Maailman vaikein lause

  Ihminen haluaisi pystyä selittämään kaiken. "En tiedä" vaikuttaa olevan maailman vaikein lause. Joskus se on kuitenkin ainoa oikea vastaus.

Häviäjän lause?

  Tuoreena uskovaisena katselin YouTubesta väittelyn predestinaatio-opista eli teologisesta kysymyksestä koskien Jumalan ennaltamääräämistä. Onko Jumala määrännyt ennalta kuka tulee uskoon ja pääsee Taivaaseen, kuten kalvinistisen suunnan teologit uskovat, vai onko ihminen vapaa uskomaan tai torjumaan uskon ja sitä myöten pelastuksen, kuten vastakkaisten suuntien teologit uskovat?

Teologit esittivät väittelyssä omat argumenttinsa vuorotellen, molemmat nojautuen Raamattuun sekä perustellen kantansa johdonmukaisesti. Lisäksi he kumosivat toistensa argumentit vasta-argumenteillaan. He olivat niin hyviä, että kumpikin sai minut vakuuttumaan vuoron perään, että juuri hän on oikeassa!

Toisaalta, kun kalvinismin opin vie loogiseen päätepisteeseensä, piirtyy kuva hirmuisesta Jumalasta sekä ihmisestä, jolla ei ole vapaata tahtoa. Vastakkaisten oppien mukaan taas Jumalalla ei olisikaan kaikki, mukaan lukien ihmisen pelastus, kokonaan käsissään. Päättelin, ettei kumpikaan oppisuunta sellaisenaan voi olla täysin oikeassa. Meiltä ihmisiltä puuttuu tietoa, joka tarvittaisiin kokonaisuuden hahmottamiseen.

Päädyin siis kantaan, että en tiedä. Emmehän voi tietää kaikkea – eikö se niin ole Raamatunkin mukaan? Paljon asioita meille kerrotaan Raamatussa suoraan, mutta kaikkea mitä keksimme kysyä ja pohtia, ei kerrota. Sen myöntäminen, ettei tiedä, on mielestäni myös loogista näin suuren mittaluokan kysymyksessä.

Päätin myös, etten kajoa ennaltamääräämisoppiin keskustellessani kristinuskosta muiden kanssa. Sen verran voin aihetta sivuta (kuten tässä kirjoituksessa), että totean ettei minulla ole ehdotonta kantaa, koska en tiedä tarpeeksi.

Myöhemmin lukiessani artikkeleita predestinaatio-opista sekä eri teologien kannoista siihen törmäsin muodollisen logiikan listaan argumentaatiovirheistä. Yksi niistä oli argumentum ad ignorantiam eli vetoaminen tietämättömyyteen. Sääntöjen mukaan, jos vetoaa tietämättömyyteen, on hävinnyt väittelyn...

  Ihminen haluaa pystyä selittämään kaiken. "En tiedä" on luovuttamista. Varsinkin jos toteaa omalla tietämysalallaan, ettei tiedä, uskottavuus asiantuntijana saa kolauksen. Monella on kokemusta lääkäristä, joka vastaanotolla vaikenee sen sijaan, että vastaisi "en tiedä".

Olen välillä itse ollut tilanteessa, jossa joku esittää minulle ja keskustelun muille uskovaisille hankalan kysymyksen kristinuskosta, ja olen tuntenut että minun on pakko keksiä vastaus, jonkinlainen Raamatun kanssa linjassa oleva selitys. Miksen vain voisi todeta, etten tiedä ja ohjata kysyjän vaikka hyväksi tietämälleni kristinuskon opetussivustolle?

Tai jos tiedän kysymyksen olevan niin hankala, että se on askarruttanut teologeja halki vuosisatojen, voisin todeta vain, ettei tätä tiedetä – vielä. Iankaikkisuudessa tietämisemme täydellistyy.

Joskus "en tiedä" on oikea vastaus

  Oletukseen, että pystymme selittämään tyhjentävästi kaiken, liittyy eräs ongelma. Nimittäin eikö siihen sisälly samalla oletus, että oma viisaus on yhteismitallinen Jumalan viisauden kanssa?

Jobin kirjassa on monta perustavanlaatuista opetusta. Yksi niistä on muistutus ihmisen ymmärryksen vaillinaisuudesta. Kertomuksen alussa meille lukijoille paljastetaan tapahtumien lähteneen liikkeelle Jumalan ja Saatanan välisestä keskustelusta koskien Jobia, Jumalan vilpitöntä ja nuhteetonta palvelijaa. Keskustelu käydään korkeuksissa eikä Job itse tiedä siitä mitään.

Saatana väitti, että Job on nuhteeton ja jumalaapelkäävä vain siksi, että Herra on antanut hänen menestyä ja hänellä on kaikki hyvin. "Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!", hän perusteli (Job 1:11). Jumala antaa Saatanalle luvan tuottaa Jobille onnettomuutta ja kärsimystä.

Niinpä Jobin elämä maan päällä muuttuu yhtäkkiä karmeaksi: hirvittävät onnettomuudet seuraavat toisiaan. 

Job ei ymmärtänyt miksi Jumala antoi hänen kärsiä niin kovin. Lopulta hän alkoi tivata Jumalalta selitystä kokemalleen epäoikeudenmukaisuudelle. Jobin kolme ystävää puolestaan yrittivät selittää hänen onnettomuuttaan päättelemällä, että sen on pakko johtua salatusta synnistä (Job 11:13-14). Me lukijat kuitenkin tiedämme, etteivät onnettomuudet olleet rangaistus Jobin synneistä.

Kun Herra kertomuksen lopussa puhuu heille, Hän sanoo olevansa vihastunut Jobin kolmeen ystävään (Job 42:7). Mutta selitystä tivannutta Jobiakin Herra nuhtelee: "– Kuka on tämä, joka peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?" (Job 38:2)

Herra esittää Jobille kysymyksiä: "Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? Kerro, miten se tapahtui, jos osaat!", "Tunnetko sinä tien valon kotipaikalle, tunnetko paikan, jossa pimeys asuu? Sinäkö tuot valon maan ylle, sinäkö opastat sen takaisin majaansa?", "Osaatko sinä solmia yhteen Seulasten tähdet tai avata Orionin siteet?" jne.

Jumalan kysymykset kuulostavat retorisilta, koska on ilmeistä, että ne ylittävät Jobin ymmärryksen, mutta itse asiassa Jumala käskee Jobia vastaamaan: "Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat."

Jumala käytännössä siis käskee Jobia myöntämään, ettei hän voi mitenkään ymmärtää kaikkea. Ja Job sanookin lopuksi: "Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä – ne ovat minulle liian ihmeellisiä." (Job 42:3)

Ymmärryksemme on liian vähäinen, että pystyisimme selittämään kaiken ja vastaamaan tyhjentävästi kaikkiin kysymyksiin. 

"En tiedä, mutta..."

  Tässä on kuitenkin oltava tarkkana: se että emme tiedä kaikkea, ei tarkoita, ettemme tietäisi mitään tai että kaikki tieto asettuisi kyseenalaiseksi. Raamatussa meille kerrotaan suoraan paljon asioita Jumalasta, Hänen tahdostaan ja teoistaan sekä maailman tilasta, ja ne ovat luotettavia ja tosia.

Toiseksi, arvostan todella paljon uskovaisten raamatunopettajien ja teologien yms. pyrkimystä ymmärtää, selittää ja opettaa kristinuskosta. Olen myös varma, etteivät he ajattele oman viisautensa olevan Jumalan viisauden kanssa yhteismitallinen.

Teologisissa ja filosofisissa väittelyissä on omat sääntönsä, mutta elämä ei ole väittely. Ei ole vaarallista todeta, ettei tiedä jotain.

  Vaikka "en tiedä" on välillä tarpeellinen lause kristitylle, puheenvuoroaan ei tarvitse jättää siihen, vaan voi ja monissa tilanteissa mielestäni pitääkin kertoa se minkä tietää. Näin on varsinkin silloin, kun asia vaivaa kysyjää henkilökohtaisesti.

En tiedä, miksi Jumala on sallinut sinulle tämän kärsimyksen, mutta tiedän että Hän rakastaa sinuakin (Joh. 3:16). En tiedä, miksi Jumala sallii uskovaisten kärsiä, mutta tiedän, että Taivaassa kärsimystä ei enää ole (Ilm. 21:4). En tiedä, miksi sinun on vaikea uskoa Jumalaan, mutta tiedän, että Hän on tarkoittanut evankeliuminsa julistettavaksi sinulle (Mark. 16:15).

"Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa." (1. Kor. 13:9)

Armon paheksuminen

  Jumalan sana loukkaa ihmisiä sen sisältämän syntiopetuksen tähden, mutta on myös monia, joille suurimpana ongelmana on sen armokeskeisyys. 

"Heikot sortukoot elon tiellä!"

  "Kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin", joku väitti nettikeskustelussa vuosia sitten. Keskustelija kertoi itse pitävänsä parempana esikristillisiä eurooppalaisia pakanauskontoja, joissa ihmisten esikuvina on urheita taistelijoita ja sankareita.

Keskustelu jäi mieleeni armovihamielisyyden takia. "Ei armoa!", tuo ihminen julisti.

On helppo ymmärtää, että Jumalan sana loukkaa sen sisältämän syntiopetuksen takia. Viime vuosina tämä kysymys on ollut runsaasti esillä liittyen seksuaali- ja sukupuolikysymyksiin sekä aborttiin. Moni ei tule ajatelleeksi, että on paljon niitäkin, joille suurin ongelma kristinuskossa on armokeskeisyys.

Armo tarkoittaa, että kohde saa hyvää ilman, että on itse ansainnut sitä – siis pelkästään antajan hyvyyden tähden. 

Koska kristinuskossa korkein hyvä, eli pelastus Jumalan yhteyteen Hänen lapsenaan, on yksin Jumalan armosta, se on avoin kaikille uskossa vastaanotettavaksi: tämän maailman vahvoille ja menestyneille, mutta myös heikoille, sairaille, yksinkertaisille, epävarmoille. Jos joku yrittää ansaita pelastusta omilla teoillaan, hän on jo mennyt harhaan.

  Sankariuskonnoissa ihannoidaan taistelua, voimaa ja voittamista. Armon tarvitseminen on merkki heikkoudesta. Näin ollen armottomuus itseä ja muita kohtaan on suoranaisesti hyve!

Itse asiassa kristitynkin kuuluu taistella – sisäisesti omia syntikiusauksiaan vastaan sekä ulkoisesti evankeliumin puolesta –, mutta ehkä näille armon paheksujille ongelmana on, että perimmäisesti kaikki on Jumalan armoa ja on vain yksi sankari: Jeesus.

  Tai ehkä jotkut yksinkertaisesti inhoavat heikkoutta? Sankariuskonnoissa omasta vahvuudesta saa itsetuntoa hivelevän todisteen, kun näkee heikompien karsiutuvan pois. 

Tässä on vain yksi ongelma: heikkoutta inhoavat itsekin ovat heikkoja. Joskus tällaisissa keskusteluissa ihmettelen, kuinka helposti ihminen onnistuu sulkemaan tietoisuudestaan ne kokemukset, kun hän itse on ollut heikko ja muiden pyyteettömän avun eli armon varassa.

Raamatussa varoitetaan, että jos joku ei itse ole armollinen muita kohtaan, Jumala ei ole armollinen häntä kohtaan, ja Jumalan armoa jokainen tarvitsee.

  Joskus kuulee väitettävän, että kristinuskon armokeskeisyys paitsi vetoaa heikkoihin, myös tekee ihmisistä heikkoja. Väite melkein huvittaa minua, koska kautta historian ne kulttuurit, joissa kristinusko on ollut valtauskontona, ovat olleet verraten vahvoja, luovia, yritteliäitä ja elinvoimaisia. Ja käänteisesti, kun kristinuskon vaikutus kulttuuriin heikentyy ja tilalle tulee muita uskontoja ja ateismia, sekasorto kasvaa.

"Armo on epäreilua!"

  Pelastus yksin Jumalan armosta on ongelma myös niille, jotka janoavat tuntea moraalista paremmuutta. Se että korkein hyvä ei ole ansaittavissa viisaammilla ja oikeammilla teoilla, vaan saadaan armosta, mitätöi heidän ansionsa.

  Armon voi nähdä epäreiluutena: joku joka on koko siihenastisen elämänsä elänyt huolettoman syntisesti saa syntejään katuessaan ja Jeesuksen puoleen käännyttyään saman "palkan" kuin joku toinen, joka on vuosikymmeniä elänyt tunnontarkasti ja pyrkinyt tekemään viisaita ja oikeita valintoja.

Jos reiluus on sitä, että jokainen saa hyvää sen mukaan, miten paljon on tehnyt töitä, armo onkin epäreilua! Jeesuksen vertaukset kotiin palaavasta tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32) ja viinitarhan työntekijöistä (Matt. 20:1-16) käsittelevät armon paheksumista sen epäreiluuden tähden. 

Tuhlaajapojan veli, joka oli ahkeroinut ja aina ollut kuuliainen isälleen, suuttui nähdessään isänsä ottavan riemuiten vastaan maailmalle lähteneen, holtitonta elämää viettäneen toisen poikansa, joka oli nyt oli syntejään katuvana palannut kotiin. Isä järjesti juhlat poikansa kotiin paluun johdosta. Veljeä kaihersi, ettei hän koskaan ollut saanut isältään moista kohtelua, vaikka olisi sen ansainnut.

Ymmärrän veljen kokemuksen epäreiluudesta, mutta isän vastaus on niin rakkaudellinen, että se sulattaa sydämen:

"Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’" (Luuk. 15:31-32)

 

  Moraalista paremmuuden tunnetta janoavat vertaavat itseään sellaisiin ihmisiin, joiden tietävät tehneen rajua vääryyttä. Heidän rinnallaan he voivat tuntea itsensä hyviksi. Jumalalle ei kuitenkaan riitä, että on parempi kuin joku huonompi (tai joku jonka näkee itseään huonompana), vaan pitää olla täydellinen: synnitön ja vanhurskas. 

Jeesus, joka sovitti syntimme ristillä, on täydellinen meidän puolestamme. Häneen uskomalla jokainen syntejään katuva saa anteeksi. 

  Alussa mainitsemani nettikeskustelija väitti, että kristinusko vetoaa heikkoihin ihmisiin, mutta sanoisin, että vielä enemmän se vetoaa rakkaudenjanoon ihmisissä – sellaisen rakkauden, joka ilmenee tuhlaajapojan isän vastauksessa. Kuka ei haluaisi elää ikuisuutta paikassa, jossa vallitsee sellainen rakkaus?

   

Kauneus ei ole katsojan silmässä

  Sanoja kauneus ja viehättävyys käytetään usein toistensa synonyymeinä, vaikka ne ovat kaksi eri asiaa. Kauneus on kohteen ominaisuus, kun taas viehättävyys palautuu katsojaan.

Kulttuuriamme moititaan joskus ulkonäkökeskeisyyden takia kauneudenpalvonnan kulttuuriksi, vaikka oikeasti kyse on viehättävyyden tavoittelusta.

  Mitä kauneus sitten on? 

Ei kauneus, vaan viehättävyys

  Korjaisin tutun sanonnan, "kauneus on katsojan silmässä", muotoon "viehättävyys on katsojan silmässä". Kauneus ei palaudu katsojan arvostelmiin, vaan sen standardit ovat objektiiviset ja muuttumattomat. Kauneus on tarkasteltavan kohteen ominaisuus, jonka katsoja joko tunnistaa tai ei.

Viehättävyys sen sijaan palautuu katsojaan. Viehättävyys riippuu katsojan yksilöllisistä mieltymyksistä eli on makuasia. Oikeastaan sanonta on tarpeeton, koska jo sana itsessään sisältää subjektiivisuuden merkityksen: viehättävää on sinulle se, mikä vetää katseesi puoleensa, mikä kiinnostaa ja mikä miellyttää riittävän paljon, että jäät katsomaan. Jotakuta toista viehättää puoleensa toiset asiat ja ihmiset.

Pariutumisen kannalta on käytännöllistä, että viehättävyys on yksilöllistä. Minua ei viehätä jokainen mies marketin kassajonossa, mutta heistä kunkin vaimo näkee juuri oman miehensä viehättävänä.

  Kun miettii sanan viehättävä kirjaimellista merkitystä, niin eihän sillä välttämättä ole mitään tekemistä kauneuden kanssa, vaikka sanoja usein käytetään toistensa synonyymeinä.

Esimerkiksi pinnallisuudesta moititussa somekulttuurissa Instagrameineen ja selfieineen ei ensisijaisesti ole kyse kauneudenpalvonnasta, vaan viehättävyydestä: tavoitellaan klikkauksia, katsojia, huomiota. Sen saamiseksi kokeneet Instagram-vaikuttajat miettivät poseerausasennot ja -ilmeet tarkkaan, laativat kuvan taustat huolellisesti ja käyttävät kuvankäsittelyohjelmia.

  Markkinoinnissa on jo kauan ymmärretty, että tärkeintä myynnin kannalta on mainoskuvien ja niissä esiintyvien mallien, värien ja muotojen viehättävyys, puoleensavetävyys, huomion kerääminen. Tiedetään kuulemma mm., että jos muotilehden kannessa olevan henkilön päällä on punainen vaate, lehden myynti on suurempaa. Mainonnassakaan ei siis ensisijaisesti tavoitella kauneutta.

  Taiteessakaan ei meidän kulttuurissamme enää ole kyse kauneudesta yhtä paljon kuin menneinä vuosisatoina, esim. antiikin ja renessanssin ajan taiteessa. Taiteenkin keskiössä on nykyään viehättävyys sanan kirjaimellisessa merkityksessä. 

Tarkoitan sitä, että teoksen halutaan olevan mielenkiintoinen (enemmän kuin esteettisyyden kautta mieltä ylentävä) ja vastaanottajan käsityksiä haastava (enemmän kuin harmoninen ja rauhoittava). Tavoitteena on, että taideteos vetää puoleensa ihmisen huomion ja luo ärsykkeitä mielelle ja tunteille.

Siinä missä pinnalliseen viehättävyyteen perustuva Instagram-selfie -kulttuuri on huono ilmiö, taiteessa huomiotaherättävyys ja haastavuus ei välttämättä ole. En siis ajattele, että oikeaa taidetta olisivat pelkästään yleviä ajatuksia ja tunteita sekä mielenrauhaa vastaanottajassa synnyttävät teokset.

  Mutta yhtä kaikki: avainsana erittäin visuaalisessa kulttuurissamme on viehättävyys, ei kauneus. Raamatussa puhutaan "silmäin pyynnöistä", jotka kuuluvat tähän maailmaan, joka kerran katoaa. (1. Joh. 2:15-17)

Mitä kauneus on?

  Ihmiskätten luomusten osalta kauneudessa on olennaista harmonia ja tasapaino. Kauniissa taideteoksessa viiva, muoto ja väri ovat sulavassa vuorovaikutuksessa keskenään. 

Taideteosten ja myös joidenkin käyttöesineiden kuten rakennusten kauneutta voidaan arvioida pitkälti objektiivisesti näiden tekijöiden perusteella. Tämä ei tarkoita tietenkään, että taideteokset, joissa on paljon epäharmoniaa, eivät voisi kuitenkin olla vaikuttavia ja koskettavia.

  Mikä sitten on ihmisessä objektiivista, kiistatonta kauneutta? Sekö, että näyttäisi suunnilleen samalta kuin ihmiskehot Botticellin maalauksissa ja Michelangelon patsaissa?

Ei, vaan ihmisessä kauneus on sisäistä, sydämen ominaisuus. Ihmiskauneuden perusta on silmille näkymättömissä, ja kauneus on objektiivista. Uskallan väittää näin rohkeasti siksi, että meille kerrotaan Raamatussa Jumalan näkevän kaunistavina tietyt "salassa olevan sydämen ihmisen" ominaisuudet. 

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita.

Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)

Olen kuullut sanottavan "sisäinen kauneus on rumien ihmisten keksintö" – miten väärässä sanonta onkaan...

  On muuten eräs mielenkiintoinen ja mielestäni surullinen asia. Se liittyy Michelangelon ylistettyyn Daavid-patsaaseen 1500-luvulta. Raamatun kuningas Daavidia kuvaavan marmoripatsaan sanotaan olevan sopusuhtaisuudessaan esteettisyyden täydellistymä. Kuitenkin Raamatussa puhutaan Daavidista aivan toisella tavalla. 

Herra lähetti Samuelin Betlehemiin voitelemaan Iisain pojan, nuoren Daavidin, Israelin uudeksi kuninkaaksi. Iisain taloon saavuttuaan Samuel oletti ensin, että voideltava olisi Daavidin komea isoveli Eliab, mutta Herra sanoi Samuelille:

»Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.» (1. Sam. 16:7)

Ihmiset tänä päivänä matkustavat kaikkialta maailmasta firenzeläiseen galleriaan ihastelemaan Daavidin ulkokuorta esittävää marmoripatsasta, mutta Jumala oli mieltynyt Daavidin sydämeen.

  Raamatussa mainitaan ominaisuuksista erikseen lempeys ja sävyisyys, kun kuvaillaan, miten sisäinen kauneus ilmenee. Muita kaunistavia ominaisuuksia, jotka mainitaan Jumalan silmissä arvokkaiksi, ovat esimerkiksi viisaus, uskollisuus, nöyryys, totuudellisuus. Kun ihmisen toiminnassa ja suhtautumisessa muihin ilmenee näitä ominaisuuksia, kauneus näkyy myös ulospäin.

Jeesus synnyttää näitä ominaisuuksia uskovaisen sydämessä. Se että on rakastettu, voi tehdä ihmisestä kauniin. Se että on Jumalan rakastettu, voi tehdä ihmisestä katoamattomalla tavalla kauniin.

Kumpi on tärkeämpi, päämäärä vai matka jonka kuljemme?

  "Matka jonka kuljet on tärkeämpi kuin päämäärä", sanotaan. Sanonta välittää elämänfilosofiaa, joka ohjaa arvostamaan läsnäolevaa hetkeä.

  Kristinuskon mukaan päämäärä, tai paremmin sanottuna määränpää, on tärkeämpi. Onko kristitty siis erityisessä vaarassa väheksyä läsnäolevaa hetkeä?

"Matka on tärkeämpi kuin päämäärä"?

  Olen varmaan tulossa vanhaksi, koska minua ovat alkaneet koskettaa sellaiset runot, elokuvat ja laulut, joiden teemana on elämän ohikiitävien hetkien ainutkertaisuus ja merkitys. Jotkut kokemukset ovat tapahtumahetkellä tuntuneet mitättömiltä ja sattumanvaraisilta, mutta jostain syystä piirtyneet sieluun niin vahvasti, että muistan ne vielä kymmenien vuosien jälkeen.

Esimerkiksi, eräänä kesäkuisena aamupäivänä kaksikymmentä vuotta sitten lähdimme ystäväni kanssa Prismaan hakemaan muuttolaatikoita. Kävelymatkalla tuli sadekuuro ja paitsi että kastuimme likomäriksi, pitkä suora asvalttikatu tuli hetkessä täyteen kastematoja. Nauroimme ja loikimme kastematojen yli koko matkan. Muistan elävästi hetken tunnelman, märän asvaltin tuoksun, sadekuuron jälkeisen auringonpaisteen lämmön, huolettoman ilon...

Ehkä pitäisi oppia arvostamaan läsnäolevaa hetkeä enemmän. Olisi hirveää, jos joskus vanhana tajuaisi, ettei ollut läsnä oman elämänsä ohikiitävissä hetkissä, kun aina vain joko murehti mennyttä tai suunnitteli tulevaa.

  "Matka on tärkeämpi kuin päämäärä", sanotaan. Vielä jyrkempi viesti on sanonnassa "elämä on matka, ei määränpää"; sen mukaan matka on kaikki mitä on – matka on koko elämä eikä mitään määränpäätä ole. Sanonnoissa on hyvää tarkoittava opetus. Ne ohjaavat läsnäolevan hetken arvostamiseen.

Jos aina vain keskittyy jossain tulevaisuudessa häämöttävään päämäärään ja on tyytymätön niin kauan kunnes saavuttaa sen, eikö silloin menetä oman elämänsä ohikiitävät hetket siinä mielessä, ettei arvosta niitä? Ja eikö silloin lopulta menetä koko elämänsä, koska ei arvosta läsnäolevaa hetkeä, josta elämä jatkuvasti muodostuu?

Sanonnoissa on hyvää sekin, että niiden välittämä elämänfilosofia lohduttaa ihmistä, joka on epäonnistunut päämääränsä tavoittelemisessa: älä välitä – tärkeintä on matka ja sen aikana saadut kokemukset. 

Määränpää on tärkeämpi

  Toisaalta sanonnoissa on ilmeinen ajatusvirhe. Nimittäin ilman päämäärää ei olisi matkaakaan. Päämäärä on siten aina ensisijainen, tärkeämpi. Päämäärä antaa matkalle syyn: ilman sitä ei olisi lähtenyt liikkeelle. Ja koska se antaa matkalle suunnan, se määrää myös, mitä kulkija näkee ja kokee matkan varrella – sattumalta tai suunnitellusti.

Esimerkiksi ilman päämäärää hakea Prismasta muuttolaatikoita emme olisi ystäväni kanssa lähteneet liikkeelle sinä kesäkuisena aamupäivänä siihen kellonaikaan emmekä olisi tulleet sadekuuron yllättämiksi. Ja jos matkan suunta ei olisi ollut Prisma, emme olisi kulkeneet juuri sitä katua, päätyneet loikkimaan kastematojen yli... 

  Kristinuskon kanta edellä lainaamiini sanontoihin on vastakkainen: kristityn elämässä määränpää, ikuinen elämä Taivaan kodissa, on tärkeämpi kuin matka eli tämä maallinen vaellus. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö voisi arvostaa tätä elämää. 

Itse asiassa sanoisin, että se syventää maallisen matkan arvostusta. Ensinnäkin, kuten totesin, määränpää antaa matkalle tarkoituksen ja sen jokaiselle hetkelle merkityksen. Kun määränpää on ikuinen elämä Jumalan luona, jokaiseen katoavaan hetkeen todella sisältyy ikuisuuden ulottuvuus. 

Toiseksi, Jumalan sana ohjaa arvostamaan tärkeitä asioita kuten lähimmäisenrakkautta, avioliittoa ja perhettä, ystävyyttä, Jumalan luomistyön moninaisuutta ja kauneutta, kiitollisuutta, elämän ihmettä. Jos osaa arvostaa tällaisia asioita joka päivä, on läsnä maallisen elämänsä tärkeimmissä hetkissä.

Kolmanneksi, kristinuskossa on eräs tärkeä opetus, joka mullistaa kysymyksen matkan ja päämäärän suhteesta kulkijan kokemuksessa. Nimittäin vaikka ihminen itse asettaa päämääriä itselleen, Jumalan käsissä on, mitä reittiä kunkin matka käytännössä lopulta kulkee. 

"Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askelensa." (Sananl. 16:9; käännös 1992)

"Helmassa arpaa ravistellaan, tuloksen ratkaisee Herra." (Sananl. 16:33)

Jumalan suunnitelmaan luottaessa oppii tarvittaessa heittäytymään, luottamaan siihen, että elämä kantaa. Ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa. Ja koska Jumalan johdatus on usein tapahtumahetkellä meiltä salassa, ainakin minua kiinnostaa välillä pysähtyä miettimään, mikä jonkin itse kaavailemani päämäärän kannalta yhdentekevän tapahtuman merkitys oli. 

  On tie, joka johtaa elämään, ja sen Jumala on antanut meille uskossa vastaanotettavaksi: Jeesuksen ansiosta pääsemme kyllä lopulliseen määränpäähän, vaikka tämä maallinen matka kulkisikin toisenlaista reittiä kuin olimme itse suunnitelleet.

"Jeesus vastasi: »Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Itsemurha on synti – miksi kristinuskon kanta on niin ehdoton?

  Kautta historian eri kulttuureissa on muodostettu määritelmiä "hyvälle itsemurhalle". Niiden mukaan oman henkensä riistäminen voi tietynlaisissa tilanteissa olla kunniallinen, yksilön arvokkuutta suojaava tai järjellisyyden vuoksi hyveellinen teko.

  Kristinusko sen sijaan on aina ollut ehdoton kannassaan, jonka mukaan itsemurha on vakava synti kaikissa tilanteissa.

 "Hyvän itsemurhan" historiaa

  Järkeä ihannoivassa antiikin Kreikassa itsemurhaa pidettiin pääsääntöisesti vääränä- tekona, mutta mm. stoalaiset filosofit mainitsivat tilanteita, joissa se olisi hyvä vaihtoehto – parempi kuin elämän jatkaminen. Nimittäin jos henkilön on syystä tai toisesta mahdotonta elää hyveellistä elämää, elämänsä tarkoituksellinen lopettaminen on järjellinen ja siten hyveellinen teko. 

Se että kuolee puhtaasti järjellisen harkinnan lopputuloksena oman kätensä kautta oli osoitus yksilön täysivaltaisuudesta. Torjuttavaa oli elämä, tai kuolema, tunnevaltaisen epätoivon tilassa.

Roomalaisetkin erottelivat hyvän ja huonon itsemurhan. Hyväksyttävänä pidetyn itsemurhan motiivi oli patrioottinen eli henkensä riistäminen oman, oman maansa ja keisarin kunnian suojelemisen tähden. Patrioottinen itsemurha oli kunniallisena pidetty teko. Huono itsemurha sen sijaan oli sellainen, jonka motiivi oli henkilökohtainen.

  Tunnettu esimerkki hyvänä pidetystä itsemurhasta historiassa on japanilaisen samurai-soturiluokan seppuku eli kunniaitsemurha. Se on rituaalisesti tarkemmin määritelty muoto harakirista. Seppukussa itsemurhaaja viiltää vatsansa auki lyhyellä samuraimiekalla. Tekijän katsottiin pelastavan itsensä häpeältä sekä palauttavan kunniansa ottamalla kuolemansa omiin käsiinsä. Erityisen ihailtavana pidettiin, jos seppukun tekijä pystyi jopa hallitsemaan kasvonsa niin, etteivät ne vääntyisi tuskan irvistykseen.

  Kiinassa syntyneen kungfutselaisuuden ihanne on "jalo ihminen": hyväntahtoinen, moraalisten hyveiden mukaan kaikissa tilanteissa toimiva ihminen, joka on aina tyyni ja rauhallinen. Kungfutselaisuudessa on uskottu, että hyveellisesti elämisessä epäonnistuminen on kuolemaa pahempi, joten joissain tilanteissa itsemurhaa on pidetty moraalisesti hyväksyttävänä, jopa kiitettävänä tekona.

  Entä uuden ajan länsimainen kulttuuri? Eutanasiaa eli "potilaan vapaaehtoisesta ja oikeustoimikelpoisesta pyynnöstä tapahtuvaa lääkärin tarkoituksellista potilaan elämän lopettamista lääkkeitä antamalla" aika usein puolustetaan vetoamalla kipuun: eutanasia olisi ratkaisu parantumattoman sairauden aiheuttamaan sietämättömään kipuun. 

On kuitenkin paradoksaalista, että eutanasiaa vaaditaan lailliseksi juuri nyt, kun meillä on paremmat lääketieteelliset keinot kivunlievitykseen kuin koskaan aiemmin historiassa! Tästä päättelen, että pohjimmainen syy eutanasian vaatimiselle ei ole potilaan vapauttaminen kivusta, vaan "arvokkuudella kuolemisen" (dying with dignity) ihanne.

Arvokkuudella kuolemisella tarkoitetaan, että kuoleva itse hallitsee kuolemisensa olosuhteita, jotta ne heijastaisivat hänen omanarvontuntoaan myös muiden silmissä. Ihanne nähdäkseni ammentaa valistuksen ajan humanistisesta aatteesta, joka korosti itsehallintaa ja yksilönvapautta.

  Yhteenvetona, useimpien "hyvän itsemurhan" perustelujen ytimessä on kunnia- ja arvokkuuskäsitys, joka perustuu yksilön oman itsensä hallitsemiselle. Perimmäisenä pyrkimyksenä näyttää olevan, että ihmisen kohtalo olisi hänen omissa käsissään loppuun asti.

 Judeokristillinen vastavoima historiassa

  Kristinusko ja siitä nouseva ns. judeokristillinen kulttuuriperinne on maailman historiassa asettunut räikeästi itsemurhan oikeutuksia vastaan: itsemurha ei ole ollut hyväksyttävää missään tilanteessa, mistään motiivista. 

Yksi eriskummallisimmista ja rajuimmista tämän ehdottoman kannan ilmentymistä historiassa oli roomalais-katolisen kirkon moraaliopetukseen nojautuneen Ranskan kuningas Louis XIV:n vuonna 1670 asettama itsemurhaa koskeva rikoslainsäädäntö.

Itsemurhan rikoksesta epäilty vainaja ensinnäkin haastettiin oikeuteen ja, mikäli mahdollista, ruumis tuotiin oikeussaliin istumaan syytetyn penkille! Vainajalla oli oma asianajaja, joka pyrki osoittamaan, ettei kuolinsyynä ollut itsemurha, vaan vaikka onnettomuus. 

Jos vainaja tuomittiin syylliseksi itsemurhan tekemiseen, hänen ruumiinsa raahattiin kaupungin katuja pitkin julkiselle teloituspaikalle. Ruumille ei suotu hautaamista, vaan se heitettiin jätekasaan. Lain mukaan itsemurha oli petos sekä kuningasta että Jumalaa vastaan, mikä sinänsä on johdonmukaista, mutta miksi ruumista käsiteltiin noin raa'alla ja häpäisevällä tavalla? 

Kenties siksi, että ymmärrettiin itsemurhan motiivina olleen usein yritys pelastaa itsensä häpeältä yhteisön silmissä? Ruumiin törkeän käsittelyn tarkoitus oli ehkä viedä pohjaa motiivilta: et voi kuolemaan pakenemallakaan välttää omalle muistollesi ja perheellesi koituvaa häpeää!

  Monissa kristillisissä maissa itsemurha oli pitkään rikos, tosin "rangaistuksena" oli vain, ettei ruumista haudattu kirkkomaalle. Suomessa itsemurha poistettiin rikoslaista vuonna 1889, mutta esim. Englannissa vasta vuonna 1961.

Jumalan tahdon kunnioittaminen

  Miksi kristinuskon kanta itsemurhaan on niin ehdoton?

  Kun ajattelen itsemurhaa Raamatun valossa, mieleeni tulee ensinnäkin luomiskertomus: Jumala loi ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen (1. Moos. 2:7) Toiseksi Kymmenessä käskyssä Jumala sanoo: "Älä tapa." (2. Moos. 20:13)

Kolmanneksi mieleeni tulee erinäisiä ihmisiä Raamatussa. Jotkut tekivät itsemurhan, kuten kuningas Saul ja hänen uskollinen aseenkantajansa, jotka kummatkin heittäytyivät omaan miekkaansa epätoivoisessa taistelutilanteessa. Juudas Iskariot, Jeesuksen kavaltaja, tajuttuaan mitä oli tehnyt "meni pois ja hirttäytyi".

  Kirkkaimpana mieleeni tulee kuitenkin Job, ihminen jonka onni kääntyi kärsimykseksi. Suunnattomista menetyksistä ja kivuliaasta paisesairaudesta kärsineen Jobin oma vaimokin, seurattuaan miehensä piinaa, kehotti tympeästi: "Kiroa  jo Jumala ja kuole pois!" Siihen Job vastasi: "Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha." (Job 2:9-10)

Katkeruuttaan ääneen itkenyt, märkiviä paiseitaan rapsutellut, ihmisten hylkäämä ja pilkkaama Job piti kiinni Jumalalta saamastaan henkirievusta, vaikka oli jo alkanut toivoa kuolemaa. Sitäkin enemmän hän toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään. 

  Kristinuskon ehdottomuuden takana on Jumalan, elämän antajan, tahdon kunnioittaminen. Yksin Jumalalle kuuluu päätös siitä, milloin ja miten kunkin meistä on kuoltava. Ihminen, joka riistää oman tai toisen ihmisen hengen, rikkoo pahoin Jumalaa vastaan.

  Vaikka ymmärrän hyvin toiveen "arvokkuudella kuolemisesta" ja toivoisin, että oma kuolemani aikanaan tulisi olemaan rauhallinen ja omanarvontuntoni mukainen, pitäydyn kristinuskon opetuksessa, että itsemurha, mukaan lukien eutanasia, on synti.

Yritän muistaa, että itsensä hallitsemisen menettäminen kuoleman edellä on vain inhimillisen heikkoutensa tuntemista eikä siihen sisälly mitään todellista vaaraa. Olemme tällä hetkelläkin heikkoja ja rajallisia olentoja – kuoleman edellä vain vihdoin tunnemme rajamme täysin. Siinä ei pitäisi olla mitään liian outoa ja ahdistavaa.

Sitä paitsi ehkä se, ettei pysty yhtään hallitsemaan millaisena tulee nähdyksi muiden ihmisten silmissä ulkoisesti, viimeistään pakottaa ihmisen sydämessään kohtaamaan Jumalan armollisen katseen? 

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

Kohtalon ottaminen omiin käsiin?

  Miten kristinuskon opetus suhteutuu edellä mainitsemaani kunnian, itsensä hallitsemisen ja kohtalon omiin käsiinsä ottamisen kolmikantaan, joka on ollut "hyvän itsemurhan" määritelmien perustana monissa kulttuureissa? 

  Mielestäni epätoivoisena elossa sinnitellyt ja yhä uudestaan itsehillintänsä menettänyt Job toimi kaikesta huolimatta kunniallisesti, vaikka stoalaiset filosofit ja japanilaiset samurait olisivat luultavasti halveksineet häntä.

Nähdäkseni kunniallisuuteen sisältyy nimittäin välttämättä rehellisyys. Elämän, kuoleman ja kohtalon kysymyksissä rehellistä on, että tunnustaa oman heikkoutensa ja rajallisuutensa, ja Jumalan suuruuden. 

Heikoksi paljastumisen uhan ja häpeän pakeneminen kuolemaan on epärehellistä, ja jo sen vuoksi kunniaitsemurha ei voi koskaan olla oikeasti kunniallinen teko. Seppukun tekijä kieltäytyy kohtaamasta todellisuutta – tappiotaan, tekojensa seurauksia, häpeää – kun taas Job, vaikkakin itkien ja vaikeroiden, jatkoi elämää.

Entä kohtalo? Se on perimmäisesti Jumalan käsissä. Vaikka tässä maallisessa elämässä joku kokisi hallitsevansa omaa kohtaloaan, viimeistään ikuisuudessa hän joutuu toteamaan, että hänenkin kohtalonsa on aina ollut Korkeimman käsissä.

Kunnia annetaan Jumalalle.

"Mutta minä turvaan sinuun, Herra, ja sanon: »Sinä olet minun Jumalani!» Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät." (Ps. 31:15-16)

 

Uuden mahdollisuuden usko

  On yhdenlainen itsemurha, jota mikään kulttuuri ei ole hyväksynyt kunnialliseksi ja hyveelliseksi: henkensä riistäminen epätoivoisen henkilökohtaisen tunnekuohun tilassa. Uskoisin sen olevan huomattavan yleinen mielentila itsemurhan tekijöillä.

  Juudas, Jeesuksen kavaltaja, teki itsemurhan epätoivoisessa tunnekuohussa. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan: "Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan. Hän vei saamansa kolmekymmentä hopearahaa takaisin ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: »Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren.» Mutta he vastasivat: »Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi.» Silloin Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi." (Matt. 27:3-5)

Juudas parka. Mutta mitä varten hän ylipappien luo meni? Miksi hän ei mennyt vaikka muiden opetuslasten luo ja puhunut ahdingostaan? Miksi hän ei mennyt rukouksessa Jumalan eteen ja pyytänyt anteeksi? Jeesus oli kertonut opetuslapsilleen, että tulisi nousemaan kuolleista. Eikö Juudas pitänyt yhtään edes mahdollisena, että jotain suurta saattoi vielä olla tulossa? 

  Oli toinenkin mies, joka samoina vuorokausina oli joutunut Jeesuksen tähden musertavan hirveään mielentilaan, nimittäin Pietari. Viimeisellä aterialla Jeesus oli ennustanut, että Pietari tulisi kieltämään Hänet kolmesti. Pietari oli vakuutellut Jeesukselle, ettei milloinkaan tulisi hylkäämään Häntä. 

Yönä, jona Jeesus vangittiin, tapahtui juuri niin kuin Hän oli ennustanut. Voin vain kuvitella Pietarin järkytyksen ja pohjattoman katumuksen, kun hän tajusi mitä oli tehnyt. Hän itki katkerasti. Miten hirveää Pietarille mahtoi olla tuon yön jälkeen herätä uuteen aamuun!

Pietari kuitenkin jatkoi muiden opetuslasten joukossa, ja kolmen päivän kuluttua ristinkuolemasta hän kohtasi kuolleista nousseen Jeesuksen. Herra jutteli vakavasti Pietarin kanssa ja antoi hänelle anteeksi. 

Miksi Pietari oletti, että hänellä kaiken tapahtuneen jälkeen olisi mitään asiaa Jeesuksen luona?

Kerran aiemmin eräässä Jeesuksen opetustilanteessa monet kuulijoista olivat lähteneet pois paheksuen Hänen opetustaan. Jeesus oli kysynyt silloin opetuslapsiltaan, aikovatko nämäkin lähteä pois. Pietari oli vastannut: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat." (Joh. 6:68)

Tuon käsittämättömän karmean yön jälkeen Pietari edelleen uskoi, ettei kukaan muu voi häntä auttaa kuin Jeesus.

  Silloinkin, kun kukaan tai mikään muu ei voi auttaa, kun kaikki on hajonnut, Jeesus voi auttaa. Kristinusko on elämän ja uuden mahdollisuuden usko.

Kristitty puolustaa sananvapautta

  Julkisen keskustelun polttopisteessä on ollut viime viikkoina yhtä aikaa, mutta toisistaan riippumatta, kaksi aihetta, joita molempia pohtiessani olen päätynyt lukemaan Apostolien tekojen lukua 17. 

Ne ovat Ukrainan sodan aikaansaama keskustelu Suomen rajojen turvaamisesta ja Päivi Räsäsen sananvapausoikeudenkäynnin synnyttämä keskustelu vapaudesta julistaa Jumalan sanaa Suomessa.

Miten maan rajat ja sananvapaus kytkeytyvät Raamatussa toisiinsa?

Jotta ihmiset etsisivät Jumalaa

  Seuratessani uutisia ja keskustelua Ukrainan sodasta sekä sen vaikutuksista Suomen turvallisuustilanteeseen aloin ajatella kansan oikeutta omaan maahansa. Mistä oikeus on tullut?

Kansainvälisiin sopimuksiin ja tunnustuksiin perustuva oikeus on jo riittävä: itsenäisen maan rajoja ei saa loukata. Uskovaisena minua kuitenkin kiinnostaa, mitä Raamatussa aiheesta mahdollisesti sanotaan.

Päädyin lukemaan Apostolien tekojen lukua 17, jossa apostoli Paavali kertoo ateenalaisille Jumalasta:

"Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. " (Apt. 17:26-27; käännös 1992)

Siinä se on sanottu ihan suoraan: Jumala on antanut kansoille asuma-alueet rajoineen, joten esim. Suomi on Jumalan lahja suomalaisille!

Minulta oli jäädä huomaamatta, että jakeissa kerrotaan myös syy, miksi Jumala on antanut tämän lahjan. Sen tarkoitus on, että ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties löytäisivät Hänet. 

Ja koska Jumala on ilmoittanut tien luokseen sanomassa Jeesuksesta pelastuksena sekä antanut uskoville käskyn julistaa tätä pelastussanomaa, Jumalan tarkoituksen mukaisesti toimiminen edellyttää sananvapautta. Tässä kohtaa mieleeni tuli toinen ajankohtainen tapaus, nimittäin kansanedustaja Päivi Räsäsen sananvapausoikeudenkäynti (joka Jumalan kiitos päättyi käräjäoikeudessa kaikkien syytteiden hylkäämiseen). 

  Suurin osa maailman uskonnoista – luonnonuskonnot ja valaistumisuskonnot – perustuvat pelkkään harjoittajan omaan kokemukseen, mutta kristinuskon ytimessä on sana. Jumala loi luomakunnan sanallaan, Jeesus on Jumalan Sana joka tuli lihaksi, ja Raamattu on Jumalan kirjoitettu sana.

Meidän on Suomessa huolehdittava sananvapauden turvaamisesta, ja siten Raamattuun perustuvan evankelioivan sanan julistamisen sallimisesta. 

 Areiopagi

  Apostolien teoissa kuvaillaan sen aikaista sananvapauden tilaa Välimeren molemmin puolin, ja se ei ollut hääppöinen: apostolit joutuivat vainotuiksi, vangituiksi, pahoinpidellyiksi ja surmatuiksi evankeliumin julistamisen tähden. Jeesus oli sanonut, että niin tulee tapahtumaan.

Luvussa 17 kerrotaan kuitenkin silloisen ateenalaisen kulttuurin piirteestä, joka sananvapauden osalta kuulostaa minusta hienolta. Ateenalaiset nimittäin olivat tavattoman kiinnostuneita kuulemaan "uusia oppeja", ja niiden esittämisen areenaksi oli tullut arvostettu Areiopagi-kukkula. Areiopagilla oli satoja vuosia kokoontunut Ateenan virkamiesten neuvosto ja siellä mm. pidettiin oikeudenkäyntejä.

Kun apostoli Paavali oli tullut Ateenaan julistamaan evankeliumia, osa paikallisista oli kiinnostuneita tästä "uudesta opista", jota hän julisti:

"Muutamat epikurolaiset ja stoalaiset filosofit ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan, ja jotkut heistä sanoivat: »Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa?» »Taitaa olla vieraiden jumalien julistajia», sanoivat toiset, sillä Paavali julisti evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta." (Apt. 17:18)

Voisin kuvitella Paavalin olleen hyvillään kiinnostuneesta, joskin epäilevästä, vastaanotosta filosofien Ateenassa. Varsinkin seuraavaa tapahtumaa hän taatusti piti mahtavana tilaisuutena:

"He veivät hänet mukanaan Areiopagille ja sanoivat: »Saisimmeko tietää, mikä on se uusi oppi, jota sinä julistat?" (Apt. 17:19)

Paavali sai keskeisellä paikalla julistaa Jumalan sanaa kiinnostuneille kuulijoille. Vaikka hän Ateenaan saavuttuaan oli joutunut kuohuksiin kaikkialla kaupungissa esillä olleiden epäjumalankuvien takia, hän puhui paikallisille kohteliaasti: 

"Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: ’Tuntemattomalle jumalalle.’ Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan." (Apt. 17:22-23)

Ja Paavali kertoi ihmisille elävästä Jumalasta, joka on luonut maailman ja kaiken mitä siinä on, ja joka vaatii ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Hän kertoi Jeesuksesta, miehestä, jonka Jumala on asettanut edessä olevan tuomiopäivän tuomariksi ja, tämän kaiken vakuudeksi, herättänyt kuolleista!

  Ihailen Areiopagin keskustelukulttuuria, olkoonkin, että moni tuli kuuntelemaan siellä pidettyjä puheita vain kuullakseen loputtomasti uusia oppeja. Tärkeintä on, että evankeliuminkin julistaminen sallittiin. Luvussa 17 kerrotaan, että monet Kreikassa, myös jotkut ateenalaiset, tulivat uskoon kuunneltuaan Paavalin ja muiden apostolien julistusta.

Ehkä monet heistäkin, jotka eivät heti ymmärtäneet evankeliumin ihmeellisyyttä, myöhemmin muistivat kuulemansa ja ymmärsivät minkä aarteen sanat välittivät?

Miksi yleinen sananvapaus?

  Eikö olisi näin kristityn näkökulmasta ihan mahtavaa, jos Suomessa vain kristinuskon julistaminen olisi sallittu? Ja jos joku yrittäisi puhua jonkin muun uskonnon tai katsomuksen puolesta tai kritisoida kristinuskoa, häntä estettäisiin puhumasta? Eikö sillä tavoin maksimoitaisi todennäköisyys sille, että ihmiset löytäisivät Jumalan?

No tietenkään se ei olisi mahtavaa. Paitsi että se olisi ihmisten luonnollisen ilmaisunvapauden loukkaamista, se ei olisi mahtavaa myöskään kristillisen uskon näkökulmasta. Nimittäin silloin tarkoitus "jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet" ei toteutuisi. Ainakin minun ymmärtääkseni Jumalan etsimisen mahdollisuus toteutuu parhaiten ympäristössä, jossa vallitsee yleinen sananvapaus.

Sitä paitsi jos kaikkien olisi lain mukaan pakko "olla kristittyjä", monet vain teeskentelisivät saadakseen muiden, mukaan lukien viranomaisten, hyväksynnän. Valtiossa, jossa vain kristinusko olisi sallittu, ihmisille saattaisi muodostua käsitys, että uskoon ja pelastukseen riittää, että on syntynyt sen valtion kansalaiseksi ja tekee ulkoisesti mitä vaaditaan.

Silloinhan ihmiset eivät enää aidosti etsisikään Jumalaa. He saattaisivat sanoa uskovansa Jeesukseen, mutta se ei olisi tunnustus eli sanat eivät tulisi sydämestä.

"Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen." (Room. 10:9-10)

  Sananvapauden vastustaminen on Jumalan tarkoituksen vastustamista. Mitä sananvapautta vastustavia tahoja tämän päivän maailmassa on? Nykyinen Venäjän hallinto on tunnettu sananvapauden tiukasta rajoittamisesta, mutta myös meillä täällä "vapaassa lännessä" puhaltavat nykyään sananvapautta vastustavat tuulet, kuten mm. Räsästä vastaan nostetut syytteet ovat osoittaneet. 

  Ehkä Jumala on johdattanut nämä kaksi tapausta, siis Suomen rajojen turvaamista koskevan keskustelun sekä sananvapauskiistan, tapahtuviksi samaan aikaan, jotta muistaisimme, että nämä asiat kytkeytyvät toisiinsa?

Luottamus Jumalan suunnitelmaan – Joosefin esimerkki

  Ihmiseksi, jolla Raamatun sanoin "oli aina onni mukanaan, koska Herra oli hänen kanssaan", Vanhan Testamentin Joosef joutui kärsimään yllättävän paljon.

Joosefin elämäntarina rohkaisee, koska siitä voi päätellä, että vaikka omassa elämässä olisi suuriakin kärsimyksiä, voi silti Herran kanssa olla onnellinen ja menestynyt. 

Joosefin elämän kärsimykset

  Joosefista, Jaakobin ja Raakelin pojasta, kerrotaan 1. Mooseksen kirjan luvuissa 37 ja 39-50. Tiivistän alkuun Joosefin elämän keskeiset vastoinkäymiset, koska ne ovat niveltyneet osaksi myös hänen menestystään ja Herran suunnitelmaa.

  Vanhemmat veljet vihasivat ja kadehtivat Joosefia, koska iltatähtenä syntyneenä tämä oli Jaakob-isän lempilapsi. Lisäksi Joosef kertoi avoimesti veljilleen erikoisista unistaan, joiden sisältö oli omiaan voimistamaan heidän kaunaansa häntä kohtaan. 

Yhdessä unessa he olivat peltotöissä, kun veljien viljalyhteet kumarsivat Joosefin lyhdettä. Lopulta veljet vihasivat Joosefia niin paljon, etteivät enää pystyneet edes puhumaan hänelle ystävällisesti.

  Eräänä päivänä karjaa kaitsemassa ollessaan vanhemmat veljet, nähdessään kaukaa Joosefin olevan tulossa luokseen, suunnittelivat hänen surmaamistaan, mutta päätyivätkin myymään hänet ismaelilaisille kauppiaille, jotka edelleen möivät Joosefin orjaksi Egyptiin. 

Joosef päätyi palvelijaksi faraon henkivartijain päällikön taloon, josta joutui isännän vaimon valheen takia syyttömänä vankilaan vuosiksi. Vankilassa ollessaan Joosef selitti muiden vankien unia, ja selitykset kävivät toteen. 

Farao, nähtyään kaksi erikoista unta (1. Moos. 41:17-24) ja kuultuaan tästä viisaasti unia selittävästä heprealaisvangista, haetutti Joosefin vankilasta ja pyysi selitystä. 

Joosef kertoi faraolle Jumalalta saamansa selitykset unille (1. Moos. 41:25-36). Unet sisälsivät ennalta varoituksen tulevista ankarista nälkävuosista koko Lähi-Idässä sekä neuvon, miten Egypti voi selvitä niiden yli. Farao oli otettu viisaasta tulkinnasta ja nimitti Joosefin Egyptin käskynhaltijaksi. Nälkävuosien koittaessa Egyptissä oli Joosefin kertoman viisaan neuvon ansiosta runsaasti ruokaa, ja hän sai vastuulleen koko Egyptin ruoan jakamisen.

  Vaikka tässä vaiheessa Joosefin suurimmat vaikeudet olivat ohitse, mielestäni surullisin hetki on, kun nälkävuosista kärsivät veljet eräänä päivänä saapuivat Egyptiin ja kumartuivat Joosefin eteen anoen saada ostaa tältä ruokaa vietäväksi kotiin Kanaaninmaahan (tässä toteutui Joosefin nuorena näkemä uni veljien kumartuvista viljalyhteistä) eivätkä tunteneet tätä. Raamatussa sanotaan: "Vaikka Joosef tunsi veljensä, he eivät tunteneet häntä." (1. Moos. 42:8). 

Eroon perheestään joutunut Joosef oli elänyt muukalaisena Egyptissä koko aikuisikänsä ja nyt, jälleennäkemisen hetkenä, hän ymmärsi tulleensa muukalaiseksi veljilleenkin.

Uskon esikuva

  Miten Joosef sitten oli kaikesta edellä mainitusta huolimatta niin menestynyt, siunattu ja Herran suosiossa, kuten Raamatussa todetaan moneen kertaan? 

Ilo Jumalan lapseudesta

  Joosef oli luottavainen, että Herra pitää hänestä huolen. Luottavaisuus ilmeni paitsi tottelevaisuutena, mielestäni myös heittäytymisenä. Hän kertoi vilpittömän innostuneesti veljilleen unistaan eikä tainnut tulla ajatelleeksi, että nämä pahastuisivat niistä. 

Muutenkin Joosef käytti rohkeasti Jumalalta saamaansa unien näkemisen ja selittämisen lahjaa ja antoi aina kunnian Jumalalle. Kun farao pyysi häntä selittämään unensa, Joosef vastasi: "Minä itse en pysty, mutta Jumala voi antaa faraolle suotuisan vastauksen." (1. Moos. 41:16)

  Rankat vastoinkäymiset eivät saaneet Joosefia epäilemään Jumalan huolenpitoa ja rakkautta häntä kohtaan, ainakaan niin merkittävästi, että siitä mainittaisiin Raamatussa. Kenties nuorena eroon joutuminen perheestä ja Jaakob-isästä oli johtanut siihen, että Jumala oli Joosefille poikkeuksellisen läheinen?

  Jaakob-isälle Joosefin menetys oli ollut suunnaton suru. Hän luuli poikansa kuolleen villipetojen raatelemana. Kun Jaakob kuuli Egyptistä palanneilta pojiltaan, että Joosef olikin elossa, hän ei meinannut uskoa heitä, koska hänen "mielensä oli turtunut". Kun hän lopulta uskoi, että näkisi vielä Joosefin elossa, hänen "henkensä elpyi". 

Joosef huolehti vanhasta isästään koko tämän loppuelämän ajan. Minusta heidän suhteessaan korostuu se, että vaikka he olivat isä ja poika, lopulta molemmat olivat Jumalan lapsia.

"Jumala käänsi sen hyväksi"

"Herra oli Joosefin kanssa, ja siksi hänellä oli aina onni mukanaan." (1. Moos. 39:2; käännös 1992)

  Tuoreena uskovaisena näin Joosefin, koskaan tarkemmin ajattelematta, sinä Raamatun ihmisenä, jolla kaikki meni putkeen. Jobin näin tältä osin Joosefin vastakohtana: hän menetti melkein kaiken, joutui kärsimään valtavasti ja julisti olevansa katkera.

Vasta myöhemmin olen tajunnut, miten rankka elämä Joosefilla oli. Minua hämäsi pitkään se, että vaikka Raamatussa kerrotaan hirveistä tapahtumista hänen elämässään, niiden lomassa todetaan aina vain, että Joosef oli valtavan onnekas ja menestynyt, koska Herra oli hänen kanssaan. Tähän sisältyykin tärkeä opetus, jonka olen saanut Joosefin elämäntarinasta.

Jumalan lapsen onni ja menestys ei tarkoita, ettei joutuisi käymään läpi suuria vaikeuksia ja kärsimyksiä. Se tarkoittaa, että luottaa Jumalaan ja on avoin olemaan osa Hänen suunnitelmansa toteutumista.

Mitä se tarkoittaa käytännössä? Joosefin esimerkin mukaan sitä, että noudattaa Jumalan tahtoa ja antaa Hänelle kunnian joka tilanteessa, onnessa ja kärsimyksessä, vaikkei itse sillä hetkellä näkisi siitä seuraavan mitään hyvää omassa elämässä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa elää Joosefin tavoin, koska hänen ajattelutapaansa kuului myös se, ettei keskity menneeseen, vaan nykyhetkeen ja tulevaan.

"Herra antoi Joosefin onnistua kaikessa." (1. Moos. 39:23)

  Kun Joosef oli paljastanut ruokaa anomaan tulleille veljilleen kuka on, ja kun veljet olivat ilmaisseet katumuksensa pahasta teostaan, Joosef sanoi jotain, mikä muistuttaa meitä Jumalan suuremmasta suunnitelmasta:

"Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi." (1. Moos. 50:20)

 

Joosefin armollisuus

 Vaikka Joosef oli joutunut kärsimään paljon, hänellä oli sisäinen rauha. Miksi olen niin varma tästä? Koska hän rakasti veljiään, jotka katuivat pahaa tekoaan, ja antoi heille anteeksi sekä maksoi pahan hyvällä.

"Anna siis meille nyt anteeksi meidän rikoksemme. Mehän palvelemme samaa Jumalaa kuin isäsi." Kuullessaan heidän sanansa Joosef puhkesi itkuun."

"Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin. Älkää siis enää olko peloissanne. Minä huolehdin teistä, teidän vaimoistanne ja lapsistanne.» Näin hän rauhoitteli heitä ja puhui heille lempeästi." (1. Moos. 50:17-21)

Paitsi että anteeksianto on Jumalan tahdon mukaista, sillä on tekemistä onnellisuuden kanssa: onnellinen ihminen yleensä antaa anteeksi, ja toisaalta anteeksianto lisää onnellisuutta. Anteeksiantaja valitsee elämän ja ohittaa tienhaaran, jolle kääntyminen pahimmillaan vie molemmat osapuolet, sekä vääryyden tekijän että hänet itsensä, tuhoon.

Joosef, sen paremmin kuin veljetkään, ei voinut mitään menneille vääryyksille, mutta antamalla anteeksi hän antoi mahdollisuuden perheen yhteiselle elämälle siitä eteenpäin.

  Joosef muistuttaa minua Jeesuksesta. Joosefkin antoi elämänsä taivaallisen Isän käyttöön. Ja kuten Jeesus, joka rukoili pahantekijöilleen armoa, Joosefkin oli armollinen veljilleen. 

Siinä missä Joosefin kohdalla elämänsä Jumalan käyttöön antaminen johti ruoan riittävyyden myötä ihmisten elossa pysymiseen Lähi-Idässä, Jeesus antoi itsensä, että jokainen joka Häneen uskoo saisi iankaikkisen elämän.