Hetket kuoleman edellä

  Kuolemaan varaudutaan uskomalla Jeesukseen, mutta kuolemiseen, siis hetkiin kuoleman edellä, emme ehkä pysty varautumaan.

  Millaisia tulevat olemaan hetket oman kuolemani edellä? Entä jos rupean pelkäämään etten pääsekään Taivaaseen?

Arkiset hetket ennen kuolemaa

  Nuorena oletin, että kuoleman edellä ihmisen sielu jalostuu ja saavuttaa ylimaallisen viisauden. Oletin että kuoleva, jos hän pystyy puhumaan, sanoo viimeisiksi sanoikseen jotain suurta ja viisasta ja sitten nukkuu ikiuneen. 

Oletin että siihen liittyy jotain mystistä eli että jalostumisen saa aikaan jokin salaperäinen voima tai mekanismi ihmisen sielussa. Oletin ilmeisesti myös, että kuoleva on jollain tavalla jo osittain tuonpuoleisessa ja sen takia kuolinhetkessä on yliluonnollista pyhyyttä, jota me kokonaan tämänpuoleiset emme pysty ymmärtämään, vaikka tunnemme sen.

Kuva: Unsplash / Ante Samarzija

Aikuisenakin vielä elättelin moista ajatusta. Kristityksi tulemisen myötä oudot mystiset kuvitelmat jäivät pois, ja aloin olettaa, että se erityinen viisastuminen tapahtuu ruumiin ja sielun heikkenemisen aiheuttaman nöyrtymisen vuoksi. Ihminen tavallaan antaa periksi ja hyväksyy, että oma elämä on tullut päätökseen. Tämä puolestaan johtaa perspektiivin muutokseen: oman elämäntarinansa näkee tiiviimmin, elämän merkityksellisimmät ja arvokkaimmat tapahtumat korostuvat, kaikki turha on unohtunut tai menettänyt merkityksensä.

Tähän liittyen uskoin, että kuoleva kokee elämänsä "valmiiksi". Vanhana on valmis, kysymykset ovat saaneet vastauksensa, kaikki on sovittu, irralliset langanpäät päätelty osaksi merkityksellistä kokonaisuutta.

  Käsitykseni on muuttunut tiedon karttuessa. Tyypillisesti kuolema lienee arkisempi tapahtuma. Kuolevat eivät yleensä sano mitään suurta ja viisasta. Eräs kirjoittaja kuolema ja suru -aiheisessa nettikeskustelussa kertoi, että hänen puolisonsa oli viimeisiksi sanoikseen sanonut ärtyneellä äänensävyllä "osta nyt se uusi talvitakki". Kirjoittaja oli vuosia kulkenut vanhassa takissa, ja rispaantuneet hihansuut kiinnittivät kuolinvuoteella maanneen puolison huomion.

Saattohoitaja kertoi haastattelussa, että kuoleva saattaa yllättäen ruveta protestoimaan sitä vastaan että joutuu kuolemaan. Kuulemma sellaistakin sattuu, että ihmiset, jotka koko elämänsä ovat olleet rauhallisia ja myötämielisiä kaikessa, saattavat kuoleman edellä yllättäen olla vihaisia. Vanhakin ihminen saattaa olla pettynyt, että hänen elämänsä täytyy tulla päätökseen. Olisi vielä niin paljon tehtävää. Keskeneräisyyden kokemus ilmeisesti on melko yleinen. Ikään kuin kuoleminen tulisi yllätyksenä.

 

Elegia elämän päättymisestä

  Aiheesta on kirjoitettu runo. Tai ainakin minusta Eino Leinon runo Elegia kertoo kuolemisesta. Runo on monille tuttu alkusäkeen perusteella: "Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta...". Mielestäni kertoja on vanha ihminen kuolinvuoteellaan.

Kertoja on masentunut, koska se mikä vääjäämättä on edessä, kuolema, vie merkityksen läsnäolevalta hetkeltä: "Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiinni. Riemua ei suo rattoisa seura, ei viini." 

Kertoja on pettynyt. Kaikki ne taistelut, joita hän on elämänsä aikana voittanut, näyttäytyvät nyt turhina, koska ne eivät kuitenkaan johtaneet lopulliseen voittoon: "Notkosta nousin, taasko on painua tieni?". Mikä arvo on nyt silläkään, ettei hän aiemmin antanut periksi: "Siis oli suotta, kestetyt vaikeat vaivat...".

Vaikka kertoja on, tässä kuolinvuodetulkinnassani, kuolemassa vanhuuteen, hän etsii omasta luonteestaan syytä sille, ettei enää jaksa elää: "Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?". Ihan kuin ne elämän rajallisuuden yllättämät vanhat ihmiset, joista saattohoitaja puhui.

Ehkä runon kertoja oli luullut nuorempana, että tulee kuollessaan olemaan valmis? Harhakuva särkyi. Juuri kun elämän taisteluissa saadut haavat ovat ehtineet umpeutua, aika loppuu kesken: "Nytkö ma kaadun, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?".

Kertoja ei tunne rauhaa, vaan kärsii tunnonvaivoista: "Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima".

  Viimeinen säkeistö alkaa mielestäni viittauksella tuonpuoleiseen: "Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan". Minusta "taivaan vallat" tarkoittaa Jumalaa. Kertojalla on "taisto" Jumalaa vastaan, koska Jumala on se joka on päättänyt, että hänen hetkensä on tullut. Kertoja ymmärtää, että taistelu Kaikkivaltiasta vastaan on toivoton.

Kertoja joutuu jättämään maailman. Luonnon kauneus synnyttää nyt vain surua: "Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan". Luonnonvoimat pauhaavat kuten aina ennenkin, kutsuen eläviä uusiin seikkailuihin, mutta kertojalla ei enää ole voimia vastata kutsuun: "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin".

Kuulostaa raadolliselta, onnettomalta lopulta. Ja tätä ajallista elämää ajatellen niin onkin. Kristittynä kuitenkin pohdin, että ehkä tuollainen täydellinen muserretuksi tulemisen kokemus sysää ihmistä turvautumaan Jumalaan. Ehkä moni ihminen, joka ei koskaan elämässään tunnustanut uskoa Jeesukseen, viime hetkillä huutaa sisimmässään Jumalaa avukseen?

Millaisia tulevat olemaan hetket ennen kuolemaani?

  Tässä on sekin, että kenelläkään meistä ei ole aiempaa kokemusta kuolemisesta. Saattohoitajan kuvaus on jäänyt askarruttamaan minua. Olen itse perusluonteeltani rauhallinen ja myötämielinen, mutta kuolemaa edeltävät hetket ovat erilaiset kuin kaikki aiemmat hetket elämän varrella, joten perusluonne ei kerro mitään – saatan olla millainen vain! 

Mitä jos rupean viimeisillä voimillani raivoamaan kaikista epäoikeudenmukaisuuksista, jotka elämäni varrella vain nielin hiljaa, kun tajuan, että käsillä on oikeasti viimeinen tilaisuus puhua suunsa puhtaaksi? 

Entä elämän rajallisuuden hyväksyminen? Nyt pidän varmana, että tulen hyväksymään oman kuolemani, kun aikani on täynnä. Tulen olemaan nöyrä ja seesteinen enkä kuten Eino Leinon runon kertoja ja kaltaisensa todellisen maailman vanhukset. Mutta voinko olla varma tästä? Mitä jos kuoleman läheisyyden tiedostaminen vääntää perspektiivini, ja elämäntarinani näyttäytyy minulle ihan toisenlaisena? Mitä jos minäkin yhtäkkiä koen, että hyvänen aika, kaikki jää kesken.

  Tai mitä jos koen jotain vielä pahempaa... Mitä jos minä, Jeesuksen tähden pelastusvarmuudessa elävä uskovainen kristitty, alankin yhtäkkiä pelätä mihin joudun?

Olisihan tuollainen pelkotila ikävä kokemus, mutta onneksi pelastus ei riipu tunteistamme ja ajatuksistamme, ei edes niistä jotka jäävät viimeisiksemme. Jeesukseen uskovana olen kerran syntynyt uudesti ylhäältä Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi eikä sitä enää peruuta mikään eikä kukaan. 

  Minulle itselleni kuoleminen tulee olemaan tuntematon tilanne, mahdoton ennakoida, mutta Jumala on nähnyt kaiken edeltä käsin, myös sen mitä tulen ajattelemaan ja tuntemaan ennen kuolemaani.

Anteeksiantaja vapauttaa itsensä

  Viha ja katkeruus uuvuttavat. Anteeksi antaminen vapauttaa voimavaroja. 

  Entä jos väärintekijä ei ole pyytänyt anteeksi eikä edes tunnustanut tehneensä väärin? Kannattaako silloinkin antaa anteeksi? 

Uuvuttava viha

  Ajatteleminen kuluttaa energiaa. Opin itse tämän vasta melko myöhäisessä iässä. Olin aina ajatellut, että mieli on tavallaan pelkkää ilmaa eikä sen käyttäminen voi väsyttää samalla tavalla kuin ruumiillinen toiminta. Kuitenkin tiedetään, ettei ihminen pysty tekemään ajatustyötäkään kuin rajallisen tuntimäärän päivässä. Ajatteleminen ja ajatuksiin liittyvien tunteiden tunteminen kuluttaa ihan kilokaloreina mitattavaa energiaa.

Jotkut mielen sisällöt kuluttavat enemmän kuin toiset. Vitkutteluun taipuvaisena ihmisenä olen huomannut, että tekemättömien tehtävien jono mielessä väsyttää. Minusta tuntuu, että uuvuttavinta siinä on asioiden keskeneräisyys. Olen vireämpi, kun hoidan arkiset asiat pois päiväjärjestyksestä saman tien. Joskus kun siirrän tehtäviä seuraavaan päivään, olen jo aamulla herätessäni väsynyt.

Kuva: Pixabay / Mark Filter

  Viha ja katkeruus, sekä tunteina että ajatuksina, lienevät kaikkein raskaimpia mielensisältöjä. Ilmaus "kantaa kaunaa" on osuva. Raskaita tunteita synnyttävien mielensisältöjen pyörittely on kuin vetäisi kivirekeä päivästä toiseen. 

Ehkä vihassakin uuvuttavinta on usein asioiden keskeneräisyys? Kun uhri kantaa kaunaa väärintekijää kohtaan, joka ei ole tunnustanut väärää tekoaan, uupumusta aiheuttaa se, että hän kokee asian oikeudellisesti keskeneräiseksi? 

Jumalan meille antama oikeudentunto ja luonnollinen tarve saada asiat päätökseen aiheuttavat sen, että kokemamme vääryydet vaivaavat mieltämme ja meidän on tavallaan pakko käydä tapahtumia läpi yhä uudestaan, kunnes saavutamme asialle jonkinlaisen päätöksen, johon voimme olla tyytyväisiä.

  Väitän, että anteeksi antaminen tuo rauhan jokaiselle, kunhan sen on ymmärtänyt oikein. 

Vastoin monien luuloa anteeksianto ei ole vääryyden hyväksymistä eikä väärintekijälle periksi antamista. Itse asiassa anteeksianto edellyttää nimenomaan tuomiota: väärä teko tuomitaan vääryydeksi, ja vasta sitten se annetaan tekijälle anteeksi. Ja tuohan on looginen selviö: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Toiseksi, anteeksianto on päätös, ei tunnetila. Jos pidämme sitä tunnetilana, sen perustahan on vaarassa hajota heti seuraavan kerran, kun olemme pahalla tuulella ja muistamme menneen vääryyden. Joskus kyllä tuntuu kuin anteeksianto olisi suorastaan taivaasta pudonnut rakkaudellinen tila joka valtaa sydämen, mutta silloinkin siihen kannattaa suhtautua päätöksenä. 

Hampaat irvessä ei kuitenkaan tarvitse antaa anteeksi, mutta se kannattaa tehdä heti kun tulee hetki, joka vähänkin tuntuu otolliselta.

Anna taakkasi Jumalalle

  Entä jos väärintekijä ei ole tunnustanut tekoaan eikä pyytänyt anteeksi? Mielestäni silloinkin kannattaa, ihan itsensä takia, antaa anteeksi. Voi vaikka ajatella lähettävänsä anteeksiannon ilmoille, ja että jos väärintekijä joskus sydämessään tulee totuuteen tekonsa kanssa, anteeksianto löytää perille.

Tällaisessa tilanteessa Jumalaan uskovat ovat kyllä paremmassa asemassa. Sen uuvuttavan keskeneräisen oikeudellisen prosessin voi nimittäin antaa Jumalalle hoidettavaksi. Hän toki muutenkin hoitaa kaiken tuomitsemisen ja armahtamisen ihmiskunnassa, mutta siitä voi olla apua, että rukouksessa kertoo itse antaneensa anteeksi ja pyytää Jumalaa ottamaan keskeneräisen asian hoidettavakseen.

Tarkemmin ajateltuna tuohan on aivan ihanteellinen tapa vapautua taakasta. Jumala on tuomarina vanhurskas eli virheettömän oikeamielinen, toisin kuin tämän maailman tuomarit. Jumalalla on kaikki tieto, kaikki viisaus ja Hän näkee meistä kunkin sydämeen. 

  On totta ihan kirjaimellisesti, että anteeksiantaja vapauttaa itsensä. Jumala nimittäin on sitonut meistä kunkin kohdalla anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen yhteen. Jokainen meistähän on paitsi ollut vääryyksien uhri, myös itse tehnyt vääryyttä, syntiä. Jeesus sanoi: 

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Olen joskus ajatellut, että ehkä Jumala on sitonut nuo kaksi yhteen, koska haluaa niin paljon vapauttaa meidät vihan ja katkeruuden taakoista. Jokaisella meistä on omakohtainen motiivi valita anteeksianto. 

Uskon myös, että sisäinen rauha ja vapautumisen tunne, joita joskus saamme kokea annettuamme anteeksi, toimivat meille todistuksena evankeliumin puolesta. Ilman anteeksiantoa ei ole mitään toivoa ihmiskunnalle.

  Kerroin edellä syitä miksi kannattaa antaa anteeksi ja luovuttaa vihan ja katkeruuden taakat Jumalalle. Yksi syy on, että Jumala erityisesti haluaa kantaa taakkamme! Tämä tieto Jumalasta sisältyy ihan Raamatun ydinsanomaan, evankeliumiin: Jeesus on kantanut syntiemme taakan ristillä. Siihen perustuen Jumala tarjoaa meille jokaiselle anteeksiantoa.

Onko ihmisellä vapaa tahto?

  Onko meillä vapaa tahto? Onko kohtalomme avoin vai suljettu?

Vapaa tahto, avoin kohtalo?

  En ole koskaan ollut yhteiskunnallisesti mikään vapausaktivisti. Koronarajoitusten aikana mietin onko minussa jotain vikaa, kun minua ei olisi liiemmin hetkauttanut edes täysi ulkonaliikkumiskielto. Ajattelin tilannetta siitä näkökulmasta, että rajoitukset olivat hyvin perustellut. Yhteiskunnallisista vapauksista lähinnä vain sananvapaus voisi saada minut nousemaan barrikadeille. 

Mutta on yksi tulokulma, joka sytyttää minussa tunteen palon vapauden puolesta. Se on kohtalon avoimuus. 

  Tuoreena uskovaisena koin jonkinasteisen kriisin luettuani teologisia tekstejä erilaisista tavoista ymmärtää Jumalan ennaltamäärääminen. Äärimmäisimmän tulkinnan mukaan jokaisen ihmisen iankaikkisuuskohtalo on Jumalan ennalta määräämä ja siten ihmiselle itselleen suljettu. Jotkut ovat ennalta määrättyjä pelastukseen, toiset kadotukseen, ja siinä se.

Kuulostaa hirmuiselta opilta. Mutta toden totta, Raamatussa on joitain jakeita, joista noin olisi pääteltävissä. Toisaalta Raamatussa on paljon kohtia, joissa ihmisiä puhutellaan aidosti ja ratkaisevalla tavalla tahdoltaan vapaina ja itse iankaikkisuuskohtalostaan vastuullisina.

Olenkin päätynyt kantaan, että Jumalan ennaltamääräämiseen liittyvät kysymykset ovat liian tähtitieteellisiä meille ymmärtää. Se että Raamattu saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta aiheen osalta, tarkoittaa vain, että meiltä ihmisiltä puuttuu tässä maailmanajassa riittävä tieto ja ymmärrys. 

  Saatavilla olevan tiedon perusteella oma näkemykseni on, että Jumala on ennalta määrännyt joitain asioita, esimerkiksi maailman kohtalon, mutta että jokaisella yksittäisellä ihmisellä on avoin kohtalo. Avoin kohtalo tarkoittaa mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloonsa ratkaisevalla tavalla. Se tarkoittaa myös, että ihmisellä on aidosti vapaa tahto, vaikka Jumala tietääkin etukäteen miten kukin meistä sitä tulee käyttämään.

Mielestäni ihminen pelkällä olemassaolollaan suorastaan ansaitsee aidosti vapaan tahdon! Jumala loi ihmisen itsestään erilliseksi olennoksi, jolla on tietoisuus ja omatunto, ja Raamatussa ihmistä puhutellaan vastuullisena teoistaan. Tähän pakettiin mielestäni kuuluu välttämättä vapaa tahto ja sen myötä avoin kohtalo.

On selvää, että kukaan meistä ei ansaitse hyvää kohtaloa. Itse asiassa syntisyytensä takia jokainen ihminen ansaitsee pahan kohtalon eli Helvetin! 

Ajattelen siis, että pahan kohtalon lisäksi jokaiselle kuuluu avoin kohtalo. Palaan tähän päällekkäisyyteen myöhemmin.

Tietämättömyys ja pelottava vapaus

  Katselin hiljattain erään juutalaisen rabbin opetusvideota aiheesta, ja hän korosti vapaata tahtoa nimenomaan Jumalan meille antamana ominaisuutena. Hän huomautti, että luonnontiedehän on käytännössä todistanut, että puhtaan materialistisesti katsoen ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan että toimintamme on täysin determinoitua. 

Jos ja kun me ihmiset siis kuitenkin olemme edes jossain määrin tahdoltamme vapaita ja vastuullisia teoistamme, mistä muualta kuin Jumalalta olisimme ominaisuuden saaneet? Sen on pakko olla lähtöisin materialistisen todellisuuden ulkopuolelta, eli Luojalta.

  Jotta vapaasta tahdosta olisi meille hyötyä, tarvitsemme tietoa. Yksinkertainen esimerkki: kesälomamatkalla oleva Maija haluaa käyttää vapauttaan menemällä iltapäivällä pieneen rantakahvilaan josta on kuullut tuttavaltaan, mutta tietämättään lähtee kulkemaan väärää tietä ollen varma että se on oikea tie. Kun Maija lopulta löytää rantakahvilan, se on jo suljettu.

Jos Maija olisi kysynyt tietä vastaan tulleelta Liisalta, hän olisi löytänyt perille. Tieto oikeasta reitistä olisi auttanut Maijaa toteuttamaan vapaata tahtoaan, joka nyt jäi toteutumatta.

Entä sellainen tilanne, että joku kertoisi meille oikeasta tiestä, mutta kieltäytyisimme uskomasta?

Vapaus on pelottavaa. Olen jo riittävän vanha kyetäkseni näkemään, että jos olisin vapaasti nuorena saanut päättää joitain asioita elämässäni, olisin päätynyt katumaan niitä nyt myöhemmin. Onneksi kaikki toiveeni eivät toteutuneet.

Vapaan tahdon hyödyntämiseen tarvitaan paitsi tietoa, myös ymmärrystä ja viisautta arvioida, mikä on todellisesti ja pysyvästi hyvä päämäärä.

  Koska uskon Jumalaan joka on viisas, oikeamielinen, armollinen ja joka tietää tulevaisuuden ja jolla on hyvä tahto meitä ihmisiä kohtaan, ajattelen että voimme parhaiten toteuttaa vapaata tahtoamme siten, että luotamme Jumalaan. Olen varma, että Jumala haluaa auttaa meitä käyttämään vapautta, jonka on meille antanut.

Evankeliumi, vapauden sanoma

  Totesin edellä, että jokainen meistä ansaitsee syntisyytensä takia pahan iankaikkisuuskohtalon. Ja sen lisäksi kerroin ajattelevani, että jokaiselle kuuluu myös avoin kohtalo. 

  Evankeliumi, jota Jeesus käski julistaa kaikille luoduille, on minulle vahvasti avoimen kohtalon sanoma: menneisyydelle ja tekemillemme synneille emme mahda mitään, menneisyys on suljettu, mutta tulevaisuus on avoin! 

Menneisyytemme työntää meitä deterministisellä vääjäämättömyydellä tiettyyn suuntaan, oma syntimme työntää meitä kohti kadotusta, mutta pelastuksen evankeliumi avaa kohtalomme niin, että voimme välttyä siltä kohtalolta jonka omien tekojemme perusteella ansaitsemme.

Kun meille julistetaan Jumalan sanaa, meille annetaan tietoa, ja siten vapauttamme lisätään. Meille kerrotaan mikä tilanteemme on: olemme syntisiä ja jos jatkamme samaa tietä, päädymme kadotukseen, mutta jos käännymme Jeesus-tielle, pääsemme iankaikkiseen elämään Jumalan luo. 

Evankeliumissa meille avataan mahdollisuus hyvään kohtaloon Jumalan armosta.

"Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Hänhän sanoo:

– Oikealla hetkellä olen kuullut sinua,

pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun.

Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä." (2. Kor. 6:1-2)

 

Vastuullisuuden ikä

  Missä iässä lapsi alkaa olla riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän, ymmärtämään oman syntisyytensä Jumalan edessä ja vastaanottamaan Jeesuksen Pelastajakseen?

Kaksi muistoa lapsuudesta

  Olin lapsena hirvittävän perso makealle. Meillä ei kotona säilytetty makeita herkkuja samalla tavalla kuin monien kavereitteni kotona, ja olinkin heille kateellinen, kun he saattoivat tuosta vain mennä ottamaan pullaa pakastimesta aina kun mieli teki.

Kuva: Pixabay / Hans Kretzmann

Silloin harvoin kun vanhempani olivat ostaneet kotiin vaikka suklaakeksipaketin tai jäätelöä, en voinut vastustaa kiusausta vaan menin ottamaan herkkua omin lupineni salaa. Jossain vaiheessa äitini tietenkin aina huomasi näpistyksen ja torui minua. Oli piinallista kuulla kuinka äiti keittiössä avasi kaapin oven ja rapisteli keksipakettia, koska tiesin että tulisin taas kuulemaan kunniani.

Mutta erään kerran tapahtui jotain outoa: äiti ei torunutkaan. Olin taas käynyt pihistämässä jotain makeaa, mutta vaikka tiesin varmuudella äitini jo huomanneen tekoseni, toruja ei kuulunut. Oli vain hiljaisuus. Minulle tuli siitä paljon pahempi olo kuin mistään toruista koskaan: eikö äiti enää välitä minusta? olenko niin parantumattoman tuhma, toivoton tapaus, että äiti on saanut tarpeekseen ja luovuttanut? voinko enää tehdä asialle mitään?

  Suunnilleen samoihin aikoihin, eli joskus 10-vuotiaana, kävi toinen mieleen painunut tapahtuma. Istuin kirjoituspöytäni ääressä piirtelemässä ja samalla seurailin pientä ötökkää joka lenteli ja kipitteli pöydän päällä. Sen kummemmin ajattelematta jossain vaiheessa nitistin ötökän peukalollani kuoliaaksi. 

Saman tien sydäntäni kouraisi: mitä olen mennyt tekemään! Ötökkä ei ollut häirinnyt minua millään tavalla enkä ollut pelännyt että se pistää – kyseessä oli ehkä tavallisen huonekärpäsen poikanen, harmittomista harmittomin olento. Itkin hirveästi ja olin vihainen itselleni. Pahimmalta tuntui se, että en ollut ajatellut mitään ötökän nitistäessäni. Vannoin itselleni etten siitä lähtien tekisi mitään ilman että pysähdyn ensin miettimään.

Vastuullisuuden ikä 

"Herra, sinä olet minut tutkinut, 

sinä tunnet minut. 
Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, 
jo kaukaa sinä näet aikeeni." (Ps. 139: 1-2)

  Kristinuskossa kuulee joskus puhuttavan vastuullisuuden iästä. Sillä tarkoitetaan ikää, jossa lapsi alkaa olla riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän, ymmärtämään syntisyytensä Jumalan edessä ja vastaanottamaan Jeesuksen Pelastajakseen. Englanniksi (age of accountability) siitä löytää netistä enemmän kristinuskoaiheisia tekstejä ja keskustelua kuin suomeksi. 

Aihetta koskevissa keskusteluissa mielenkiinnon kohteena on yleensä ajatus, että jos lapsi kuolee ennen kuin on saavuttanut vastuullisuuden iän, hän pelastuu joka tapauksessa. Silloinkin pelastus on vain Jumalan armosta: lapsihan ei ole synnitön ennen vastuullisuuden ikää eikä edes ennen ensimmäistä tietoista tekoaan, vaan perisynnistä osallisena Jumalan armon tarpeessa.

  Mutta takaisin tuohon oikean ja väärän erottamiseen ja synnintuntoon. Milloin lapsi on riittävän kypsä erottamaan oikean ja väärän omissa teoissaan?

Moni sijoittaa erottelukyvyn siihen ikävaiheeseen, kun lapsi alkaa salata tuhmia tekosiaan. Ihan järkeenkäyvää, teon salailuhan kertoo siitä, että lapsi ymmärtää sen olevan väärin. 

Itse kuitenkin ajattelen, että ehkäpä varsinainen vastuullisuuden ikä alkaa vähän myöhemmin. Siihen liittyy syvempi oikean ja väärän tiedostaminen, ei pelkästään ymmärrys luvattomuudesta ja säännön rikkomisesta. Jos ajattelen omaa herkkuesimerkkiäni, niin en edes muista sitä ikävaihetta, jolloin aloin pihistää herkkuja salaa, tietäen että rikon vanhempieni sääntöä.

Sen sijaan nuo alussa kertomani tapaukset muistan vielä tänäkin päivänä riipaisevan elävästi. Jotain oli alkanut tapahtua sisimmässäni. Paitsi että erotin oikean ja väärän, tunsin syvää katumusta, ymmärsin tekojeni peruuttamattomuuden, halusin muuttua paremmaksi.

  Vastuullisuuden ikä ei liene mikään kronologinen ikä, vaan meistä kukin kypsyy siihen omaa tahtiaan. On myös vaikeasti kehitysvammaisia ihmisiä, jotka eivät kenties koskaan saavuta riittävää ymmärrystä, vaan pysyvät siltä osin pikkulapsen kaltaisina koko ikänsä. 

Onneksi Jumala on sydänten tutkija. Hän tuntee meidät paremmin kuin edes me itse, ja Hänen päätöksensä ovat aina oikeat ja luotettavat.

"Minä, Herra, tutkin sydämet, 
tiedän salaisimmatkin ajatukset." (Jer. 17:10)

Totuuden etsijät, totuuden julistajat

  Oletko totuuden etsijä vai totuuden julistaja vai uskotko että jokaisella on oma totuutensa tai ettei mitään totuutta ole olemassakaan?

Etsikää mutta älkää löytäkö

  Minua askarrutti nuorena eräs ristiriita, jonka havaitsin elämänkatsomuksia koskevissa keskusteluissa esim. koulussa ja keskusteluohjelmissa: totuuden etsimistä pidettiin ihanteellisena pyrkimyksenä, mutta totuuden löytämiseen suhtauduttiin torjuvasti. Oikea pyrkimys oli siis, että pitää vain etsiä, etsiä loputtomasti. 

Kuva: Pixabay

Taustalla varmaankin oli uskomus, ettei mitään totuutta elämästä ja elämän tarkoituksesta ole olemassakaan. Joten jos joku palaa etsinnöiltään ja innoissaan kertoo löytäneensä totuuden, jotain on mennyt pieleen. Tai ehkä kyseinen ihminen oli alun alkaenkin ymmärtänyt totuuden etsimisen väärin.

Itse asiassa onhan sekin totuususkomus, ettei mitään totuutta ole olemassa, löydettävissä. Näin ollen ne, jotka lähtevät liikkeelle sillä "oikealla" pyrkimyksellä eivät todellisuudessa etsi totuutta ollenkaan. He jo matkaan lähtiessään uskovat tietävänsä miten maailma makaa.

  Opiskeluaikoina pistin merkille, että sellaisia opiskelijoita, jotka uskoivat löytäneensä totuuden ja julistivat sitä muille, pidettiin sietämättömän ärsyttävinä. Olipa kyseessä poliittinen aate tai vaikka eläinoikeudet ja luonnonsuojelu. Itse salaa pidin näistä saarnaajista, vaikken jakanutkaan heidän käsitystään totuudesta. 

Tunsin heihin sielun sukulaisuutta, ja tämä oli siis aikana ennen kuin olin tullut uskoon, toisin sanoen ennen kuin itse löysin totuuden. Mieltäni tyydytti se johdonmukaisuus, että joku oli lähtenyt etsimään totuutta ja vilpittömästi uskoi löytäneensä sen.

Kristitty on totuuden julistaja

  Raamatussa puhutaan johdonmukaisesti etsimisestä ja löytämisestä yhdessä. Etsiminen ei ole vain tietynlainen asenne tai päättymättömäksi tarkoitettua uteliasta vaeltelua, vaan sillä on päämäärä: "Etsikää niin te löydätte" (Matt. 7:7). Jeesuksen vertauksessa paimen etsii kadonnutta lammastaan, ja löytää sen ja iloitsee (Luuk. 15:4-5).

Ja kun ihminen on löytänyt Jeesuksen, tai tullut Hänen löytämäkseen, hänen tulee julistaa totuutta muillekin. Julistaa kuuluu ainakin elämällään ja teoillaan, ehkä myös sanoin tai mikä onkaan kunkin kutsumus. Jeesus käski opetuslapsiaan julistamaan evankeliumin kaikille luoduille (Mark. 16:15).

On harmillista että nykyään kristinuskon parissa kuulee puheenvuoroja, joissa laimennetaan Raamatun sanomaa tältäkin osin. Puhutaan niin kuin kristinuskollakaan ei olisi totuutta, ei oikeasti, ja että totuus on kristityllekin epävarma eikä elämän tarkoituksesta voida sanoa mitään. Eikä evankeliumia missään nimessä saisi julistaa yhtenä ainoana totuutena.  

Inhoan sellaista kulttuuria, että pitää vaieta elämän suurista kysymyksistä, jotta vältyttäisiin vaikuttamasta kiihkomielisiltä tai loukkaamasta eri tavoin ajattelevien tunteita: jokainen olkoon tykönään mitä mieltä haluaa, kunhan pitää suunsa supussa. Miten masentavaa. Pidän tuollaista kulttuuria välinpitämättömyyden kulttuurina. Mielestäni vaikenemisen sijaan täytyy opetella ilmaisemaan asiansa kunnioittavasti.

  Entä ne, jotka uskovat löytäneensä totuuden, mutta se ei olekaan Jeesus? Maailmassahan on ihan hirveästi uskontoja, aatteita ja elämänfilosofioita, joiden löydökset ovat erilaiset ja keskenään ristiriidassa.

Mitäpä tuohon kristittynä muuta sanoisi kuin että totuuden voi luulla löytäneensä, mutta onkin väärässä. Joku saattaa nuorena löytää aatteen tai elämänkatsomuksen, joka tuntuu vastaavan kaikkiin kysymyksiin, mukaan lukien pohdinnat elämän alkuperästä ja tarkoituksesta, mutta myöhemmin ymmärtää, ettei se ollutkaan totuus, ja etsiminen jatkuu...

Minä väitän, että Jeesus on se todellinen totuus. Totta kai, olenhan kristitty!

  Jos joku etsijä kysyy minulta, mikä on elämän tarkoitus, minulla on hänelle vastaus: se on elää rakkaussuhteessa Taivaallisen Isän kanssa, ja Jeesus, syntiemme sovittaja ja kuolleista noussut elämän Herra, on tie Isän luo.

"Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan." (Matt. 7:7-8)

Laumailmiöt ja väärässä oleva enemmistö

  Jos joutuu enemmistön vihan kohteeksi, täytyykö siitä päätellä, että syy on itsessä?

 Laumailmiöt ja juutalaisvastaisuus

  "Juutalaiset eivät voi hyvin laumojen aikakaudella", eräs juutalainen toimittaja pohti. Sosiaalinen media (joka mahdollistaa paljon hyviäkin asioita) on kuin luotu kielteisiä laumailmiöitä varten. Väärät käsitykset, suoranaiset valheet, salaliittoteoriat ja viha leviävät hetkessä somen kautta. Tunnekuohut leimahtelevat ja tarttuvat. Joukossa tyhmyys tiivistyy.

Kuva: Pixabay / TheDigitalArtist

Laumailmiöitä kuvaa valitettavasti sekin sanonta, että joukossa on voimaa. Valheellisenkin väitteen vakuuttavuus tuntuu kasvavan, jos iso joukko ihmisiä kannattaa sitä: kyllä tuossa kommentissa varmaan jotain perää on, ainakin osittain, kun se on kerännyt noin paljon tykkäyksiä.

Ja mitä enemmän kommentti saa tykkäyksiä, sitä enemmän se saa näkyvyyttä, ja sitä enemmän taas tykkäyksiä.

  2010-luvun lopulla havahduin outoon ilmiöön YouTubessa. Yhteiskunnallisia asioita ja historiaa käsittelevien videoiden kommenttiosastoissa oli juutalaisvastaisia salaliittoteorioita levittäviä kommentteja, jotka olivat niiden saamien satojen tykkäysten takia nousseet kommenttiosaston yläpäähän eli jatkuvasti näkyville. Joissain niistä saatettiin mm. kiistää holokaustin koskaan tapahtuneen, joissain taas sanottiin vain "Hitler oli oikeassa". Tunsin ahdistusta ja voimattomuutta nähdessäni niitä.

Ihmettelin ensin, mikä ihmisiä oikein vaivaa, kun antavat tykkäyksiä moisille kommenteille. Sitten aloin ymmärtää, että somehan soveltuu myös laumailmiöiden tietoiseen luomiseen tykkäyksiä koordinoimalla. Esim. tietty video voidaan linkata salaliittoteorioita levittävälle sivustolle, ja sivuston käyttäjät käyvät porukalla tykkäämässä salaliittoteoriaa levittävää kommenttia. 

Sittemmin YouTube ilmeisesti on kiristänyt moderointiaan eli rasistisiksi tms. ilmoitettuja kommentteja poistetaan herkemmin. Tai ehkä moiset käyttäjät ovat enimmäkseen poistuneet muille videofoorumeille.

  Israel-vastaisissa mielenosoituksissakin on näkynyt edellä mainitsemiani laumailmiöiden tunnusmerkkejä. Osallistujat ovat mm. julistaneet kuorossa "From the river to the sea" -iskulausetta ilman, että ovat kysyttäessä tienneet, mistä joesta ja mistä merestä siinä puhutaan.

Ja niistäkin, jotka tietävät, osa ei kenties ymmärrä millaista ratkaisua siinä esitetään. Israelin valtion rajan siirtäminen Jordan-virralta Välimerelle tarkoittaisi koko Israelin maa-alueen valtaamista eli Israelin hävittämistä maailmankartalta. Kuorossa huutajat ehkä pitävät sitäkin vain Israelin hallinnon kritisoimisena?

Jos kuulisin julistuksia, joissa haaveillaan vaikka Suomen hävittämisestä maailmankartalta, pitäisin sitä kyllä suomalaisiin kohdistuvana ankarana vihana.

  Iskulausetta on käyttänyt vuoden 2017 päivitetyssä peruskirjassaan myös itse Hamas, jonka raakalaismaisesta hyökkäyksestä Israeliin Gazan sota käynnistyi viime lokakuussa. Viimeistään tämä käyttöyhteys paljastaa lauseen todellisen, käytännön merkityksen. 

Mutta on helpompi liittyä "oikeassa olijoiden" laumaan huutamaan kuin ottaa asioista selvää.

Nooa ja väärässä oleva enemmistö

  Koulukiusattuna saattaa tulla "kaikki vihaavat minua" -kokemus. Se puolestaan voi johtaa "syyn on oltava minussa" -päätelmään. Jos vain jokunen yksilö vihaisi minua, vika ei olisi minussa, vaan siinä vihaajassa, mutta jos kaikki vihaavat minua, vian on pakko olla minussa.

No kiusaamisessahan on niin, että oikeasti "kaikki" eivät vihaa kiusattua, vaan se on kiusaamisesta ja yksinäisyydestä muodostuva virheellinen kokemus. 

Varsinainen pommi kuitenkin on se, että vaikka kaikki oikeasti vihaisivatkin, niin siitä silti ei voi päätellä, että vika olisi kiusatussa. Syy voi todella olla niissä kaikissa muissa!

Raamattuun perustuva ihmiskäsitys, että ihmiskunta on syntiin langennut, muistuttaa että tämä tulkinta on aina mahdollinen. Ihmisillä, kaikilla ihmisillä (Jeesusta lukuun ottamatta), on taipumus olla väärässä.

  Kertomus Nooasta ja vedenpaisumuksesta havainnollistaa tätä järkyttävällä tavalla: Jumala tuhosi kaikki muut ihmiset maan päällä, paitsi Nooan ja hänen seitsemän perheenjäsentään. Kaikki muut, oletettavasti miljoonat ihmiset, "kuluttivat elämänsä pahuudessa". Vaikka Nooakin oli vain ihminen ja siten osallinen perisynnistä, hän oli ainut joka vaelsi Jumalalle kuuliaisena.

"Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään. Ja Herra sanoi: »Minä pyyhin maan päältä ihmisen, jonka olen luonut, ja ihmisen mukana karjaeläimet, pikkueläimet ja taivaan linnut, sillä minä kadun, että olen ne tehnyt.» Mutta Nooa oli Herralle mieluinen." (1. Moos. 6:5-8)

Aikalaiset varmaan pilkkasivat Nooaa, joka Jumalan ohjeiden mukaan ryhtyi rakentamaan arkkia tulevaa vedenpaisumusta varten. Kunnes eräänä päivänä alkoi rankkasade, jonka loppua he eivät koskaan nähneet.

Nooan aikalaisista tulee mieleen silmittömänä sinne tänne räyhäävä väkivaltainen ihmislauma, mutta kyllä heilläkin varmaan oli omat aatteensa ja oikeutuksensa teoilleen. He kaikki vain olivat väärässä.

Kuva: Unsplash / Grahame Jenkins

  Kertomuksella on jonkinmoinen rauhoittava loppu. Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiskunta alkoi kasvaa uudelleen Nooan jälkeläisistä, ja Jumala asetti sateenkaaren muistutukseksi itselleen liitosta, jonka teki kaikkien maan päällä elävien kanssa: Hän ei enää koskaan hävittäisi elämää maasta vedenpaisumuksella.

Ei se kuitenkaan mikään onnellinen loppu ollut. Nooasta polveutunut ihmiskunta on edelleen syntinen eikä vanhurskas Jumala edelleenkään hyväksy syntiä. Onneksi Jumala toteutti Jeesuksessa pelastussuunnitelmansa ihmiskunnalle. Ne, jotka ovat kuuliaisia Jumalalle, pelastuvat ikuiseen elämään. Kuuliaisuutta Jumalalle on se että kääntyy pahoilta teiltään ja uskoo Jeesukseen. 

Hyvä päivä kuolla?

  Milloin on oikea hetki kuolla?

  Miksi jouduin nuorena luopumaan itsemurha-aikeesta.

  Raamatun ihanin jae kuolemasta.

Mies joka unohti kuolla

  Eutanasian laillistamisen vastustajana olen lukenut ja katsonut lukuisia aihetta käsitteleviä juttuja ja tv-dokumentteja vuosien varrella. Yksi puhuttelevimmista oli YouTubessa näkemäni Belgian tv-uutisten juttu iäkkäästä Alzheimerin tautia sairastavasta miehestä. Mies oli hakenut kuolinapua diagnoosin saatuaan.

Eutanasialaissa on määritelty, että kuolinavun saadakseen hakijan täytyy ymmärtää mitä hän on tekemässä. Sen takia muistisairautta, kuten Alzheimerin tautia, sairastavan kohdalla eutanasia on toteutettava ennen kuin sairaus etenee liian pitkälle.

Kuva: Unsplash / Aaron Blanco Tejedor

Uutisjuttu alkaa siitä että eutanasialääkäri tulee miehen asuntoon. Hän ilmeisesti asuu jonkinlaisessa hoitokodissa. Lääkärin vastaanottaa miehen tytär. Lääkäri ja tytär astuvat parvekkeelle, jossa mies istuu aurinkovarjon alla juomassa teetä. Lääkäri kysyy "muistatko kuka olen?". Mies arvelee, että hän on joku naapuri tai hoitokodin henkilökunnan jäsen.

Seuraavaksi eutanasialääkäri ja tytär siirtyvät keskustelemaan asunnon sisätiloihin. Lääkäri kertoo, että isän ei enää ole mahdollista saada eutanasiaa.

  Uutisjutun tarkoitus oli kai toimia varoittavana esimerkkinä eutanasiaa haluaville muistisairaille, että nämä eivät lykkäisi sitä liian pitkälle, mutta minusta se oli ihana: vanhalle miehelle ei koskaan ollut sopiva hetki kuolla. Elämänhalua riitti aina vain, ja sitten olikin jo liian myöhäistä...

Jos mies olisi toiminut "järkevästi", hän olisi maannut mullan alla jo ehkä kuukausia, mutta nyt, elämänhaluinen hölmö kun oli, hän siemaili teetä parvekkeellaan ja nautti auringon lämmöstä.

"Väärä" päivä kuolla

  Minulla oli nuorena aikuisena synkkä ajanjakso, jolloin päädyin pohtimaan itsemurhaa. Epätoivoni suurin syy oli vakava terveyshuoli. Olin alkanut saada keskushermostoperäisiä neurologisia oireita, esim. näköhäiriöitä ja huimausta. Tietoa etsittyäni varmistuin, että sairastan MS-tautia (ja vuosia myöhemmin minulla diagnosoitiinkin se). 

Mielikuvani tyypillisestä MS-tapauksesta oli paljon kauheampi kuin se oikeasti on. Todellisuudessa vielä nytkään, kun diagnoosin saamisestakin on jo yli kymmenen vuotta, kauhukuvat eivät ole toteutuneet.

Väärien mielikuvien pelottamana aloin ajatella, etten mitenkään voi elää keskushermoston rappeumataudin kanssa. Huolestuttavimmat oireet olivat alkaneet kesä-heinäkuun vaihteessa, ja elokuussa olin alkanut ajatella itsemurhaa.

Filosofi Nietzschen mukaan ajatus itsemurhasta rauhoittaa ja auttaa selviytymään läpi synkkien öiden. Minuun se ei pätenyt: tiesin sisimmässäni alusta lähtien etten ikinä pystyisi oikeasti tappamaan itseäni, joten pohdinnat aiheuttivat vain lisää ahdistusta ja turhautuneisuutta. Yksi toisensa jälkeen eliminoin kaikki tekotavat liian hirvittävinä, liian kivuliaina, liian väkivaltaisina, liian epävarmoina, liian vaikeina.

Lopulta keksin tekotavan, jota pidin kelvollisena. Mutta kun siirryin pohdinnoissani käytännön suunnitelman tasolle eli päivämäärän, tekopaikan jne. valintaan, kohtasin perimmäisen ongelmani: en voisi elää sellaista päivää, jonka tietäisin olevan elämäni viimeinen päivä. 

Tuntui mahdottomalta, että heräisin jonain aamuna tietäen, että se on viimeinen aamu johon herään, koska olen itse niin päättänyt. En voisi ottaa kohtaloani omiin käsiini niin äärimmäisellä tavalla. Kuolinpäivä, jonka olisin itse päättänyt, tuntui "väärältä" päivältä.

Lisäksi tekotapa edellytti matkustamista bussilla tekopaikalle, ja minusta sekin oli liian surullista, että vetäisin pahaa-aavistamattoman bussikuskin osaksi kohtalokasta tapahtumasarjaa.

Itsemurhapohdintani päättyivät oivallukseen, että minun olisi sittenkin helpompi kärsiä vuosia tai jopa vuosikymmeniä vammautuneena kuin elää yksi "väärä" päivä.

Abrahamin ihannekuolema

  Minua ärsyttää, kun jotkut sanovat "näin oli tarkoitettu", kun on tapahtunut jotain kamalaa väärän teon seurauksena. Eli jos joku vaikka on kuollut itsemurhaan, puhutaan niin kuin hänen olisi ollut tarkoituskin kuolla juuri silloin. 

Itse ajattelen niin päin, että synnit, joita olemme tehneet, eivät ole olleet Jumalan tarkoitus. Se toki pitää paikkansa, että kaikki vääräkin, mitä maailmassa tapahtuu, on Jumalan sallimaa. Totta kai, onhan Hän kaikkivaltias ja tietää kaiken ennalta, mistä voimme suoraan päätellä, että Hän on tietoisesti sallinut kaiken kamalankin mitä on tapahtunut. 

Jumala on antanut meille valinnanvapauden, ja koska lankeemuksen myötä olemme syntisiä, lopputulos on, että maailmassa tapahtuu koko ajan vääryyttä. Mutta minusta vaikuttaa että ihmiset joskus melkeinpä oikeuttavat vääriä tekojaan sillä että "näin oli tarkoitettu".

Erityisen traagista on, jos synnit johtavat kuolemaan tai ovat jollain muulla rajulla ja tuhoisalla tavalla peruuttamattomia. 

Onneksi Jumala voi antaa anteeksi. Daavid sanoin "Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2). Olen itse aikoinani tehnyt abortin synnin, joka on varmasti vakavin vääryys ja Jumalan hyvän tarkoituksen tuhoaminen mihin olen syyllistynyt, mutta sain sen Jeesuksen ansiosta anteeksi.

  Raamatun jakeet, joissa kerrotaan Abrahamin kuolemasta, huokuvat rauhaa: 

"Abraham eli kaikkiaan sataseitsemänkymmentäviisi vuotta. Sitten hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo." (1. Moos. 25:7-8)

Ilmaus "elämästä kyllänsä saaneena" saa minut ajattelemaan, että vanha Abraham ehkä oli jo väsynyt ja valmis kuolemaan, saanut omasta mielestään elää ihan kylliksi, riittävästi, mutta odotti Jumalan valitsemaa hetkeä. Sen takia hänellä oli sisimmässään rauha: aikani on täynnä.