Luottamus Jumalan suunnitelmaan – Joosefin esimerkki

  Ihmiseksi, jolla Raamatun sanoin "oli aina onni mukanaan, koska Herra oli hänen kanssaan", Vanhan Testamentin Joosef joutui kärsimään yllättävän paljon.

Joosefin elämäntarina rohkaisee, koska siitä voi päätellä, että vaikka omassa elämässä olisi suuriakin kärsimyksiä, voi silti Herran kanssa olla onnellinen ja menestynyt. 

Joosefin elämän kärsimykset

  Joosefista, Jaakobin ja Raakelin pojasta, kerrotaan 1. Mooseksen kirjan luvuissa 37 ja 39-50. Tiivistän alkuun Joosefin elämän keskeiset vastoinkäymiset, koska ne ovat niveltyneet osaksi myös hänen menestystään ja Herran suunnitelmaa.

  Vanhemmat veljet vihasivat ja kadehtivat Joosefia, koska iltatähtenä syntyneenä tämä oli Jaakob-isän lempilapsi. Lisäksi Joosef kertoi avoimesti veljilleen erikoisista unistaan, joiden sisältö oli omiaan voimistamaan heidän kaunaansa häntä kohtaan. 

Yhdessä unessa he olivat peltotöissä, kun veljien viljalyhteet kumarsivat Joosefin lyhdettä. Lopulta veljet vihasivat Joosefia niin paljon, etteivät enää pystyneet edes puhumaan hänelle ystävällisesti.

  Eräänä päivänä karjaa kaitsemassa ollessaan vanhemmat veljet, nähdessään kaukaa Joosefin olevan tulossa luokseen, suunnittelivat hänen surmaamistaan, mutta päätyivätkin myymään hänet ismaelilaisille kauppiaille, jotka edelleen möivät Joosefin orjaksi Egyptiin. 

Joosef päätyi palvelijaksi faraon henkivartijain päällikön taloon, josta joutui isännän vaimon valheen takia syyttömänä vankilaan vuosiksi. Vankilassa ollessaan Joosef selitti muiden vankien unia, ja selitykset kävivät toteen. 

Farao, nähtyään kaksi erikoista unta (1. Moos. 41:17-24) ja kuultuaan tästä viisaasti unia selittävästä heprealaisvangista, haetutti Joosefin vankilasta ja pyysi selitystä. 

Joosef kertoi faraolle Jumalalta saamansa selitykset unille (1. Moos. 41:25-36). Unet sisälsivät ennalta varoituksen tulevista ankarista nälkävuosista koko Lähi-Idässä sekä neuvon, miten Egypti voi selvitä niiden yli. Farao oli otettu viisaasta tulkinnasta ja nimitti Joosefin Egyptin käskynhaltijaksi. Nälkävuosien koittaessa Egyptissä oli Joosefin kertoman viisaan neuvon ansiosta runsaasti ruokaa, ja hän sai vastuulleen koko Egyptin ruoan jakamisen.

  Vaikka tässä vaiheessa Joosefin suurimmat vaikeudet olivat ohitse, mielestäni surullisin hetki on, kun nälkävuosista kärsivät veljet eräänä päivänä saapuivat Egyptiin ja kumartuivat Joosefin eteen anoen saada ostaa tältä ruokaa vietäväksi kotiin Kanaaninmaahan (tässä toteutui Joosefin nuorena näkemä uni veljien kumartuvista viljalyhteistä) eivätkä tunteneet tätä. Raamatussa sanotaan: "Vaikka Joosef tunsi veljensä, he eivät tunteneet häntä." (1. Moos. 42:8). 

Eroon perheestään joutunut Joosef oli elänyt muukalaisena Egyptissä koko aikuisikänsä ja nyt, jälleennäkemisen hetkenä, hän ymmärsi tulleensa muukalaiseksi veljilleenkin.

Uskon esikuva

  Miten Joosef sitten oli kaikesta edellä mainitusta huolimatta niin menestynyt, siunattu ja Herran suosiossa, kuten Raamatussa todetaan moneen kertaan? 

Ilo Jumalan lapseudesta

  Joosef oli luottavainen, että Herra pitää hänestä huolen. Luottavaisuus ilmeni paitsi tottelevaisuutena, mielestäni myös heittäytymisenä. Hän kertoi vilpittömän innostuneesti veljilleen unistaan eikä tainnut tulla ajatelleeksi, että nämä pahastuisivat niistä. 

Muutenkin Joosef käytti rohkeasti Jumalalta saamaansa unien näkemisen ja selittämisen lahjaa ja antoi aina kunnian Jumalalle. Kun farao pyysi häntä selittämään unensa, Joosef vastasi: "Minä itse en pysty, mutta Jumala voi antaa faraolle suotuisan vastauksen." (1. Moos. 41:16)

  Rankat vastoinkäymiset eivät saaneet Joosefia epäilemään Jumalan huolenpitoa ja rakkautta häntä kohtaan, ainakaan niin merkittävästi, että siitä mainittaisiin Raamatussa. Kenties nuorena eroon joutuminen perheestä ja Jaakob-isästä oli johtanut siihen, että Jumala oli Joosefille poikkeuksellisen läheinen?

  Jaakob-isälle Joosefin menetys oli ollut suunnaton suru. Hän luuli poikansa kuolleen villipetojen raatelemana. Kun Jaakob kuuli Egyptistä palanneilta pojiltaan, että Joosef olikin elossa, hän ei meinannut uskoa heitä, koska hänen "mielensä oli turtunut". Kun hän lopulta uskoi, että näkisi vielä Joosefin elossa, hänen "henkensä elpyi". 

Joosef huolehti vanhasta isästään koko tämän loppuelämän ajan. Minusta heidän suhteessaan korostuu se, että vaikka he olivat isä ja poika, lopulta molemmat olivat Jumalan lapsia.

"Jumala käänsi sen hyväksi"

"Herra oli Joosefin kanssa, ja siksi hänellä oli aina onni mukanaan." (1. Moos. 39:2; käännös 1992)

  Tuoreena uskovaisena näin Joosefin, koskaan tarkemmin ajattelematta, sinä Raamatun ihmisenä, jolla kaikki meni putkeen. Jobin näin tältä osin Joosefin vastakohtana: hän menetti melkein kaiken, joutui kärsimään valtavasti ja julisti olevansa katkera.

Vasta myöhemmin olen tajunnut, miten rankka elämä Joosefilla oli. Minua hämäsi pitkään se, että vaikka Raamatussa kerrotaan hirveistä tapahtumista hänen elämässään, niiden lomassa todetaan aina vain, että Joosef oli valtavan onnekas ja menestynyt, koska Herra oli hänen kanssaan. Tähän sisältyykin tärkeä opetus, jonka olen saanut Joosefin elämäntarinasta.

Jumalan lapsen onni ja menestys ei tarkoita, ettei joutuisi käymään läpi suuria vaikeuksia ja kärsimyksiä. Se tarkoittaa, että luottaa Jumalaan ja on avoin olemaan osa Hänen suunnitelmansa toteutumista.

Mitä se tarkoittaa käytännössä? Joosefin esimerkin mukaan sitä, että noudattaa Jumalan tahtoa ja antaa Hänelle kunnian joka tilanteessa, onnessa ja kärsimyksessä, vaikkei itse sillä hetkellä näkisi siitä seuraavan mitään hyvää omassa elämässä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa elää Joosefin tavoin, koska hänen ajattelutapaansa kuului myös se, ettei keskity menneeseen, vaan nykyhetkeen ja tulevaan.

"Herra antoi Joosefin onnistua kaikessa." (1. Moos. 39:23)

  Kun Joosef oli paljastanut ruokaa anomaan tulleille veljilleen kuka on, ja kun veljet olivat ilmaisseet katumuksensa pahasta teostaan, Joosef sanoi jotain, mikä muistuttaa meitä Jumalan suuremmasta suunnitelmasta:

"Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi." (1. Moos. 50:20)

 

Joosefin armollisuus

 Vaikka Joosef oli joutunut kärsimään paljon, hänellä oli sisäinen rauha. Miksi olen niin varma tästä? Koska hän rakasti veljiään, jotka katuivat pahaa tekoaan, ja antoi heille anteeksi sekä maksoi pahan hyvällä.

"Anna siis meille nyt anteeksi meidän rikoksemme. Mehän palvelemme samaa Jumalaa kuin isäsi." Kuullessaan heidän sanansa Joosef puhkesi itkuun."

"Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin. Älkää siis enää olko peloissanne. Minä huolehdin teistä, teidän vaimoistanne ja lapsistanne.» Näin hän rauhoitteli heitä ja puhui heille lempeästi." (1. Moos. 50:17-21)

Paitsi että anteeksianto on Jumalan tahdon mukaista, sillä on tekemistä onnellisuuden kanssa: onnellinen ihminen yleensä antaa anteeksi, ja toisaalta anteeksianto lisää onnellisuutta. Anteeksiantaja valitsee elämän ja ohittaa tienhaaran, jolle kääntyminen pahimmillaan vie molemmat osapuolet, sekä vääryyden tekijän että hänet itsensä, tuhoon.

Joosef, sen paremmin kuin veljetkään, ei voinut mitään menneille vääryyksille, mutta antamalla anteeksi hän antoi mahdollisuuden perheen yhteiselle elämälle siitä eteenpäin.

  Joosef muistuttaa minua Jeesuksesta. Joosefkin antoi elämänsä taivaallisen Isän käyttöön. Ja kuten Jeesus, joka rukoili pahantekijöilleen armoa, Joosefkin oli armollinen veljilleen. 

Siinä missä Joosefin kohdalla elämänsä Jumalan käyttöön antaminen johti ruoan riittävyyden myötä ihmisten elossa pysymiseen Lähi-Idässä, Jeesus antoi itsensä, että jokainen joka Häneen uskoo saisi iankaikkisen elämän.

Taistelu hyvän ja pahan välillä – Ukrainan sodan synnyttämiä pohdintoja

  Sotia, loputonta asevarustelua, vainoharhaisia suurvaltajohtajia, monitulkintaista diplomaattista viestintää, mustia salkkuja joiden sisällä on kohtalokas nappi... 

Miksi maailman todellisuus on näin absurdin hirveä?

  Mitä rukoilen kaikkein eniten?

  

 Ihmissydämen tila

  Maailman pahuus osoittaa, että Jumalan sana on totta.

"Petollinen on ihmissydän,

paha ja parantumaton

vailla vertaa!

Kuka sen tuntee?" (Jer. 17:9; käännös 1992)

  Viime joululomalla juttelin läheiseni kanssa maailman turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Aiheeseen johdatti radiouutinen Putinin senhetkisistä viimeisimmistä siirroista. 

Millä mailla on ydinaseita ja mihin ne on suunnattu? Millaiset voimasuhteet maailmaan jäivät toisen maailmansodan jäljiltä? Entä kylmän sodan jäljiltä? Mitkä maat ovat liittolaisia keskenään? Mitä mikäkin diplomaattinen ilmaus tai ele suurvaltojen poliitikkojen neuvotteluissa tarkoittaa oikeasti? 

Keskustelun päätteeksi tuli hiljaisuus, mutta ilmaan jäi kysymys: miten maailman todellisuus on näin absurdin hirveä? Sotia, loputonta asekehittelyä ja -varustelua, suurvaltojen johtajien vainoharhaisuutta, arvoituksellista diplomaattista viestintää, mustia salkkuja joiden sisällä on koko ihmiskunnan kannalta kohtalokas nappi...

En kuitenkaan osannut silloin aavistaa, että kuluu vain kaksi kuukautta, kunnes Euroopassa oikeasti puhkeaa sota. 

  Jos ihmiskunta eläisi rauhassa, varmaankin epäilisin Raamatun sanomaa. Mutta koska todellisuus on sellainen kuin on, minun on helppo uskoa, että Raamatun kertoja totisesti on Jumala, joka näkee paitsi diplomaattisten naamioiden taa, myös jokaisen ihmisen sydämeen.

Minä, Herra, tutkin sydämet,

tiedän salaisimmatkin ajatukset. (Jer. 17:10)

Taistelulinja hyvän ja pahan välillä

  Entä maailman hyvikset? Syyllinenhän on Putin ja hänen hallintonsa ja kannattajansa! Käytännössä koko läntinen maailmahan yrittää lopettaa sodan!

  Sunnuntaina 27.2 järkytyin nähdessäni tuoreimmat uutisotsikot: "Putin määräsi ydinasejoukot valmiustilaan". Voiko tämä edes olla totta!? Olin tekemässä ruokaa ja kävin laittamassa lieden pois päältä, ettei se unohtuisi, jos joutuisin lähtemään väestönsuojaan jo seuraavien minuuttien aikana.

"Ei kukaan voi sentään olla niin hullu ja paha, että laukaisisi ydinaseet...", koetin rauhoitella itseäni samalla kun googlailin toimintaohjeita ydinsodan puhkeamisen varalle.

Kesken kaiken mieleeni tuli eräs mustavalkoinen valokuva muistaakseni yläasteen historiankirjan sivulta: tuhoutunut rannekello oli pysähtynyt osoittamaan aikaa 8.15. Päivämäärä oli 6.8 1945. Paikka oli Hiroshiman kaupunki Japanissa.

Ydinaseita on jo käytetty ihmiskunnan historiassa, kahdesti, Hiroshimassa ja Nagasakissa melkein kahdeksankymmentä vuotta sitten. Atomipommit räjäytti Yhdysvallat eli taho, joka tämänhetkisessä sotatilanteessa kuuluu rauhanrakentajiin. 

Ihmiset ovat taipuvaisia ajattelemaan kahtiajakojen kautta. Suurvaltapolitiikan ja maailmansotien suhteen perinteinen kahtiajako on ollut itä vs. länsi. Tämänhetkisessä sodassa itää pidetään Venäjän osalta pahiksena täydestä syystä.

Lopulta maailmassa ei kuitenkaan ole sellaista inhimillistä tahoa, jonka käsissä ydinaseet, tai mitkä tahansa aseet, eivät voisi olla tuhoisia. Ja se ei ole aseiden syy, vaan niitä käyttävien ihmisten.

Raamatun opetus kaikkien ihmisten syntisyydestä kohottaa tarkastelupisteen maailman kahtiajakojen yläpuolelle.

  Neuvostoliiton vainoista kärsineellä ja vankileireillä hirveyksiä nähneellä venäläiskirjailija Alexandr Solženitsynillä olisi ollut valtavasti syitä omaksua hyvikset vs. pahikset -ajattelutapa, mutta sen sijaan hän sanoi: "Taistelulinja hyvän ja pahan välillä kulkee halki jokaisen ihmisen sydämen."

Raamatussakin opetetaan hyvän ja pahan taistelun olevan käynnissä ihmisen sydämessä valintojen hetkellä. Jumala sanoi Kainille, kun tämä kateuttaan hautoi väkivaltaa veljeään Abelia kohtaan:

»Miksi sinä suutuit ja katselet synkkänä maahan? Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa.» (1. Moos. 4:6-7; käännös 1992)

Mitä rukoilen eniten

  Kain valitsi pahan ja Putin valitsi pahan, mutta usein syntiset ihmiset valitsevat rakentaa rauhaa ja auttaa hädässä olevia. Nyt Ukrainan sodan aikana tavalliset ihmiset ovat auttaneet runsain rahalahjoituksin ja jotkut ovat jopa lähteneet sota-alueille viemään avustustarvikkeita ja kuljettamaan siviilejä turvaan.

  Tuhansien muiden kristittyjen tavoin olen rukoillut sodan keskellä olevien puolesta: että luodit viuhuisivat ohi, että tykkeihin ja ohjuksiin tulisi jokin vika, että kaupunkeihin vyörymässä olevat panssarivaunut sammuisivat ennen aikojaan, että Jumala estäisi hyökkääjiä näkemästä kohteitaan ja varjelisi Ukrainan presidentti Zelenskyiä murhayrityksiltä. 

Vihollisen puolesta olen rukoillut, että he kääntyisivät pois väkivallan tieltä. Sunnuntaina 27.2 rukoilin, että joku Venäjän armeijan komentoketjussa tulisi vaikka viime hetkellä järkiinsä ja estäisi ydinaseisiin kajoamisen, jos tilanne siihen menee. 

  Eniten rukoilen että ne, jotka eivät vielä ole uskossa Jeesukseen, uskoisivat Häneen, koska silloin Jumala voi rohkaista heidän sydäntään hädän hetkellä. "Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin?", Daavid kysyi ja jatkoi "Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi" (Ps. 27:1-3).

Sitä paitsi vaikka tänä päivänä säästyisimme kuolemalta – sodassa luoti lentäisi ohitsemme tai jäisimme henkiin sairauskohtauksen sattuessa tai Jumala varjelisi, ettemme jää auton alle –, kuitenkin joskus jokainen meistä kuolee. Jumala lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja voittamaan kuoleman, että jokainen, joka uskoo Jeesukseen, pelastuisi ja saisi ikuisen elämän Hänen luonaan Taivaassa.

"Olkaa lujat,

ja olkoon teidän sydämenne rohkea,

te kaikki, jotka Herraa odotatte." (Ps. 31:25; 1933/38)

Saako ihmisen ulkonäköä arvostella?

  Nykymaailma vaatii ulkonäön moninaisuuden ja erilaisuuden hyväksymistä luultavasti enemmän kuin koskaan aiemmin historiassa, mutta silti oman ulkonäön muokkaaminen äärimmäisinkin keinoin yleistyy vuosi vuodelta. Miten tämä on selitettävissä?

  Kunnioittamaton suhtautuminen Jumalan luomistyöhön ihmisessä on vakava synti.

Ihmisten omat luomukset

  Yksi nykymaailman suurista paradokseista on, että vaikka nyt enemmän kuin koskaan aiemmin saarnataan ulkonäön moninaisuuden hyväksymisen puolesta, silti nyt omaa ulkonäköä muokataan enemmän kuin koskaan aiemmin. 

Tajusin hiljattain, mikä selittää paradoksin.

  Kun ajattelen ihmisen ulkonäköä, lähtökohtanani on jäsennys kahteen: 1. Jumalan luomuksiin ja 2. ihmisten omiin luomuksiin. Jäsennys on tärkeä, koska sen, kuka ominaisuudet on suunnitellut ja luonut, tulee ohjata suhtautumistamme. Jumalan luomistyön edessä tulee nöyrtyä ja olla kunnioittava, kun taas ihmisen valintoihin on hyväksyttävää suhtautua arvostelevasti.

Esimerkiksi ihmisen luonnollisiin kasvonpiirteisiin tulee suhtautua Jumalan luomistyötä kunnioittaen. Sen sijaan vaikka keinotekoinen hiusväri on eri asia: sävyvalinnan onnistuneisuutta on hyväksyttävää arvioida oman makunsa mukaan. Samoin jos joku on muokannut ulkonäköään kirurgisesti, niin valinnan viisautta saa arvioida. Näin tämän itse näen.

Nykymaailma taas tapaa saarnata sen puolesta, että ihmisten valintoja ei saa arvostella, ja tämä eetos pätee myös ulkonäköä koskeviin valintoihin. 

  Paradoksin selitys on, että se mille todellisuudessa vaaditaan hyväksyntää, ei edes ole ulkonäön erilaisuus, vaan ihmisten omat valinnat! Niiden viitekehyksessä vaaditaan sitten ulkonäön moninaisuuden hyväksymistä – aina pukeutumistyyleistä tatuointeihin ja kehonmuokkauksiin kirurgisin toimenpitein.

Hyväksymisen vaatimus kohdistuu siis ihmisten luomuksiin Jumalan luomistyön kustannuksella.

Äärimmäisenä esimerkkinä tästä oli eräs reality-show'ssa ollut kymmeniä kosmeettisen kirurgian toimenpiteitä teettänyt nainen, jonka valintaa hankkia jättimäiset silikoni-implantit oli joku katsoja rohjennut arvostella. Nainen kysyi nykyeetoksen mukaisesti: "Miksi minua ei hyväksytä sellaisena kuin olen?", vaikka todellisuudessahan hän itse ei ollut hyväksynyt itseään sellaisena kuin oikeasti on.

Jumalan luomistyö ihmisessä

  Muistan South Park -komediasarjan jakson vuosien takaa. Siinä oli hahmo, jonka ulkonäköä joku oli arvostellut huomauttamalla, että hänen silmänsä olivat kaukana toisistaan. Hahmo raivosi myöhemmin: "Hän sanoi että silmäni ovat liian kaukana toisistaan! Kuka hän oikein luulee olevansa!? Jumala!?"

Hahmo oli muistaakseni itsekin syyllistynyt saman kaltaiseen arvosteluun, mutta sentään hän oli ymmärtänyt periaatteen oikein: kuka meistä on siinä asemassa, että voi arvostella Luojan luomistyötä? 

  Raamatun mukaan ihmisen kunnioittamaton kohtelu ja pilkkaaminen ovat jo sinänsä väärin. Vakava synti on, jos ei tunnusta eroa Jumalan luomistyön ja ihmisen omien valintojen välillä ja siten katsoo oikeudekseen arvostella Jumalan luomistyötä ihmisessä niin kuin ihmisen omia valintoja. Se on Luojan herjaamista. Raamatussa sanotaan:

"Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa" (Sananl. 14:31)

"Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii" (Sananl. 14:21)

Näiden jakeiden esiin ottamisella tässä kohtaa en tarkoita, että silmien oleminen etäällä toisistaan tai muu kasvojenpiirre olisi vaivaisuutta. Jae ilmaisee kuitenkin yleisen periaatteen, että ihmisen halveksinta ominaisuuksista, joita hän ei itse ole valinnut, vaan jotka ovat Jumalan valintoja, on itse asiassa Luojan herjaamista. Jakeet sisältävät siis vakavan varoituksen. Vaivaisuus ulkonäön osalta voi tarkoittaa esim. vamman tai sairauden runtelemaa ruumista.

  On surullista, että ihmiset kaipaavat muiden ihmisten hyväksyntää niin paljon, että ehostavat Jumalan luoman ulkonäkönsä piiloon tai tuhoavat sitä kehonmuokkauksilla. Paitsi että toisen ihmisen luonnolliseen ulkonäköön tulee suhtautua Jumalan luomistyötä kunnioittaen, niin meidän tulee arvostaa ja kunnioittaa sitäkin, millaiseksi Jumala on meidät itsemme luonut. Daavid kiittää Jumalaa ruumiistaan psalmissa 139:

"Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni,

sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa.

Minä kiitän sinua siitä,

että olen tehty ylen ihmeellisesti;

ihmeelliset ovat sinun tekosi,

sen minun sieluni kyllä tietää." (Ps. 139:13-14)

Herran tie erämaassa – Raamatunjakeita sävelin, osa 2

  Barokkiajan säveltäjä Georg Friedrich Händelin tunnetuimman teoksen, Messias-oratorion, sanoitus koostuu kokonaan Raamatun jakeista. Teos alkaa kahdella kappaleella, joiden sanat ovat Jesajan kirjan luvusta 40.

Profeetta Jesaja puhui huutavasta äänestä, joka käskee valmistamaan Herralle tien erämaahan. Keneen ja mihin hän viittasi?

Jesajan ennussanat

  Viime aikoina olen rukoillut paljon erään asian puolesta sekä rukoillessani lukenut Raamattua. Jumalan sanan äärellä tunnen rauhaa, ja siksi en joskus haluaisi lopettaa lukemista.

Tykkään myös kuunnella musiikkia, joten keksin, että voin välillä yhdistää nämä kaksi kuuntelemalla Händelin Messias-oratoriota! Sen libretto eli sanoitushan koostuu kokonaan Raamatun jakeista. Olen kirjoittanut Messias-oratoriosta blogissani aiemminkin. 

  Comfort ye ja Ev'ry valley ovat oratorion ensimmäiset kappaleet alkusoiton jälkeen, ja kummankin sanat tulevat Jesajan kirjan luvusta 40. Tällä videolla brittiläinen tenori Nicholas Sharratt laulaa molemmat kappaleet yhteen soittoon: https://www.youtube.com/watch?v=2Pz9BCMFoP8

  Suomeksi jakeet kuuluvat seuraavasti:

"Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani",

sanoo teidän Jumalanne.

"Puhukaa suloisesti Jerusalemille

ja julistakaa sille,

että sen vaivanaika on päättynyt,

että sen velka on sovitettu,

sillä se on saanut Herran kädestä

kaksinkertaisesti kaikista synneistänsä."

Huutavan ääni kuuluu:

"Valmistakaa Herralle tie erämaahan,

tehkää arolle tasaiset polut meidän Jumalallemme.

Kaikki laaksot korotettakoon,

kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon;

koleikot tulkoot tasangoksi

ja kalliolouhut lakeaksi maaksi." (Jes. 40:1-4; käännös 1933)

Profeetta Jesaja puhui historiallisessa tilanteessa, jossa israelilaiset olivat olleet Babylonian kuninkaan vallan alaisuudessa, ja nyt tuo vaivanaika oli päättymässä. Jumala kehotti palvelijoitaan lohduttamaan israelilaisia, julistamaan heille hyvät uutiset lähellä olevasta helpotuksesta sekä syntien sovituksesta. 

Jakeessa 3 mainittu erämaa ihan kirjaimellisena paikkana oli (ja on tänä päivänäkin) juutalaisille merkittävä, koska Mooseksen aikaan Herra oli johdattanut Israelin kansan halki erämaan luvattuun maahan. Erämaavaelluksella, tiettömällä taipaleella, heidän esivanhempansa olivat olleet riippuvaisia Herran huolenpidosta ja johdatuksesta. Erämaa muistuttaa myös vaikeuksista uskonsuhteessa Jumalaan.

Sanoihin "valmistakaa Herralle tie erämaahan" sisältyy paljon merkitystä, mutta lyhyesti sanottuna ne ymmärtääkseni julistavat Herran puoleen kääntymisen tarvetta, luottamista Häneen omien polkujen kulkemisen sijaan. 

VT:n aikaan kuulemma matkaan lähteville kuninkaille valmisteltiin tie erämaiden halki, jotta heidän matkantekonsa olisi sujuvaa. Jesajan sanatkin julistavat Kuninkaan tuloa...

 Jakeet eivät koske pelkästään Vanhassa Testamentissa kerrottuja vaiheita tai vain israelilaisia, vaan niillä on lisäksi, ja ennen kaikkea, laajempi merkitys, joka ulottuu profeetallisesti Uudessa Testamentissa kerrottuihin tapahtumiin sekä koskee kaikkia, koko maailmaa.

Messias – Voideltu Pelastajakuningas

  Jesajan mainitsema "huutava ääni" on profetia Uuden Testamentin Johannes Kastajasta. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan:

"Noihin aikoihin Johannes Kastaja tuli ja alkoi julistaa Juudean autiomaassa: »Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!» 

Juuri häntä tarkoittaa profeetta Jesajan sana:

– Ääni huutaa autiomaassa:

»Raivatkaa Herralle tie,

tasoittakaa hänelle polut!»" (Matt. 3:1-3)

 

Johannes Kastaja meni kirjaimellisesti erämaahan eli autiomaahan ja julisti ihmisille kääntymistä Herran puoleen, sillä VT:n profetioissa luvattu pelastus oli nyt lähellä. Kun Johannes eräänä päivänä näki Jeesuksen tulevan luokseen, hän huudahti, niin ikään Jesajan profetian mukaisesti: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" (Joh. 1:29, Jes. 53:9-15)

Israelin kansaan profeettojen ennussanojen mukaisesti syntynyt Jeesus on Jumalan lähettämä syntien sovitus ja pelastus niin israelilaisille kuin kaikkien muidenkin kansojen ihmisille. Jos joku siis ihmettelee, mitä kiinnostavaa kristitylle muka on VT:n kirjoissa, joissa puhutaan juutalaisten vaiheista ja suhteesta Jumalan kanssa, niin vastaus on, että se on myös meidän pelastushistoriaamme! 

  Händelin Messias-oratorion sanoitukset on otettu suureksi osaksi Vanhasta Testamentista, mikä mielestäni painottaa kuulijoille VT:n ja UT:n välistä jatkuvuutta. Samoin tekee se, että Jeesusta kutsutaan Messiaaksi, joka on hepreaa ja tarkoittaa samaa kuin UT:n kreikankielinen nimitys Kristus, eli voideltua. 

Voitelu viittaa muinaisen Israelin kuninkaiden virkaan asettamiseen: vaikutusvaltainen henkilö, Herran palvelija, voiteli tulevan kuninkaan pään kuninkuuden merkiksi. VT:n profetioissa oli odotettu Jumalan Voideltua, Pelastajakuningasta, jonka kuninkuus tulee olemaan ikuista.

Johannes Kastaja julisti, että tuo odotettu Messias oli nyt tulossa. Hän valmisteli ihmisiä Jeesuksen, Pelastajakuninkaan, tuloa varten saarnaamalla kääntymystä ja parannusta synneistä. Johanneksen jälkeen Jeesus aloitti julkisen toimintansa.

Herran tie sydämen erämaassa

  Lukiessani mitä pastorit ja teologit ovat aikojen saatossa kirjoittaneet Jesaja 40:n jakeista 3-4 eli tien valmistamisesta Herralle – polkujen tasoittamisesta, laaksojen korottamisesta, vuorten ja kukkuloiden alentamisesta jne. – törmäsin erääseen puhuttelevaan ajatukseen. 

Englantilainen Matthew Henry -niminen pappi ja kirjailija (hän syntyi v. 1662 ja oli siten Händelin aikalainen) kirjoitti näiden jakeiden yhteydessä tiestä ihmisen sydämeen. Ihmissydän on kuin erämaa, vaikeakulkuinen maasto, mutta Jumalan sana, jota meidän tulee tutkia ja julistaa muillekin, voi raivata sinne tien Herralle. 

Henryn pohdinta menee suomennettuna jotenkin näin: "Valmistakoon Herra meidän sydämemme sanansa opetuksella ja Henkensä vakaumuksella, jotta korkeat ja ylpeät ajatukset tulisivat alennetuiksi, hyviä haluja istutetuiksi, kiero ja karu luonne tulisi suoristetuksi ja pehmennetyksi sekä kaikki esteet poistetuiksi niin, että sydämemme voisivat olla valmiit hänen tahtoonsa maailmassa sekä valmistautuneita hänen taivaalliseen valtakuntaansa."

Onko elämä kristittynä todellisuuspakoisuutta?

 Pakeneeko uskovainen maailman karua todellisuutta lupauksiin kauniimmasta maailmasta, Taivaan todellisuudesta?

 Yksi osa kristityn elämää täällä maailmassa on oma syntisyys. Miten sen kanssa eletään?

Kristinusko ja "elämän varjopuoli"?

  Joskus uskonnoista, ja ehkä erityisesti kristinuskosta, puhutaan kauniina toiveajatteluna sekä annetaan ymmärtää, että kristitty on hieman lapsenomainen ihminen, joka ei kestä karua todellisuutta ja pakenee lupauksiin kauniimmasta maailmasta, Taivaan todellisuudesta...

Luin hiljattain lehtijutun niinkin rajusta aiheesta kuin satanismi ("Auta minua, Saatana", Ylioppilaslehti 22.2 2019). Jutussa haastateltiin saatananpalvojaksi itseään kutsuvaa ihmistä. 

Haastattelussa puhuttiin useista näkökohdista uskontoihin ja nykykulttuuriin, mutta huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen kohtaan. Haastateltava nimittäin sanoi, että satanismi (toisin kuin kristinusko) "hyväksyy elämän varjopuolen". Hänelläkin vaikutti siis olevan käsitys, että kristinusko torjuisi, kieltäytyisi näkemästä elämän varjopuolta. 

Varjopuoli-ilmaus viittaa siihen, että siellä sijaitsevia asioita ei nähdä tai ymmärretä, ne ovat hämärässä, pimeydessä, ne jätetään usein huomiotta.

Ja koska ihan normaali elämä täällä maailmassa on täynnä varjopuolia – heikkoutta, epäonnistumisia, kärsimystä, sairautta, kuolemaa –, varjopuolien pakeneminenhan olisi elämän pakenemista!

  Oma kokemukseni kuitenkin on päinvastainen: uskossa Jeesukseen olen uskaltanut kohdata todellisuuden kokonaisuudessaan sellaisena kuin se on. Jumala on minulle kyllä myös pakopaikka, turvapaikka, mutta sen lisäksi Jumala on ollut minulle todellisuuden kohtaamisen paikka: olen uskaltanut katsoa ajallisen elämän todellisuutta varjoineen aiempaa rohkeammin ja rehellisemmin juuri siitä Jumalan antamasta turvapaikasta käsin.

Jumala ei jätä ihmistä kohtaamaan elämän varjopuolia yksin vaan on hänen kanssaan niiden keskellä. Daavid sanoo psalmissa:

"Minä iloitsen ja riemuitsen sinun armostasi, kun sinä katsoit minun kurjuuttani, tunsit minun sieluni ahdistukset" (Ps. 31:8)

"Minä sanoin hädässäni: "Minä olen sysätty pois sinun silmiesi edestä". Kuitenkin sinä kuulit minun rukousteni äänen, kun minä sinua huusin." (Ps. 31:23)

Kristinuskossa ei teeskennellä, että maailman todellisuus olisi toisenlainen, parempi, kuin se on, vaan uskotaan, että tämä ajallinen todellisuus ei ole kaikki mitä on.

  Vai tarkoittiko haastateltava "elämän varjopuolen hyväksymisellä" syntisyyden hyväksymistä? Tai syntien hyväksymistä? Hän kertoi yrittäneensä pitkään elää "munkkimaista kristityn elämää", mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi. 

Hyväksyykö Jumala ihmisen syntisyyden?

  On selvää, että Jumala ei hyväksy syntiä. Se kerrotaan kaikkialla Raamatussa. Myös evankeliumi, Raamatun ja kristinuskon ydinsanoma, muistuttaa rajulla tavalla siitä, ettei Jumala hyväksy syntiä: tarvittiin ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan veriuhri tuomaan sovitus synneille.

Sanoisin kuitenkin, että Jumala hyväksyy ihmisen syntisyyden siinä merkityksessä, että Hän hyväksyy tosiasiana sen, että ihminen itsessään on syntinen. Tästäkin evankeliumi pysyvästi muistuttaa: eiväthän evankeliumin tapahtumat olisi edes olleet mahdollisia, jos Jumala olisi kieltäytynyt näkemästä sitä valitettavaa tosiasiaa, että ihminen on syntinen. Jumala ei ainoastaan sietänyt nähdä ihmisen syntisyyttä, vaan antoi rakkaan Poikansa kantaa syntimme ruumiissaan ristillä.

  Syntiä vastaan taisteleminen ja kilvoitteleminen osana kristityn elämää lähtee siitä että uskovainen, Jeesuksen ansiosta jo lunastettu ja pelastettu, haluaa elää Jumalan tahtoa noudattaen, ja sen uudenlaisen halun ihmisen sydämessä on aikaansaanut Jumala. Parannus, johon uskovaisia Raamatussa kehotetaan, on mielenmuutos: uskon Jeesukseen myötä elämällä on uusi suunta.

Uskovaisesta ei ole tullut kiusauksista vapaata ja syntiin lankeamatonta, vaan kilvoittelu syntiä vastaan Jumalan antamalla voimalla jatkuu koko maallisen elämän ajan, ja uskovainen "jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen". (Kol. 3:10; käännös 1992)

  Mutta jos, tai kun, yhä uudelleen epäonnistuu elämään Jumalan tahdon mukaan, niin eikö ristiriita käy sietämättömäksi? Siis ristiriita sen, miten asiat ovat ja sen, miten niiden pitäisi olla, välillä? Ja jokainen uskovainenhan on epäonnistunut yhä uudelleen. Tarkoittaako tämä sitä, että uskovainen päätyy lopulta kiistämään omat syntinsä (tai vaihtoehtoisesti luopumaan uskosta)? 

Uskovaisella on Jeesuksen takia rauha omassatunnossaan. Raamatun mukaan Jumala on tiennyt ennalta kaiken, siis myös meidän lankeemuksemme koko maallisen elämämme ajalta, ja silti Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja pelastamaan meidät. Jumala on uskollinen antamaan anteeksi sille, joka turvaa Jeesukseen.

"Sinun käteesi minä annan henkeni, sinä, Herra, lunastat minut, sinä uskollinen Jumala." (Ps. 31:6)

Millaista Taivaassa tulee olemaan?

  Evankeliumi kertoo rakkaudesta, joka Taivaassa tulee vallitsemaan. Mikä rakkaudessa on siellä toisin kuin täällä maailmassa?

  Raamatussa sanotaan, että Taivaassa "entisiä ei enää muisteta". Tulemmeko muistamaan mitään tämänpuoleisesta?

Taivaassa vallitseva rakkaus

  Ihmisille on tyypillistä yrittää muuttaa itseään rakastettavammiksi. Eli jos jotakuta ei hyväksytä ja rakasteta, hän alkaa pohtia, mitä vikaa hänessä on. Se voi johtaa itsensä ja vikojensa jatkuvaan pohtimiseen sekä pyrkimykseen parannella itseään – persoonaansa, olosuhteitaan, ulkonäköään – sellaiseksi, minkä olettaa kelpaavan muille. Mutta aina jää jäljelle epävarmuus.

Täydellisessä rakkaudessa, Jumalan rakkaudessa, ei ole kyse kohteen rakastettavuudesta ja täydellisyydestä. Raamatussa apostoli sanoo:

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme." (Room. 5:8)

Emme voi itseämme parantelemalla säädellä kaikkivaltiaan Jumalan rakkauden määrää ja voimaa meitä kohtaan. Koko ajatuskin on järjetön. Jumala on jo rakastanut meitä täydellisesti. Voimme vain torjua rakkauden tai ottaa sen iloiten ja kiitollisina vastaan.

Raamatun mukaan Jumala muovaa jokaista uskovaista Kristuksen kaltaisuuteen, ja tämä täydellistyy Taivaassa. Joten tulemme kyllä olemaan Kristuksen kaltaisen synnittömyyden, viisauden ja kaikkinaisen ihanuuden takia täydellisiä. Mutta se on Jumalan rakkauden seuraus eikä syy. 

  Mikä siis Taivaassa tulee olemaan rakkauteen liittyen toisin kuin täällä maailmassa? Se että siellä osaamme ottaa rakkauden vastaan täydellisesti ilman epäröintiä, epäluottamusta tai pelkoa siitä, ettemme olisi ansainneet sitä olemalla tarpeeksi rakastettavia. 

Uskon tuon kaiken Jumalan rakkaudesta jo nyt, mutta toisin kuin vielä täällä, Taivaassa ei tule enää olemaan syntisyyden ja tämän maailman ikävistä kokemuksista johtuvia häiriöitä ja katkoksia rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

Kristuksen kaltaisuus tarkoittaa sitäkin, että myös jokainen meistä itse tulee kykenemään Jumalan kaltaiseen muiden rakastamiseen, ja että rakastamme taivaallista Isää itseään täydellisesti kuten Jeesus!

Tulemmeko muistamaan elämäämme maailmassa?

  

  Jesaja profetoi Herran sanovan Taivaasta: 

"Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta, eivätkä ne enää ajatukseen astu" (Jes. 65:17). 

Ymmärrän jakeen siten, että mikään asia, tapahtuma tai kokemus ei enää vaivaa tai ahdista, kuten täällä maailmassa. Kaikkien menneiden asioiden suhteen vallitsee rauha sekä ymmärrys, mikä niiden perimmäinen tarkoitus oli. Edeltävässä jakeessa sanotaankin: "sillä entiset ahdistukset ovat unhotetut" (Jes. 65:16). 

En siis ajattele, että muistimme tullaan tyhjentämään. En usko, että kuoleman jälkeiseen elämään heräävät tulevat tuntemaan mitään hämmennystä tai epäselvyyttä siitä keitä ovat, mistä ovat tulossa ja mitä on tapahtumassa. 

Tuon että entiset asiat eivät "enää ajatukseen astu" voi ymmärtää siten, että maailmassa koetut asiat eivät tule mieleen, koska Taivaan uusi todellisuus täyttää ihanuudellaan koko tietoisuuden. Taivaassa ylipäätään emme tule keskittymään itseemme emmekä menneisiin oman elämämme tapahtumiin ja kokemuksiin, vaan Jumalaan.

Iloiset jälleennäkemisetkin läheisten ihmisten kanssa – perheenjäsenten, ystävien – tulevat olemaan iloitsemista siitä, keitä olemme Jumalassa. Mitä olimmekaan toisillemme täällä maailmassa, siellä olemme kaikki taivaallisen Isän lapsia.

Ja vaikka Taivas on uusi paikka sinne astuvalle, mikään ei tule tuntumaan vieraalta, vaan sinne saapuminen on kuin tulisi kotiin. Kotiin saapuminenhan se onkin.

  Muistammeko synnit? On selvää että niitä ei muisteta avoimina, keskeneräisinä tapauksina, koska Jeesus on sovittanut ne – tämähän pätee jo nyt eikä meidän nytkään tule muistella anteeksi annettuja syntejä, omia tai toisten!

Mutta tulemmeko muistamaan niitä edes tapahtumina sinänsä? Ajattelen, että joko emme tai sitten muistamme ne, mutta niin täydellisesti Jeesuksen sovitustyön ja voiton kautta, että tunnemme vain iloa niidenkin suhteen.

  Vaikka emme yksittäisiä syntejä muistaisikaan ollenkaan, uskon kuitenkin, että Taivaassa tulemme aina muistamaan, että Jumala rakasti meitä ensin – jo silloin kun olimme täällä maailmassa syntisiä ja kurjia. Joten Taivaassa vallitsevassa rakkaudessa tulee ikuisesti olemaan armon ydin sekä meidän puoleltamme kiitollisuus pelastuksesta, kun ylistämme Jumalaa.

"Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto." (Kol. 1:12; käännös 1992)

"Älä pelkää pieni laumani" – miksi uskovaisia verrataan lampaisiin?

  Raamatussa kristittyjä verrataan lampaisiin. Ovatko uskovaiset siis arkoja, normeihin mukautuvia laumasieluja?

  Mikä on lampaan tärkein ominaisuus?

Mukautuvia laumasieluja?

  Lampaat ovat minusta ihania. Lempeän luonteensa, pörröisen olemuksensa ja avuttomuutensa (mm. petoeläimiin nähden) takia lammas on viattomuuden ja haavoittuvuuden vertauskuva. 

Lammas on myös mukautuva ja pelokas laumaeläin, joka kuulemma kirjaimellisesti seuraa laumaansa vaikka alas kalliojyrkänteeltä. Lammas saa turvaa laumasta: erilleen joutunut yksilö ei tiedä minne mennä. Lammas on arka, pakoeläin. Viimeksi mainittujen ominaisuuksien takia lammasta käytetään laumasieluisuuden ja pelkuruuden vertauskuvana. 

  Raamatussa uskovaisia verrataan lampaisiin. Jos ajattelee pelkästään lammasta sinänsä – pörröistä, avutonta laumaeläintä – niin vertaus olisi ehkä kiusallinen. Raamatussa kuitenkin lampaat-vertausta käytetään vain suhteessa paimeneen, Jeesukseen. Eivät uskovaiset sinänsä ole sen pelkurimaisempia ja laumasieluisempia kuin muutkaan ihmiset.

"Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta", Jeesus sanoi (Joh. 10:11). Vanhassa Testamentissa, Hesekielin kirjassa Herra vertaa Israelia lammaslaumaan (Hes. 34:11). Tunnetussa psalmissa 23 "Herra on minun paimeneni" Daavid, joka oli nuorena työskennellyt lammaspaimenena ja siten tunsi lampaiden ja paimenen välisen suhteen, kertoo Herran pitävän hänestä huolta kuin paimen lampaastaan.

Ainoastaan suhteessa paimeneen, Herraan Jeesukseen, kristityt ovat kuin lampaita: paimenensa äänen tuntevia lampaita, paimeneensa luottavia lampaita, paimentaan seuraavia lampaita, lampaita jotka ovat riippuvaisia paimenensa huolenpidosta, lampaita joita paimen puolustaa ja suojelee petoja vastaan, eksyneitä lampaita joita paimen lähtee etsimään.

  Raamatussa puhutaan myös huonoista paimenista, jotka eivät välitä lampaista (Joh. 10:12-13), mikä alleviivaa sitä, ettei pelkkä johtajan ja lauman seuraaminen ole se tavoiteltava asia. Olennaista on, että seuraa oikeaa, hyvää paimenta. 

Mihin tahansa ei tule laumasieluisesti mukautua, kuten Raamatussa opetetaan kristityille: "Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)

Lampaiden tärkein ominaisuus

  Luettuani lammaseläinlääkärin kirjoittaman luonnehdinnan lampaista ymmärrän hyvin, miksi Raamatussa uskovaisia verrataan kaikista eläimistä juuri lampaisiin. 

Luonnehdinnassa kerrotaan lampaiden pyrkivän kulkemaan valoa kohti, ja Jeesus sanoi olevansa maailman valo (Joh. 8:12). Lampaiden kerrotaan oppivan herkästi tunnistamaan niiden kanssa aikaansa viettävän ihmisen, siten myös paimenensa. Jeesus sanoi lampaiden tuntevan paimenensa ja paimenen äänen (Joh. 10:1-16).

"Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta." (Joh. 10:14-15)

Lammas ei pärjää erossa laumasta – erilleen joutunut yksilö hätääntyy eikä tiedä minne mennä. Jeesus kertoi hyvän paimenen olevan sellainen, joka jättää 99 lammasta ja lähtee etsimään yhtä eksynyttä, laumasta eroon joutunutta (Matt. 18:12). 

Lammas on saaliseläin. Varsinkin entisaikaan sudet veivät ja raatelivat lampaita. Oman onnensa nojaan jäänyt lammas on avuton eikä pysty pakenemaankaan eli juoksemaan nopeasti tai kauas. Lampaan paras turva oli paimen, joka huolehti laumastaan päivin ja öin, aina kun lampaat olivat taivasalla.

Jeesus sanoi seuraajilleen lähettäessään heidät julistamaan Jumalan valtakunnasta: "Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle." (Matt. 10:16) Syntinen maailma on täynnä vainoa, vaaroja. Lauman eli Jeesukseen uskovien yhteisön ulkopuolella on syntihoukutuksia, raadollisuutta sekä vainoa, mutta Raamatussa kerrotaan myös lauman sisäpuolella olevista vaaroista, ihmisistä jotka ovat "susia lampaiden vaatteissa" ja eksyttävät uskovaisia (Matt. 7:15). 

Jotta pysyy Jeesus-paimenen johtamassa laumassa, uskovaisen on opittava tunnistamaan paimenen ääni. Siksi on tärkeää lukea Raamattua, joka on luotettavaa Jumalan sanaa, eikä pidä seurata opettajia, jotka eivät pitäydy Jumalan sanassa. 

Etsiessäni aiheesta tietoa törmäsin erääseen vertauksen kannalta mielenkiintoiseen huomioon: lammas ei pysty puhdistamaan itseään, kuten monet muut eläimet. Lampaiden pörröinen turkki likaantuu ja siihen varmaan tarttuu herkästi kaiken maailman rojua. Tullakseen puhtaaksi lammas tarvitsee taas huolenpitoa. Myös me uskovaiset tarvitsemme hyvän paimenen eli Jeesuksen puhdistamaan meidät kaikesta synnin liasta (1. Joh. 1:7).

  Lampaiden turva ja suorastaan elinehto monin tavoin on niiden paimen. Sen takia kuuliaisuus ja luottavaisuus paimeneen on lampaiden tärkein ominaisuus. 

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." (Ps. 23:1)