Pohdintoja sielunvihollisesta

  Millainen on Saatana, Jumalan vastustaja ja ihmisen sielun vihollinen? Mihin hän pyrkii? Onko Saatanaa syytä pelätä? Mikä on paras ase sielunvihollisen juonia vastaan?

Jumalan vastustaja

  Satanistit sanovat pitävänsä Saatanaa symbolina sille, että ihminen uskoo itseensä Jumalan sijaan. Eli siinä missä kristinusko edustaa uskoa Jumalaan, satanismi edustaa ihmisen uskoa itseensä. Mutta onko Saatana sellainen persoona, joka sopii symboloimaan ihmisen uskoa omaan itseensä?

Raamatun perusteella vaikuttaa, että Saatana vähät välittää siitä, mihin joku uskoo, kunhan hän vain ei usko Jeesukseen. Joten uskoipa ihminen Jumalan sijaan itseensä, toisiin ihmisiin tai ihmisyyteen, johonkin ideologiaan tai maailman uskontoon, rahan mahtiin, luontoon tai vaikka ei yhtään mihinkään, Saatana on tyytyväinen. Saatana katsoo voitokseen sen, jos ihminen ei usko Jeesukseen Herranaan ja Pelastajanaan ja siten tulisi Jumalan lapseksi ja pelastuisi. 

Päättelen näin jo siitä, että hepreankielinen Saatana-nimi, jota Raamatussa paholaisesta käytetään, tarkoittaa suomeksi vastustajaa. Saatana on Jumalan vastustaja; se on hänen elämäntehtävänsä. Saatana ei mielestäni siis ole sopiva symboli millekään uskolle tai ylipäätään millekään positiiviselle pyrkimykselle, koska yli kaiken muun hän edustaa epäuskoa Jumalaan. 

Se että joku uskoo itseensä Jumalan sijaan on vain yksi vaihtoehto, joka kyllä kelpaa Saatanalle siinä missä moni muukin. Ja koska Jumalan tahto on, että ihmiset uskoisivat Jeesukseen syntiensä sovittajana ja elämänsä Herrana ja siten pääsisivät Hänen luokseen, Saatana pyrkii yli kaiken muun estämään sitä toteutumasta. 

  Kuulin kerran luonnehdinnan, että Saatana ei pysty luomaan mitään, hän pystyy vain tuhoamaan, ja sen takia, kateellisesta vihasta, hän on omistanut kaiken aikansa Jumalan luomistyön tuhoamiselle. Kaikki nimitykset ja luonnehdinnat, joita Raamatussa käytetään Saatanasta, ilmaisevatkin juuri tuhoamista, hajottamista ja alas repimistä: valheen isä, murhaaja, varas, kiusaaja jne.

Jobin kirjan alussa kerrotaan Jumalan ja Saatanan välisestä keskustelusta. Jumala kysyy Saatanalta, mistä tämä tulee ja saa vastauksen: "Maata kiertämästä ja siellä kuljeksimasta" (Job 1:7; käännös 1933/38). Saatana siis vain kuljeksii ympäriinsä maailmassa eksyttämässä ihmisiä, etteivät he löytäisi Jumalan tielle tai etteivät pysyisi sillä. Hänellä ei ole mitään muuta päämäärää kuin Jumalan päämäärän vastustaminen.

Saatana pyrkii siihen, että ihminen tuhoutuisi hänen kanssaan, sen takia hän on paitsi Jumalan, myös ihmisen vihollinen, sielunvihollinen.

"Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä." (Joh. 8:44)

Valaa epäuskoa Jumalan sanaan

  Saatanasta puhutaan joskus siihen tyyliin, että hän olisi vain ärsyttävä kiusankappale, ei vaarallinen, vaan pikemmin kuin jonkinlainen ihmisen epämääräinen kaveri, joka aina välillä onnistuu vähän vetämään nenästä. Leikkimieliset nimitykset, kuten vanha vihtahousu, ovat esimerkkejä tästä.

Raamatun perusteella mielikuva on väärä. Ihmisen syntiinlankeemus, ja sen myötä hirvittävä pahuus ja monenlaiset kärsimykset sekä kuolema ja ero Jumalasta, sai alkunsa siitä, että Saatana onnistui "vetämään nenästä" ihmistä Eedenin puutarhassa. Ei siis mikään pikkujuttu. Saatanan tahto ihmisiä kohtaan on paha, ja hän on meitä ovelampi.

"Nainen vastasi käärmeelle: "Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: 'Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.'" Silloin käärme sanoi naiselle: 'Ei, ette te kuole.'" (1. Moos. 3:2-4)

Tapa jolla Saatana huijasi ihmistä aikojen alussa on sama, joka hänellä on käytössään tänä päivänäkin: hän valaa ihmisiin epäuskoa Jumalan sanaa kohtaan. Hän pyrkii siihen, että ihmiset torjuisivat Jumalan sanan ja että nekin, jotka uskovat siihen, epäilisivät ja lopulta hylkäisivät sen.

  Saatana viekoittelee ihmisiä syntiin monin eri tavoin. Raamatussa mainitaan eräs hänen toimintatapansa: "tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi" (2. Kor. 11:14) Kun mietin, miten tämä ilmenee nykymaailmassa, mieleeni tulee "rakkauspuhe", jolla kaunistellaan ja pyritään oikeuttamaan monenlaisia syntejä. Samalla jätetään huomiotta, yritetään selittää tyhjiin ja uudelleentulkitsemalla väännellä Jumalan sanaa muuksi kuin mitä se on.

Nykyään puhutaan rakkaudesta ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, tai ainakin rakkaus-sanaa viljellään ahkerasti. Rakkaudella, joka samastetaan empatiaan ja muihin tunteisiin, puolustellaan mm. aborttia, samaa sukupuolta olevien avioliittoa, biologisten tosiasioiden vastaisten sukupuolikäsitysten hyväksymistä, avioeroa ja perheen hajottamista uuden rakkauden löytymisen takia, eutanasiaa... 

Raamatusta napsitaan asiayhteydestä irrottaen kohtia, kuten "Jumala on rakkaus", mm. edellä lueteltujen asioiden tueksi. Todellisuudessa ne ovat räikeästi Raamatussa ilmoitettua Jumalan tahtoa vastaan. 

"Olkaa siis Jumalalle alamaiset; mutta vastustakaa perkelettä, niin se teistä pakenee." (Jaak. 4:7; 1933/38)

Syyttäjä

  Kun ihminen on valmis tekemään parannuksen, valmis tunnustamaan Jumalalle syntinsä ja pyytämään anteeksiantoa, Saatanasta kuoriutuu syyttäjä. Hän ryhtyy syyttämään ihmistä Jumalan edessä eli esittämään, ettei tämä syntiensä takia kelpaa Jumalalle. Synnintuntoon tullut ihminen voi joutua sielunvihollisen kylvämien epäilysten valtaan ja kokea, ettei hän kelpaa Jumalalle eikä voi saada syntejään anteeksi. 

Syyttäjänä Saatana paitsi koettaa vakuutella, ettei Jumala olisi armahtavainen, myös esittää asiat siten, että pelastus olisi ansaittava omin teoin. Tämä on taas vain yksi reitti, jota pitkin Saatana hyökkää Jumalan sanaa vastaan – onhan Raamatun ydinsanoma evankeliumi: Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen pelastamaan syntisiä.

"– Nyt on pelastus tullut, meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti ja hänen Voidellullaan valta. Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin öin. He voittivat hänet, Karitsan veri ja heidän todistuksensa toivat heille voiton." (Ilm. 12:10-11)

Paras ase sielunvihollisen hyökkäyksiä vastaan onkin Raamattu, jossa kerrotaan, että Jumala antaa syntejään katuvalle anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden, että evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi kaikille luoduille (Mark. 16:15) ja että pelastus on yksin Jumalan armosta (Ef. 2:8-9).

"Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10; 1933/38)

  Synnintunto sinänsä on siis hyvä asia, Jumalan sanan kuuluukin saada ihminen ymmärtämään ja tunnustamaan syntisyytensä. Mutta Jumalan tahdon mukainen synnintunto johtaa parannukseen, Hänen anteeksiantonsa vastaanottamiseen ja uuteen elämään uskossa Jeesukseen. Saatanan syytösten päämääränä taas on, että ihminen vaipuisi epätoivoon.

  Vaikka tässä kirjoituksessa olen pohtinut Saatanaa ja hänen juoniaan, normaalissa arjessa en juuri ajattele koko asiaa. Keskityn sen sijaan Jumalaan ja Hänen sanaansa. Kristityn elämän ei kuulu olla Saatanan pelkäämistä, vaan elämistä evankeliumin ilossa, Jumalan sanaan luottaen. Sillä vaikka Saatana on meitä ihmisiä ovelampi, Jumala on viisaudessaan ja voimassaan kaiken yläpuolella.  

Jeesus on jo tuonut meille voiton vihollisesta. Saatana itsekin tietää, että hänen aikansa on käymässä vähiin. Ilmestyskirjassa kerrotaan, että aikojen lopussa hänet tullaan heittämään ikuiseen tuleen (Ilm. 20:10).

Luominen ja lunastus – pohdintoja ihmisen arvosta

  Jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas – mihin ihmisen arvo perustuu? Miksi ihmiselämän arvo on niin suuri, ettei sitä voi mitata?

  Onko humanismia puhua mittaamattomasta ihmisarvosta?

Mihin perustuu luomuksen arvo?

  Vuosia sitten katsoin ystäväni kanssa scifi-elokuvan Blade Runner, joka kertoo dystooppisesta "tulevaisuuden maailmasta", jossa ihmiset sekä oikeaa ihmistä tarkasti muistuttavat replikantit eli synteettiset ihmisrobotit elävät rinnakkain. Jälkeenpäin keskustelimme siitä, mikä tekee ihmisen ihmiseksi ja mikä on ihmisarvon perusta. 

Pohdimme mm., kumman pelastaisimme palavasta talosta, vaikkapa kuolemassa olevan ihmisen vai terveen ihmisrobotin, jos kumpikin anelisi meiltä apua. Vastasin välittömästi, että pelastaisin ihmisen, vaikka kuinka sairaan ja lähellä kuolemaa olevan. En kuitenkaan osannut perustella vastaustani sen kummemmin kuin sanomalla vain, että toinen on oikea ihminen ja toinen ei. 

Miksi pelastaisin ihmisen, kun kumpikin olisi itsetietoinen, tunteva ja kommunikoiva olento, joka antaa kliinisiä elon merkkejä? Miksi olin niin varma siitä, että ihminen on arvokkaampi? Vasta paljon myöhemmin, ihan toisenlaisissa ajatuksissa Raamattua lukiessani, tajusin yhtäkkiä syyn: ihminen on Jumalan luoma, kun ihmisrobotti taas, vaikka se olisi kuinka taitavasti tehty, on vain ihmiskätten työtä. Kun pohditaan ihmisen arvoa, olennaista ei ole vain ihminen sinänsä, vaan myös se, kuka hänet on tehnyt.

"Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos. 1:27; 1933)

 

  Saattaa kuulostaa turhalta filosofoinnilta pohtia tällaisia, mutta pidän mahdollisena, että tulevaisuudessa, jos Jumala sallii maailmanmenon jatkuvan, tekoälyä onnistutaan kehittämään ja vähitellen tullaan valmistamaan yhä hienompia "ihmisrobotteja" (joiden prototyyppejä on jo nyt valmistettu). Silloin tällaiset kysymykset saattavat tulla laajemmin pohdittaviksi esim. lakia säädettäessä. Kuulostaa minustakin lähinnä scifi-elokuvan juonelta tällä hetkellä, mutta kuka tietää...

  Eivätkä nämä asiat koske pelkästään mahdollisia tulevaisuudennäkymiä, vaan ovat tärkeitä jo nyt käytävässä keskusteluissa esim. abortista ja eutanasian laillistamisesta. Kun muistaa, että ihmisen arvo perustuu viime kädessä Luojaan, sitä ei voi ohittaa myöskään tapauksissa, joissa yksilö on biologisen kehitysvaiheensa tai vaikka jonkin sairauden takia kyvytön ilmaisemaan omaa tahtoaan tai muuttunutta tahtoaan. 

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; 1933)

Hinta jonka Jumala maksoi meistä

  Ihmisen mittaamaton arvo siis perustuu Jumalaan, joka loi meidät omaksi kuvakseen. Miksi ajattelen, että ihmisen arvo on mittaamaton – niin suuri, ettei sitä voi mitata? Siksi, että Jumalan toiminnasta pystyy niin päättelemään. Kun Hän halusi lunastaa syntiset ihmiset omakseen, Hän antoi ainoan Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Se oli ainoa tapa toteuttaa ihmisten pelastus, ja Jumala teki sen, koska rakasti ihmisiä niin paljon!

Juudas kavalsi Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta, mutta on ilmeistä, että Jeesus on niin arvokas, että on mielettömyyttä edes puhua rahasta samassa yhteydessä. Ja Jumala antoi Jeesuksen "lunnaiksi" meidän puolestamme.

  Vaikka ihmisen arvo on mittaamaton, meidän on kuitenkin muistettava, ettei ihmistä tule palvoa, vaan todellakin Häntä, joka loi ihmisen. Roomalaiskirjeessä kerrotaan, miten paha asia on, jos ihmiset kunnioittavat ja palvelevat luotua Luojan sijaan. (Room. 1: 22-25) Ilman Jumalaa meitä ei olisi edes olemassa: ihmisen arvo on mittaamaton perustuen nimenomaan Jumalan luomistyöhön ja lunastukseen.  

  Mitä seurauksia sillä on ihmiselämän arvostamiselle, jos ja kun yhteisöissä laajalti hylätään Jumala ja Hänen sanansa? Ihmiselämän suojelemisen perusta rapautuu, mikä näkyy räikeimmillään abortin ja joissain maissa eutanasian oikeuttamisena ja laillistamisena. Esim. empatiaan, jonka Jumala antoi ihmisille elämän suojelemista ja heikompien auttamista varten, vedotaan usein juuri puolusteltaessa aborttia ja eutanasiaa.

Joskus törmää näkemyksiin, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä arvokkaita ja että pitäisi siirtyä arvottamaan ihmisiä esim. sen perusteella, kuinka hyödyllinen kukin on yhteisölleen. Tällaisia ajatuksia esittävät ihmiset usein lukevat kristinuskon "tasa-arvoperiaatteen" (siis edellä perustellun väitteen, että jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas) samaan syssyyn humanismin kanssa, vaikka samastus on kaukana totuudesta: humanismin tasa-arvokäsityksessä ihminen on kaiken mitta ja sitä myöten merkityksen ja arvon antaja omalle elämälleen, kun taas kristinuskossa kaiken perusta, myös ihmisarvon, on Jumala ja Hänen sanansa.

  Suuri osa ihmisistä yhteiskunnassamme ei tunnusta uskoa Jumalaan eikä siten ehkä piittaa tässä kirjoituksessa kertomistani perusteluista ihmisarvolle, mutta mielestäni Raamatun mukaista näkemystä on siitä huolimatta tärkeää pitää esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. 

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Voiko syyllinen tulla viattomaksi?

  Moni kaipaa viattomuutta tässä pahassa maailmassa, omia menneisyyden virheitään märehtien. Ihminen kuitenkin yleensä tietää, ettei menetettyä viattomuutta voi saada takaisin. Onko kaipuu siis täysin turhaa?

Kaipuu viattomuuteen

  Kauan sitten luin kirjaa, jossa kerrottiin miten viattomuus on ymmärretty filosofiassa vuosisatojen varrella. Kullakin filosofilla oli omat näkemyksensä vivahteineen, mutta yhteistä niille oli, että viattomuus oli vain teoreettinen käsite: paluu johonkin paratiisimaiseen alkutilaan, jota moderni sivilisaatio houkutuksineen ei ole turmellut – käytännössä mahdoton saavuttaa.

Perusajatus pitää paikkansa yksilönkin kohdalla: menettämäänsä viattomuutta ei voi saada takaisin. Viattomuus tarkoittaa syyttömyyttä eikä tehtyä pahaa saa tekemättömäksi. Silloinkin, jos viattomuus nähdään tietämättömyytenä, lapsenkaltaisuutena, aikuisen on mahdotonta palata menneisyyteen, aikaan, jolloin hän oli lapsi, joka ei tiennyt oikean ja väärän eroa. 

  Tästä huolimatta ihmisille on tyypillistä haluta nähdä itsensä viattomana. Joskus siihen pyritään kiistämällä pahat teot. Joskus viattomuuden rippeistä yritetään pitää kiinni selittämällä, että paha teko oli kyllä tehty alun perin hyvästä motiivista. Joskus kyseenalaistetaan moraalikäsitys eli esitetään, ettei teko olekaan paha, vaikka niin väitetään, vaan hyvä tai vähintään ok. Joskus ihminen vertaa itseään muihin, kuten tuomittuihin rikollisiin, ja vertailun tuloksena vähättelee omia pahoja tekojaan ja näkeekin itsensä lopulta melko hyvänä, jopa viattomana. 

Kaikissa tapauksissa ihmisen vihollinen on totuus: me kaikki olemme tehneet pahoja tekoja. 

  Vaikka halu nähdä itsensä viattomana ja selittää asiat omalta kannaltaan parhain päin on meille ihmisille tyypillistä, uskon kuitenkin, että moni sitä yrittänyt tietää sisimmässään, ettei oikeasti ole viaton. Ihminen, joka ei ajattele olevansa viaton, saattaa kaivata viattomuutta, ja viattomuuden kaipuu on hyvä asia. 

Tunnetussa joululaulussa sanotaan: "On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa, kuin yhtä puhdas itse olla voisin". Onko toive turha, mahdoton toteuttaa? Koska tehtyä ei saa tekemättömäksi ja lapsenkaltaiseen viattomuuden tilaankaan ei voi palata, onko kaipuu viattomuuteen turhaa? 

Viattomuus kristinuskossa 

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

 Jos mielii selittää omat tekonsa parhain päin ja siltä pohjalta nähdä itsensä viattomana, Raamattu on viimeinen paikka, josta saa tukea pyrkimykselleen. Jumalan sanan mukaan me kaikki olemme syntisiä, ja Jumalan suhtautuminen syntiin on tinkimätön: synnin palkka on kuolema ja kadotus. Jopa pieni lapsi on luonnoltaan syntinen; kun hän kasvaessaan alkaa tehdä valintoja, hän alkaa tehdä myös vääriä valintoja.

Jumala ei myöskään anna ihmiselle mahdollisuutta palata ajassa taaksepäin ja valita toisin, tehdä tekojaan tekemättömiksi, vaikka Hän on kaikkivaltias ja tekee ihmeitä. Se mikä on tehty, on tehty. Jos ajattelee viattomuutta paluuna jonnekin – lapsuuteen, menneisyyteen, tai koko ihmiskuntaa ajatellen paluuna paratiisiin ennen syntiinlankeemusta – sitä on mahdotonta saavuttaa, ja kaikki toivo viattomuudesta on turhaa. Miksi Raamatussa kuitenkin kerrotaan viattomuuden, syyttömyyden, mahdollisuudesta syntiselle?

Miten on mahdollista, että "synnit pyyhitään pois" niin kuin psalmissa 32 sanotaan? Kuten Jeesus sanoi, se mikä on mahdotonta ihmiselle, on mahdollista Jumalalle. 

Viattomuus, jota kristinuskossa tarjotaan syntiselle, ei ole paluuta jonnekin menneeseen, vaan sovitukseen ja anteeksiantoon perustuvaa. Jumala ei tee syntejämme tekemättömiksi, vaan Hän sovitti ne. Meidän pahat tekomme laitettiin Jeesuksen päälle ristillä ja annettiin kuolemalle Hänessä. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ja nousi kuolleista.

Itse asiassa Jumala jopa kieltää ihmistä, joka jo on tunnustanut Hänelle menneet väärät tekonsa ja tehnyt niistä parannuksen, haikailemasta menneisyyteen enää! (mm. Jes. 43:18-19) Jumala kutsuu syntisiä selvittämään asiat Hänen kanssaan, jotta Hän voi vapauttaa heidät.

On vain yksi aine, joka pyyhkii syntimme pois: Jeesuksen veri. Sen ansiosta Jumala antaa meille meidän syntimme anteeksi. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen Herranaan ja Vapahtajanaan, saa Jumalan viattomuuden ja vanhurskauden omakseen.

"Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden." (2. Kor. 5: 21)

  

Jeesus on totuus

  Nuorena, ennen uskoon tuloani, pohdiskelin yhdessä vaiheessa paljon totuuden ja hyvyyden välistä suhdetta. Janosin hyvyyttä ja viattomuutta, mutta vaistosin, että esteenä oli totuus omista pahoista teoistani. Olin rauhaton. Maailma ja sen eri elämänfilosofiat ja uskonnot tarjosivat monenlaisia mielenrauhan lähteitä, uudenlaisia tulokulmia ja tapoja ajatella totuutta ja toisaalta hyvyyttä, mutta olin tyytymätön niihin. Vasta, kun evankeliumi avautui minulle, sain rauhan.

Kristinuskossa totuutta meidän pahoista teoistamme ei ohiteta, sitä ei vähätellä, sitä ei koeteta vääntää muuksi suhteellistamalla hyvää ja pahaa tai uudelleenmäärittelemällä sanoja, sen ei väitetä olevan harhaa, vaan se mikä on tehty, on tehty. Synnit voi kuitenkin saada anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden. Kun tunnustaa Jeesuksen Herrakseen ja Pelastajakseen, joutuu samalla tunnustamaan oman syntisyytensä. Uskosta Jeesukseen alkaa uusi elämä Jumalan lapsena, Hänen sanaansa luottaen.

Totuus on vihollinen sille, joka torjuu sen ja ripustautuu valheeseen, mutta sille, joka tunnustaa totuuden, se on ystävä. Ja Jeesus on totuus: "Minä olen tie, totuus ja elämä." (Joh. 14:6)

  Minusta kristinuskon tarjoama viattomuus on ihanampi kuin huikeinkaan haavekuva viattomuudesta. Ajatus jopa paluusta paratiisiin kalpenee sen rakkauden rinnalla, jota Jumala osoitti lähettämällä Jeesuksen pelastamaan meidät. 

"– Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, 

sanoo Herra.

– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, 

ne tulevat valkeiksi kuin lumi.

Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, 

ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa." (Jes. 1:18)

Onko sinua kohtaan tehty väärin?

  Vaivaako sinua vääryys, jonka kohteeksi olet joutunut? Maailmassa ei aina saa oikeutta, mutta Jumalaan voi luottaa hyvän ja pahan tuomarina ja oikeuden toteuttajana.

  Kuinka päästä yli vääryydestä ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta?

Nykyajan ongelma: tunteisiin keskittyminen

  Minua kummastuttaa nykyajassa tunteisiin keskittyminen yli kaiken muun, kun puhutaan henkisestä pahoinvoinnista. Jos joku on vaikka ahdistunut tai masentunut, ei aina edes kysytä, mikä on syynä sille, vaan avuksi tarjotaan lääkkeitä, hengitysharjoituksia, hetkeen keskittymistä tai terapiaa, jossa omaa suhtautumista ja tunteita käsitellään. Apua tarjotaan siis "oireisiin" eikä syyhyn.

Ehkä se on ainoa apu, mitä jumalaton maailma pystyy antamaan? Ajatellaan vaikka ihmistä, jonka ahdistus johtuu häntä kohtaan tehdystä vääryydestä. Jos oletuksena on, että jokaisella on oma totuutensa, myös oikeasta ja väärästä, ei maailma kai muuta voikaan kuin jättää vääryyttä kokenut oman onnensa nojaan ja antaa mukaan ohjeet "hengittää ahdistus pois". 

Tietenkin yhteiskunnassa on laki ja tuomioistuin, mutta on paljon vääryyttä, joka ei ole lain mukaan rikollista, esim. uskottomuus parisuhteessa, koulu- ja työpaikkakiusaaminen, toisesta ihmisestä väärän todistuksen antaminen ja valheiden levittäminen. Eikä tuomioistuinkaan, silloin kun voi sieltä hakea oikeutta, ole erehtymätön.

  Minulle kristittynä on ollut sanoinkuvaamattoman suuri mielenrauhan lähde, että voin luottaa Jumalaan oikeuden toteuttajana. Raamatun mukaan Jumala ei katso vääryyttä läpi sormien, vaan maksaa kullekin tämän tekojen mukaan. Jumala tarjoaa jokaiselle ihmiselle, "kaikille luoduille", Jeesuksessa syntien sovitusta ja anteeksiantoa – se on kristinuskon ydinsanoma –, mutta Hän ei milloinkaan suhtaudu vääryyteen välinpitämättömästi.

Tunteita ei tule ohittaa ja mitätöidä, muttei myöskään tule keskittyä niihin, kun kyseessä on esimerkiksi vääryydestä johtuva kärsimys. Pitää kysyä, mistä ahdistus, suru, pelko, murhe, masennus jne. johtuu. 

Silloinkin, kun emme tiedä, mikä on pahan olon syynä, voimme pyytää apua Jumalalta. Psalmin 42 kirjoittaja kysyy "miksi olet sieluni niin levoton?" Vaikkei kirjoittaja edes osannut sanoa, mikä häntä vaivaa, hän uskoi, että Jumalan läsnäolo virvoittaa ja tuo rauhan.

"Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani." (Ps. 42:12)

Kuinka päästä yli vääryydestä?

"Jumala vaatii tuomiolle kaikista salatuistakin teoista, niin hyvistä kuin pahoista." (Saarn. 12:14)

  

  Psalmin 43 kirjoittaja pyytää: "Hanki minulle oikeutta, Jumala". Häntä kohtaan on tehty väärin eikä hän ole saanut oikeutta ihmisten keskuudessa. Jumala näkee sellaisenkin vääryyden, jota ihmiset eivät näe. Hän sanoo viimeisen sanan ja antaa oikean tuomion. Vaikka väärintekijä olisi kuinka vahva ja kunnioitettu maailmassa, hänenkään pahat tekonsa eivät pysy Jumalalta piilossa.

Jos sinua kohtaan on tehty väärin ja tunnet sen takia ahdistusta, et ole yksin asian kanssa etkä edes vain toisten ihmisten avun varassa. Itse asiassa kaikki vääryys, synti, on vääryyttä myös Jumalaa vastaan. Jumala on sinun puolellasi, jos sinua vastaan on tehty syntiä. 

"Älkää siis pelätkö ihmisiä. Ei ole kätköä, joka ei paljastuisi, eikä salaisuutta, joka ei tulisi ilmi." (Matt. 10:26)

Kun ajattelee asiaa tästä näkökulmasta, näkee kirkkaasti, ettei ongelmana ole vääryydestä seurannut tunnetila ajatuksineen, vaan se vääryys. Se on se mikä täytyy käsitellä. Kun syyn eli vääryyden on käsitellyt, seurauskin eli ahdistunut tunnetila raukeaa. Omien kokemusteni mukaan niin käy, viimeistään ajan mittaan.

  Miten tapahtunut vääryys käsitellään? Raamatun äärellä olen päätynyt seuraavaan vastaukseen. Jätän asian Herran haltuun, Hänen ratkaistavakseen; itse annan anteeksi, koska Jeesus käski tehdä niin. Ennen kuin voi antaa anteeksi, on tietysti todettava, että vääryys on tapahtunut. Anteeksi antaminen ei siis tarkoita vääryyden hyväksymistä ja oikeuttamista, päinvastoin.

 

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

  

Anteeksi antaminen ei poista sitä, että yhteiskunnan lain mukaan rikollisista teoista tulee tehdä rikosilmoitus. Ja jos tapahtunut vääryys on mahdollista selvittää tekijän kanssa, niin on hyvä tehdä. Aina ei ole mahdollista eikä joissain tapauksissa viisastakaan nostaa esiin ruodittaviksi vanhoja ristiriitoja; anteeksi tulee silti antaa.

Anteeksi antaminen ei poista sitäkään, että meidän tulee toimia sen puolesta, että oikeudenmukaisuus lisääntyisi maailmassa ja vääryys vähentyisi.

"Vaikka minä vaellan ahdistuksen keskellä, niin sinä virvoitat minut. Sinä ojennat kätesi minun vihamiesteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi auttaa minua. Herra vie minun asiani päätökseen." (Ps. 138:7-8)

 

  Kristinusko siis sopii oikeudenjanoisille. Onko mitään ihanampaa, kauniimpaa ja korkeampaa kuin se, että Jumala toteuttaa oikeuden viimeisellä tuomiolla? On: se että Hän antaa anteeksi, koska rakastaa. Me kaikki olemme tehneet syntiä ja olemme Jumalan anteeksiannon tarpeessa. Kuten Jumala sanoo, yksikään Hänen luoduistaan ei kestäisi Hänen edessään, jos Hän loputtomiin syyttäisi (Jes. 57:16).

Itse asiassa Jeesuksessa Kristuksessa Jumala toteutti sekä tinkimättömän oikeudenmukaisuutensa että anteeksiantonsa: Jeesus kantoi ristillä meidän syntimme, että me voisimme saada anteeksi. Jumala ei anteeksiantajanakaan jätä oikeutta toteuttamatta, vaan toteutti sen sijaiskärsijän kautta – ja Hän itse asettui sijaiskärsijäksi Pojassa Jeesuksessa ristillä. Parannusta ja anteeksiantoa Jeesuksessa Jumala tarjoaa kaikille.

Synnin tie vie helvettiin – Jeesus on Pelastajamme

 Synnistä, parannuksen teon tarpeesta ja helvetistä puhumista pidetään maailmassa halpamaisena pelotteluna ja uskonnollisena manipulointina. Kristityn pitää kuitenkin uskaltaa puhua näistä asioista. Jeesus itse puhui niistä paljon ja kovasanaisesti.

Kristityn tehtävä on tuomita synti

"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)

  Jumala on antanut meille sanansa valaisemaan kulkuamme täällä maailmassa. Hän on antanut seuraajilleen myös tehtävän olla valona maailmassa: todistaa muille ihmisille Jumalasta. Siihen kuuluu Jumalan sanan mukaan eläminen, puhuminen, Kristuksen evankeliumin julistaminen. 

Olen luonteeltani hienotunteinen ja kohtelias. Minun on vaikea loukata ihmisiä puhumalla synnistä ja sen seurauksista, joka lopulta on helvettiin joutuminen. Kuitenkaan evankeliumin ytimessä olevan Jumalan anteeksiannon merkitys ei avaudu ilman, että puhuu myös synnistä – siitä, mihin Jumalan anteeksianto on vastaus. 

  Tietyt teot ja asiat, jotka Jumalan sanan mukaan ovat syntiä, ovat maailman instituutioiden erityissuojeluksessa näinä aikoina. Niiden sanominen synniksi voi tuoda runsaasti vastustusta ja vihaa uskovaiselle. Sellaisia ovat tällä viikolla vietettävässä Pride-tapahtumassa juhlitut asiat: mm. samaa sukupuolta olevien väliset seksuaaliset suhteet sekä sukupuolen uudelleenmäärittely omaan kokemukseen perustuvaksi Jumalan luoman biologisen ruumiin sijaan. 

Jotkut kysyvät, miksi uskovaiset ovat ottaneet juuri seksiin ja sukupuoleen liittyvät synnit tikunnokkaan. Syy tähän erityishuomioon on, että meidän aikanamme niitä yritetään vimmatusti oikeuttaa, joskus jopa kristittyjen keskuudessa. Jotkut yrittävät perustella, etteivät ne olisikaan syntiä. Jokaiselle, joka on Raamatun joskus aukaissut, on toki selvää, että syntejä on paljon muitakin.

  Langennut maailma kulkee omia teitään. Emme voi mitään sille, etteivät kaikki usko Jeesukseen. Kuitenkin meidän, jotka uskomme, tulee pysyä Jumalan sanassa eikä antautua maailman virtoihin ja puhua hyväksyvästi synnistä. "Älkää mukautuko tämän maailman menoon", apostoli sanoo uskovaisille (Room. 12:2). 

  Se joka todellisesti rakastaa lähimmäistään, julistaa Jumalan sanaa, vaikka se loukkaisi ja vaikka sillä saisi maailman vihat päälleen. Jokaista uskovaista itseään on rakastettu, kun hänelle on annettu pelastuksen evankeliumi. Jumalan antamaa valoa ei saa pitää piilossa. 

Jeesus varoitti helvetistä

"Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvojain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema." (Ilm. 21:8; käännös 1933/38)

  Itse Jeesus, jota moni tänä päivänä pitää harmittomana rauhaa ja rakkautta julistaneena partahippinä, varoitti ihmisiä helvetistä suoremmin ja kovasanaisemmin kuin kukaan muu. Jeesus varoitti tulijärvestä, johon Jumala heittää ihmisen rangaistuksena synneistä. Tämän takia Jeesus kehotti pelkäämään Jumalaa:

"Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin." (Matt. 10:28)

Ihmisten viha, väkivalta ja mitä karmeimmat kärsimykset, joita täällä maan päällä joudumme kokemaan, sulavat hymyksi sen rinnalla, mitä on tulossa kuoleman jälkeen rangaistuksena synneistä, jos emme tee parannusta ja usko Jeesukseen, Jumalan lähettämään pelastukseen. Raamatussa puhutaan paitsi tulijärvestä, myös "tulesta joka ei sammu", "kadotuksesta", "toisesta kuolemasta", "pimeydestä". Ja me kaikki olemme ansainneet tulla heitetyiksi helvettiin, koska kaikki olemme tehneet syntiä.

Huh, sainpahan sanottua tuon hirveän asian.

  Helvetistä on vaikea puhua. Ei pelkästään sen takia, että siitä puhuvaa herkästi syytetään pelottelusta ja uskonnollisesta manipuloinnista, vaan myös siksi, että se on niin käsittämätön, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. En tiedä, millainen helvetti on – onko se kirjaimellinen tulijärvi vai kirjaimellinen kadotus, jossa ihminen lopulta katoaa – mutta uskon Jeesuksen varoituksen. Ajattelen helvettiä tämän maailman kärsimysten kautta: helvetti on jatkoa sille, mutta vain jotain paljon pahempaa.

  Jo tämä langennut maailma on synkkä. Parhaimmillaankin tämä on "kuoleman varjon maa": edessä oleva kuolema heittää varjon elämäämme, myös niihin onnellisiin hetkiin, joita saamme kokea täällä. Huomattavalle osalle ihmisistä tämä maallinen elämäkin on täynnä kärsimystä ja synkkyyttä eikä onnellisia hetkiä kovin paljon ole. Mutta maailman pimeyden keskelle sentään on tullut valo.

Evankeliumin valo loistaa maailmassa, pimeyden keskellä. Pojassaan Jeesuksessa Jumala on lähettänyt meille pelastuksen Taivaaseen, jossa kärsimystä ja kuolemaa ei enää ole! Jumala ei tahdo kenenkään meistä joutuvan helvettiin. Täällä maailmassa meillä on ilosanoma Jeesuksesta, syntiemme sovittajasta ja ylösnousseesta elämän Herrasta.

Pahinta helvetissä varmaan on juuri se, että siellä evankeliumin valoa ei enää ole. Päättymättömän toivottomuuden ja pimeyden on oltava pahinta.

Kutsu parannukseen, Jeesuksen luo

"Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois, että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista ja hän lähettäisi hänet, joka on teille edeltämäärätty, Kristuksen Jeesuksen." (Ap. t. 3:19-20; 1933/38)

   Synti vie helvettiin, mutta ihminen ei pääse Taivaaseen vain sillä, että hän lakkaa tekemästä syntejä. Ihminen pääsee Taivaaseen sillä perusteella, että hän uskoo Jeesukseen Kristukseen, joka sovitti syntimme ristillä ja nousi kuolleista, kuten Raamatussa kerrotaan. Kääntyminen pois syntielämästä on osa tätä kokonaisuutta.

Parannuksen tekeminen tarkoittaa syvällistä mielenmuutosta, joka johtaa elämän suunnan muuttumiseen. Uusi suunta on se, johon Herra Jeesus johtaa, eikä Hän johda syntiin. Jumala antaa ihmiselle tahdon ja voiman seurata Jeesusta Herranaan. Parannuksessa, kun syntinen ihminen kääntyy Jeesuksen puoleen ja uskoo itsensä Jumalan haltuun, hän uudestisyntyy ylhäältä Jumalan lapseksi. Jeesus on Tie taivaallisen Isän luo. 

Minusta on lohdullista ajatella, että jo se kääntyminen ja Jeesuksen luo tuleminen on Jumalan vaikutusta ihmisessä. Jeesus sanoi, ettei kukaan voi tulla Hänen luokseen, ellei Isä, joka Hänet on lähettänyt, vedä häntä (Joh. 6:44). 

  Tulin uskoon aikuisena, kolmekymppisenä. Parikymppisenä agnostikkona olin kuullut evankeliumin monta kertaa, mutta ajatellut aina vain "taas tuo sama litania Jeesuksesta ja synneistä...", ja se siirtyi mielessäni saman tien ö-mappiin. Ajattelin kyllä jumalauskoon liittyviä asioita, mutta evankeliumi oli minulle vain litania moneen kertaan kuultuja sanoja.

Uskovaiseksi tulemiseeni vaikuttivat omasta inhimillisestä näkökulmastani katsottuna muutama suuri elämäntapahtuma ja asia, joita yritin käydä läpi (olen kertonut niistä mm. tässä kirjoituksessani). Tarvitsin apua. Jossain vaiheessa aloin ajatella evankeliumia... ja uskoin sen. En kilahtanut tai seonnut, vaan päinvastoin sydämeeni tuli rauha ja ilo.

"Onhan kirjoitettu: 'Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.'" (Room. 10:13)

"Me vs. muukalaiset" vai muukalaisten rakastaminen? – pohdintoja vieraanvaraisuudesta

  Riittääkö että huolehtii vain oman perheen tarpeista vai kuuluuko auttaa myös tuntemattomia ihmisiä? Raamatussa kehotetaan vieraanvaraisuuteen – mitä se on?

Tässä kirjoituksessa kerron, miten olen ymmärtänyt Raamatun opetuksen aiheesta.

Vieraanvaraisuus on muukalaisten rakastamista

  Sanasta vieraanvaraisuus tulee minulle mieleen sen tyyppisiä asioita kuin että keittää kahvit kylään tulevalle, tarjoaa ruokaa, tarvittaessa yösijan. On kyläilijän kestitseminenkin toki vieraanvaraisuutta, mutta Raamatussa vieraanvaraisuus on paljon laajempi ja syvempi asia. 

Raamatunopetussivustoilta löysin yksinkertaisen määritelmän vieraanvaraisuudelle kristinuskossa: se on muukalaisten ja ystävien kohtelemista samalla tavalla. Lukemani englanninkielisen artikkelin mukaan kirjaimellinen käännös Uuden Testamentin alkukielen sanalle vieraanvaraisuus on muukalaisten / vieraiden rakastaminen ("the practice of loving strangers").

  Vieraanvaraisuus on niin tärkeä asia Jumalalle, että Mooseksen laissakin sille on erillinen "pykälä": 

"Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne." (3. Moos. 19:33-34)

Raamatun aikaan ihmiset elivät tiiviissä yhteisöissä ja olivat riippuvaisia toisten ihmisten myötämielisestä suhtautumisesta ja avusta välittömämmin ja konkreettisemmin kuin nykyään usein ollaan. Vieraanvaraisuus on siis enemmän kuin pelkkää kestitsemistä. Se on auttamista ja tukemista, kun toisella on jokin puute tai hän olisi yksinään turvaton.

  Kun mietin, miksi Jumalalle vieraanvaraisuus on niin tärkeää, minulle tulee mieleen kolme asiaa. Ensinnäkin, Jumala itse on armollinen ja huolehtii ihmisten tarpeista. Me itse olemme saaneet Jumalalta – on Jumalan tahdon mukaista jakaa edelleen omastaan apua tarvitseville. Ja kyse on nimenomaan siitä, että auttaa odottamatta takaisinmaksua. Periaate on sama kuin Jeesuksen sanoissa "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa." (Matt. 10:8) 

Toiseksi, vieraanvaraisuus liittyy toisen asemaan asettumiseen, kuten edellä lainatusta Mooseksen lain kohdastakin käy ilmi: "ja rakastakaa heitä (muukalaisia) kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä". Kehotus asettua toisen, tuntemattoman, asemaan kulkee opetuksen mukana läpi Raamatun.

Kolmanneksi ajattelen, että kehotus kohdella muukalaista yhtä hyvin kuin omaa väkeä, on seurausta Jumalan oikeudenmukaisuudesta: se mikä on hyvä ja oikea tapa kohdella ihmisiä ei vaihtele mielivaltaisesti kohteen mukaan, vaan perustuu Jumalan sanaan. Sama pätee myös käänteisesti: ei tule hyväksyä ja mukautua sellaiseen, mikä Jumalan sanan mukaan on väärin, vaikka kohde sitä vaatisi.

  Mitä tulee materiaaliseen auttamiseen, yhteiskunnallinen keskustelu kulkee usein vastakkainasettelujen kautta: oman perheen tarpeista huolehtiminen vs. tuntemattomien tarpeista huolehtiminen, suomalaisista huolehtiminen vs. ulkomaalaisista huolehtiminen. Kuten edellä perustelin, kristinuskossa "me vastaan muukalaiset" taitaa kuitenkin olla väärä ajattelutapa, mitä tulee auttamiseen.

Hyväntekemisen laajentaminen alkaen lähimmistä

  "Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta." (Room. 12:13)

  Pitääkö Raamatun mukaan siis kulkea kaduilla ja jakaa rahaa, elintarvikkeita ja palveluksia tuntemattomille samalla, kun oma perhe ja muut läheiset kärsivät puutetta ja olisivat avun tarpeessa? Ei todellakaan. Kaikkein lähimpien tarpeista on huolehdittava. Apostoli muistuttaa uskovaisia jyrkästi: "Mutta se, joka ei huolehdi omaisistaan ja kaikkein lähimmistään, on kieltänyt uskonsa ja on epäuskoista pahempi." (1. Tim. 5:8)  

  Toisaalta täytyy siis auttaa muukalaista, mutta toisaalta täytyy huolehtia omaisista ja kaikkein lähimmistä – onko Raamatun opetus tässä asiassa ristiriitaista?

Tulin ajatelleeksi tätä vieraanvaraisuus-aihetta, kun kuuntelin hiljattain englanninkielistä opetusta Raamatun Roomalaiskirjeestä. Käännöksessä, jota opettaja käytti, sanottiin: "Supply the needs of the saints. Extend hospitality to strangers." eli "Huolehtikaa pyhien (= uskovaisten) tarpeista. Laajentakaa vieraanvaraisuuttanne muukalaisiin." 

Laajentamisen käsite on mielestäni avain Raamatun vieraanvaraisuus-opetuksen ymmärtämiseen tilanteessa, jossa ihmisten väliset kiistelyt ohjaavat ajattelemaan aihetta vastakkainasettelujen kautta. Tai ainakin minulle se oli avain. Ajatuksena on, että tulisi huolehtia ensin kaikkein lähimpien tarpeista ja siitä laajentaa avun piiriä. Ja jotta pystyy olemaan vieraanvarainen, on hyvä elää kohtuullisesti.

Laajentamisen ajatushan tavallaan on myös toiseksi korkeimman käskyn eli lähimmäisen rakastamisen ytimessä: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Eli auttamisen ja palvelemisen laajentaminen voidaan nähdä niinkin, että alkupisteenä on itsestään huolen pitäminen – ja siitä alkaen tulee huolehtia muista apua tarvitsevista. Miten voisi edes auttaa muita, jos omat perustarpeet ovat tyydyttämättä?

Jumala synnyttää ihmisen sydämessä halun auttaa niitäkin, jotka ovat meille muukalaisia ja joilta emme odota vastapalveluksia. Ja kuten Jeesus itse muistutti, auttamalla ja palvelemalla hädässä olevia ihmisiä, palvelemme Häntä, Kristusta (Matt. 25:40).

  Vaikka alussa lainasin Mooseksen lakia, kristitty ei ole "lain alla", vaan Jumalan armon. Emme voi päästä Taivaaseen esim. sillä perusteella, että olemme auttaneet muukalaisia. Kristinuskossa pelastus on yksin Jumalan armosta, Jeesuksen tähden. Lain tarkoitus, osana Jumalan sanaa, on että oppisimme tuntemaan Jumalan tahdon ja sen mikä on Hänen tahtoaan vastaan eli syntiä. Vieraanvaraisuus on Jumalan tahdon mukaista.

"Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä. Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun." (Hepr. 13:2-3)

"Onneni on olla Herraa lähellä" – pohdintoja kristityn onnellisuudesta

  Jumala haluaa meille onnellisuutta ja hyvinvointia. Raamatussa sanotaan, että jokainen hyvä anti on  ylhäältä, Luojalta tullut. Jo luomisteoissa saamistamme lahjoista on syytä kiittää Jumalaa.

  Psalmin 73 kirjoittaja sanoo vaikeuksien keskellä "minun onneni on olla lähellä Jumalaa". Uskovainen voi siis olla onnellinen, vaikka hänellä olisi murhetta ja kärsimystä tässä maailmassa.

Luojan onnellistavia lahjoja

"Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää." (1. Moos. 1:31)

  Luomisessa Jumala on antanut ihmisille runsaasti onnellistavia asioita, kaikille ihmisille, niin uskovaisille kuin uskomattomille. Alun perin, ennen syntiinlankeemusta, onnellisuus ja huolettomuus oli luonnollinen tila – kaikkea oli ihmisen saatavilla yllin kyllin, ja Jumalan ja ihmisen välillä vallitsi sopusointu.  

Vielä nytkin, syntiinlangenneessa maailmassa, kun ihminen on Jobin ystävän sanoin "syntynyt vaivaan", Jumalan luomisessa antamia onnellistavia asioita on ihmisten saatavilla, osalle jopa runsain mitoin.

  Minulle sellaisia ovat mm. ihan normaali arki olosuhteiden ollessa suurin piirtein ok, hyvä ruoka, yhdessäolo läheisten kanssa, luonnon kauneus, joka koskettaa kaikkia aisteja. Ja vaikka taideteokset eivät ole Luojan luomaa, vaan ihmisen luomuksia, luovuus silti on Luojan lahjaa. Joten lisään listaan myös taiteen – tunnen onnellisuutta, kun taideteos koskettaa ja puhuttelee minua ja saa minut ymmärtämään paremmin muita ihmisiä.

Onnistumisen kokemukset haastavissa tehtävissä onnellistavat minua. Samoin ihmisten hyväsydämisyys, erityisesti jos sitä ei ole osannut odottaa. Huumorin ja naurunkin, silloin kun ne lisäävät yhteisymmärrystä tai auttavat kestämään vaikeuksia, uskon olevan Jumalan antamaa lahjaa – näen ihmisen kyvyn huumoriin osana Jumalan luomaa järjestelmää, jonka kautta Hän ylläpitää ihmisen elämää. 

Pelkästään elossa oleminenkin tuntuu useimmiten hyvältä. Lempi vuorokaudenaikani on jo vuosia ollut aamu. On useimmiten ihanaa herätä uuteen päivään.

  Olen kuullut sanottavan, että onnellisuuden avain on kiitollisuus. Uskon sen pitävän paikkansa. Monet uskomattomatkin ihmiset käyttävät ilmausta "olen kiitollinen siitä, että...". Kenelle he ovat kiitollisia? Ehkä hekin vaistoavat, että joku on antanut nuo hyvät asiat heille?

"Kaikki katsovat odottaen sinuun,

ja sinä annat heille ruoan ajallaan.

Sinä avaat kätesi

ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää." (Ps. 145:15-16)

Jumala on autuas ja täynnä ihanuutta

"Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti." (Ps. 16:11; käännös 1933/38)

  Luin hiljattain artikkelin kristityn onnellisuudesta, ja siinä muistutettiin Jumalan olevan onnellinen ja autuas. "Jos Jumala ei olisi onnellinen, kuinka Hän voisi antaa ihmiselle onnellisuutta?", kirjoittaja kysyi. Jumala tuntee Raamatun mukaan muitakin tunteita, mm. vihaisuutta synnin takia, ja Jeesuksen kerrotaan olleen ihmisten takia murheellinen ja itkeneen sekä tietenkin kärsineen ristillä, mutta kyllä Jumala on kaikesta huolimatta autuas ja onnellinen, näin minäkin uskon.

Raamatun ns. vanhan käännöksen (1933/38) mukaan apostoli itse asiassa kuvailee Jumalaa autuaaksi (mm. 1 Tim. 1:11). Ajattelen autuuden olevan ylitsevuotava pyhä onnellisuuden tila, jossa vallitsee rauha ja ilo, ja kaikki on ikuisesti kuten pitää, eli hyvin. 

  Ajattelen autuuden olevan tunteena tavallaan sukua sille onnellisuudelle ja hyvälle ololle, jota Jumala on luomistekojensa kautta antanut ihmiselle, mutta autuus on paljon enemmän. Luotujen ja ajallisten asioiden kautta saatava onnellisuus on ailahtelevaa ja päättyy joskus, kun taas Jumalan autuus on pysyvää ja ikuista. Huolet ja pelot eivät varjosta autuutta.

Jeesuksen tuoman syntien anteeksiannon kautta Jumala antaa autuuden ihmiselle uskossa vastaanotettavaksi. Jumala tekee ihmisen autuaaksi, kun ottaa hänet omaksi lapsekseen. Hän antaa oman autuutensa ihmiselle, ja se täydellistyy kokonaan ihmisen koettavaksi sitten Taivaassa. Jotenkin näin uskon Raamatun perusteella.

Olla onnellinen vaikka kärsii – onko se mahdollista?

"Taivaassa minulla on sinut,

sinä olet ainoa turvani maan päällä.

Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy,

Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti." (Ps. 73:25-26)

  Ajattelen kristinuskoa usein "pahimman mahdollisen skenaarion" kautta. Onnellisuuden kohdalla se tarkoittaa kysymystä "entä sitten ne kristityt, joiden lähes koko elämä on ollut kärsimystä, vaikka jonkin kauhean sairauden takia?" Asaf puhuu psalmissa 73 nimenomaan vaikeuksistaan tässä maallisessa elämässä ja toteaa sitten "onneni on olla lähellä Jumalaa", ja Jeesus itse julisti autuaiksi murheelliset. (Matt. 5:4) 

Voivatko niin pahoin sairaat kristityt kuitenkin siis jotenkin olla onnellisia ja autuaita uskon kautta? Sellainen ihminenhän paitsi kärsii niistä sairauden aiheuttamista tuskista, on usein myös kyvytön nauttimaan Jumalan luomisessa antamista onnellistavista asioista. 

Kristinuskon ydinsanoma, evankeliumi Jeesuksen tuomasta pelastuksesta, palautuu lopulta juuri tähän kysymykseen kaikkien kristittyjen kohdalla. Tämän maallisen elämän onnellistavat jutut päättyvät joskus jokaisen kohdalla, ja useimmat vielä joutuvat kärsimään viimeistään kuoleman edellä. 

Autuuden tila ei ole omien kokemustemme varassa, vaan Jumalan pysyvää lahjaa, koimmepa sitä joka hetki tai emme, mutta tämän kirjoituksen aihetta ajatellen pohdin, voiko kärsivä kristitty myös ihan kokea onnea ja autuutta. Ja jos voi, mitä se on?

Vaikken itse taatusti ole kokenut pahinta mahdollista kärsimystä, olen oman sairauteni takia kärsinyt menneisyydessä paljon ja tietämättä, tulenko parantumaan oireistani (kuten lopulta kävi, Jumalan kiitos). Omalta osaltani voin sanoa, että koin silloinkin autuutta ja onnea, kaiken kärsimyksen keskellä. Se oli tulevaisuuteen suuntautuvaa toivoa ja uskonvarmuutta, että kaikki päättyy onnellisesti.

"Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa,

minä turvaan Herraan, Jumalaani, 

ja kerron kaikista hänen teoistaan." (Ps. 73:28)