Kolme näkökulmaa rauhaan kristinuskossa

  Elämme syntiinlangenneessa ihmisyydessä ja pysyvästi rauhattomassa maailmassa – kuitenkin kristityn tulee pyrkiä elämään rauhassa muiden kanssa.

  Toisaalta rauhaan, yhteisymmärryksen merkityksessä, ei pidä pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. On rohkeasti pitäydyttävä Jumalan sanassa, vaikka se synnyttäisi epäsopua ja jopa vihaa ja vainoa. 

  Jeesus, Rauhan Ruhtinas, sanoi seuraajilleen: "Oman rauhani minä annan teille". Millaista on Jeesuksen rauha?

Rauha on maailmassa poikkeustila

  Pari päivää sitten, ollessani matkalla kotiin paikasta jossa olin viettänyt joulun, kuulin auton radiosta keskustelun rauhasta. Aloin kuunnella kesken ohjelman, mutta oletan, että yhtenä keskustelun teemoista oli joulurauha.

Keskustelijat pohtivat, miksi rauha ja sovinto sosiaalisessa kanssakäymisessä on usein poikkeustila, joka on mahdollista saavuttaa vain, jos nähdään vaivaa sen eteen. Yksi keskustelija kertoi hyviin vuorovaikutustaitoihin keskittyvästä Rauhanfutis-kampanjasta, johon jossain koulussa oltiin osallistuttu. Kun oppilaille myöhemmin jalkapalloa pelatessa oli tullut riitaa ja tappelua, ja osapuolilta kysyttiin, mihin kampanjassa opitut taidot olivat unohtuneet, oppilas vastasi: "niin siis se oli sitä rauhanfutista – tämä on taas ihan tavallista futista".

  Kristittyä maailman rauhattomuuden ei pitäisi yllättää, ajateltiinpa sosiaalista kanssakäymistä tai isompia kokonaisuuksia, kuten yhteiskunnallista elämää tai valtioiden välisiä suhteita. Kristinuskon yksi pääopeista on, että koko ihmiskunta on syntiinlangennut ja sitä myöten elämme langenneessa, pahassa maailmassa. 

"Heidän ajatuksensa ovat turmion ajatuksia, he jättävät jälkeensä tuhoa ja hävitystä. Rauhan tietä he eivät tunne, oikeus ei johda heidän askeliaan." (Jes. 59:7-8)

Viha ja piittaamattomuus lähimmäistä kohtaan, halu loistaa itse polkemalla jotakuta toista, ylpeys, ahneus ja anteeksiantamattomuus ovat esimerkkejä Raamatussa mainituista synneistä, jotka aiheuttavat rauhattomuutta, riitaa ja sotaa maailmassa.

  Pitäisikö kristityn sitten vain hyväksyä rauhattomuus, riita, tappelut ja jopa verenvuodatus? Eli jos syntiinlankeemus on keskeinen oppi kristinuskossa, ja siitä seuraten uskomme, että rauhattomuus on pysyvä tosiasia tässä maailmassa – niin jokaisen omassa sisimmässä ja ihmissuhteissa kuin isommissa yhteyksissä – seuraako siitä, että meidän pitää vain seisoa tumput suorina ja voivotellen hyväksyä kaikki? 

Raamatun mukaan vastaus kysymykseen on kieltävä. Ihmisen syntisen luonnon tunnustaminen tosiasiana ei tarkoita, ettei vaivaa tarvitsisi nähdä sellaisten asioiden eteen, jotka eivät tule luonnostaan ihmisen sisimmästä. Päinvastoin: syntiä vastaan tulee taistella. Paikka, mistä taistelu syntiä vastaan lähtee Jeesukseen uskovalla, on kunkin oma sisin. Maailmaan ja omiin ihmissuhteisiin voi luoda rauhaa siten, että itse ottaa muut huomioon, kohtelee muita oikein, myöntää virheensä ja väärät tekonsa, on kärsivällinen ja anteeksiantavainen.

Raamatussa opetetaan myös, että pitää puuttua vääryyteen, kun sellaista kohtaa. Se on Jumalan tahdon noudattamista ja lähimmäisen rakastamista. Vaikka taistelu syntiä vastaan lähtee uskovaisen sisimmästä, myös muiden harjoittaman vääryyden katsominen läpi sormien on Jumalan tahtoa vastaan. 

  Kristittyjen päätehtävä on julistaa pelastuksen evankeliumia. Usko Jeesukseen saa ihmisen sydämessä aikaan mm. edellä mainittuja asenteita eli kärsivällisyyttä, nöyryyttä, epäitsekkyyttä, anteeksiantavaisuutta. Ne voivat parhaimmillaan lisätä rauhaa toisten kanssa – paitsi muiden uskovaisten, myös niiden kanssa, jotka eivät usko Jeesukseen.

"Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!" (Ps. 34:15)

Ei Jumalan sanan kustannuksella

  Toisaalta rauhaan, yhteisymmärryksen merkityksessä, ei pidä pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. Rauhantahtoisuus ei tarkoita, että pitäisi olla myötämielinen kaikkia mielipiteitä ja näkemyksiä kohtaan, jotta sopu säilyisi.  

  Roomalaiskirjeessä sanotaan uskovaisille "Älkää mukautuko tämän maailman menoon" (Room. 12:2), minkä ymmärrän tarkoittavan paitsi sitä, ettei uskovaisen tule itse elää sen mukaan, mitä maailma opettaa ja pitää hyväksyttävänä, myös sitä, että täytyy olla valmis kertomaan rohkeasti Jumalan sanaan perustuvat näkemyksensä, vaikkei niitä hyväksyttäisi. Tulee siis elää, tunnustaa ja opettaa Jumalan sanan mukaisesti, vaikka sen takia saisi vihaa osakseen ja vaikka seurauksena olisi epäsopua.

 Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo: "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan." (Matt. 10:34). Jeesus opetti tässä kohtaa tunnustautumisesta Hänen omakseen ihmisten edessä sekä kertoi vihasta ja vainosta, jota siitä voi seurata usein kaikkein lähimpien ihmisten parissa.

  Vaikka kristittyjen täytyy pitäytyä Jumalan sanaan vihasta huolimatta, rauhaan pitä pyrkiä tällaisissakin tilanteissa. Edellä mainitsemassani Roomalaiskirjeessä kehotetaan myöhemmin: "Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa." (Room. 12:18) Miten nämä kaksi voi sovittaa yhteen: tinkimättömästi Jumalan sanassa pitätymisen sekä toisaalta rauhassa elämisen muiden kanssa? 

Nähdäkseni olennaista on se, millä tavalla näkemyksensä ilmaisee. On epäsopua, jota emme voi välttää, vaikka yrittäisimme, mutta sen lisäksi on paljon turhaa epäsopua ja riitaa. Raamatussa kehotetaan sävyisyyteen ja kunnioittavaan suhtautumiseen kaikkia kohtaan. 

Yksi kaikkein pahimmista turhan epäsovun synnyttäjistä on ylimielinen asenne, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että keskittyy paasaamaan toisen ihmisen synneistä ja ohittaa kokonaan sen tosiasian, että on itsekin tehnyt syntiä ja saanut anteeksi Jumalalta. Keskustelun sävystä riippuen joskus on parempi sanoa "me ihmiset olemme syntisiä, mutta Jumala on lähetti Poikansa Jeesuksen sovittamaan syntimme ristillä". 

"Oman rauhani minä annan teille" 

  Radiokeskustelua kuunnellessani aloin miettiä, mitä rauha minulle perimmäisesti tarkoittaa – mitä vastaisin, jos minua haastateltaisiin aiheesta, vaikka tuollaista radio-ohjelmaa varten?

Väkivallattomuus, riita-asioiden ratkominen keskustelemalla, lain noudattaminen, rauhanvälitystyö sekä joulurauhan yhteydessä usein mainittu arjen kiireiden keskellä rauhoittuminen ovat kaikki tärkeitä asioita. Kuitenkin perimmäisesti rauha tarkoittaa minulle sitä, että Jeesus sovitti syntimme ja toi rauhan ihmisen ja Jumalan välille uskossa vastaanotettavaksi. 

Jeesus sanoi: "Oman rauhani minä annan teille" (Joh. 14:27) Millaista on Jeesuksen antama rauha? Ymmärrän sen siten, että Jeesus on tie Taivaaseen, jossa ei enää ole keskeneräisyyttä, kaaosta, syntiä, väkivaltaa, vihaa, riitoja, vainoja, kärsimystä eikä vaaroja, vaan kaikki on niin kuin pitää, kaikki on hyvin. Eikä ole kiirettä eikä kaipuuta jonnekin muualle, vaan Jumalan luona olemme jo perillä. Vaikka nyt vielä olemme täällä langenneessa maailmassa, Jeesukseen uskova on tiellä Taivaaseen. Jeesuksen rauha tässä elämässä on olennaisesti sitä, että uskon ja luotan kaiken päättyvän hyvin.

  Olen visuaalinen ajattelija eli ajattelen kuvina, ja aina kun mietin Jeesuksen antamaa rauhaa, näen mielessäni piirretyn kuvan, jonka näin ensimmäisen kerran joskus nuorena, ehkä jo lapsena. Kuva perustuu Jeesuksen sanoihin Johanneksen evankeliumin luvussa 10: "Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta." (Joh. 10:14-15) Kuvassa on niityllä seisova paimen, jonka ympärillä on lampaita, takana näkyy synkkä metsä. Paimen pitää sylissään karitsaa ja katsoo katsojaan.

Tässä pyhäkoulutyyppisessä kuvassa, tai ainakin omassa muistikuvassani siitä, Jeesus-paimenen katse on rauhallinen. Se sanoo, että vaikka koettelemuksia vielä on edessä, ne on jo voitettu. Jeesus on voittanut maailman.

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." (Joh. 14:27)

Esoteerinen uskonnollisuus vs. kristinusko

  Esoteerinen tieto tarkoittaa uskonnollisessa keskustelussa ihmisen sisimmästä kumpuavaa ilmestystietoa, joka on tarkoitettu vain harvoille ja valituille, "tietoon vihityille". Kristinusko on juuri päinvastainen esoteerisiin uskontoihin verrattuna: evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi kaikille.

Miksi esoteerinen uskonnollisuus kiehtoo?

  Pari vuotta sitten kuuntelin netistä uskontoaiheisen keskustelun. Etnisistä juurista kiinnostuneet keskustelijat pohtivat tapoja elvyttää esikristillisiä pakanauskontoja Euroopassa ja muualla läntisessä maailmassa. Kristinuskoa he moittivat sen auktoritatiivisuudesta ja esoteerisuuden torjumisesta. Minua alkoi kiinnostaa, mitä tuo "esoteerisuus" tarkoittaa ja että pitääkö kritiikki paikkaansa.

Googlaamalla sain selville, että esoteerinen tieto tarkoittaa uskonnollisessa keskustelussa yksilön sisimmästä kumpuavaa ilmestystietoa, joka on tarkoitettu "tietoon vihityille", sisäpiirille. Joten kyllä, keskustelijoiden kritiikki pitää paikkansa: kristinusko ei ole esoteerista. Jumalan ilmoitus Itsestään ja tahdostaan on ihmisten ulkopuolta eikä sisimmästä lähtöisin, ja evankeliumi on tarkoitettu kaikille julistettavaksi (Mark. 16:15). 

  Monet muut uskonnot taas ovat selkeästi esoteerisia: totuuden löytääkseen ihmisen tulee kääntää katse omaan sisimpään meditoiden, valaistumista tavoitellen. Monissa näistä uskonnoista pyrkimys perustuu uskomukselle, että ihminen on osa jumaluutta; sen takia ihminen voi löytää jumalallisen tiedon ja totuuden sisimmästään. 

Tähän ryhmään kuuluvat olennaisilta osiltaan Aasian suuret uskonnot, niiden läntiset New Age -tyyppiset versiot sekä ymmärtääkseni, ja yllä mainittujen keskustelijoiden mukaan, erilaiset ns. pakanalliset luonnonuskonnot. Myös kristinuskon historiassa on esiintynyt (ja esiintyy tänä päivänäkin) harhaoppista "esoteerista kristillisyyttä", mm. Rudolf Steinerin teosofia.

  Miksi erilaiset esoteeriset uskonnot ovat niin suosittuja nykyään? Ehkä yksi syy, miksi esoteerisuus kiehtoo on varmaan sen salaperäisyys ja se, että siihen vihkiytyminen liittää yksilön uskonnolliseen "eliittiporukkaan" – ihmiset haluavat päästä sisäpiiriin. 

Toinen syy voi olla, että ympäröivä kulttuuri ainakin täällä läntisessä maailmassa on nykyään niin monimutkaista ja ristiriitaista, mitä tulee sellaisiin asioihin kuin elämän tarkoitus sekä kysymys oikeasta ja väärästä, että rauhaa ja varmuutta etsivät ihmiset mieluummin kääntävät katseensa sisimpäänsä ja rauhoittelevat itseään sanoen, että jokaisella on oma totuutensa.

Maailma myös palkitsee siitä kannasta, että jokaisella on oma totuutensa. Se samastetaan suvaitsevuuteen. Sanomalla niin voi varmistella, ettei loukkaa ketään. Sen seurauksena jokainen voi elää omassa kuplassaan. Valitettavasti joskus sen seurauksena myös on välinpitämättömyyttä sekä se, ettei mistään tärkeästä (elämän tarkoitus, hyvä ja paha jne.) edes keskustella, kun pelätään loukkaamista niin paljon.

En minäkään tuomitse ihmisiä ja käyttäydy kunnioittamattomasti eri tavoin uskovia kohtaan, mutta en myöskään sanoisi, että jokaisella on oma totuutensa. En usko totuuden vaihtelevan ja olevan ristiriitainen. Uskon ja väitän, että Jeesus Kristus on Totuus. Vastaavasti en edes loukkaannu siitä, jos tai kun joku ei-kristitty sanoo minun uskoni olevan hölynpölyä; hänelläkin on oikeus ilmaista näkemyksensä. 

Kristillinen usko – joukko ulkoa opeteltuja opinkappaleita? 

  Onko kristityn usko ulkonaista? Hyväksytään ylhäältäpäin annettuna erilaisia uskomuksia ja opinkappaleita ja toistetaan niitä sokeassa uskossa ilman, että edes pyritään ymmärtämään mitä ne tarkoittavat? 

Tämä kritiikki ihmetyttää minua, koska näen kristinuskon perusopin selkeänä ja johdonmukaisena – kaikki vain eivät usko ja siksi torjuvat sen. Sanoisin jopa, ettei kristinuskossa ole mitään hämärää ja outoa, siis sellaista, mikä olisi mahdollista toistaa vain, jos sen on ensin opetellut ulkoa.

Ehkä kritiikki lähtee usein siitä, että sen esittäjä vertaa kristinuskoa esoteerisiin uskontoihin, joissa ihminen itse on ilmestystiedon lähde, kanavoi ja selittää jumalallisia viestejä ja oikeastaan on itse jumala tai ainakin osa jumaluutta. Siihen nähden kristillinen usko ehkä näyttää ulkonaiselta?

Kristinuskon "opinkappaleet" eivät ole ulkoa opeteltaviksi ja ilman mieltä toistettaviksi tarkoitettuja, vaan Jumala haluaa meidän myös ymmärtävän ilmoituksensa. Kaikki Jumalaa ja pelastusta koskevat asiat, jotka meidän tämän ajallisen elämän aikana on tarkoitus ymmärtää, avautuvat ymmärrettäviksi uskossa: Jumalan luomistyöhön eli luontoon sisältyvä tarkoituksenmukaisuus, Jumalan tahto miten meidän tulisi elää, se ettemme ole eläneet Hänen tahtonsa mukaan eli ihmisen syntisyys sekä Jumalan lähettämä pelastus Jeesuksessa Kristuksessa. 

  "Miksi kristityn pitää aina tarkistaa asiat Raamatusta? Etkö itse osaa vastata?" on kysymys, joka uskovaisille toisinaan esitetään. Vastaus on, että ihminen – uskovainenkin, johon Jumalan Pyhä Henki on tullut asumaan – on erehtyväinen, kun taas Jumalan sanaan voi luottaa. Sen takia kaikki Jumalaa koskevat opetukset, julistukset ja väitteet täytyy ns. koetella Raamatulla. 

Pyhä Henki nimenomaan osoittaa oman itsen ulkopuolelle, Jeesukseen Kristukseen, todistaa Hänestä sekä avaa uskovaiselle Raamatun sen ydinsanoman eli pelastuksen evankeliumin kautta. Pyhän Hengen läsnäolo sydämessä ei siis tee uskovaisesta erehtymätöntä ihmistä, vaan saa luottamaan Jumalan sanaan, joka on erehtymätön.

"Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni." (Ps. 119:105)

Onko Jumala etäinen?

  Kristinuskossa ihminen itse ei ole jumala tai osa jumaluutta – onko suhde Jumalaan tämän erillisyyden takia etäinen? 

Tähän on helppo vastata. Itse asiassa yhteys ja läheisyys on mahdollista vain erillisten olentojen välillä: juuri se, että ihminen ei ole Jumala, loogisesti mahdollistaa ihmisen ja Jumalan välille yhteyden, suhteen, läheisyyden. Ja Jumala avasi yhteyden lähettämällä Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.

Uskonsuhde on erityinen, sillä jokainen joka uskoo Jeesukseen Pelastajanaan ja Herranaan, niin kuin Raamatussa opetetaan, on Jumalan lapsi. Kristinuskossa Jumala Itse on uskovaisen Taivaallinen Isä.  

"Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: "Abba! Isä!" (Gal. 4:6)

  Minulle se, että pelastuksen evankeliumi on yksinkertainen, selkeä ja kaikille tarkoitettu, todistaa Jumalan rakkaudesta ja hyvästä tahdosta ihmisiä kohtaan. Kristinusko ei ole sisäpiirijuttu, elitististä, vaikeaa ymmärtää tai tietoa johon pitäisi asteittain vihkiytyä. 

Jouluevankeliumi muistuttaa minua tästä. Ilosanoma Vapahtajan syntymästä ilmoitettiin niin Itämaan tietäjille, jotka olivat varmaan poikkeuksellisen viisaita miehiä, kuin samalla seudulla oleville paimenille. Paimenet olivat vartioimassa laumaansa, kun Herran enkeli ilmestyi heille ja kertoi ihmeellisestä tapahtumasta. He kaikki kiirehtivät katsomaan vastasyntynyttä Jeesusta (Luuk. 2:8-20).

  Viimeinen kysymys: jos kristinuskon sanoma on tarkoitettu kaikille, eikä vain osalle ihmisistä, miksi sitten Jumala ei tee niin, että kaikki ihmiset uskoisivat sen? Tuohon en osaa vastata. Tiedän vain, että evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi kaikille luoduille. Jeesus itse käski niin:

"Menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille." (Mark. 16:15)

Totteleeko kristitty Jumalaa pelosta?

  Jumalalla on valta heittää Helvettiin ne, jotka eivät Häntä tottele – senkö takia, pelosta, uskovainen pyrkii elämään Jumalan käskyjen mukaan? 

Vahvimman oikeus?

  Joskus nuorena tein netistä löytämäni testin, jolla pyrittiin kartoittamaan vastaajan etiikkaa ja moraalia. Yksi englanninkielisen testin väittämistä kuului "Might makes right", ja siihen piti vastata, onko samaa vai eri mieltä. Suomeksi kysymyksen voisi muotoilla vaikka näin: "Perustuuko moraali viime kädessä vahvimman määräysvaltaan?" 

Vastasin kieltävästi – onhan ilmeistä, että ihmiset tekevät paljon vääryyttä heikommilleen, ja kautta aikojen yhteisöt ja järjestäytyneet yhteiskunnat ovat hyväksyneet ja laillistaneet monenlaisia vääryyden muotoja.

Vuosia myöhemmin, ollessani jo uskossa, kysymys tuli uudestaan mieleeni. Tällä kertaa pohdin sitä suhteessa Jumalaan sekä Raamattuun, jossa kaikkivaltias Jumala on ilmoittanut tahtonsa, miten meidän tulee elää. Onko kristinuskon moraalissa kyse lopulta might makes right -periaatteesta: Jumalan sana on lakimme siksi, että Jumala on meitä vahvempi, kaikkein vahvin? 

Kristinuskon vastustajat maalaavat joskus tuollaisen kuvan: kaikkivaltias taho, jota kristityt palvovat, mielivaltaisesti määrää miten tulee elää, ja tuon tahon kaikkivaltius on perimmäinen syy sille, miksi hänen käskyjensä mukaan ojentaudumme. Sillä jos emme toimi kuten kaikkivaltias tahtoo, kohtalomme on tulla heitetyiksi Helvettiin.

  Vaikka on totta, että Jumala on kaikkivaltias ja vahvin ja että Hän sanoo viimeisen sanan ja että kaikkien ihmisten kohtalo on Hänen käsissään, se ei kuitenkaan ole oikean ja väärän perusta kristinuskossa. Raamatussa kerrotaan nimittäin, että Jumala on paitsi kaikkivaltias, myös pyhä ja vanhurskas eli täydellisen hyvä ja oikeamielinen. Jumalan käskyt ovat hyvät ja oikeat, koska Jumala on hyvä ja oikeamielinen.

Vaikka Jumala on kaikkivaltias, on jotain, mitä Hän ei voi tehdä, mutta mihin ihmiset pystyvät. Raamatussa kerrotaan nimittäin, että Jumala ei valehtele (Tit. 1:2; käännös 1933/38). Se ei kuitenkaan ole rajoite tai heikkoutta, vaan juuri Jumalan vanhurskautta. Jos Jumala olisi pelkästään kaikkivaltias ja vahvin, Hän voisi valehdellakin. Mutta koska Jumala on vanhurskas, Hän ei valehtele.  

Vaikka ihmiset pystyvät valehtelemaan, Jumalaa ei kukaan voi pettää. Ihmiset pystyvät valehtelemaan toisilleen, mutta Jumalalle eivät. Jumala näkee ihmisen sydämeen (mm. Room. 8:27). Ja Hänellä on valta ja voima heittää valehtelija Helvettiin. Jumala on siis sekä kaikkivaltias että vanhurskas. 

"Herra, sinä olet oikeamielinen, oikeat ovat sinun päätöksesi." (Ps. 119:137)

Raamattu kehottaa pelkäämään Jumalaa

  Jos kerran kristinuskossa oikea ja väärä eivät perustu Jumalan voimaan ja valtaan heittää tottelemattomat Helvettiin, vaan Hänen vanhurskauteensa, miksi sitten Raamatussa siellä täällä kehotetaan pelkäämään Jumalaa? Jeesus sanoo suoraan "pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin" (Matt. 10:28). Toinen tunnettu lause on "Herran pelko on viisauden alku" (Ps. 111:10). 

Noista kohdista yleensä opetetaan, että kehotuksilla Herran pelkoon tarkoitetaan, että kristityn tulee suhtautua Jumalaan kunnioittavasti – Herran pelko on Jumalan suuruuden, pyhyyden ja viisauden muistamista ja sen mukaisesti suhtautumista. Niin minäkin sen ymmärrän. 

Joissain kehotuksissa pelätä Jumalaa, esim. yllä lainatuissa Jeesuksen sanoissa, taustalla on vastakkainasettelu: miksi pelätä ja pyrkiä miellyttämään ihmisiä, kun Jumala on kaikkein korkein? Ihmiset voivat vaikuttaa siihen, millaista elämämme täällä maailmassa on, mutta Jumala yksin päättää ikuisuudestamme. Jos siis jotakuta on syytä pelätä ja miellyttää, niin Jumalaa. 

Jumalan pelko kunnioituksena on sitäkin, että muistaa Jumalan olevan itseä viisaampi. Jos Raamatussa sanotaan jotain, mikä vaikka on oman tasa-arvokäsityksen vastaista, Jumalan kunnioittamista on, että luottaa Hänen sanaansa ja kyseenalaistaa oman käsityksensä, pysähtyy miettimään asiaa uudelleen. 

Kunnioittavaan suhtautumiseen kuuluu Jumalan tinkimättömyyden muistaminen: vaikka uskovainen on Jumalan lapsi, Jumala ei hyväksy vääryyttä uskovaiseltakaan. Kuulostaa ehkä selviöltä, mutta ihmisillä on taipumus ajatella, että jonkin ryhmän jäsenyys tuo erivapauksia, ja siitä on seurauksena ylimielistä käyttäytymistä. Kristityn tulee olla nöyrä ja Jumalaa-pelkäävä. Jumalan oikeamielisyys ei vaihtele sen mukaan, kuka Hänen edessään on. 

  Tätä kautta nuo Herran pelkoon kehottavat jakeet palauttavat uskovaisen Jeesuksen ristin luo, jos hän on ajan mittaan lipunut siitä jonnekin. Uskovainen kristitty on ristin varassa elämänsä loppuun asti – sen saman ristin, jonka luo Jumala jokaista ihmistä kutsuu. Synnistä tulee tehdä parannus ja turvata Jumalan anteeksiantoon, jonka Jeesus meille toi ristillä. Raamatun mukaan siinä, Jeesuksessa, on Jumalan rakkaus meitä kohtaan.

  Mikä on pahin pelkosi? Itse olen aina vastannut, että hylätyksi tuleminen. Jumalan hylkäämäksi tuleminen olisi sanoin kuvaamattoman kauheaa. Sen takia on helpottavaa, että Raamatussa mainitaan toinenkin asia, valehtelemisen lisäksi, mitä Jumala ei voi tehdä: "Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää." (2. Tim. 2:13) Jumala on siis kaikkivaltias, vanhurskas ja rakkaudessaan uskollinen.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)

.

Jumala valitsi sen mikä maailmassa on halveksittua

  Raamatussa kerrotaan Jumalan valinneen sen, mikä maailmassa on halveksittua, sen, mikä ei ole yhtään mitään... Aloin ajatella tätä sanomaa luettuani Intian perinteisestä kastilaitoksesta sekä erityisesti sen ulkopuolella ja alapuolella elävistä kastittomista. Vaikka kastijärjestelmään perustuva syrjintä on Intian laissa kielletty, kastittomia kartellaan ja kohdellaan huonosti tänäpäivänäkin.

  Itse Jeesus maailmassa ollessaan tuli ihmisten torjumaksi ja ylenkatsomaksi. 

Intian kastittomien herättämiä ajatuksia

  Luin hiljattain lehtijutun Intian traditionaalisesta kastilaitoksesta. Jutussa haastateltu nainen kertoi, että kun hän lapsena kävi kylässä ylimpään kastiin kuuluvien ihmisten luona, isäntäväki osoitti hänet syrjään lattialle istumaan, ja kun hän yritti ojentaa tulitikkurasiaa perheen emännälle, tämä vetäisi kätensä pois ja käski häntä pudottamaan rasian niin, etteivät heidän kätensä koskettaisi toisiaan. Se oli normaalia kohtelua, koska hän kuuluu daliteihin, kastittomiin.

Kasteja on neljä, ja ne ovat, ylimmästä ja arvostetuimmasta alkaen, bramiinit (oppineet, hindulaisuuden pyhiin kirjoituksiin perehtyneet), kshatriyat (sotilaat), vaišyot (kauppiaat) ja šudrat (maanviljelijät ja käsityöläiset). 

Näiden alapuolella ovat kastittomat eli dalitit, joista ylempiin kasteihin kuuluvat ovat vanhastaan käyttäneet nimitystä achuta, koskemattomat. Se tarkoittaa, että kastittoman kosketusta tulee karttaa, koska sen uskotaan tekevän saastaiseksi. Kasti / kastittomuus määräytyy syntymässä eikä sitä voi koskaan muuttaa (vaikkakin joissain tapauksissa kastista voidaan erottaa): bramiinin lapsesta tulee bramiini, dalit-vanhemmille syntyvästä lapsesta tulee dalit. 

Kastijako perustuu alun perin käsitykseen, että kosminen jako, dharma, määrää kaikille eläville olennoille oman paikkansa syntymässä. On arveltu, että joustamaton kastilaitoksen muoto on perua myöhemmältä, brittiläisen siirtomaahallinnon ajalta eikä tule puhtaasti hindulaisuudesta. Dalitien saastaisena pitäminen perustuu paljolti siihen, että heille osoitetaan töitä, joissa ollaan kosketuksissa jätteiden ja ruumiiden kanssa. Karttelun peruste on siis julma yhdistelmä syntyperää (jota ei voi muuttaa) ja sille perustuvia rajattuja työmahdollisuuksia. 

Vaikka kastijärjestelmään perustuva syrjintä on Intian nykylaissa kielletty, perinteen mukainen huono kohtelu on syvään juurtunut kulttuuriin ja ihmisten käsityksiin, minkä takia dalitit kokevat sitä tänäpäivänäkin. Ongelmaa ei ole poistanut edes se, että Intialla on ollut jo kaksi daliteihin kuuluvaa presidenttiä.

  Ilahduin lukiessani Wikipediasta, että Intian kristityistä 80% on dalit-taustaisia. En usko sen olevan sattumaa, vaan uskon, että kristinuskon sanoma vetää puoleensa ihmisiä, joilla on heikko asema maailmassa. Sanotaanhan Raamatussa ihan kirjaimellisesti:

"Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä." (1. Kor. 1:26-29)

  Toisaalta juuri kun ehdin ilahtua, sain selville, että jossain määrin kastilaitoksen mukaista erottelua esiintyy myös Intian kristittyjen keskuudessa, esim. muutamien kirkkojen hautausmailla eri kastit erotetaan toisistaan muureilla... Tarkemmin ajateltuna ei tämä yllätä, ihminen on syntinen. Onhan erilaisia "kastijakoja" kaikkialla maailmassa. Intiassa se vain on saanut tuollaisen julkilausutun muodon.  

Mikään ei kuitenkaan poista sitä, että kristitty, Jumalan lapsi, on aina ylhäistä sukua – tunnustivatpa muut sen ympärillä tai eivät.

Kuningasten Kuningas ja herrojen Herra

  Kun olin ollut uskossa joitain kuukausia, luin Jesajan kirjaa Vanhasta Testamentista. Luvussa 53 kerrottiin jostakusta julmasti ylenkatsotusta ihmisestä: "Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet." (Jes. 53:2-3).

Minua kosketti, että Jumalan sanassa oli huomioitu joku ihminen, joka on joskus elänyt täällä maailmassa ja joka on ollut niin torjuttu, kartettu ja halveksittu, etteivät ihmiset edes sietäneet nähdä häntä silmissään. Hänet on kuitenkin kirjattu Raamattuun. Jumala näkee ihmiset, joita tässä maailmassa kohdellaan näkymättöminä ja jotka halutaan unohtaa.

Lukiessani eteenpäin jakeet alkoivat kuulostaa tutuilta: "Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme...", "Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha...", "Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen." (Jes. 53:4-6) Tajusin, että tuo "joku ihminen", josta Jesaja profetoi, on Jeesus, itse Jumalan Poika ihmiseksi syntyneenä!

  Tämän maailman arvojärjestyksistä itse Jeesus torjuttiin. Häntä pilkkasivat ja halveksivat niin muut juutalaiset kuin roomalaisetkin. Jeesuksen saama kohtelu maailmassa kertoo meille räikeästi, ettei ihmisten rakentamiin arvojärjestyksiin ja hierarkioihin voi luottaa. Ja Raamatussa kerrotaankin, että lopulta ne romutetaan. Ne ovat katoavaisia.

Jumala valitsi sen, mikä ei ole mitään "tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin". Sille joka kuvittelee olevansa jotain sen perusteella miten sijoittuu tämän maailman arvojärjestyksissä, Jumalan sana tekee selväksi, ettei hänkään lopulta ole mitään ilman Jumalaa. Sitä kautta Jumala kutsuu kaikkia ihmisiä omikseen, lapsikseen ja ikuisen elämän perillisiksi. 

  Me olemme vanhempiemme lapsia ja sukujemme jälkeläisiä, ja hyvä niin, mutta kun ihminen tulee uskoon Jeesukseen, hänestä tulee sen lisäksi Jumalan lapsi. Jeesus kutsuu tapahtumaa "syntymiseksi uudesti, ylhäältä" (Joh. 3). Ja se joka on uudestisyntynyt Jumalan lapseksi, on kuninkaallista sukua yli maailman hierarkioiden. Jeesus Kristus, joka maailmassa torjuttiin, on todellisuudessa kuningasten Kuningas ja herrojen Herra!

"Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin toteutuu kirjoitus: 'Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.'" (1. Kor. 1:30-31)

Pohdintoja sielunvihollisesta

  Millainen on Saatana, Jumalan vastustaja ja ihmisen sielun vihollinen? Mihin hän pyrkii? Onko Saatanaa syytä pelätä? Mikä on paras ase sielunvihollisen juonia vastaan?

Jumalan vastustaja

  Satanistit sanovat pitävänsä Saatanaa symbolina sille, että ihminen uskoo itseensä Jumalan sijaan. Eli siinä missä kristinusko edustaa uskoa Jumalaan, satanismi edustaa ihmisen uskoa itseensä. Mutta onko Saatana sellainen persoona, joka sopii symboloimaan ihmisen uskoa omaan itseensä?

Raamatun perusteella vaikuttaa, että Saatana vähät välittää siitä, mihin joku uskoo, kunhan hän vain ei usko Jeesukseen. Joten uskoipa ihminen Jumalan sijaan itseensä, toisiin ihmisiin tai ihmisyyteen, johonkin ideologiaan tai maailman uskontoon, rahan mahtiin, luontoon tai vaikka ei yhtään mihinkään, Saatana on tyytyväinen. Saatana katsoo voitokseen sen, jos ihminen ei usko Jeesukseen Herranaan ja Pelastajanaan ja siten tulisi Jumalan lapseksi ja pelastuisi. 

Päättelen näin jo siitä, että hepreankielinen Saatana-nimi, jota Raamatussa paholaisesta käytetään, tarkoittaa suomeksi vastustajaa. Saatana on Jumalan vastustaja; se on hänen elämäntehtävänsä. Saatana ei mielestäni siis ole sopiva symboli millekään uskolle tai ylipäätään millekään positiiviselle pyrkimykselle, koska yli kaiken muun hän edustaa epäuskoa Jumalaan. 

Se että joku uskoo itseensä Jumalan sijaan on vain yksi vaihtoehto, joka kyllä kelpaa Saatanalle siinä missä moni muukin. Ja koska Jumalan tahto on, että ihmiset uskoisivat Jeesukseen syntiensä sovittajana ja elämänsä Herrana ja siten pääsisivät Hänen luokseen, Saatana pyrkii yli kaiken muun estämään sitä toteutumasta. 

  Kuulin kerran luonnehdinnan, että Saatana ei pysty luomaan mitään, hän pystyy vain tuhoamaan, ja sen takia, kateellisesta vihasta, hän on omistanut kaiken aikansa Jumalan luomistyön tuhoamiselle. Kaikki nimitykset ja luonnehdinnat, joita Raamatussa käytetään Saatanasta, ilmaisevatkin juuri tuhoamista, hajottamista ja alas repimistä: valheen isä, murhaaja, varas, kiusaaja jne.

Jobin kirjan alussa kerrotaan Jumalan ja Saatanan välisestä keskustelusta. Jumala kysyy Saatanalta, mistä tämä tulee ja saa vastauksen: "Maata kiertämästä ja siellä kuljeksimasta" (Job 1:7; käännös 1933/38). Saatana siis vain kuljeksii ympäriinsä maailmassa eksyttämässä ihmisiä, etteivät he löytäisi Jumalan tielle tai etteivät pysyisi sillä. Hänellä ei ole mitään muuta päämäärää kuin Jumalan päämäärän vastustaminen.

Saatana pyrkii siihen, että ihminen tuhoutuisi hänen kanssaan, sen takia hän on paitsi Jumalan, myös ihmisen vihollinen, sielunvihollinen.

"Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä." (Joh. 8:44)

Valaa epäuskoa Jumalan sanaan

  Saatanasta puhutaan joskus siihen tyyliin, että hän olisi vain ärsyttävä kiusankappale, ei vaarallinen, vaan pikemmin kuin jonkinlainen ihmisen epämääräinen kaveri, joka aina välillä onnistuu vähän vetämään nenästä. Leikkimieliset nimitykset, kuten vanha vihtahousu, ovat esimerkkejä tästä.

Raamatun perusteella mielikuva on väärä. Ihmisen syntiinlankeemus, ja sen myötä hirvittävä pahuus ja monenlaiset kärsimykset sekä kuolema ja ero Jumalasta, sai alkunsa siitä, että Saatana onnistui "vetämään nenästä" ihmistä Eedenin puutarhassa. Ei siis mikään pikkujuttu. Saatanan tahto ihmisiä kohtaan on paha, ja hän on meitä ovelampi.

"Nainen vastasi käärmeelle: "Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: 'Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.'" Silloin käärme sanoi naiselle: 'Ei, ette te kuole.'" (1. Moos. 3:2-4)

Tapa jolla Saatana huijasi ihmistä aikojen alussa on sama, joka hänellä on käytössään tänä päivänäkin: hän valaa ihmisiin epäuskoa Jumalan sanaa kohtaan. Hän pyrkii siihen, että ihmiset torjuisivat Jumalan sanan ja että nekin, jotka uskovat siihen, epäilisivät ja lopulta hylkäisivät sen.

  Saatana viekoittelee ihmisiä syntiin monin eri tavoin. Raamatussa mainitaan eräs hänen toimintatapansa: "tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi" (2. Kor. 11:14) Kun mietin, miten tämä ilmenee nykymaailmassa, mieleeni tulee "rakkauspuhe", jolla kaunistellaan ja pyritään oikeuttamaan monenlaisia syntejä. Samalla jätetään huomiotta, yritetään selittää tyhjiin ja uudelleentulkitsemalla väännellä Jumalan sanaa muuksi kuin mitä se on.

Nykyään puhutaan rakkaudesta ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, tai ainakin rakkaus-sanaa viljellään ahkerasti. Rakkaudella, joka samastetaan empatiaan ja muihin tunteisiin, puolustellaan mm. aborttia, samaa sukupuolta olevien avioliittoa, biologisten tosiasioiden vastaisten sukupuolikäsitysten hyväksymistä, avioeroa ja perheen hajottamista uuden rakkauden löytymisen takia, eutanasiaa... 

Raamatusta napsitaan asiayhteydestä irrottaen kohtia, kuten "Jumala on rakkaus", mm. edellä lueteltujen asioiden tueksi. Todellisuudessa ne ovat räikeästi Raamatussa ilmoitettua Jumalan tahtoa vastaan. 

"Olkaa siis Jumalalle alamaiset; mutta vastustakaa perkelettä, niin se teistä pakenee." (Jaak. 4:7; 1933/38)

Syyttäjä

  Kun ihminen on valmis tekemään parannuksen, valmis tunnustamaan Jumalalle syntinsä ja pyytämään anteeksiantoa, Saatanasta kuoriutuu syyttäjä. Hän ryhtyy syyttämään ihmistä Jumalan edessä eli esittämään, ettei tämä syntiensä takia kelpaa Jumalalle. Synnintuntoon tullut ihminen voi joutua sielunvihollisen kylvämien epäilysten valtaan ja kokea, ettei hän kelpaa Jumalalle eikä voi saada syntejään anteeksi. 

Syyttäjänä Saatana paitsi koettaa vakuutella, ettei Jumala olisi armahtavainen, myös esittää asiat siten, että pelastus olisi ansaittava omin teoin. Tämä on taas vain yksi reitti, jota pitkin Saatana hyökkää Jumalan sanaa vastaan – onhan Raamatun ydinsanoma evankeliumi: Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen pelastamaan syntisiä.

"– Nyt on pelastus tullut, meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti ja hänen Voidellullaan valta. Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin öin. He voittivat hänet, Karitsan veri ja heidän todistuksensa toivat heille voiton." (Ilm. 12:10-11)

Paras ase sielunvihollisen hyökkäyksiä vastaan onkin Raamattu, jossa kerrotaan, että Jumala antaa syntejään katuvalle anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden, että evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi kaikille luoduille (Mark. 16:15) ja että pelastus on yksin Jumalan armosta (Ef. 2:8-9).

"Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10; 1933/38)

  Synnintunto sinänsä on siis hyvä asia, Jumalan sanan kuuluukin saada ihminen ymmärtämään ja tunnustamaan syntisyytensä. Mutta Jumalan tahdon mukainen synnintunto johtaa parannukseen, Hänen anteeksiantonsa vastaanottamiseen ja uuteen elämään uskossa Jeesukseen. Saatanan syytösten päämääränä taas on, että ihminen vaipuisi epätoivoon.

  Vaikka tässä kirjoituksessa olen pohtinut Saatanaa ja hänen juoniaan, normaalissa arjessa en juuri ajattele koko asiaa. Keskityn sen sijaan Jumalaan ja Hänen sanaansa. Kristityn elämän ei kuulu olla Saatanan pelkäämistä, vaan elämistä evankeliumin ilossa, Jumalan sanaan luottaen. Sillä vaikka Saatana on meitä ihmisiä ovelampi, Jumala on viisaudessaan ja voimassaan kaiken yläpuolella.  

Jeesus on jo tuonut meille voiton vihollisesta. Saatana itsekin tietää, että hänen aikansa on käymässä vähiin. Ilmestyskirjassa kerrotaan, että aikojen lopussa hänet tullaan heittämään ikuiseen tuleen (Ilm. 20:10).

Luominen ja lunastus – pohdintoja ihmisen arvosta

  Jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas – mihin ihmisen arvo perustuu? Miksi ihmiselämän arvo on niin suuri, ettei sitä voi mitata?

  Onko humanismia puhua mittaamattomasta ihmisarvosta?

Mihin perustuu luomuksen arvo?

  Vuosia sitten katsoin ystäväni kanssa scifi-elokuvan Blade Runner, joka kertoo dystooppisesta "tulevaisuuden maailmasta", jossa ihmiset sekä oikeaa ihmistä tarkasti muistuttavat replikantit eli synteettiset ihmisrobotit elävät rinnakkain. Jälkeenpäin keskustelimme siitä, mikä tekee ihmisen ihmiseksi ja mikä on ihmisarvon perusta. 

Pohdimme mm., kumman pelastaisimme palavasta talosta, vaikkapa kuolemassa olevan ihmisen vai terveen ihmisrobotin, jos kumpikin anelisi meiltä apua. Vastasin välittömästi, että pelastaisin ihmisen, vaikka kuinka sairaan ja lähellä kuolemaa olevan. En kuitenkaan osannut perustella vastaustani sen kummemmin kuin sanomalla vain, että toinen on oikea ihminen ja toinen ei. 

Miksi pelastaisin ihmisen, kun kumpikin olisi itsetietoinen, tunteva ja kommunikoiva olento, joka antaa kliinisiä elon merkkejä? Miksi olin niin varma siitä, että ihminen on arvokkaampi? Vasta paljon myöhemmin, ihan toisenlaisissa ajatuksissa Raamattua lukiessani, tajusin yhtäkkiä syyn: ihminen on Jumalan luoma, kun ihmisrobotti taas, vaikka se olisi kuinka taitavasti tehty, on vain ihmiskätten työtä. Kun pohditaan ihmisen arvoa, olennaista ei ole vain ihminen sinänsä, vaan myös se, kuka hänet on tehnyt.

"Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos. 1:27; 1933)

 

  Saattaa kuulostaa turhalta filosofoinnilta pohtia tällaisia, mutta pidän mahdollisena, että tulevaisuudessa, jos Jumala sallii maailmanmenon jatkuvan, tekoälyä onnistutaan kehittämään ja vähitellen tullaan valmistamaan yhä hienompia "ihmisrobotteja" (joiden prototyyppejä on jo nyt valmistettu). Silloin tällaiset kysymykset saattavat tulla laajemmin pohdittaviksi esim. lakia säädettäessä. Kuulostaa minustakin lähinnä scifi-elokuvan juonelta tällä hetkellä, mutta kuka tietää...

  Eivätkä nämä asiat koske pelkästään mahdollisia tulevaisuudennäkymiä, vaan ovat tärkeitä jo nyt käytävässä keskusteluissa esim. abortista ja eutanasian laillistamisesta. Kun muistaa, että ihmisen arvo perustuu viime kädessä Luojaan, sitä ei voi ohittaa myöskään tapauksissa, joissa yksilö on biologisen kehitysvaiheensa tai vaikka jonkin sairauden takia kyvytön ilmaisemaan omaa tahtoaan tai muuttunutta tahtoaan. 

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; 1933)

Hinta jonka Jumala maksoi meistä

  Ihmisen mittaamaton arvo siis perustuu Jumalaan, joka loi meidät omaksi kuvakseen. Miksi ajattelen, että ihmisen arvo on mittaamaton – niin suuri, ettei sitä voi mitata? Siksi, että Jumalan toiminnasta pystyy niin päättelemään. Kun Hän halusi lunastaa syntiset ihmiset omakseen, Hän antoi ainoan Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Se oli ainoa tapa toteuttaa ihmisten pelastus, ja Jumala teki sen, koska rakasti ihmisiä niin paljon!

Juudas kavalsi Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta, mutta on ilmeistä, että Jeesus on niin arvokas, että on mielettömyyttä edes puhua rahasta samassa yhteydessä. Ja Jumala antoi Jeesuksen "lunnaiksi" meidän puolestamme.

  Vaikka ihmisen arvo on mittaamaton, meidän on kuitenkin muistettava, ettei ihmistä tule palvoa, vaan todellakin Häntä, joka loi ihmisen. Roomalaiskirjeessä kerrotaan, miten paha asia on, jos ihmiset kunnioittavat ja palvelevat luotua Luojan sijaan. (Room. 1: 22-25) Ilman Jumalaa meitä ei olisi edes olemassa: ihmisen arvo on mittaamaton perustuen nimenomaan Jumalan luomistyöhön ja lunastukseen.  

  Mitä seurauksia sillä on ihmiselämän arvostamiselle, jos ja kun yhteisöissä laajalti hylätään Jumala ja Hänen sanansa? Ihmiselämän suojelemisen perusta rapautuu, mikä näkyy räikeimmillään abortin ja joissain maissa eutanasian oikeuttamisena ja laillistamisena. Esim. empatiaan, jonka Jumala antoi ihmisille elämän suojelemista ja heikompien auttamista varten, vedotaan usein juuri puolusteltaessa aborttia ja eutanasiaa.

Joskus törmää näkemyksiin, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä arvokkaita ja että pitäisi siirtyä arvottamaan ihmisiä esim. sen perusteella, kuinka hyödyllinen kukin on yhteisölleen. Tällaisia ajatuksia esittävät ihmiset usein lukevat kristinuskon "tasa-arvoperiaatteen" (siis edellä perustellun väitteen, että jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas) samaan syssyyn humanismin kanssa, vaikka samastus on kaukana totuudesta: humanismin tasa-arvokäsityksessä ihminen on kaiken mitta ja sitä myöten merkityksen ja arvon antaja omalle elämälleen, kun taas kristinuskossa kaiken perusta, myös ihmisarvon, on Jumala ja Hänen sanansa.

  Suuri osa ihmisistä yhteiskunnassamme ei tunnusta uskoa Jumalaan eikä siten ehkä piittaa tässä kirjoituksessa kertomistani perusteluista ihmisarvolle, mutta mielestäni Raamatun mukaista näkemystä on siitä huolimatta tärkeää pitää esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. 

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Voiko syyllinen tulla viattomaksi?

  Moni kaipaa viattomuutta tässä pahassa maailmassa, omia menneisyyden virheitään märehtien. Ihminen kuitenkin yleensä tietää, ettei menetettyä viattomuutta voi saada takaisin. Onko kaipuu siis täysin turhaa?

Kaipuu viattomuuteen

  Kauan sitten luin kirjaa, jossa kerrottiin miten viattomuus on ymmärretty filosofiassa vuosisatojen varrella. Kullakin filosofilla oli omat näkemyksensä vivahteineen, mutta yhteistä niille oli, että viattomuus oli vain teoreettinen käsite: paluu johonkin paratiisimaiseen alkutilaan, jota moderni sivilisaatio houkutuksineen ei ole turmellut – käytännössä mahdoton saavuttaa.

Perusajatus pitää paikkansa yksilönkin kohdalla: menettämäänsä viattomuutta ei voi saada takaisin. Viattomuus tarkoittaa syyttömyyttä eikä tehtyä pahaa saa tekemättömäksi. Silloinkin, jos viattomuus nähdään tietämättömyytenä, lapsenkaltaisuutena, aikuisen on mahdotonta palata menneisyyteen, aikaan, jolloin hän oli lapsi, joka ei tiennyt oikean ja väärän eroa. 

  Tästä huolimatta ihmisille on tyypillistä haluta nähdä itsensä viattomana. Joskus siihen pyritään kiistämällä pahat teot. Joskus viattomuuden rippeistä yritetään pitää kiinni selittämällä, että paha teko oli kyllä tehty alun perin hyvästä motiivista. Joskus kyseenalaistetaan moraalikäsitys eli esitetään, ettei teko olekaan paha, vaikka niin väitetään, vaan hyvä tai vähintään ok. Joskus ihminen vertaa itseään muihin, kuten tuomittuihin rikollisiin, ja vertailun tuloksena vähättelee omia pahoja tekojaan ja näkeekin itsensä lopulta melko hyvänä, jopa viattomana. 

Kaikissa tapauksissa ihmisen vihollinen on totuus: me kaikki olemme tehneet pahoja tekoja. 

  Vaikka halu nähdä itsensä viattomana ja selittää asiat omalta kannaltaan parhain päin on meille ihmisille tyypillistä, uskon kuitenkin, että moni sitä yrittänyt tietää sisimmässään, ettei oikeasti ole viaton. Ihminen, joka ei ajattele olevansa viaton, saattaa kaivata viattomuutta, ja viattomuuden kaipuu on hyvä asia. 

Tunnetussa joululaulussa sanotaan: "On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa, kuin yhtä puhdas itse olla voisin". Onko toive turha, mahdoton toteuttaa? Koska tehtyä ei saa tekemättömäksi ja lapsenkaltaiseen viattomuuden tilaankaan ei voi palata, onko kaipuu viattomuuteen turhaa? 

Viattomuus kristinuskossa 

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

 Jos mielii selittää omat tekonsa parhain päin ja siltä pohjalta nähdä itsensä viattomana, Raamattu on viimeinen paikka, josta saa tukea pyrkimykselleen. Jumalan sanan mukaan me kaikki olemme syntisiä, ja Jumalan suhtautuminen syntiin on tinkimätön: synnin palkka on kuolema ja kadotus. Jopa pieni lapsi on luonnoltaan syntinen; kun hän kasvaessaan alkaa tehdä valintoja, hän alkaa tehdä myös vääriä valintoja.

Jumala ei myöskään anna ihmiselle mahdollisuutta palata ajassa taaksepäin ja valita toisin, tehdä tekojaan tekemättömiksi, vaikka Hän on kaikkivaltias ja tekee ihmeitä. Se mikä on tehty, on tehty. Jos ajattelee viattomuutta paluuna jonnekin – lapsuuteen, menneisyyteen, tai koko ihmiskuntaa ajatellen paluuna paratiisiin ennen syntiinlankeemusta – sitä on mahdotonta saavuttaa, ja kaikki toivo viattomuudesta on turhaa. Miksi Raamatussa kuitenkin kerrotaan viattomuuden, syyttömyyden, mahdollisuudesta syntiselle?

Miten on mahdollista, että "synnit pyyhitään pois" niin kuin psalmissa 32 sanotaan? Kuten Jeesus sanoi, se mikä on mahdotonta ihmiselle, on mahdollista Jumalalle. 

Viattomuus, jota kristinuskossa tarjotaan syntiselle, ei ole paluuta jonnekin menneeseen, vaan sovitukseen ja anteeksiantoon perustuvaa. Jumala ei tee syntejämme tekemättömiksi, vaan Hän sovitti ne. Meidän pahat tekomme laitettiin Jeesuksen päälle ristillä ja annettiin kuolemalle Hänessä. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ja nousi kuolleista.

Itse asiassa Jumala jopa kieltää ihmistä, joka jo on tunnustanut Hänelle menneet väärät tekonsa ja tehnyt niistä parannuksen, haikailemasta menneisyyteen enää! (mm. Jes. 43:18-19) Jumala kutsuu syntisiä selvittämään asiat Hänen kanssaan, jotta Hän voi vapauttaa heidät.

On vain yksi aine, joka pyyhkii syntimme pois: Jeesuksen veri. Sen ansiosta Jumala antaa meille meidän syntimme anteeksi. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen Herranaan ja Vapahtajanaan, saa Jumalan viattomuuden ja vanhurskauden omakseen.

"Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden." (2. Kor. 5: 21)

  

Jeesus on totuus

  Nuorena, ennen uskoon tuloani, pohdiskelin yhdessä vaiheessa paljon totuuden ja hyvyyden välistä suhdetta. Janosin hyvyyttä ja viattomuutta, mutta vaistosin, että esteenä oli totuus omista pahoista teoistani. Olin rauhaton. Maailma ja sen eri elämänfilosofiat ja uskonnot tarjosivat monenlaisia mielenrauhan lähteitä, uudenlaisia tulokulmia ja tapoja ajatella totuutta ja toisaalta hyvyyttä, mutta olin tyytymätön niihin. Vasta, kun evankeliumi avautui minulle, sain rauhan.

Kristinuskossa totuutta meidän pahoista teoistamme ei ohiteta, sitä ei vähätellä, sitä ei koeteta vääntää muuksi suhteellistamalla hyvää ja pahaa tai uudelleenmäärittelemällä sanoja, sen ei väitetä olevan harhaa, vaan se mikä on tehty, on tehty. Synnit voi kuitenkin saada anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden. Kun tunnustaa Jeesuksen Herrakseen ja Pelastajakseen, joutuu samalla tunnustamaan oman syntisyytensä. Uskosta Jeesukseen alkaa uusi elämä Jumalan lapsena, Hänen sanaansa luottaen.

Totuus on vihollinen sille, joka torjuu sen ja ripustautuu valheeseen, mutta sille, joka tunnustaa totuuden, se on ystävä. Ja Jeesus on totuus: "Minä olen tie, totuus ja elämä." (Joh. 14:6)

  Minusta kristinuskon tarjoama viattomuus on ihanampi kuin huikeinkaan haavekuva viattomuudesta. Ajatus jopa paluusta paratiisiin kalpenee sen rakkauden rinnalla, jota Jumala osoitti lähettämällä Jeesuksen pelastamaan meidät. 

"– Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, 

sanoo Herra.

– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, 

ne tulevat valkeiksi kuin lumi.

Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, 

ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa." (Jes. 1:18)