, koska se hellittää kytköstä kristinuskon teologisen historian ja juutalaisvastaisuuden välillä. 

Uskoisin että teologian historia on tämänkin asian suhteen paljon monipuolisempi ja ristiriitaisempi kuin miltä se minulle näyttäytyy nyt, kun tarkastelen sitä nimenomaan antisemitismin näkökulmasta.

 Edellä lainaamani lauseet Lutherin vuoden 1523 kirjoituksesta muistuttavat omia ajatuksiani juutalaisista. Siis kristinuskon yhteydessä – ovathan juutalaiset muutakin kuin vain Raamatun kirjoittajia, kansaa jonka kautta profetiat ovat toteutuneet, Jeesuksen torjujia tai vastaanottajia jne.

On toisen persoonan ja ihmisyyden ohittamista, jos näkee hänet vain tietyn "roolin" tai aseman kautta, vaikka tuo "rooli" olisi myönteinenkin.

Historiasta oppiminen

  Haluaisin että kristinuskoon liittyvät historialliset tarinat olisivat kauniimpia. Että Luther olisi pitäytynyt kunnioittavassa suhtautumisessaan juutalaisiin ja että Konstantinus Suuri olisi keskittynyt vain pakanallisen Rooman julmien käytäntöjen murskaamiseen eikä olisi lietsonut vihaa juutalaisia vastaan. 

En usko cancelointiin, vaan historiasta oppimiseen. Nuo historialliset esimerkit kertovat ihmisten syntisyydestä ja ristiriitaisuudesta sekä saavat pohtimaan, onko nyt minun aikanani joitain ennakkoluuloja tai normaaleina pidettyjä syntisiä asenteita, joihin itsekin jollain tavalla osallistun, mutta joita en vain huomaa.

  Miten Lutheriin kannattaisi suhtautua? Raamatun mukaan kaikkea opetusta tulee tutkia ja koetella Jumalan Sanan valossa sekä pitää se mikä on hyvää ja hylätä se mikä on pahaa. Lutherin opeissa hyvää on mm. uskonpuhdistuksen ytimessä oleva evankeliumi, joka onkin Raamatun ydinsanoma: pelastus iankaikkiseen elämään on Jumalan armosta, Jeesuksen ristinsovituksen tähden, ja se vastaanotetaan uskossa Häneen.

Paljolti Lutherin ansiosta Raamattua alettiin vihdoin kääntää latinasta kansan kielelle, mikä oli mullistava uudistus joka edisti evankeliumin etenemistä maailmassa.

Sanoin edellä, Händelistä ja Bachista puhuessani, että kristinusko ja juutalaisuus ovat tavallaan toisilleen "vastakkaisia" sikäli, että toisessa uskotaan Jeesuksen olevan Messias ja toisessa ei. Tarkalleen ottaen asia ei ole ihan noin mustavalkoinen, sillä on ihan huomattava määrä juutalaisia, jotka uskovat Jeesukseen Messiaana!

  Kristikunnassa useiden satojen vuosien ajan myllännyt väkivaltainen juutalaisviha on aiheuttanut paitsi paljon pahaa ja kärsimystä juutalaisille, samalla häpeää kristityille. Ilosanomaa Jeesuksesta tämäkään häpeä ei silti tahraa.

"Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: »Uskosta vanhurskas saa elää.»" (Room. 1:16-17)