Totuuden voima valheiden maailmassa

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa?

  Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla.

   

Totuuden voima

  "Totuus on paras ase, koska totuudelle ei kukaan mahda mitään." Isoisäni, joka kuoli ennen syntymääni, kuulemma sanoi noin. Lause on aina puhutellut minua. Se ilmaisee totuuden voiman ja dynaamisuuden maailmassa, jossa on hirveästi valhetta. 

Kuva: Pixabay / Creativity Ocean

Totuus on se mikä se on, vaikka siitä käytettävät sanat kaapattaisiin ja väänneltäisiin tarkoittamaan jotakin muuta. Se joka on totuuden puolella ja puhuu totta on voittaja. Hän on jo voittanut. Totuus ei pala tulessakaan. 

  Jos joku omistaa elämänsä totuuden julistamiselle maailmassa, joka vaatii siitä vaikenemaan vaikka ideologisista syistä tai poliittisen korrektiuden tähden, ja joutuu sen takia vihatuksi ja vainotuksi, hän voi kaikesta kärsimyksestään huolimatta olla onnellinen. Hän voi iloita antamastaan uhrauksesta. 

Vaikka totuuden puhumisen tähden vainottu menettäisi kaiken, hänellä silti olisi jäljellä kaikkein arvokkain. Vaikka hän aavistaisi tulevansa surmatuksi totuuden julistamisen tähden, hänen ei tarvitsisi katua uhraustaan. Totuus on ainaisesti ja itsessään arvokas, kaiken uhraamisen arvoinen.

  Totuus innoittaa taistelemaan puolestaan. Maailmassa jossa valhe rehottaa kuka tahansa voi olla sankari pelkästään puolustamalla totuutta. Totuus tarjoaa jokaiselle meistä mahdollisuutta saada elämässään aikaan jotain suurta. 

Katsoin hiljattain haastattelun, jossa biologian tutkija totesi, että sukupuolia on vain kaksi ja että sukupuoli on ruumiidemme synnynnäinen pysyvä biologinen ja anatominen ominaisuus. Aikakautena, jolloin sukupuolen käsite on ideologian tarkoituksiin kaapattu ja valheellisesti irrotettu biologisesta yhteydestään, tutkijan lausuma oli rohkea teko – vaikka hän vain kertoi itsestään selvän tosiasian. Eivät kaikki tutkijat rohkene kertoa totuutta.

  Totuus on pyhä. Varmaankin myös monet ei-uskonnolliset ihmiset, eli ihmiset jotka yleensä eivät käytä sanaa pyhä, ymmärtävät sanan merkityksen totuuden ajattelemisen kautta. Totuus on niin itsestään selvästi ja kirkkaasti arvokas, korkea asia, ettei sen hyvyyttä tarvitse erikseen perustella.

Totuus on tärkein asia joka ainoan ihmisen elämässä, tai ainakin sen tulisi olla. Tärkeintä elämässä on totuuden löytäminen, sen selvittäminen, sen tunnustaminen, sen julistaminen, sen puolesta taisteleminen niin omassa sydämessään kuin yhteisessä maailmassamme.

Jeesus on totuus 

 

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä.'" (Joh. 14:6)

  Jeesus sanoi olevansa totuus. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Ymmärrykseni näin suuresta ja ihmeellisestä asiasta ei mitenkään voi olla täydellisen kattava, mutta Raamatussa kerrotun perusteella minulle tulee mieleen muutama näkökulma.

Ensinnäkin se, että Jeesus on Jumalan Sana (Joh. 1:14). Jumala puhuu totta. Jumala on vanhurskas – Hän ei valehtele. Jumala tietää kaiken – Hänen sanansa on luotettava ja varma. Jumala on ikuinen – Hänen sanansa pysyy ikuisesti. Jumalan Sana, Jeesus, on varma ja ikuinen perusta elämälle.

Toiseksi, Jumala loi maailmankaikkeuden sanallaan (Hepr. 11:3). Koko luomakunta järjestyksineen, alkuaineineen ja soluineen on siis luotu jollain tavalla Jeesuksen kautta. Monissa tieteiden nimissä esiintyvä logia-pääte mielenkiintoisesti tulee sanasta logos, joka on kreikkaa ja tarkoittaa sanaa sekä myös järkeä. Kun esimerkiksi biologian tutkijat pyrkivät empiirisillä menetelmillään selvittämään totuutta luonnosta, he tutkivat Jumalan sanalla luotua todellisuutta, vaikka itse olisivat ateisteja.

Kolmanneksi, Jumalan Sana on totuus hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä (Ps. 19:8-10). Totuutta siitä mikä on oikein ja mikä väärin emme voi tutkia ja todistaa luonnontieteen menetelmin. Jos vaikka joku väittää, että abortti on väärin ja toinen sanoo siihen, että eikä ole, emme voi laittaa väitteitä petrimaljaan ja selvittää laboratoriossa, kumpi on totta, kumman väitteen sanalliset kudokset kestävät ja kumman hajoavat.

Jotkut päättelevät tästä, että yhtä totuutta oikeasta ja väärästä ei olekaan. Kristityn sen sijaan tulee luottaa siihen, mitä Jumalan sana kustakin asiasta sanoo.

Jeesus ja synnin todellisuus

  Eräs seikka kuitenkin mietitytti minua tuoreena uskovaisena: miten se, että hyvä ja vanhurskas Jeesus on totuus, suhteutuu siihen tosiasiaan, että maailma on syntinen? Eikö syntikin kaikessa raadollisuudessaan ole totisinta totta? Miten Jeesus voi olla totuus jos synti on totta? 

Mikä se sellainen totuus olisi, joka on niin hyvä, että pysyttelee irrallaan pahasta todellisuudesta? Sellainenhan olisi vaillinainen totuus.

Löysin vastauksen evankeliumin ytimestä: maailman syntinen todellisuus tuli käsitellyksi Jeesuksen ruumiissa ristillä. Meidän syntimme annettiin kuolemalle Jeesuksessa. Hyvä Jumala ei pysytellyt erillään meidän pahoista teoistamme peläten, että ne tahrisivat Hänetkin.

Kuva: Pixabay / AS Photograpy

Totuus, Jeesus, kantoi itseään vastaan tehdyt rikkomukset ristillä. "Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden", sanotaan Raamatussa (2. Kor. 5:21). Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ristinkuolemallaan ja nousi kuolleista.

Jeesus on kaikenkattava totuus joka julistaa, että me olemme syntisiä, mutta että Hän on sovittanut syntimme itsessään. Ja että saamme anteeksiannon ja ikuisen elämän Hänessä, kun uskomme Häneen.

"Jeesus vastasi: 'Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.'" (Joh. 14:6)

Luoja ja hänen luotunsa – kristityn pohdintoja romaanista Frankenstein

  "Et ehkä tiedä miten vaarallista tieto on etkä ymmärrä miten paljon onnellisempi on ihminen joka uskoo että hänen kotikaupunkinsa on koko maailma kuin ihminen joka havittelee suuruutta joka ei ole hänen luontonsa mukaista." Näin varoittaa tiedemies Victor Frankenstein Mary Shelleyn kauhuklassikossa. 

  Romaanissa tiedemies katuu katkerasti luomaansa olentoa. Kristitty lukija tuskin voi olla ajattelematta Jumalan suhdetta ihmisiin tämän kirjan äärellä.

Tunteellinen kauhutarina

  "Tiedemies Victor Frankenstein kokoaa ihmisen ruumiinosista hirviön, joka herää henkiin." Näin Mary Shelleyn romaania Frankenstein kuvaillaan kirjan takakannessa. 

Hyvin tiivistetty, vaikka se täytyy sanoa, että Frankenstein ei tarkoituksella luonut hirviötä, vaan vasta työnsä valmistuttua joutuu toteamaan, että tuli sellaisen luoneeksi. Toiseksi, hirviö ei herää henkiin, vaan Frankenstein itse, salaisella menetelmällä, herättää sen henkiin. Teko, jota hän tuli myöhemmin katumaan katkerasti.

Kuva: Pixabay / Pete Linforth

  Mary Wollstonecraft Shelleyn (1797-1851) romaani Frankenstein on romantiikan aikakauden teos. Tarinan tapahtumat – hirviön luominen, sen ajautuminen tuhotöihin, tiedemiehen katumus ja lopulta vakaa pyrkimys surmata luomuksensa – etenevät kauhukertomuksena taustalla, kun kerronnassa etualalla ovat suuret tunteet. Romantiikan ajan teoksille on tyypillistä yksilöiden sielunelämän tarkka kuvaus.

Victor Frankensteinin epätoivoista katumusta kuvaillaan vuolaasti läpi romaanin. "Kukaan ei ikinä ole ollut yhtä onneton kuin minä", hän toteaa viitaten onnettomuutensa syyn ainutlaatuisuuteen koko ihmiskunnan historiassa. 

Itse asiassa tiedemies tuntuu alkavan katua olennon luomista heti, kun havaitsee sen ruvenneen hengittämään, tai viimeistään siinä vaiheessa, kun olento avaa himmeän kellertävät silmänsä...

Elonmerkit havaittuaan Frankenstein poistuu kotoaan (jonka ullakkohuoneeseen rakentamassaan laboratoriossa oli olennon luonut) ja kun hän palaa, olento on poissa. Kömpelösti liikkuva ja vielä tässä vaiheessa puhekyvytön hirviö on lähtenyt avaraan maailmaan. Frankenstein tuntee helpotusta, että olento, jota hän on nyt alkanut nimittää iljettäväksi kurjimukseksi, on poissa hänen silmistään. 

Myös hirviön luominen oli ollut tunteellinen tapahtumasarja. Kun Frankenstein jälkeenpäin kuvailee aherrustaan salaisessa ullakkokammiossaan tuon jumalattoman hankkeensa äärellä, hän selittää olleensa kuin jonkinlaisessa ymmärtämättömässä tilassa. Niin voimakas oli intohimo luoda jotain suurta ja merkittävää, ainutlaatuista.

Hirviökin saa puheenvuoron myöhemmin romaanissa. Hän kuvailee herkkiä tunteitaan vähintään yhtä vivahteikkaasti kuin luojansa omiaan. Minua huvitti miten kaunokielisesti hirviö oli oppinut puhumaan parissa vuodessa. Hän kertoi kuinka oli aluksi ollut hyvä, auttanut ihmisiä ja jopa pelastanut hukkumassa olevan lapsen joesta, mutta ulkoisen olemuksensa vuoksi oli saanut ihmisten taholta pelkkää kammoa, vihaa ja väkivaltaa osakseen. Tämän seurauksena ihmisten hyväksyntää kaivannut toivottoman yksinäinen hirviö oli katkeroitunut ja päätynyt veritekoihin pitäen ihmiskuntaa vihollisenaan.

Itse asiassa romaani onkin keskeisesti kertomus ihmisen syntisyydestä. Rakkautta ja hyväksyntää etsiessään hirviö joutuu pettymään syvästi kerta kerran jälkeen: jopa kaikkein lempeimmiltä ja hyveellisimmiltä vaikuttavat ihmiset olivat hänelle pahoja ja maksoivat hänen hyvät tekonsa väkivallalla.

  Vaikka hirviön omat kokemukset herättivät minussa myötätuntoa ja melkein aloin toivoa, että tämä olisi saanut rauhan ja jonkinlaisen onnen, päädyin kuitenkin toivomaan, että Frankenstein onnistuisi hirviönsä surmaamaan (en paljasta miten siinä kävi).

Nuoren tiedemiehen hairahdus salatieteisiin

  Mielestäni melkein jännittävin osuus romaanissa oli alkupuolella, kun Victor Frankenstein kertoo hairahtumisestaan salatieteisiin, siis alkemiaan ja muihin okkultistisiin oppeihin, joita soveltamalla hän onnistui hirviön luomaan. 

Hahmo eli 1700-luvulla, jolloin uudenaikainen faktoihin perustuva luonnontiede menetelmineen oli jo vallalla, mutta oli nuorena sattumalta päätynyt lukemaan pari sataa vuotta aiemmin eläneiden salatieteilijöiden, mm. Paracelsuksen ja Cornelius Agrippan, teoksia eikä enää saanut sammutetuksi paloa, jonka erikoiset opukset olivat sytyttäneet hänen sielussaan.

Frankenstein kertoo jälkeenpäin: "Äärimmäisen nuoruuteni aiheuttaman ideoiden sekaannusten vallassa ja sopivaa opastajaa löytämättä olin laskeutunut tiedon portaita ajassa taaksepäin ja korvannut uusien tutkimusten tulokset unohdettujen alkemistien unelmilla."

Kuva: Pixabay

Faktoihin perustuvaa luonnontiedettä Frankenstein oli pitänyt tylsänä ja kunnianhimottomana, vaikka suostuikin niitä, lähinnä kemiaa, opiskelemaan yliopistossa. Alkemistit olivat tavoitelleet valtaa ja kuolemattomuutta. Hän koki että yliopistossa häntä vaadittiin vaihtamaan nuo "määrättömän upeat utukuvat vähäpätöisiin tosiseikkoihin".

  Romaanin kerronnassa ja hahmojen pohdinnoissa ilmenee paikoin kristillinen maailmankuva, joka toki on yleistä tuon ajan eurooppalaisissa kaunokirjallisissa teoksissa. Esimerkiksi okkultismiin, jota soveltamalla Frankenstein oli hirviön luonut, viitataan itsestään selvästi pahuutena ja jonkinmoisena noituutena. Nuoruutensa kohtalokasta hairahtumista kiroava Frankenstein nimittää luomaansa ja henkiin herättämäänsä olentoa demoniksi.

Kohdatessaan itseään nuoremman tiedemiehen ja tunnistaessaan tässä samanlaista yltiöpäistä kunnianhimoa kuin itsellään, hän varoittaa tätä: "et ehkä tiedä miten vaarallista tieto on etkä ymmärrä miten paljon onnellisempi on ihminen joka uskoo että hänen kotikaupunkinsa on koko maailma kuin ihminen joka havittelee suuruutta joka ei ole hänen luontonsa mukaista".

  Alkemian opit eivät tietenkään toimineet oikeassa elämässä, mutta mielikuvituksellisella tarinalla on puhutteleva moraalinen opetus, joka on hämmästyttävällä tavalla ajankohtainen meidänkin aikanamme. Pari vuotta sitten luin haastattelun, jossa yksi tekoälyn kehittäjistä, Geoffrey Hinton, kertoi pitävänsä keksintöä vaarallisena ihmiskunnalle sekä katuvansa kehitystyölle antamaansa panosta. Kuulostaa eräänlaiselta tosielämän Frankenstein-tarinalta.

Kuvitteelliset kertomukset pystyvät luomaan varoittavia skenaarioita mielikuvituksen avulla. Tämä pätee erityisesti tieteiskuvitelmiin ja kauhutarinoihin, ja Shelleyn teos edustaa molempia lajityyppejä. 

Luojan suhde luotuunsa

  Kirjassa kuvaillaan runsaasti luonnon kauneutta, mikä myös on tyypillistä romantiikan kauden teoksissa. En yleensä ole pitkien luontokuvausten ystävä, mutta nautin lukiessani Frankensteinin maisemakuvailuja hänen matkustaessaan synnyinmaastaan Sveitsistä Skotlantiin ystävänsä kanssa. Venematkalla Rein-jokea pitkin he näkevät vehmaita saaria, synkkien metsien ympäröimiä kukkuloita ja linnaraunioita niiden rinteillä, kukoistavia viiniviljelmiä vihreine pengermineen.

Frankenstein kuitenkin tajuaa, että hirviön luomisen jälkeen luonnon kauneuskaan tuskin enää tuo hänelle lohtua.

Masentuneelle tiedemiehelle hänen lapsuutensa alppimaisemista, jotka aiemmin olivat hivelleet hänen sieluaan, tuli ahdistavaa maastoa, jossa hän pelkäsi kohtaavansa luomansa kauhistuttavan olennon. Hirviö oli jättiläismäinen ja ihmistä vahvempi. Se liikkui yli-inhimillisellä nopeudella ja voimalla Keski-Euroopan metsissä ja lumihuippuisilla vuorilla ja tuntui yliluonnollisella tavalla vaistoavan luojansa olinpaikan. Myöhemmin Frankenstein alkaa itse jahdata hirviötä. Hän kokee tämän surmaamisen olevan olemassaolonsa ainoa tarkoitus. Takaa-ajo johtaa aina pohjoisnavan jäätiköille.

  Huikean kauniit luontokuvaukset veivät ajatukseni Jumalaan muutoin kammottavan tarinan keskellä. Jumala luo kauneutta. Ihminen, rikkoessaan Luojan tahtoa vastaan, luo masentavaa kurjuutta ja tuhoa.

Hetkittäin Frankenstein itsekin tulee ajatelleeksi Kaikkivaltiasta. Vuoristomaisemassa kulkiessaan ja ihastellessaan kallioiden välissä kohisevaa jokea ja pauhaavia vesiputouksia hän ei yhtäkkiä enää "pelännyt mitään olentoa joka oli vähäisempi kuin näiden juhlavissa asuissa ilmenevien luonnonvoimien luoja ja hallitsija". 

Kuva: Pixabay / Felix Dilly

  Kristitty lukija tuskin voi olla ajattelematta Jumalan suhdetta ihmiseen tämän romaanin äärellä. Frankensteinkin loi olentonsa omaksi kuvakseen, syntisen ihmisen kuvaksi. Tiedemies kavahtaa ja alkaa tuntea iljetystä luomaansa olentoa kohtaan heti tämän ensi henkäisystä lähtien. Siinä vaiheessa hirviö ei vielä ollut tehnyt pahaa. Hänestä tuli paha ihmisten kanssa tekemisiin jouduttuaan.

Kuten aiemmin sanoin, päädyin toivomaan hirviön kuolemaa. En siksi, että hän oli pelottava enkä siksi, että hän koki olevansa liian onneton ja yksinäinen elämään enkä tarkalleen ottaen edes siksi, että hän oli ajautunut väkivaltaisiin tekoihin – tätä kaikkea esiintyy ihmisissäkin –, vaan siksi, että hänen luomisensa oli ollut Jumalan luomisjärjestyksen vastaista. Hirviön ei olisi pitänyt olla olemassa alun perinkään.

Romaanissa on suora viittaus Raamatun luomiskertomukseen! Kuvaillessaan ajautumistaan pahuuteen hirviö kertoo ajatelleensa Aadamia paratiisissa ja kadehtineensa tätä: "Hän oli Jumalan käsien luoma onnellinen ja hyvinvoipa olento, joka eli Luojansa erityisessä suojeluksessa". Hirviön mielestä ihminen oli niin onnellisessa asemassa, ettei tällä olisi pitänyt olla mitään syytä pahuuteen.

  Jumala rakasti luomaansa ihmistä ja antoi heille paratiisin asuinpaikaksi. Edes syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala ei hylännyt luotujaan, vaan sovitti syntimme ristillä, että me saisimme elää ikuisesti Hänen luonaan.

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

Kohteliaisuus – kasa muodollisuuksia vai jotain syvempää?

  Hyviä tapoja väheksytään, vaikka ne luovat parempaa ilmapiiriä kaikille. Nykyihmisiä puhuttelevat elämäntapojen eettisyys, empatia ja arvot – ehkä niiden rinnalla kohteliaisuussäännöt näyttäytyvät kasana turhia muodollisuuksia?

Kohteliaisuus onnellistavana tekijänä

  Kaupan kassa ei kerran tervehtinyt minua. Hän rupatteli edelläni olevan asiakkaan kanssa minun asiointivuorollani eikä edes katsonut minuun, ja ostoksia pakatessani kuulin hänen tervehtivän iloisesti minun jälkeeni tullutta asiakasta. Sinä päivänä olin jo valmiiksi apealla mielellä, ja siitä tuli vielä enemmän paha mieli. Toki ymmärsin jo sillä hetkellä, että tuollainen on mitätön juttu oikeasti. Varmasti jokainen on joskus epähuomiossa jättänyt tervehtimättä tai kiittämättä kun olisi pitänyt.

Kuva: Pixabay / ivabalk

Arkinen tapahtuma kuitenkin kertoo miten merkittävä vaikutus kohteliaisuudella voi olla. Hyvä mieli voi joinain päivinä rakentua todella pienistä tekijöistä. Kohteliaisuus on yksi niitä. Minulle on tärkeää esimerkiksi se, että Kelan tai pankin kirjeissä lukee "Hyvä asiakkaamme" tai "Ystävällisin terveisin", vaikka ymmärrän kohteliaisuussanojen kuuluvan automaattisesti painettuun viestipohjaan. 

Pienet arvostavat muodollisuudet luovat osaltaan hyvää ilmapiiriä sekä kohteelle että niiden noudattajalle itselleen.

  Arvostan kohteliaisuutta ehkä tavallista enemmän. Olen luonteeltani ujo ja varautunut enkä ollenkaan puhelias. Ehkä kohteliaisuudesta on muodostunut minulle tapa hyvittää näitä piirteitä vuorovaikutustilanteissa. Ujous, hiljaisuus ja varautuneisuus saatetaan virheellisesti tulkita tylyydeksi, joten olemalla kohtelias yritän ennaltaehkäistä virheellistä vaikutelmaa.

Olen aina myös hymyillyt paljon osana kohteliasta käyttäytymistä. Luin joitain vuosia sitten lehtijutun, jossa tavallisilta suomalaisilta oli kysytty, voisivatko he hymyillä enemmän ihmisten ilmoilla kulkiessaan ja asioidessaan. Jutussa mainittiin että joidenkin muiden maiden tapakulttuuriin kuuluu hymyily. Suomalaiset olivat torjuneet ehdotuksen: he eivät hymyile paitsi silloin kun aidosti hymyilyttää. Tavan vuoksi ja teennäisesti ei ruveta hymyilemään.

Hymyilevänä suomalaisena en allekirjoita ajatusta, että kaikki hymyily, joka ei ole aidosti sydämestä kumpuavaa, olisi tekohymyä, siis jotenkin vilpillistä. Minulla kohteliaisuushymykin on ihan aitoa hymyä, vaikkei se olekaan sydämestä kumpuavan ilon ilmentymä kasvoilla. 

Paljon enemmän kuin kasa muodollisuuksia

  Minusta vaikuttaa, että kohteliaisuutta ja hyvätapaisuutta vähätellään nykyään. Kyllä tapoihin liittyvät asiat kiinnostavat nykyihmisiäkin, mutta se mikä aihepiirissä nyt puhuttelee, on elämäntapojen eettisyys, niitä ohjaava empatian tunne sekä arvot. Kenties näiden rinnalla hyvätapaisuus näyttäytyy monelle kasana turhia muodollisuuksia?

Väitän kuitenkin, että eettisyys ja arvot eivät ole ristiriidassa kohteliaisuuden kanssa ja että niitä kaikkia voi ja pitäisikin noudattaa yhtä aikaa.

  Asiaa voi nimittäin ajatella kysymällä, miksi kohteliaat muodollisuudet ovat alun perin syntyneet. En ole tutkinut tapakulttuurin historiaa, mutta veikkaisin, että taustalla on ainakin osittain ihmisyyteen kuuluvan arvon tunnustaminen. Uskon että jokaisella ihmisellä on synnynnäisesti jonkinlainen tunto omasta arvosta sekä vaisto että tämä omanarvontunto on jokaisella toisellakin ihmisellä. Arvostavat muodollisuudet sosiaalisessa kanssakäymisessä vastaavat siihen sisäiseen arvokkuuden tunteeseen ja ylläpitävät sitä. 

  Menen vielä pitemmälle kohteliaisuuden tärkeyttä puolustaessani. Nimittäin mielestäni kohteliaisuus on Jeesuksen opettaman lähimmäisenrakkauden kaltaista! Aivan kuten lähimmäisenrakkaus, kohteliaisuuden vaatimus kohdistuu meihin kaikkiin ja noudatettavaksi kaikkia kohtaamiamme ihmisiä kohtaan. Jos joku tuntematon avaa sinulle oven, sinun kuuluu sanoa kiitos. Jos joku tuntematon on tulossa ovesta sinun jälkeesi, sinun kuuluu pitää hänelle ovea. Hyvien tapojen noudattaminen ei ole henkilökohtainen hyvä teko toista ihmistä kohtaan, vaan hänen arvokkuutensa huomioimista toisena ihmisenä.

Kohteliaisuussääntöjen noudattaminen on niitä harvoja hyviä pieniä tekoja, joita meiltä odotetaan tuntemattomia kanssakulkijoitamme kohtaan.

"Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Matt. 7:12)

Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla

  Joulu on Jeesuksen syntymäjuhla, mutta se mitä Betlehemissä tapahtui kaksi vuosituhatta sitten oli enemmän kuin vain suloisen poikalapsen syntymä.

  Miksi Jeesuksen ihmiseksi syntyminen kuului Jumalan suunnitelmaan?

Jeesuksen ihmiseksi syntymisen juhla

  Suomen kieli on minulle rakas, mutta yhtä asiaa kadehdin englannin kielestä. Nimittäin sanaa Christmas. Se tulee muinaisenglannin sanoista Cristes Maesse ja tarkoittaa Kristuksen messua. Varhaisin teksti josta sanapari löytyy on vuodelta 1038. Suomen kielen joulu taas tiettävästi tulee sanasta yule, joka on muinainen germaanien talvijuhla. 

Kuva: Pixabay / Jeff Jacobs

Kuuntelin adventtiaikana äänikirjana Charles Dickensin klassikon Saiturin joulu. Kirja ei ole suorasanaisen kristillinen, mutta sisältää viittauksia joulun kristilliseen merkitykseen, jotka kuitenkin saattavat mennä ohi suomenkielisen käännöksen lukijalta. Saituri Scroogen sisarenpoika mainitsee joulun ihanuudesta puhuessaan "kunnioituksen joka sisältyy sen pyhään nimeen ja alkuperään". Sisarenpoika, kirjan sydämellisin hahmo, viittasi Kristuksen messuun.

Joulu on Jeesuksen syntymäjuhla. Kuten Joulurauhan julistuksessa sanotaan: "Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla." 

Mutta joulu on myös hämmästyttävää ihmettä kunnioittava juhla. 

  Matteuksen evankeliumissa kerrotaan kuinka salaperäiset miehet, idän tietäjiksi kutsutut, seurasivat taivaalla loistavaa tähteä, joka johdatti heidät todistamaan ihmettä: Jumalan Poikaa, ihmiseksi syntynyttä.

"Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen." (Matt. 2:9)

 

Jeesuksen ihmiseksi syntymisen ihmettä kuvaava teologinen sana inkarnaatio tarkoittaa lihaksi tulemista. Samaan tapahtumaan viittaa Johannes oman evankeliuminsa alussa sanoessaan ensin, että Sana oli Jumala ja sitten, että Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Jeesus on Jumalan Sana.

En oikein osaa sanoa tästä tapahtumasta muuta kuin todeta, että se oli ihme; toteutumistavan yksityiskohdat ovat mysteeri. Jeesus sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta, kuten uskontunnustuksessa muotoillaan. 

Tapahtui jotain minkä luultiin olevan mahdotonta. 

Mariakin, joka oli neitsyt, oli hämmentynyt, kun enkeli Gabriel tuli tervehtimään häntä ja kertomaan Jumalan suunnitelmasta:

"Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen." (Luuk 1:30-32)

Tämän kuultuaan Maria kysyi: »Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon.» Enkeli vastasi tavalla, joka saa kaiken kuulostamaan vain entistä suuremmalta mysteeriltä: "Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan."  (Luuk. 1:34-35)

Lopuksi enkeli lisää: "Jumalalle ei mikään ole mahdotonta." (Luuk. 1:37)

Vapahtajan syntymäjuhla

 Mutta siitä, miksi Jeesuksen ihmiseksi syntyminen kuului Jumalan suunnitelmaan, tiedän jotain varmuudella, koska se kerrotaan Raamatussa. Syy sisältyy pelastuksen evankeliumin ytimeen.

Jeesuksen oli tarkoitus täyttää Jumalan laki meidän syntisten ihmisten puolesta, ja tämän takia Hänen oli synnyttävä ihmiseksi, ns. lain alaisuuteen: "Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan." (Gal. 4:4-5)

Toiseksi, Jeesuksen oli välttämätöntä vuodattaa viaton verensä meidän syntiemme sovitukseksi ja anteeksi antamiseksi. Ja sitä varten Hänen piti olla kaltaisemme lihaa ja verta oleva ihminen. Apostoli Pietari kirjoitti kirjeessään: "Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä." (1. Piet. 1:18-19)

Kuva: Pixabay / Davie Bicker

  Vapahtaja Jeesus kävi maailmassa toteuttamassa Jumalan pelastussuunnitelman. Hänen maanpäällinen elämänsä alkoi ihmeestä ja myös huipentui kuolleista nousemisen ihmeeseen, jonka senkin luultiin olevan mahdotonta. Jeesuksen ihmiseksi syntymisen ihmeen syy oli siis Jumalan armo ja rakkaus meitä kohtaan.

  Rauhaisaa joulua kaikille!

"Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa." (Matt. 2:10-11)

  

Vaikka syntimme ovat verenpunaiset...

  Raamatussa Jumala puhuttelee ihmisiä ja antaa toivoa herättävän lupauksen: "Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa."

"Paha väri"

  Mieleeni on jäänyt nuorena näkemäni elokuva The Village (2004). Se kertoo suuren metsän keskellä eristäytyneenä elävästä kyläyhteisöstä. Yhteisö eli täysin omavaraisesti, kasvatti itse ruokansa ja valmisti lääkkeensä sairaustapausten varalle. Kun yhteisöön kuuluneiden perheiden lapset varttuivat naimaikään, he menivät toistensa kanssa naimisiin synnyttääkseen seuraavan sukupolven joka jatkaisi elämää kylässä hamaan tulevaisuuteen.

Kuva: Unsplash / Bangsal Nam

Aluksi luonnon helmaan rakennettu kylä vaikutti idyllisen ihanalta, mutta pian ilmeni asia, joka paljasti että yhteisössä on jotain vinksahtanutta: punainen väri oli ankarasti kielletty. Kyläläiset kutsuivat punaista "pahaksi väriksi". Ja jos joku yritti karata ulkomaailmaan metsän halki, hän kyllä kääntyi ja juoksi pian takaisin kylään perin juurin kauhistuneena, sillä puiden lomassa liikkui hirviömäinen olento joka oli verhoutunut verenpunaiseen viittaan. 

Yksi perustajajäsenistä avasi kyläyhteisön syntytarinaa, josta punaisen värin kielto oli saanut alkunsa: hän oli nuorena halunnut irrottautua pahasta maailmasta sen jälkeen, kun hänen isänsä oli murhattu, ja muutaman muun väkivaltatekojen traumatisoiman ihmisen kanssa yhdessä hän päätti rakentaa täydellisesti maailmasta eristäytyneen yhteisön, jossa vallitsisi rauha ja harmonia.

Elokuvan kyläyhteisössä verenvuodatus ja väkivalta, joita punainen väri symboloi, oli äärimmäinen tabu. Niin kauhea asia että sen olemassaolo kiistettiin ja siitä muistuttavatkin asiat torjuttiin. Tabu oli tietoisesti rakennettu ja pelottelemalla lujitettu yhtä tarkoitusta varten: "ei koskaan enää".

  Raamatussa Jesajan kirjassa luvussa 1 profeetta kertoo mitä Jumalalla on sanottavanaan:

" – Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on,

sanoo Herra.

– Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset,

ne tulevat valkeiksi kuin lumi.

Vaikka ne ovat purppuranpunaiset,

ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa."

 

Raamatussa punainen väri, verenpunainen ja purppuranpunainen, symboloi monessa kohtaa ihmisen syntisyyttä, sen räikeyttä, syvyyttä ja kauheutta. Sellainen on langenneen ihmiskunnan tila. Valkoinen väri sen rinnalla taas symboloi puhtautta, synnittömyyttä ja vanhurskautta. 

Yllä lainaamissani Jesajan kirjan jakeissa on minusta ihanaa paitsi Jumalan lupaus uudesta mahdollisuudesta, myös se että Hän ottaa suoraan ja avoimesti puheeksi ihmisten tilanteen heidän kanssaan. Jumala ei kavahda totuutta, oli se kuinka hirvittävä tahansa. Jumala ei luonut pahuudesta tabua kuten elokuvassa kylän perustajajäsenet, jotka luulivat että jos pahuuden olemassaolo vain johdonmukaisesti kiistetään, niin ehkä se katoaa seuraavista sukupolvista.

  Mutta miten verenpunaisesta saadaan lumivalkoista?

"Verellä valkaistut"

  Lainaan usein profeetta Jesajaa blogissani. Rakastan sitä millä tavalla hän näki Jumalan ja kertoi Hänestä. Ja rakastan sitä miten Jesajan kirjan profetiat ja lupaukset toteutuvat Uudessa Testamentissa kerrotuissa tapahtumissa. 

Profeetta oli siis tuonut ilmi Jumalan hämmästyttävän lupauksen, että verenpunaiset synnit tulevat lumivalkoisiksi. Ihmiskunnalla on vielä toivoa! Ja hän profetoi Jumalan suunnitelman toteutumisen. Hän kertoi tulevasta ihmeestä: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan (Jes. 7:14). Myöhemmin hän kertoo, että tulee olemaan mies, Herran käsivarsi, jonka kannettavaksi Herra panee kaikkien syntivelan ja joka antaa itsensä sovitusuhriksi (Jes. 53:1,6,10). 

Uusi Testamentti alkaa tapahtumista joissa neitsyt, Maria, tulee raskaaksi Jumalan Pyhästä Hengestä ja Betlehemin kaupungissa synnyttää Jumalan Pojan, Jeesuksen. Myöhemmin Uuden Testamentin kirjoittajat kertovat kuinka aikuiseksi mieheksi varttunut Jeesus antoi itsensä sovitusuhrina syntisen ihmiskunnan puolesta Golgatan ristillä. Neitsyestä syntynyt kärsi ja kuoli ristillä ja voitti kuoleman.

Jeesus on se Jesajan profetoima mies, joka antoi itsensä sovitusuhriksi syntisten puolesta! Jeesuksen ristillä vuodatettu uhriveri on se, joka puhdistaa meidän räikeän punaiset syntimme valkoiseksi kuin lumi. 

Kuva: Unsplash / Cherry Laithang

  Ilmestyskirjassa käytetään hämmentävää ilmausta "verellä valkaistu". Kohdassa puhutaan valkeavaatteisista ihmisistä, jotka ovat "valkaisseet vaatteensa karitsan veressä" (Ilm. 7:14). Karitsalla tarkoitetaan uhrikaritsaa eli Jumalan antamaa viatonta sovitusuhria, Jeesusta. Verenpunaisen synnin voi puhdistaa valkeaksi siis vain viattoman veri. Eikä kukaan muu ole viaton, synnitön, kuin Jeesus.

  Miksi Jumala teki tämän kaiken? Jumalahan on niin pyhä ettei Hän siedä syntiä. Miksi Hän ei vain ratkaissut ongelmaa tuhoamalla koko ihmiskuntaa kerralla ja unohtanut, että olemme edes koskaan olleet olemassa? Miksi Hän kärsi ja uhrasi niin paljon meidän tähtemme? 

Jeesus itse kertoi syyn: koska Jumala rakasti maailmaa – jokaista meistä. Jumala tarjoaa syntien anteeksiantoa sekä ikuista elämää luonaan rakkautensa lahjana joka ainoalle, ja lahja otetaan vastaan uskossa Jeesukseen. 

Kristityn pohdintoja romaanista Juuret

  Luin Alex Haleyn historiallisen romaanin Juuret. Hän kertoo kirjassa sukunsa tarinan alkaen vuonna 1750 syntyneestä Kunta Kintestä, miehestä, joka ryöstettiin orjaksi Pohjois-Amerikkaan. Samalla kirjasta on tullut eräänlainen afroamerikkalaisten orjien jälkeläisten kansalliseepos.

Juuret sai minut pohtimaan uskontojen näkökulmasta tätä julmaa lukua ihmiskunnan historiassa.

Kunta Kinten islam, "toubobien" kristinusko

  Kunta Kinte syntyi vuonna 1750 Juffuren kylässä nykyisen Gambian alueella Afrikassa. Kun hän oli 16-vuotiaana metsässä etsimässä sopivanlaista puuta rakentaakseen itselleen rummun, toubobit, kuten mandinkan kielellä valkoihoisia ihmisiä kutsuttiin, ryöstivät hänet kuljetettavaksi orjaksi valtameren taa.

Kuva: Unsplash / Seth

Luin Alex Haleyn (1921-1992) historiallisen romaanin Juuret ensimmäisen kerran lukiolaisena, kun sain sen vanhemmiltani joululahjaksi. Kun nyt lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja uskovaisena luin sen uudestaan, kokemus oli hieman erilainen. Tuntui ohittamattomalta seikalta se että Kunta Kinte oli muslimi.

  Uskontojen näkökulma korostui kuvauksissa orjiksi ryöstettyjen tuskallisesta matkasta valtameren yli Lord Ligonier -laivalla. Laivan kuumassa ja pimeässä ruumassa nuoren Kuntan kanssa kuljetettiin satoja orjiksi ryöstettyjä. He istuivat kivuliaine märkivine haavoineen (sillä heitä oli ruoskittu) kahlittuina toisiinsa ja joutuivat virtsaamaan ja ulostamaan alleen. 

Valtaosa orjiksi ryöstetyistä oli Kuntan tavoin muslimeja, ja pimeä ruuma täyttyi rukouksista ja epätoivoisesta huudosta: "Allah, minä en koskaan unohda viittä päivärukoustani! Kuule minua! Auta minua!" Laivan ylemmissä kerroksissa ja kannella valkoiset miehet, jotka edustivat kristillistä maailmaa, tosin kirjassa ei mitenkään korostettu tätä, olivat välinpitämättömiä vankiensa hädälle.

Matka kesti yli neljä kuukautta. Laivalla todettiin punatauti, ja kuolema korjasi satoa niin valkoisten kuin heidän vankiensa keskuudessa. Menehtyneet vangit heitettiin yli laidan.

  Kirjan alkupuolella, jossa kerrotaan Kuntan tiiviistä yhteisöllisestä elämästä Juffuren kylässä ennen toubobien käsiin joutumista, on aavistuksenomainen ja koskettava viittaus Raamattuun. Eräänä päivänä Juffureen kantautui naapurikylästä sana saapumassa olevasta kunnianarvoisasta vieraasta. Saapuja oli "moro", ylimmän asteen opettaja Gambiassa, joka oli niin viisas, että jopa kuninkaat pyysivät neuvoa häneltä. 

Kyläläiset kerääntyivät hiljaa vanhan miehen ympärille kuuntelemaan. Koraania opetettuaan moro kertoi toisen kirjan, "kritittyjen koraanin", suurista tapahtumista ja henkilöistä: Aadamista ja Eevasta, Joosefista ja tämän veljistä, Mooseksesta, Daavidista ja Salomosta sekä Aabelin kuolemasta. Kirjan myöhemmissä luvuissa ei käynyt ilmi, saiko Kunta Kinte koskaan tietää, että maassa, johon hänet oli ryöstetty orjaksi, oli valtauskontona se uskonto, josta kunnianarvoisa moro oli kertonut.

Epätoivo, hämmennys, outous

  Ennen Juuria olin lukenut Milan Kunderan kirjan Romaanin taide. Kundera esittää romaanille vaativan määritelmän: teos on romaani vain, jos se klassisessa eurooppalaisessa hengessä tekee löytöjä, valaisee ensimmäisen kerran tai ainutlaatuisella tavalla jotain ihmisenä olemisen aspektia. Ne ovat ihmisenä olemisen mahdollisuuksia (jotka toteutuvat tai jäävät toteutumatta historiassa). Romaanikirjailija on siis tavallaan filosofinen löytöretkeilijä.

Historialliset romaanit ja sukuromaanit ehkäpä harvemmin täyttävät Kunderan määritelmän, mutta Alex Haleyn Juuret mielestäni tekee sen. 

Haley kirjoitti teoksensa sukunsa suullisen perimätiedon, historiallisista asiakirjoista saamiensa tietojen sekä lopulta Gambiaan jäljittämänsä Kunta Kinten heimon sukukertomusten perusteella. Hän kuitenkin halusi kirjoittaa kertomuksen romaanin muotoon ja näin ollen joutui kuvittelemaan henkilöhahmojen mielenliikkeitä ja keskusteluja. Historiallisten tietojen perusteella ja niiden asettamissa raameissa hän yritti eläytyä kaksi sataa vuotta aiemmin eläneen esi-isänsä kokemuksiin.

  Ihmisenä olemisen tapa, jota Juuret kuvailee ainutlaatuisen elävällä ja kurkkua kuristavan ahdistavalla tavalla, on omasta yhteisöstään, elämänpiiristään ja kulttuuristaan irti revityn ja keskelle outoa todellisuutta heitetyn ihmisen hämmennys ja epätoivo.

Itkin käytännössä koko ajan lukiessani Kuntan saapumisesta Amerikkaan, siitä kun hänet myytiin orjaksi sekä hänen toivottomista pakoyrityksistään. Hän ei tiennyt ollenkaan missä oli ja mihin hänen pitäisi mennä. Kaikki oli uppo-outoa: luonto, maasto, tiet, rakennukset, esineistö, ihmiset vaatteineen, kieli jota puhuttiin. Yrittäessään paeta hän lähti juoksemaan umpimähkään. Hän tiesi vain että jossain on se iso vesi, jonka yli pitäisi jotenkin päästä, että pääsisi takaisin kotiin.

Eräällä pakomatkallaan hän näki metsässä rämpiessään jotain tuttua muutoin oudossa maastossa. Se oli virtaava vesi, joka muistutti häntä kotikylänsä lähellä virtaavasta Gambiajoesta.

Orjiksi ryöstetyt eivät alun perin edes tienneet, mitä varten heidät oli viety. He olivat kuulleet huhuja, että toubobit veisivät heidät omaan maahansa suuren veden taakse, ja että siellä heidät syötäisiin.

  Oli sydäntä särkevää lukea Kuntan hämmennyksestä ja oman elämänsä hallinnan täydellisestä menettämisestä, kun tiesi, millainen hän oli ollut kotona Juffuressa, Afrikassa. Romaanin ensimmäiset 130 sivua olivat kuvailleet hänen kasvuaan nuorukaiseksi, joka rakasti kotiseutuaan, sen ihmisiä ja luontoa, ja joka tunsi tarkkaan asuinympäristönsä reitit ja oppi kulkemaan arvaamattomassa luonnossa sekä opetteli taitoja ja urheutta käydessään läpi heimonsa ikäkausiriittejä ystäviensä kanssa. 

Hän oli tiennyt kuka oli ja millainen tulevaisuus häntä odotti. Hän oli Omoro ja Binta Kinten esikoinen, Mandinkan heimon jäsen. Hän oli vahva ja terve, täynnä elämää. Hän janosi varttua aikuiseksi mieheksi, joka toisi kunniaa suvulleen sekä lopulta viisaaksi vanhukseksi, esikuvaksi omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen sekä yhteisönsä seuraaville sukupolville.

  Surullista kyllä, Kunta oli Amerikkaan jouduttuaan yksinäinen ja erilainen myös muiden orjien joukossa. Muut olivat syntyneet Amerikassa tai olleet siellä jo pitkään. Näiden silmissä kielitaidoton ja rajun selviytymistaistelun jo nuorella iällä läpi käynyt Kunta oli "tuo Afrikasta tullut", "hiljainen afrikkalainen" ja "juro afrikkalainen".

Jotain lohtua Kuntan elämään tuli, kun hän tutustui ja lopulta meni naimisiin Bell-nimisen naisen kanssa joka oli hänen naapurinsa orjaraitilla ja sai tämän kanssa tyttären, Kizzyn. Bellin kanssa ensimmäisiä kertoja jutellessaan Kunta tajusi, ettei ollut jutellut toisen ihmisen kanssa 20 vuoteen.

Oliko Kunta Kinte sankari?

  Kunta Kinten tarina loppuu yllättäen hieman kirjan puolivälin jälkeen, ja se loppuu riipaisevaan tilanteeseen: hänen ja Bellin teini-ikään ehtinyt Kizzy-tytär lähetetään pois rangaistuksena erään orjan pakoyritykseen osallistumisesta. Kunta ymmärtää, ettei tulisi enää koskaan näkemään tytärtään. Se on viimeinen isku. Hän lyyhistyy maahan itkemään toivonsa menettäneenä.

Tämän jälkeen romaanissa siirrytään seuraavien sukupolvien vaiheisiin, alkaen toiselle plantaasille orjaksi kuljetetusta Kizzystä. On armollista ettei Kunta saanut tietää mitä hänen tyttärelleen siellä tapahtui. Uusi isäntä nimittäin raiskasi tätä säännöllisesti. Tämän seurauksena Kizzy synnyttikin lopulta lapsen eli Kuntan lapsenlapsen, Georgen.

Mutta minua jäi vaivaamaan, mitä Kuntalle tapahtui. Miksi Alex Haley lopetti hänen tarinansa noin surkeaan tilanteeseen? Miksei hän, kun kerran oli mielikuvitustaan ruvennut käyttämään, voinut keksiä jonkinlaisen mieltä ylentävän lopun Kuntalle? Kun googlailin saadakseni tietää mitä muut lukijat arvelivat Kunta Kintelle lopulta käyneen, yleisin tulkinta oli että hän kuoli särkyneeseen sydämeen.

  Haley ei pyrkinyt maalaamaan Kunta Kintestä sankaria, ainakaan sellaisessa perinteisessä vaikeuksien kautta voittoon -mielessä. Toisaalta Kuntassa oli sankaruutta se, että hän ei sisäisesti koskaan alistunut isännilleen eikä orjuuteen. Hän ei hyväksynyt orjanimeään, Toby, joka hänelle annettiin plantaasilla. Hän lopetti pakoyritykset vasta siinä vaiheessa, kun hänet erään kerran rampautettiin rangaistuksena.

Kunta tiesi loppuun asti sisimmässään, että hänelle ja hänen ihmisilleen tehtiin vääryyttä. Vaikka isännillä, orjakauppiailla ja patrulleilla ruoskineen, verikoirineen, aseineen ja lakeineen olikin ylivoima, hän tiesi olevansa heihin verrattuna oikeamielinen ja siten heidän yläpuolellaan.

Se että hän oli muslimi oli hänelle omanarvontunnon lähde. Islamin sääntöjen noudattaminen mahdollisuuksien mukaan oli niitä harvoja kodista muistuttavia asioita, joita hän saattoi yhä kuljettaa mukanaan. Kunta kieltäytyi syömästä sianlihaa vaikka se olisi ollut ainoa tarjolla oleva ruoka. Hän ei myöskään tupakoinut eikä käyttänyt alkoholia kuten näki paitsi toubobien myös useiden orjaraitin ihmisten tekevän.

  Kunta piti huolen, että hänen tyttärensä oppii tietämään omat juurensa. Hän kertoi tälle Afrikasta ja kotiseudustaan ison veden tuolla puolen. Hän kertoi tälle kuinka toubobit olivat eräänä päivänä vieneet hänet pois kotoaan kun hän oli ollut metsässä etsimässä puuta josta voisi tehdä itselleen rummun. Tämä pieni kertomus säilyi sukupolvelta seuraavalle kunnes 1920-luvulla sen kuuli poikasena Alex Haley.

Kunta Kinten ja Alex Haleyn muistomerkki, Unsplash / Edouard TAMBA 

Kunta opetti tyttärelleen mandinkankielisiä sanoja, kuten että puu oli yiro, sade oli sanjio ja että virtaava vesi eli joki oli bolongo. Suullisena perimätietona säilyneet sanat olivat lähes kaksi sataa vuotta myöhemmin ratkaisevassa asemassa siinä, että Haley onnistui jäljittämään esi-isänsä juuret mandinkaheimon alueelle ja lopulta Juffuren kylään.

Kun tytär Kizzy oli syntynyt, Kuntalle oli ollut tärkeää jatkaa oman kansansa nimenantotapaa. Hän ei ollut kertonut tyttärelleen valitsemaansa nimeä kenellekään, vaan otti lapsen syliinsä, meni ulos ja kuiskasi nimen ensimmäisenä tämän omaan korvaan, "sillä jokaisen tulee saada itse tietää ensimmäisenä kuka on".

Uuden toivon seurakunta

  Kunta Kinten jälkipolvista tuli kristittyjä, kuten orjien jälkeläisistä pääosin muutenkin. Hänen vaimonsa Bell oli kristitty, ja heidän tyttärensä Kizzy sai kristillisen kasteen. Kristinusko alkaa näkyä romaanin sivuilla enemmän siinä kohtaa, kun Kizzyn poika George menee naimisiin Matilda-nimisen orjanaisen kanssa.

Matilda oli kasvanut tilalla, jonka isäntä oli saarnaaja, ja hänestä itsestäänkin oli tullut harras kristitty. Seudun orjat tiesivät Matildan, sillä tämä oli eräänä yönä karannut isäntänsä tilalta ja tullut nuhtelemaan ja saarnaamaan Jumalan pelkoa läheisessä metsässä yölystiä viettäneille juopuneille orjille.  

George matkusti paljon isäntänsä mukana kukkotappelukilpailuissa, joten Matilda käytännössä yksin kasvatti heidän kahdeksan lastaan kristilliseen kuriin ja nuhteeseen sekä kunnialliseen elämään. Samastuin Matildaan, jolla oli tapana tutkia mitä Raamatussa sanottiin erinäisistä asioista ja tilanteista, joihin hän arjessaan törmäsi.

  Kaikki orjanomistajaisännät eli "massat" (kirjassa orjien käyttämä puhekielinen ilmaus joka tulee sanasta master = isäntä) eivät olleet yhtä pahoja ja julmia. Esimerkiksi Matildan nuoruuden tilan saarnaajaisäntä ilmeisesti oli kohdellut orjiaan inhimillisesti, samoin massa Murray, jonka tupakkaplantaasille Georgen ja Matildan perhe myytiin.

Matilda oli helpottunut kun hänelle selvisi, että Murray oli kristitty, koska se antoi hänelle toivoa, että olot tilalla olisivat edes hiukan paremmat ja että isännän hyväsydämisyyteen saattoi vedota. Kun laki orjuuden lopettamiseksi astui voimaan vuonna 1865, monet isännät tarjosivat orjilleen mahdollisuutta jäädä tilalleen työntekijöiksi, ja ilmeisesti jotkut siihen tarttuivatkin.

Jäin miettimään, missä määrin orjanomistajaisännät sekä orjakauppiaat pitivät itseään kristittyinä. He kuitenkin aivan peittelemättä kohtelivat mustaihoisia ihmisiä alempiarvoisina ikään kuin se olisi ollut maailman itsestään selvin asia. Jos he kokivat olevansa kristittyjä, miten he pystyivät oikeuttamaan sen miten elivät? Minun pitää etsiä käsiini Pohjois-Amerikan orjuutta käsittelevä historiatieteellinen teos, jossa yritetään vastata näihin kysymyksiin.

  Vapauteen päässeet ja Tennesseehen asettuneet Kunta Kinten jälkeläiset rakensivat vuonna 1874 Matildan johdolla kirkon, joka sai nimekseen Uuden Toivon Värillinen Metodistinen Episkopaalikirkko.

Kirjan loppuvaiheilla viitataan siellä täällä Raamatun kertomukseen luvatusta maasta, jonka Herra oli antanut Israelin kansalle. Kunta Kinten jälkeläiset, kuten ilmeisesti orjien jälkeläiset laajemminkin, olivat mieltyneet kertomukseen. 1960-luvulla pastori ja mustien siviilioikeustaistelun johtaja Martin Luther King jr. käytti teemaa vertauskuvallisesti viimeiseksi jääneessä saarnassaan "I've been to the Mountaintop, I've seen the Promised Land". Orjien jälkeläisille luvattu maa oli vapaus.

"Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä." (Room. 12:12)

Messias-oratorio -kohu ja pohdintoja kulttuurista kristinuskon sanoman kuljettajana

   Georg Friedrich Händelin Messias-oratorio soveltuu uskosta osattomankin kuunneltavaksi, ihan vain ravisuttelevan upeana musiikkiteoksena. Mutta totta on myös, että se on kristillistä, hengellistä musiikkia mitä suurimmassa määrin.

Messias-oratorio -kohu

  En tiennyt olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa, kun luin uutisista että koululaisille suunniteltu meno Händel-barokkikonserttiin peruttiin sen uskonnollisten viittausten takia. Minua harmittaa näiden koululaisten puolesta. Messias-oratorio on niin ravisuttelevan upea teos, että lapset olisivat saaneet unohtumattoman elämyksen.

Kuva: Pixabay / Lydia Bauman

Toisaalta kohu myös ilahdutti minua. Iloitsin Händelin teoksen saamasta huomiosta ja siitä, että se tunnistettiin kristillisenä teoksena, hengellisenä musiikkina! Sillä sitä se on mitä suurimmassa määrin. Messias-oratorion koko libretto eli sanoitukset ovat suoraan Raamatusta. Teoksen halki punaisena lankana kulkee sanoma Jeesuksesta luvattuna syntisten Pelastajana, Jumalan voideltuna eli Messiaana. Hallelujah totisesti!

Kuuntelen itse monenlaisesta hengellistä musiikkia, mutta erityisen paljon pidän klassisesta, kuten Bachista ja Händelistä. Hieman on joskus ärsyttänyt, jos sellaista klassista musiikkia, joka on läpikotaisin kristillistä, ei ole tunnistettu hengelliseksi musiikiksi. Näissä yhteyksissä teoksista on puhuttu kulttuurihistoriallisina taiteen merkkiteoksina, jotka ikään kuin vain sattuvat olemaan teemoiltaan kristillisiä, koska kristinuskolla oli niiden syntymisen aikaan kansakunnan kulttuurissa valta-asema ja kirkon asema oli vahva.

Todellisuudessa Georg Friedrich Händel (1685-1759) oli saatavissa olevan tiedon perusteella uskovainen. Hän oli syntynyt ja kasvanut tunnustavassa kristillisessä kodissa Saksassa ja Englantiin muutettuaan pysyi maallisen elämänsä loppuun asti Anglikaanisen kirkon uskollisena jäsenenä. 

Myös toinen barokkisäveltäjä, Johann Sebastian Bach (1685-1750), joka on useampaan kertaan valittu kaikkien aikojen suurimmaksi säveltäjäksi, oli harras uskovainen kristitty. Bach itse sanoi, että musiikin ainoa tarkoitus on olla kunniaksi Jumalalle sekä virkistykseksi ihmisen sielulle.

  Pidän säveltaidetta taiteen muodoista korkeimpana, ja klassista musiikkia korkeimpana säveltaiteena. Jo nuorena pistin merkille, että klassisen musiikin parhaimpien säveltäjien parhaimmat teokset ovat suurelta osin kristillisiä. Ihan kuin Jumala itse olisi päättänyt, että tämän erityisen taiteen, jonka kauneutta tullaan arvostamaan vuosisatoja, tulee ylistää Häntä ja kuljettaa sanomaa Hänestä kuulijoille sukupolvesta toiseen.

  Tästä kaikesta huolimatta ymmärrän täysin, että esimerkiksi Messias-oratoriota moni kuuntelee ilman mitään uskon asioihin liittyvää (henkilökohtaista) kiinnostusta. Toivon että koululaiset vielä pääsevät sen kuulemaan. Sillä onhan se myös kulttuurihistoriallinen merkkiteos ja upea taide-elämys.

Kulttuuri kristinuskon sanoman kuljettajana

 

  Messias-oratorio -kohu ja muut vastaavat tapaukset tarjoavat oivan tilaisuuden pohtia, miten paljon kristinusko antaa kulttuurin kautta ihmisille lohtua, iloa, toivoa. Kyse ei ole pelkästään kauneudellaan koskettavista ja sielua hivelevistä teoksista, vaan sen lisäksi mieltä ylentävästä sanomasta.

Lapsena juhlava kristillinen musiikki ja hartausperinteet saivat minut tuntemaan, että vaikka maailmassa on paljon kaikkea surullista ja pelottavaa, ehkä sittenkin tämän maailman tuolla puolen on jotain, mikä antaa toivoa että kaikki päättyy hyvin. Olen varma, että on paljon lapsia ja aikuisia, jotka tänä päivänä janoavat kauneutta, johon sisältyy toivoa ja lohtua antava sanoma.

Kuva: Pixabay / falco

Ei ole viisasta pyrkiä eroon kristinuskon elementeistä kulttuurissamme, ihan henkisen hyvinvointimme kannalta. Mitä jäisi jäljelle, jos kristinuskon innoittama taide ja satoja vuosia vanhat kristilliset perinteet karsittaisiin pois?

Ja jos oikein tarkkoja ollaan ja vähän saivarrellaankin, niin kristinuskon vaikutteiden johdonmukaisen karsimisen lopputuloksena olisi kulttuurimme raunioituminen. Niin suuresti se on vaikuttanut mm. etiikkaan ja lainsäädäntöön, symboliseen kuvastoon, kieleen.

  Messias-oratoriosta ja vaikka Bachin Matteus-passiosta voi nauttia, ja nautitaankin, pelkästään vaikuttavana musiikkina. Jos kuulija ei arvosta niiden hengellistä sanomaa, niin sitten ei.

Toisaalta uskovaisena näen tässä mahdollisuuden: harmonisen kauniit teokset tulevat kuljettaneeksi sanomaa Jumalasta, ja se ehkä jää vaikuttamaan kuulijan sieluun. Ja joskus, jos hän on tilanteessa, jossa kukaan maailmassa ei voi häntä auttaa, hän ehkä muistaa sen toivon sanoman, joka ei ole tästä maailmasta.