Jumalan luomukset ja ihmisten luomukset

  Onko sydämentahdistinta kantava ihminen kyborgi? Tuleeko tekoäly saavuttamaan ihmisen kaltaisen tietoisuuden?

  Uudenlaiset filosofiset kysymykset ja tekoälyä koskevat tulevaisuushahmotelmat uhmaavat tervettä järkeä. On hyödyllistä pysähtyä ajattelemaan perusasioita kuten Jumalan luomusten ja ihmisten luomusten välillä kulkevaa ylittämätöntä rajaa.

Inhottavaa filosofiaa

  Pohdintani alkoivat viitisentoista vuotta sitten käydystä leppoisasta keskustelusta koskien avoimesta ikkunasta sisään pörrännyttä hyönteistä. Keskustelukumppanini tuumasi kepeän filosofisesti että hyönteiset ovat tavallaan kuin pieniä koneita. Niillä ei ole tietoisuutta, tunteita eikä ajatuksia. Ne vain toimivat määrätyllä tavalla kuin ohjelmoidut pikku laitteet.

Kuva: Pixabay / Harald Matern

Vertaus tuntui minusta inhottavalta. Olisin halunnut esittää vastalauseen, mutta en osannut sanoa mitään. 

Samaa vaikeasti selitettävää inhotusta olin tuntenut kun aikoinani luin jostain yliopisto-opintojeni kurssikirjasta ajatuksen ihmisen "koneistumisesta". Kirjailija tuumasi että silmälasien, tekonivelten, sydämentahdistimien ja vastaavien apuvälineiden myötä ihminen on tavallaan muuttunut kyborgiksi, tieteiskuvitelmien biologiseksi eliöksi johon on yhdistetty tekniikkaa. 

Viime vuosina olen tuntenut tuota inhotusta moneen kertaan. Tunnen sitä kuullessani tervettä järkeä uhmaavia näkemyksiä ja tulevaisuushahmotelmia tekoälystä. Muutoin järkeviltä vaikuttavat ihmiset ehdottavat että tekoälyä tulisi kohdella ihmisen kaltaisena persoonana ja että tulevaisuudessa sille pitää turvata jonkinlaiset sovelletut ihmisoikeudet.

 

Ylittämätön ero

  Uskoon tultuani olen pohtinut enemmän ja aiempaa johdonmukaisemmin todellisuuden perusasioita: maailmankaikkeuden syntyä, Luojaa, luomista, olioiden luokkia, oikean ja väärän perusteita, elämän tarkoitusta. 

Nykyään ymmärrän miksi yllä mainitsemani filosofiset ajatukset aiheuttavat minussa inhotusta. Kyborgi-ajatuksia esittäneen kirjailijan teesinä oli, että meidän pitäisi luopua luonnollisen ja epäluonnollisen / keinotekoisen välisestä erottelusta. Juuri se on minusta vastenmielistä! 

Otetaan tuo hyönteisesimerkki. Vaikka itsekin läimin kesäisin hyttysiä kuoliaaksi aivan huoletta, pidän vastenmielisenä Jumalan luomien elävien olentojen vertaamista ihmisen rakentamiin koneisiin. Jumalan luomina hyönteisille kuuluu jonkinlainen pyhyys ja kunnioitettavuus joka koneilta puuttuu. Vaikka minut onnistuttaisiin vakuuttamaan että hyttynen ei alkeellisen hermostonsa takia varsinaisesti tunne kipua eikä kärsi, en ikimaailmassa esimerkiksi nyppisi jalkoja elävältä hyttyseltä. Sen sijaan koneen voisin purkaa osiinsa silmääkään räpäyttämättä.

Kuva: Pixabay / Erez Krukower

Googlasinpa vielä huvikseni sanan kyborgi, ja kuinka ollakaan, edellä mainitsemani kahjo ajatus on päätynyt Wikipediaankin: "Periaatteessa kyborgin määritelmä kattaa nykyään esimerkiksi sydämentahdistinta käyttävän ihmisen." (Wikipedia-artikkeli: Kyborgi) En tunne ketään jolla on sydämentahdistin, mutta eikö tuo ajatus ihan yleisesti ole loukkaava? Ihan kuin sydämentahdistin tekisi kantajastaan vähemmän ihmisen.

  Entä AI-jutut? Minulle on selvää, ettei tekoäly milloinkaan voi saavuttaa ihmisen kaltaisuutta. Vaikka siitä tulisi ihmistä miljoona kertaa älykkäämpi, vaikka se saavuttaisi jonkinlaisen itsetietoisuudelta vaikuttavan tilan ja vaikka se olisi ohjelmoitu sanomaan, tai se itseohjelmoitumisen seurauksena sanoisi, että sillä on tunteet, niin ei se silti olisi ihmiseen verrattavissa. 

Me ihmiset emme nimittäin ole ihmisiä sillä perusteella, että olemme älykkäitä, tietoisia, itsetietoisia ja tuntevia, vaan sillä perusteella, että olemme Jumalan ihmiseksi luomia eläviä olentoja. 

Artefaktit eli ihmisten luomukset

  Meidän ja tekoälyn tai koneiden välillä on ylittämätön kategorinen ero. Meillä on eri alkuperä, eri luoja.

  Minua ilahduttaa että on olemassa sana artefakti. Laajassa, filosofisessa merkityksessä se tarkoittaa ihmisen luomaa. Kaikki ihmisen jotain tarkoitusta varten suunnittelemat, rakentamat, muovailemat ja tuottamat asiat ovat artefakteja aina taidemaalauksista ja sävelmistä tieverkostoihin, käyttöesineisiin, koneisiin, ohjelmistoihin ja vaikka siihen tekoälyyn. 

Nykyään jotkut ovat sitä mieltä että kaikki maailmankaikkeudessa on viime kädessä samaa luontoa: ihminen on luontoa ja niin ollen ihmisen toiminta on luontoa ja kaikki mitä ihminen tekee luonnon aineista, olipa lopputuote kuinka teollinen tahansa, on luontoa. Eli taas tämä pyrkimys sekoittaa luonnollinen ja epäluonnollinen, tai Jumalan luoma ja ihmisen luoma. Artefakti-sana on tällaisissa keskusteluissa käyttökelpoinen jäsennyksen väline.

Kaikki on luontoa -ajattelutapa on omiaan mitätöimään moraalisen kritiikin. Kaikki mitä ihminen keksiikin tehdä esitetään viime kädessä luonnollisena ja siten tavallaan oikeutettuna. Me kristityt kuitenkin tiedämme että langenneen luontonsa takia ihminen aivoittelee monenlaista pahaakin (1. Moos. 8:21)

Kuva: Pixabay / olcay ertem

Sanan artefakti käyttäminen ilahduttaa minua siksikin, että luokitellessaan viittauksen kohteensa yhteen pelkästään sen perusteella, kuka niiden luoja on, se tulee herättäneeksi tärkeän kysymyksen: kuka sitten on kaiken muun luoja? 

  Minusta tuntuu, että erilaiset tavat hämärtää luonnollisen ja keinotekoisen – tai Jumalan luoman ja ihmisen luoman – välistä rajaa saattavat olla sielunvihollisen juonia harhauttaa ihmisiä unohtamaan kysymyksen luomakunnan Luojan olemassaolosta.

"Mutta kysypä eläimiltä, niin ne opettavat sinua,

ja taivaan linnuilta, niin ne ilmoittavat sinulle;

 tahi tutkistele maata, niin se opettaa sinua,

ja meren kalat kertovat sinulle. 

Kuka kaikista näistä ei tietäisi,

että Herran käsi on tämän tehnyt,

 hänen, jonka kädessä on kaiken

elävän sielu ja kaikkien ihmisolentojen henki?" (Job 12:7-10; käännös 1933/38)

Uuden vuoden lupaukseni: Yritän elää kuin Joosef

  Kun ajallisen elämän huolet uhkaavat täyttää mieleni, yritän vakaasti luottaa Herraan niin kuin Vanhan Testamentin Joosef. 

  Olen laatinut itselleni "joosefmaisia" periaatteita joita pyrin soveltamaan elämässäni tänä vuonna (ja toivottavasti siitä eteenpäinkin).

Otan vaikeudet tilaisuuksina

 

"Herra oli Joosefin kanssa, ja siksi hänellä oli aina onni mukanaan." (1. Moos. 39:2)

  Kaikista Raamatun uskon esikuvista Vanhan Testamentin Joosef innoittaa minua eniten. Joosefin kertomus löytyy Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, luvuista 37 ja 39-50.

Kuva: Pixabay / Achim Ruhnau

  Millaisena uskon esikuvana näen tämän Jaakobin ja Raakelin pojan, "uniennäkijän", jonka kateelliset veljet möivät orjana Egyptiin, mutta joka nousi lopulta faraon korkeaksi käskynhaltijaksi?

Joosef otti vaikeat olosuhteet ja karmeat vääryydet, joiden uhriksi hän joutui, tilaisuuksina palvella Jumalaa ja antautua Hänen suunnitelmiensa toteutumisen välineeksi. Hän halusi olla hyvänä todistuksena isiensä uskosta vieraalla maalla, vieraan kansan keskuudessa. Hän käytti Jumalalta saamiaan lahjoja ja kiitosta saadessaan antoi kunnian Jumalalle.

  On lukemattomia tapoja käyttää vaikeuksia tilaisuuksina palvella Jumalaa ja antaa Hänestä ja kristinuskosta hyvä todistus ympärillä oleville ihmisille. 

Esimerkiksi sairastunut uskovainen voi entistäkin lujemmin turvautua armolliseen Jumalaan ja olla muille todistuksena siitä, että Hän on ylistyksen arvoinen niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Jobin kertomuksesta tiedämme, että tuollainen todistus on Jumalan mielen mukainen. Emme usko Jumalaan siksi että saisimme Häneltä onnellisuutta tai helpon elämän, vaan Hänen itsensä takia.

Yksinäisyydestä kärsivä tai vastoin tahtoaan sinkkuna elävä uskovainen voi omistaa aikansa Raamatun tutkimiselle, rukoilemiselle, Jumalan kanssa lähentymiselle. En tarkoita että yksinäisyys tai omien toiveiden vastainen sinkkuus tulisi hyväksyä lopullisena elämäntienä eikä se useimmissa tapauksissa sellainen olekaan. Mutta elämänvaiheen voi ottaa tilaisuutena omistautua Jumalalle entistä kokonaisvaltaisemmin arjessa.

En kanna turhia taakkoja

  Joosef ei kantanut turhia taakkoja eli ei vaikuttanut liiemmin murehtivan asioita, menneitä tai tulevia, jotka ovat yksin Kaikkivaltiaan käsissä. Joosefin elämässä oli suuria vaikeuksia ja raskaita menetyksiä, mutta hän kulki niin kevein askelin kuin mahdollista. 

Joosef ei vastustanut ja osoittanut mieltään niitä kamalia asioita vastaan joita Jumala hänelle salli. Hän ei katkeroitunut. Ainakaan mitään sellaista ei kerrota Raamatussa. Nöyrtyminen ja hyväksyminen on helpompi tapa elää. 

Joosefin kertomus on ihmeellinen: hänen nuorukaisena näkemänsä enneunet toteutuivat traagisten tapahtumien kautta tavalla joka muutti kokonaisten kansakuntien kohtalon. Mutta jos olisimme tavanneet Joosefin vaikka siinä vaiheessa kun hänet orjana tultiin hakemaan Potifarin talosta syyttömänä vankilaan, tuskin olisimme nähneet siinä mitään innoittavaa. 

Joosef itse ei ollut unohtanut unta jonka näki ja joka vaiheessa uskoi kärsivällisesti siihen että kaikella hänen elämässään on Jumalan säätämä tarkoitus. Kuten aiemmin sanoin, hän antautui Jumalan suuren suunnitelman toteutumisen välineeksi.

  Joosef luopui turhista taakoista antamalla anteeksi. Hän ei kantanut kaunaa veljiään kohtaan, vaikka nämä olivat myyneet hänet orjaksi kauas kotoa. Joosef lohduttaa katuvaisia veljiään sanomalla: "Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi." (1. Moos. 50:20)

  Joten toinen Joosefilta oppimani periaate on, että kun luottaa Jumalan viisaaseen suunnitelmaan ja hyvään tarkoitukseen vaikeuksienkin keskellä, ei tarvitse murehtimalla lisätä taakkaansa.

Haluan elää kevyesti niin kuin Joosef. Hyväksyn tapahtumat jotka ovat yksin Jumalan käsissä, annan anteeksi nopeasti, tunnustan omat syntini ja pyydän anteeksi nopeasti. Vien kaikki huoleni Jumalalle ja otan vastaan Hänen anteeksiantonsa Jeesuksen nimessä.

Ruokin uskoani luottamalla Jumalaan

  Usko on lahja Jumalalta. Joosefkaan ei itse ollut pumpannut itseensä voimallista uskoa. On kuitenkin ilmeistä, että hän ruokki sitä mm. edellä luettelemillani tavoilla. Hänen uskonsa vahvistui, mikä puolestaan lujitti entisestään hänen haluaan elää Jumalan kunniaksi... 

Kuva: Pixabay / valentin hintikka

Onhan ihan yleisesti tiedetty tosiasia, että Jumalaan luottaminen kaikissa elämän tilanteissa vahvistaa uskoamme ja syventää suhdettamme Jumalan kanssa. Niinhän avioliittokin kuulemma lujittuu kun puolisot vuosikymmenien varrella käyvät yhdessä läpi hyviä ja huonoja aikoja eivätkä eroa kriisien myötä.

Joosefin tavoin aion ruokkia uskoani luottamalla Jumalaan, mitä tapahtuukin. Ei siis näin: "Luotan Jumalaan että Hän huolehtii ettei minulle tapahdu pahoja asioita", vaan näin: "Luotan että Jumala huolehtii minusta, tapahtuipa minulle mitä vain".

  Kun ajattelen että yrittäisin elää kuin Joosef, saan innoitusta ja voimaa kohdata kaiken mitä alkanut vuosi tuokin mukanaan. Minusta tuntuu suorastaan että olen Jumalan ansiosta jo selviytynyt tulevistakin vaikeuksista! 

Mistä joulutunnelma syntyy?

  Tavoittelen joulutunnelmaa toistamalla lapsuuden kotini jouluperinteitä.

  Lapsena joulun aika oli yhtä juhlaa, taianomaista ja ihmeellistä. Eikä se johtunut lahjoista ja makeisista...

Aineellisesti runsas adventtiaikani

  Katsoin hiljattain haastattelun jossa kerrottiin adventtiajan kristillisistä perinteistä. Kuulemma monissa kirkoissa, mm. ortodoksisessa ja myös evankelis-luterilaisessa, on perinteisesti vietetty paastoa ennen joulua. Alkoi hymyilyttää ja vähän nolostuttaakin, kun ajattelin omia adventtiajan joulupuuhiani.

Kuva: Pixabay / Frauke Riether

Itsenäisyyspäivää seuranneesta sunnuntaista eli toisesta adventista lähtien joulukuuni on ollut yhtä juhlaa. Olen paistanut joulutorttuja ja useampia kakkuja, ja myös syönyt niitä glögin kanssa. Olen nauttinut joulukuusen ja kynttelikköjen luomasta tunnelmallisesta valaistuksesta ja viihdyttänyt itseäni jouluelokuvilla ja -kirjoilla. Hartaiden jouluvirsien lisäksi kotonani ovat soineet myös iloiset tonttuklassikot kuten Tonttujen jouluparaati ja Tip-tap tip-tap...

Silti väitän että tästä kaikesta aineellisesta ja maallisesta puuhastelusta huolimatta joulu, mukaan lukien adventtiaika, on minulle syvästi kristillistä.

En koe että minun pitäisi perustella tätä kenellekään, mutta haluan kirjoittaa aiheesta. Siinä nimittäin kietoutuvat yhteen kaksi joulun lähestyessä yleistä keskustelunaihetta: kysymys joulun todellisesta merkityksestä sekä joulutunnelman etsiminen. Ihmiset kertovat kaipaavansa joulutunnelmaa, sitä, että "tuntuu joululta". 

  Minulle joulutunnelma tulee ensinnäkin siitä että teen asioita joita lapsuudenkotini jouluihin kuului. Siihen tarvitsen aineellisia juttuja palauttamaan muistoja aistimusten kautta: jouluisia tuoksuja, makuja, ääniä...

Tänä vuonna maalasin itse tavallisesta kynttilästä sellaisen adventtikynttilän jollainen meillä oli 1980-luvulla, kun niitä ei ymmärrettävästi enää ole kaupoissa. Saman sävyisen värivalosarjan, joka meillä oli lastenhuoneen ikkunassa, olen laittanut lasimaljakkoon luomaan nostalgista hehkua.

Joulun alla äitini leipoi yleensä esimerkiksi kookoskakun, toscakakun tai taatelikakun sekä paistoi joulutorttuja, ja koska meillä ei muuten juuri leivottu, ihana leivonnaisten tuoksu kuului nimenomaan joulun aikaan. Siksi olen nytkin leiponut noita samoja herkkuja. Hyasintin, voimakkaasti tuoksuvan sinisen, ostin heti kun niitä tuli myyntiin. Isoäitimme kotona oli aina hyasintteja kun kävimme jouluna kylässä, joten tuoksu kuuluu jouluun ehdottomasti.

Jo marraskuussa aloin laatia itselleni soittolistaa niistä joululauluista joita lapsuudenkodissani kuunneltiin, ja meillä kuunneltiin sekä kristillisiä jouluvirsiä että tonttulauluja.

  Lapsuudenkotini perinteet ovat siis aineellisen joulupuuhasteluni taustalla. Entä miten kristillisyys tähän liittyy?

Lapsen aulis usko

  Sanotaan, että joulu on lasten juhla. Omalla kohdallani allekirjoitan väitteen. Minusta joulu on kirjaimellisten lasten, mutta myös meissä aikuisissa olevien sisäisten lasten juhla. Keskusteluissa joissa haikaillaan kadonnutta joulutunnelmaa moni kertoo kaipaavansa juuri sitä lapsena koettua. 

Nyt aikuisena edes aavistus siitä riittäisi. Lapsena joulu oli ihmeellinen, taianomainen. Se oli minusta ihanampi, jännittävämpi ja onnellisempi kuin mikään muu päivä. Jouluna kaikki oli hyvin. Olin onnellinen.

  En rakastanut joulua lahjojen ja herkkujen takia. Sehän on monien aikuisten virhekäsitys lapsista, ja sen seurauksena lapset hukutetaan leluihin ja makeisiin. Mutta lahjoja, herkkuja, kauniiksi koristeltu koti ja muita jännittäviä ja hauskoja aineellisia juttujahan on esimerkiksi synttärijuhlissakin, ja silti ainakaan minulle synttärit eivät olleet mitään joulun rinnalla. Niissä ei ollut sitä ihmeellisen ihanaa juhlan tunnelmaa. 

Eivätkä joulun taianomaisuutta loihtineet esiin myöskään tarinat ikkunoista kurkkivista tontuista ja Korvatunturilta lahjoja tuovasta joulupukista. Olivathan ne hauskoja, mutta ymmärsin että joulupukkijutut olivat leikkiä.

Kuva: Pixabay / falco

Jouluun liittyi jotain sellaista yliluonnollista, joka oli totta – siis yliluonnollisuutta, johon aikuisetkin uskoivat! Siitä kerrottiin koulun uskontotunnilla ja hartaissa virsissä joita opettajatkin vakavina veisasivat kuusijuhlassa. Hieman siitä puhuttiin meillä kotonakin sekä joulurauhan julistuksessa jota keräännyttiin kuuntelemaan tv:stä aattona.

Sain kuulla että todelliselta merkitykseltään joulu on Jeesuksen syntymäjuhla, ja lapsen uskossa vastaanotin sanoman auliisti. Joulupukkijutut himmenivät ihmeellisyydessä jouluevankeliumin yliluonnollisen sanoman rinnalla: Betlehemin tähden... enkeleiden... Jeesus-lapsen jonka ansiosta kaikki tulee päättymään onnellisesti. 

Joulun makeiset ja lahjapaketitkin tuntuivat erityisiltä kristillisen sanoman vuoksi, vaikken sitä lapsena ehkä osannut mielessäni eritellä saati pukea sanoiksi. Ilman sitä joulu olisi tuntunut vain tavallisilta kekkereiltä muiden joukossa.

  Lapsuudenkotini jouluperinteet, niiden herättämät rakkaat muistot sekä alun perin lapsen uskossa vastaanottamani jouluevankeliumi – näistä syntyy joulutunnelma minulle.

  Siunattua joulua kaikille!

Hoosianna, Daavidin Poika!

  Adventtiajan virsi Hoosianna oli minusta lapsena ihmeellinen, sen salaperäisiltä tuntuvat sanat ja juhlallisen riemuisa sävelkulku.

Ihmeellinen virsi

  Lempijoululauluni on adventtiajan virsi, Hoosianna. Virttä veisataan perinteen mukaan ensimmäisen adventin jumalanpalveluksessa. Minun rakkauteni virteen sai alkunsa alakoululaisena. Muistaakseni kuulin sen ensimmäisen kerran kun harjoittelimme lauluja koulun joulujuhlaan, jonka ohjelmaan kuului myös joulujumalanpalvelus kirkossa. Hoosianna oli minusta ihmeellinen. Sen sanat ja sävelkulku.

Kuva: Pixabay / Ralf Ruppert

Sanat tuntuivat salaperäisiltä. Joku suuri henkilö, joka liittyy Jumalaan, on tullut ja sen myötä kaikki muuttuu hyväksi ikuisiksi ajoiksi. Olin arka ja ujo lapsi, koulukiusattukin, ja maailma tuntui minusta pelottavalta, joten virren sanoma oli ihana, huojentava. Sävelkulku oli juhlava, huikean riemullinen ja aivan eri tyyppinen kuin minkään toisen laulun jonka olin kuullut.

Ihmettelin sanoitusta: kuka tai mikä Hoosianna? kuka Daavid? kuka Daavidin Poika? mitä tarkoittaa että joku "tulee Herran nimeen"? Ja siinä se oli, se koko erikoinen laulu. Ei muita säkeistöjä, joissa sanoja olisi selitetty.

Kyllä opettaja varmaan selitti että hoosianna tulee heprean sanoista jotka tarkoittavat "auta, pelasta", ja että Daavid on kauan sitten elänyt Israelin ja Juudan kuningas, ja että Daavidin Poika tarkoittaa Jeesusta, mutta ainakin minulta selitys oli kai sitten mennyt ohi. Seurakunnan aamupäiväkerhon käyneenä olin toki jo kuullut Jeesuksesta.

  Virren sanat tulevat lähes kirjaimellisesti Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa kerrotusta tilanteesta jossa Jeesus ratsastaa Jerusalemiin:

"Ja ihmisjoukko, joka kulki hänen edellään ja perässään, huusi:

– Hoosianna, Daavidin Poika!

Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!

Hoosianna korkeuksissa!" (Matt. 21:9)

Kuningas jonka kuninkuus on ikuista

  Nyt kun minulle on selvinnyt kuka tuo Daavidin Poika on, pidän ehkä jopa yliluonnollisena ihmeenä virren vaikutusta minuun lapsena. No, en tiedä onko kyse ihmeestä, mutta mielelläni ajattelen niin. Ajatukset, joita virsi synnytti minussa, vastaavat niin täysin sitä, millaisena Jeesusta kuvaillaan Raamatussa. Niin Vanhan Testamentin profetioissa kuin Uuden Testamentin evankeliumeissa.

On valtavasti jakeita ja kappaleita joihin voisin tässä kohtaa viitata, mutta mainitsen muutaman joista Hoosianna minua muistuttaa.

  Kun enkeli Gabriel kertoo neitsyt Marialle ihmeellisistä asioista mitä tälle tulee tapahtumaan, hän viittaa Jeesukseen Daavidin poikana ja kuninkaana: "Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua." (Luuk. 1:31-33)

Korkeimman Poika. Ihmisluonnossaan kuningas Daavidin jälkeläinen, "Daavidin Poika". Kuningas jonka kuninkuudella ei ole loppua. 

Millainen Kuningas Jeesus on? Vanhassa Testamentissa on profeetallinen psalmi 72. Se on paitsi rukous, jossa kuningas Salomo, Daavidin poika kirjaimellisesti, rukoilee itselleen oikeamielisyyttä hallitsijana, samalla myös profetia Messiaasta Jeesuksesta.

"Sillä hän pelastaa köyhän, joka apua huutaa, kurjan ja sen, jolla ei auttajaa ole." (Ps. 72:12; käännös 1933/38) Kun joku on jo joutunut toteamaan että hänellä ei ole auttajaa tässä maailmassa, ja hän on jo menettänyt toivonsa, auttaja saapuukin. Tapahtuu jotain ihmeellistä. Auttaja tulee tähän synkkään maailmaan ja muuttaa epätoivon helpotukseksi ja riemuksi. Tällainen mielikuva minulle tuli lapsena Hoosianna-virrestä.

  Virsi sai minut tuntemaan rauhaa. Tuo ihmeellinen auttaja tuo rauhan. Jouluevankeliumissakin Vapahtajan synnyttyä taivaallinen sotajoukko julistaa rauhaa (Luuk. 2:14). Jesaja Vanhassa Testamentissa profetoi Vapahtajan syntymän ja sen että Hänen ansiostaan Daavidin valtaistuimella ja valtakunnassa "rauha on loputon". Profeetan mukaan Vapahtaja on Rauhan Ruhtinas (Jes. 9:5-6).

Vaikka maailmassa tälläkin hetkellä soditaan, Jeesus on jo tuonut ikuisen rauhan. Syntimme sovittamalla Hän toi rauhan meidän ja Jumalan välille. Tällä tavalla Jeesus, Daavidin Poika, vastasi avunhuutoon hoosianna – auta, pelasta!

Rakkaus isänmaahan, kotiin ja Jumalaan

  Selailen antikvariaatista löytämääni Kansakoulun lukukirjaa vuodelta 1938. Lapsille kootussa lukemistossa kuvastuu perinteinen arvokolmikko: koti, uskonto ja isänmaa. 

  Lukiessani huomaan että nämä arvot ovat nyt yhtä tärkeät ja ajankohtaiset kuin melkein sata vuotta sitten.

Rakkaus koti-Suomeen

  Muistan lapsuudestani isotätini Kansakoulun lukukirjan 1940-luvulta. Minä ja sisarukseni pidimme siinä olleista eläinrunoista, joissa esimerkiksi hiiri ja kissa ottivat mittaa toisistaan, sekä erityisesti Topeliuksen kertomuksesta Koivu ja tähti. Rupesin aina itkemään liikutuksesta sitä kuunnellessani.

Ajan mittaan isotätini vanha lukukirja hajosi, mutta löysin antikvariaatista sisällöltään samanlaisen Kansakoulun lukukirjan. Kirja on painettu vuonna 1938. Esipuheesta selviää että sen ensimmäinen painos on otettu jo vuonna 1927.

Kuva: oma / Kansakoulun lukukirja (1938)

 

  Topeliuksen kertomuksessa Koivu ja tähti isovihan aikana 1700-luvulla Suomesta Venäjälle kaapatut poika ja tyttö matkaavat kahdestaan takaisin kotiin Suomeen. Vaikka he olivat vieraalla maalla päätyneet hyvien ihmisten luokse hoitoon ja "heillä oli kaikkea yltä kyllin, he eivät kuitenkaan voineet unohtaa isäänsä, äitiänsä ja synnyinmaatansa".

Vieraalla maalla heidän päätöstään palata koti-Suomeen pidettiin tyhmänä ja turmiollisena, sillä Suomessa vallitsi köyhyys, mutta sisarukset vastasivat nuhteluihin joka kerta päättäväisesti "mutta mielemme tekee kotiin". 

Eräänä yönä poika ja tyttö lähtevät matkaan salaa. Heidän ainoa tuntomerkkinsä kotitalosta on muisto lapsuudesta: pihalla kasvoi iso koivu jossa linnut lauloivat aamunkoitteessa ja jonka lehtien lomitse tähti iltasella kimalteli. Sisarukset ovat varmoja että Jumala osoittaa heille tien kotiin sekä varjelee heitä matkalla. Matkatessaan he syövät metsän antimia, juovat lähteitten vettä ja lepäävät yönsä pehmeillä sammalilla.

Pikkulinnut opastavat poikaa ja tyttöä. Tyttö kysyy: "Milloin saamme alkaa koivuamme etsiä?" Poika vastaa: "sitten kun ympärillämme kuulemme ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat." Suomeen saavuttuaan lapset toteavat, että maamme on suuri, mutta Jumala on suurempi.

Lopulta sisarukset saapuvat yksinäisen talon pihaan, jossa he näkevät vanhan koivun sekä sen lehtien lomasta pilkottavan tähden, ainoan, joka toukokuisella iltataivaalla näkyy. Koivun juurella on kaksi pientä ristiä, kaksi hautaa.

Kertomus päättyy ihmeelliseen jälleennäkemiseen, syleilyihin ja ilonkyyneliin. Suurta surua ja murhetta kokeneet äiti ja isä pitävät lastensa paluuta helluntain ihmeenä. Haudat koivun juurella ovat heidän kahden nuoremman lapsensa. Tyttö päättelee että pikkulinnut, jotka opastivat häntä ja veljeä matkalla, olivat heidän kuolleet pikkusisaruksensa linnun muodon ottaneina enkeleinä.

"Nyt olemme löytäneet kotimme. Nyt, sisko, emme pyri enää edemmäksi!", poika sanoo.

Nöyrää isänmaallisuutta, ei mahtailevaa

  Lukukirjassa on mielenkiintoinen kertomus nimeltä Maamme, joka on niin ikään Topeliuksen kirjoittama. Kertomuksessa Suomen luonto opettaa pojalle oikeanlaista ajattelutapaa ja rakkautta omaan maahan.

Ympäri Suomen maata puhallellut tuuli kertoo pojalle että maamme on paljon suurempi kuin tämä uskoikaan. Se kertoo kuinka on Lapissa hengittänyt nevojen huuruja ja tupruttanut lunta poron sarville, lentänyt suurten metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen seudulle, ja sieltä edelleen kohti eteläisempää Suomea, jossa omenoita syksyisin puiden oksilla heiluu ja pihlajat sekä lehmukset levittävät päivän helteessä vilpoista siimestään...

Poika ihmettelee: "Mikähän lienee ollut Jumalan tarkoitus, kun hän loi maamme niin suureksi ja niin ihanaksi?"

Vieressä peipponen visertää puun oksalta: "Etkö sitä ymmärrä? Suuren maan asukkaat rukoilkoot Jumalalta suuria ajatuksia. Ja ihanan maan asujaimet olkoot hyviä ja nöyriä"... "todellinen suuruus on aina nöyräsydämistä."

Kansakoulun lukukirjan kokoamisen aikaan oli kansallisuusaatteen tuhoisa puoli jo näyttäytynyt ensimmäisessä maailmansodassa. Joidenkin Euroopan maiden kiihkomielinen kansallisuusaate oli ollut yksi tekijä sodan syttymisen taustalla. Kirjan toimittajat ehkä olivat valinneet tämän 1800-luvulla kirjoitetun kertomuksen opettamaan että on vääränlaista kansallisuusaatetta ja toisaalta oikeanlaista? Ero on tänä päivänäkin tärkeää ymmärtää.

"Nyt sen ymmärrän", poika sanoo. "Jos rupeaisimme ylpeydessä, koreudessa ja väärässä kunnianhimossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: 'Katsokaa, minä olen nöyrä ja vaatimaton. Vihreät metsäni ovat kaikessa kauneudessaan niin totiset, kuin olisivat sarkapuvussa --- Järveni kuvastavat taivaan korkeutta paljon enemmän kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät, että elämä on voimakkaampi kuin kuolema. Sellaista on tosi suuruus. Olkaa minun kaltaisiani!'"

Kodin piiri: perhe ja eläimet

  Erilaisten kansallismaisemien lisäksi eri vuodenajat on huomioitu Kansakoulun lukukirjassa. Kirjan talvisiin runoihin kuuluu Eino Leinon tunnelmallinen Hiihtäjälapset, joka alkaa: "Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / minä hiihtelen siskojen kanssa. / Koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa. / Emo huolissaan käy: / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy?"

Kertomuksissa ja runoissa esiintyvät paitsi äiti ja isä, veljet ja siskot, myös isovanhemmat sekä tätejä ja setiä ja maaseudulla mm. renkejä ja kylän väkeä. Eräässä kertomuksessa Hanna-täti kertoo kaupungista tulleelle sukulaistytölle, Irjalle, kuinka maidosta saadaan voita.

Kuva: oma / kuva Kansakoulun lukukirjasta

Äidit kasvattavat lapsistaan reippaita. Äideille on muutamakin eri runo, mm. tunnettu "Maan päällä paikka yksi on...". Isät opettavat lapsilleen tietoja ja taitoja. Esimerkiksi kertomuksessa Kuinka musta tehdään valkoiseksi isä kertoo Eero-pojalleen kuinka hiili muuttuu sähkövaloksi.

  Maaseudun eläimiä esiintyy kirjassa runsaasti: hiiriä, kissoja, koiria, hevosia, kukkoja, kanoja, sikoja, kettuja, karhuja, jäniksiä, pihapuiden pikkulintuja. Hyönteisillekin on oma runonsa: "Ii, ii, itikkaiset pistelevät pahoin, eikä silloin yhtäkään ne jätä ehjin nahoin."

Minua ilahduttaa miten paljon lukukirjassa opetetaan eläinten oikeaa kohtelua. Kirjoitus nimeltä Kalastuksesta varoittaa eläinrääkkäyksestä ja päättyy muistutukseen: "Muista, että kalatkin tuntevat kipua ja tuskaa!" 

Lukukirjassa on hurja tarina, Harmo, joka Koivun ja tähden ohella teki minuun lapsena erityisen vaikutuksen. Alli Nissisen kertomuksessa renki nimeltä Aappo näkee eräänä talviyönä hirvittävän unen: hänen hevosensa Harmo, jota hän oli aina liian kovakouraisesti kohdellut, pahoinpitelee hänet raa'asti. Unesta herättyään järkyttynyt Aappo menee talliin, levittää lämpimän loimen kovalla lattialla makaavan Harmon päälle. Hän taputtaa hevosta ja oikoo sen takkuista harjaa sekä lupaa: "Tahdonpa täst'edes koettaa sinulle palkita, mitä olen sinua vastaan rikkonut."

  Minulle tulee rauhallinen ja iloinen mieli kirjaa lukiessani. Kertomukset ovat lämpimiä, ja niissä opetetaan jalomielistä asennetta. Vaikkei omassa 1980-luvun aapisessani ollut mitään vikaa, olisin itse lapsena lukenut mieluummin tätä äidinkielen lukukirjana. Oman alakouluaikani oppikirjoissa luonto oli paljon vähemmän esillä, ja henkilöhahmoissa ystävät olivat korvanneet perheenjäsenet.

Nykykoululaisille muokattuna lukukirjassa toki olisi enemmän kaupunkiin sijoittuvia kertomuksia, mutta en näe mitään syytä, miksi luonto ja maaseutu eivät voisi olla vahvemmin esillä nykyisissäkin aapisissa, läheisistä perhesuhteista puhumattakaan. Nämä ovat kuitenkin ajatonta todellisuutta, ja sen huomioiminen loisi lapsille turvallisuudentunnetta.

"Sun kätes, Herra, voimakkaan..."

  Kristillinen usko Jumalaan oli itsestään selvä osa lapsille koottua lukemistoa. Laskin että Kansakoulun lukukirjan 127:stä lukukappaleesta 19 ovat avoimen kristillisiä. Niissä esiintyy nimiä ja sanoja Jumala, Jeesus, Herra, Vapahtaja, Luoja, kristinusko, kristitty.

Esipuheessa toimittajat kertovat millä periaatteilla he ovat valinneet kirjan aineiston. Mielenkiintoisella tavalla perinteisestä arvokolmikosta – koti, uskonto ja isänmaa – koti ja isänmaa mainitaan suoraan, mutta uskonto on päätynyt kirjaan tavallaan epäsuorasti.

Toimittajat perustelevat: "Ainesta valitessamme olemme etsineet --- kappaleita, jotka ovat omansa herättämään lapsissa isänmaallista mieltä, opettavat heitä tuntemaan omaa maata ja kotoisia oloja sekä niitä rakastamaan."

Kristillisten kappaleiden valikoitumisen kenties selittää esipuheen seuraava virke: "Olemme ensi kädessä pitäneet silmällä lukukappaleiden laatua emmekä ole ratkaisevasti kiinnittäneet huomiota siihen, että ne olisivat uusia, ennen samanlaiseen tarkoitukseen käyttämättömiä." Ja yksityiskohtaisemmin: "On aivan itsestään selvää, että suuren lasten runoilijamme Topeliuksen sadut ja kertomukset ovat saaneet kirjassamme huomattavan aseman."

Kuva: oma / kuva kertomuksesta Koivu ja tähti

Kristinusko on lukukirjassa vahvasti esillä, koska toimittajat arvostivat laatua ja siten Topeliuksen tuotantoa, ja Topelius sattui olemaan harras kristitty! Toisaalta kyllä kristinuskon vahva asema yhteiskunnassa ja kulttuurissa muutenkin vaikutti, koska lukukirjan alussa ja lopussa on tutut virret ja rukoukset. Viimeinen lukukappale on Levolle lasken, Luojani -iltarukous.

Ajattelen itse samalla tavalla kuin lukukirjan toimittajat aikoinaan: valitessani millaista kirjallisuutta luen tai esimerkiksi millaista musiikkia kuuntelen, en suosi uusinta uutta tai mieti mikä on nykyaikaa, vaan valitsen sen mikä on parasta, puhuttelevinta, kauneinta, taitavimmin tehtyä, mieltä ylentävintä, mielenkiintoisinta...

  Lukukirjan toiseksi viimeinen kappale on otsikoitu Virsi isänmaalle. Se on virsi 577, jonka sanoja on hyvä mietiskellä varsinkin näin itsenäisyyspäivän lähestyessä: "Sun kätes, Herra, voimakkaan / suo olla turva Suomenmaan, / niin sodassa kuin rauhassa / ja murheen, ilon aikana."

"Ylistäkööt kansat sinua, Jumala,

ylistäkööt sinua kaikki kansat.

Kansat iloitkoot ja riemuitkoot,

sillä sinä jaat niille oikeutta,

sinä johdatat kansakuntia maan päällä. (sela)" (Ps. 67:4-5)

Koeteltu sisäinen kauneus

  Sisäinen kauneus voi tulla näkyväksi epäviehättävänä pidetystä ulkokuoresta huolimatta. Tällaisesta kauneudesta kertoo romaani Olive vuodelta 1850. Lievästi epämuodostuneena syntynyt sankaritar saa lohdun Jumalalta maailmassa, joka palvoo ulkoista kauneutta.

Harvinainen sankaritar

  Ihmettelin lapsena miksi oikeastaan kaikissa sisäisestä kauneudesta kertovissa saduissa sankaritar on sisäisen kauneutensa lisäksi myös ulkoisesti kaunis. Tunnettuina esimerkkeinä Lumikki ja Tuhkimo. Eikö olisi suurempi todistus sisäisestä kauneudesta, jos sankaritar olisi ulkoisesti epäviehättävänä pidetty?  

Silloin sisäinen kauneus loistaisi tämän olemuksesta ja teoista epäviehättävästä ulkokuoresta huolimatta ja tulisi näkyväksi ainakin niille, jotka arvostavat lempeyttä, viisautta, nöyryyttä ja muita ominaisuuksia joita sisäiseen kauneuteen kuuluu. Ulkoisesti rumana pidettyä ihmistä muut usein hyljeksivät, jolloin hyvä luonne olisi myös ankarasti koeteltu.

Kuva: Pixabay

Vihdoin löysin sellaisen kertomuksen. Kyseessä ei ole satu, vaan englantilainen viktoriaanisen ajan romaani nimeltä Olive, jonka on kirjoittanut Dinah Craik (1826-1887). Romaani oli minulle aivan uusi tuttavuus, ja se oli niin hieno että luin sen muutamassa päivässä. Harmikseni huomasin että Olivea ei ole koskaan suomennettu. Se löytyy englanniksi kokonaisuudessaan netistä Project Gutenberg -nimiseltä sivustolta sekä YouTubesta äänikirjana kanavalta Full Audiobooks.

Romaani on joillain sivustoilla luokiteltu uskonnolliseksi fiktioksi. Päähenkilö, nainen nimeltä Olive, nimittäin on uskovainen kristitty, ja usko Jumalaan on hänen elämänsä perusta aina lapsuudesta asti.

  Tarina alkaa Oliven syntymästä. Ilo uudesta elämästä vaihtuu nopeasti suureksi murheeksi, sillä hoitajatar ja lääkäri huomaavat että jotain on vialla. Vauvan selkäranka on epämuodostunut ja tämä muutenkin vaikuttaa hieman kitukasvuiselta. Voivottelulle ei meinaa tulla loppua. Mikä hirveä kohtalo, rampa lapsi parka, miten hirveää lapsen isälle, miten hirveää lapsen äidille... 

Vastasyntyneen äiti ei heti näe kapaloon käärityn vauvan vikoja. Ennen kuin lääkäri tulee kertomaan ikävät uutiset, hoitajatar Elspie vannottaa äitiä kyynelehtien: "Lupaa että tulet aina rakastamaan tätä lasta!". Saadessaan tietää vauvan vioista äiti, joka itse on monien ihailema kaunotar sekä melkoisen turhamainen, pyörtyy järkytyksestä ja herättyään joutuu masennuksen valtaan. Kuinka hän koskaan voisi katsoa lastaan, lasta, joka oli häpeäksi omille vanhemmilleen, häpeäksi rodulleen, hän murehtii.

Vastasyntyneen isä on pitkällä työmatkalla, ja äiti on torjuva ja välinpitämätön lastaan kohtaan, joten hoitajatar Elspie huolehtii lapsesta tämän varhaisvuodet.

Elspie vie Oliven kirkkoon kastettavaksi, kun kenestäkään muusta ei siihen ole, ja lupaa kasvattaa lapsen Jumalan tuntemiseen ja pelkoon.

Ilta joka muuttaa kaiken

  Kun Elspie-hoitajatar kuolee, Olive jää yksin vanhempiensa kanssa. Äiti ja isä hoitavat velvollisuutensa mutta ovat tytärtään kohtaan enemmänkin vain myötämielisiä kuin rakastavia vanhempia. Olive on hiljainen lapsi, omiin pohdintoihinsa syventynyt. Hän ei halua aiheuttaa häiriötä vanhemmilleen. Hän on vakava. Hänessä ei ole lapsille ominaista eloisuutta.

Kertoja kuvailee Oliven epämuodostumaa jonkinlaiseksi hartioiden epänormaaliksi kohollaan olemiseksi, "joka lyhensi kaulaa ja antoi vaikutelman ainaisesta kumartuneesta asennosta". Tytön raajat olivat pienet ja äärimmäisen herkät, kuin kuihtuneet. Kasvot samoin olivat laihat, ennenaikaisesti vanhentuneen näköiset, ja niissä oli "tuo hiljainen, vakava ja melankolinen sävy, joka on ominainen epämuodostuneille", mutta piirteet kuitenkin "olivat säännölliset, melkein kauniit".

Kerran kun Oliven isä tulee kotiin myöhään illalla juovuksissa ja pahantuulisena, ja pieni tytär estää häntä juomasta lisää alkoholia, isä suuttuu. "Ethän puhu epäystävällisesti pienelle tytär parallesi", Olive pyytää, ja isä puuskahtaa "kuinka kehtaat sanoa itseäsi tyttärekseni, sinä kalpeakasvoinen, ilkeän näköinen kyttyräselkä!" Olive kavahtaa isän sanoja ja vaikenee musertuneena. Katuvainen isä esittää jonkinmoisen anteeksipyynnön.

  Eräänä iltana Olive osallistuu nuorten tanssiaisiin ja kuulee vahingossa ainoan ystävättärensä Sarahin keskustelevan toisen tytön kanssa hänen epätavallisesta ulkonäöstään. Olive palaa kotiin raskain sydämin ja syvissä mietteissä. Seuraavana päivänä hän esittää äidilleen suoran kysymyksen: "Äiti, olenko minä oikeasti epämuodostunut?"

Äiti purskahtaa itkuun ja sopertaa jotain Jumalan rangaistuksesta. Arka ja herkkä Olive oppii ettei milloinkaan enää voisi ottaa puheeksi tätä yhtä asiaa. Hän jää yksin murheellisten ajatustensa kanssa.

Samana talvisena iltana Olive lähtee yksin kävelylle. "Oi Jumala, miksi teit minusta tällaisen?", hän sanoo katkerana mielessään, mutta samassa kavahtaa sanojensa jumalattomuutta. Silloin hänen ajatustensa virta kääntyy ja hän tuntee Jumalan mittaamattoman suuruuden ja ihmeellisen rauhan. Hän alkaa rukoilla.

Kuva: Pixabay

"Oi Jumala, jos Sinun tahtosi on että minun on tässä elämässä vaellettava yksin, kuljethan Sinä kanssani? Jos en saa tuntea ihmisten rakkautta, täytäthän sydämeni Sinun rakkaudellasi? Jos maallinen ilo pysyy minusta kaukana, annathan Sinä minulle taivaallisen rauhan joka ylittää kaiken ymmärryksen?"

Hyljeksitty taiteilija

  Olive uskoo että Jumalalla on hänelle jonkinlainen elämäntie suunniteltuna. Sen, ettei hän tule koskaan menemään naimisiin, hän on hyväksynyt.

  Jo nuorena Olive huomaa olevansa lahjakas piirtäjä. Aikuisuuden kynnyksellä hän kohtaa kuvataiteilijana elantonsa ansaitsevan miehen, Michaelin, ja ilmaisee tälle halunsa tulla taiteilijaksi ja tämän oppilaaksi. Michaelilla, jonka oma ulkonäkö on jollain tavalla rujo, on filosofia: "Eikö olekin riemuvoitto sille, jolta kohtalo on kieltänyt henkilökohtaisen kauneuden, että hänen lihaa ja verta olevalla kädellään on voima luoda sitä?" Michaelin mielestä kärsimys ja hyljeksittynä eläminen ovat hyväksi taiteilijan sielulle.

Mutta koska Olive on nainen, Michaelin mielestä hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia tulla taiteilijaksi, ainakaan suureksi taiteilijaksi. Olive heittäytyy Michaelin eteen ja itkien pyytää tätä opettajakseen: "Kuulunhan minäkin hyljeksittyihin!"

Olivesta lopulta tulee kuvataiteilija, mutta hänen taiteilijuudestaan ei hirveästi kerrota romaanissa. Keskiössä ovat hänen ajatuksensa Jumalasta, hurskaasta elämästä, hänen omasta kohtalostaan, läheisistä ihmisistä sekä myöhemmin rakkaudesta...

  Aikuiseksi varttunut Olive elää elämäänsä pienen sosiaalisen piirin sisällä, suurimmaksi osaksi maaseudulla, eikä ulkonäön poikkeavuus tunnu vaikuttavan hänen elämäänsä enää merkittävästi. Sitä paitsi iän myötä se oli tullut vähemmän huomattavaksi, kertoja sanoo. Olive on lähipiirinsä sisällä arvostettu hyveellisen luonteensa vuoksi. 

Hän on viisas, harkitseva. Hän on yhtä aikaa lempeä ja vahva sekä nöyrä ja peloton. Hänellä on kärsivällisyyttä olla kestävä sekä urheutta ryhtyä toimeen.

Kertoja kuvailee Oliven sisäistä kauneutta kun tämä on syventynyt ajattelemaan Jumalaa: "Moni kaunotar olisi voinut kadehtia sitä nöyrää mutta taivaallista katsetta, joka toi suloisuutta epämuodostuneen tytön kalpeille piirteille."

  Isän kuoleman jälkeen Olive muuttaa äitinsä kanssa maalaiskylään ja tapaa pienen tyttärensä ja iäkkään äitinsä kanssa elävän leskimiehen, Haroldin. Mies on kylän seurakunnan pappi. Oliven syvä usko tekee vaikutuksen Haroldiin, joka itse on lähes kokonaan menettänyt uskonsa Jumalaan. 

Ajan mittaan Oliven tunteet Haroldia kohtaan kehittyvät rakkaudeksi. Hän pyrkii tukahduttamaan tunteensa koska on niin syvästi sisäistänyt ajatuksen ettei hän voisi koskaan mennä naimisiin. Taide olisi oikea kohde hänen tunteidensa palolle.

Hyveellinen viktoriaaninen naishahmo

  En paljasta mitä kaikkea tarinassa lopulta tapahtuu. Sen sanon että lukija tulee todennäköisesti yllättymään...

  Viktoriaanisen ajan englantilaisille romaaneille tyypillisesti Olive on sankarittarena lähes täydellisen hyveellinen ja hurskas. Varsinkin naispuoliset keskushenkilöt monesti esitettiin ajan naisihanteen mukaisina. Huomasin yhden ainoan kohdan jossa kertoja hieman moitti Oliven käyttäytymistä. Eräässä tilanteessa tämä oli liian utelias kyselemään asioista jotka eivät hänelle kuuluneet. 

Kuva: Pixabay / Oberholster Venita

Kristittynä Olive kyllä tiesi olevansa syntinen, mutta nöyryyttään hän osasi aina ennalta välttää lankeemuksen. Esimerkiksi rakastuttuaan Haroldiin hän huolestui jo hyvissä ajoin, että mitä jos Harold menee jossain vaiheessa naimisiin... Silloinhan hänen tunteensa tätä kohtaan olisivat syntiä!

Minua tällainen henkilöhahmojen rakentamisen tapa ei haittaa. Lukijana kyllä tiedän, kuten ihan varmasti tiesivät myös 1800-luvun lukijat, ettei kukaan todellisuudessa ole vain ja aina hyvä. Ei, vaikka olisi kuinka hurskas kristitty, jumalaapelkäävä ja sisäisesti kaunis, kuten Olive. Kyseessä on kaunokirjallinen tyyli. Keskushenkilöt olivat sankarittaria joihin sopi samastua.

  Entä onko Olive sankarittarena hyveellisyytensä lisäksi myös itsenäinen ajattelija? Viktoriaanisissa romaaneissahan on siellä täällä itsenäisiä naishahmoja, jotka murtavat aikakauden käsityksiä siitä miten naisen tulee elää. Esimerkiksi Kotiopettajattaren romaanin Jane Eyre sekä romaanin Wildfell Hallin asukas Helen joka jättää alkoholisoituneen hulttiomiehensä pelastaakseen itsensä ja lapsensa. 

Vastaan myöntävästi. Olive, niin nöyrä ja tavallaan arka kuin hän onkin, mielestäni kuuluu myös näihin itsenäisesti ajatteleviin naishahmoihin, koska hän sinnikkäästi haluaa kuvataiteilijaksi vaikkei ympäröivä yhteiskunta pidä sitä sopivana naiselle. Myös hänen voimakkaan henkilökohtaisen omistautumisensa Jumalalle, jonka hän oli oppinut tuntemaan Raamatun lukemisen kautta, kuvaillaan kasvaneen yksinäisten syvällisten pohdintojen myötä.

Tietyllä tavalla hänen synnynnäinen poikkeavuutensa johti siihen, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin joko lakata elämästä tai raivata oma polkunsa käyttäen niitä kykyjä, jotka Jumala oli hänelle lahjoittanut. Itsenäisenä naisena eläminen ja ennakkokäsityksiä murtavien valintojen tekeminen ei aina ole (ollut) osa poliittista emansipaatiota.

  Pidän romaania tärkeänä, harvinaislaatuisena helmenä. Harmittaa todella paljon ettei sitä ole suomennettu. Lukukokemuksestani innostuneena harkitsin hetken aikaa jopa että kääntäisin sen itse, olenhan hyvä englannissa, mutta kaunokirjallisuuden ja erityisesti historiallisen romaanin kääntämiseen pelkkä kielitaito ei taida riittää.

Suosittelen Oliven lukemista tai kuuntelemista kaikille englannintaitoisille, joita viktoriaaninen kirjallisuus ja esiin nostamani teemat kiinnostavat. Minua kertomus kosketti erityisesti kristittynä. Olen itsekin saanut kokea sen minkä romaanin Olive – Jumalan ihmeellisen, elämän muuttavan rakkauden. 

"Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa,

minä turvaan Herraan, Jumalaani,

ja kerron kaikista hänen teoistaan." (Ps. 73:28)

Kristinusko menestyy – kristittyjen vainot yltyvät

  Ensi lauantaina vietetään pyhäinpäivää kristinuskon marttyyrien muistoksi. Kristinusko on maailman menestynein uskonto niin historiallisesti kuin tänä päivänä, mutta evankeliumin edestä on vuodatettu runsaasti marttyyrien verta. 

  Kristittyjen veriset vainot yltyvät tietyillä alueilla maailmassa. Tilastoidusta tiedosta hahmottuu kaksi kristinuskon ja kristittyjen vihollista ylitse muiden.

Kristinuskon hämmästyttävä menestys

Kuva: Pixabay / WikiImages

 Kristittynä kuulun maailman menestyneimpään uskontoon, menestyneimpään historiallisesti ja edelleen tänä päivänä.

Kristittyjen määrä kasvaa jatkuvasti. Kristinusko on maailman suurin uskonto. Raamattu on maailman käännetyin, levinnein ja luetuin kirja. Maat joissa kristinusko on ollut pitkään valtauskontona, ovat maailman vauraimpia, sivistyneimpiä, menestyneimpiä monilla tavoilla mitattuna. Kristinuskon saapumisella ja leviämisellä on ollut hyviä vaikutuksia kehitysmaihin, mm. kansanterveyteen ja lukutaitoon.

Jos katsoo tilannetta vain Suomessa tai muissa Euroopan maissa, kristinuskon menestystä ei huomaa. Tunnustavien kristittyjen määrä Suomessa on pienentynyt viime vuosikymmenten aikana merkittävästi. Tosin ihan viime vuosina on tullut iloisia uutisia: suomalaisten nuorten miesten keskuudessa kristittyjen määrä sekä kiinnostus uskoamme kohtaan ilmeisesti on kasvussa. Hyvä suomalaiset nuoret miehet!

Välillä kun haluan piristystä, googlaan uusimpia tietoja kristinuskon leviämisestä Kiinassa. Tilanne on mielenkiintoinen. Täysi-ikäinen kiinalainen saa olla virallisesti kristitty vain osana valtion eli Kiinan kommunistisen puolueen alaisuudessa toimivia kristillisiä liikkeitä. Todellisuudessa valtaosa kiinalaisista kristityistä kuuluu epävirallisiin, ns. maan alla toimiviin kotiseurakuntiin. On arvioitu, että Kiinassa on todellisuudessa nyt jo jopa 100 miljoonaa kristittyä!

  Kansakuntien tasolla kristinuskon menestys on ilmeistä, mutta niin myös yksilötasolla. Kristityt kertovat, että usko Jeesukseen on tuonut elämään toivoa, tarkoituksen, rauhan, vahvemman omanarvontunnon sekä usein yhteisöllisyyttä ja uusia ystäviä. Jeesus on vapauttanut ihmisiä päihderiippuvuudesta ja rikollisesta elämäntavasta. Jeesus tekee ihmisiä onnellisemmaksi. Moni on ollut niin onneton että on halunnut kuolla, mutta uskon myötä elämänhalu on leimahtanut liekkiin uudelleen. Ne jotka halusivat kuolla, eivät nyt pelkästään halua elää, vaan haluavat elää ikuisesti! 

  Mutta evankeliumin menestyksen edestä on vuodatettu runsaasti marttyyrien verta. Tietyillä alueilla kristittyjen veriset vainot ovat viimeisen vuoden aikana lisääntyneet ja raaistuneet niin paljon, että jotkut ovat rinnastaneet ilmiön kansanmurhiin.

Missä vaino on pahinta? Ketkä vainoavat?

  Kun rupean etsimään tietoa kristittyihin kohdistuvien vainojen tilanteesta tällä hetkellä maailmassa, ruudulle lävähtää niin runsaasti tietoa etten tiedä mistä aloittaa. Päivitetyn tiedon lähteinä hakutuloksissa näkyy kristittyjen ylläpitämiä sivustoja, kotimaisia ja kansainvälisiä, esim. Open Doors, Seurakuntalainen ja Marttyyrien ääni. 

Viimeksi mainitulta sivustolta luen Nigerian karmeasta tilanteesta: elokuuhun mennessä jo yli 7000 nigerialaista kristittyä oli surmattu ja ainakin 7800 kristittyä oli siepattu. Lukemathan ovat aivan valtavia! Miksi esimerkiksi Nigerian tilanteesta ei uutisoida Suomen suurissa tiedotusvälineissä? Eivätkö ihmisoikeudet kiinnostakaan?

Vaarallisimmat maat kristityille Open Doors -sivuston mukaan ovat Pohjois-Korea, Somalia, Jemen, Libya ja Sudan. Korkealla listalla ovat myös mm. Eritrea, edellä mainittu Nigeria, Pakistan, Iran Afganistan ja Intia. Kiina on sijalla 15.

Näissä maissa kristittyjä surmataan ja vangitaan eniten uskonsa tähden, kristittyjä karkotetaan ja kirkkoja tuhotaan. Pohjois-Koreassa kristityksi paljastuva ihminen saatetaan tappaa välittömästi tai hänet saatetaan vangita ja kuljettaa työleirille. Sekä kristittyjä että heidän omaisiaan (vaikka omaiset eivät edes olisi kristittyjä) kohdellaan poliittisina rikollisina.

  Tilastoitua tietoa läpi käydessäni hahmottuu kaksi kristinuskon ja kristittyjen vihollista ylitse muiden: totalitaarinen kommunistinen diktatuuri sekä erilaiset fundamentalistiset, terroristiset islamistiryhmät ja -liikkeet. Viimeksi mainittuja ovat esimerkiksi Somaliassa al-Shabaab, Nigeriassa Boko Haram sekä Jemenissä huthit.

Islamistisilla liikkeillä on kotimaissaan omat alueensa joita ne väkivalloin valvovat. Kristityksi paljastuminen ja kristilliseen toimintaan osallistuminen voi johtaa vankeuteen, kidutukseen tai kuolemaan. Kaikkein suurimmassa vaarassa ovat islamin jättäneet ja kristityiksi kääntyneet. Raamatun ja muun kristillisen kirjallisuuden hallussa pitäminen on vaarallista.

Open Doors -sivuston mukaan esimerkiksi Jemenissä huthien alueilla kristityksi kääntymistä pidetään hirvittävänä petoksena omaa heimoa kohtaan, ja siitä voidaan rangaista mm. lasten huoltajuuden menettämisellä, perinnön menettämisellä, karkotuksella tai jopa kuolemalla.

  Hetken mielijohteesta näpyttelen googlen hakuriville englanniksi kysymyksen: "pitävätkö boko haramin terroristit itseään marttyyreina?" AI-yhteenveto vastaa myöntävästi ja tarjoaa luettavakseni Varsovan yliopistossa vuonna 2020 julkaistun artikkelin otsikolla Islamic martyrdom in northern Nigeria. 

Artikkelissa kerrotaan että itsemurhaiskut ovat yksi tyypillisistä tavoista joilla Boko Haram taistelee epäuskoisia (unbelievers) vastaan, ja että ne kehystetään kunnioitetuiksi marttyyrikuolemiksi islamin puolesta. Artikkelin mukaan islamin traditiossa on kahdenlaisia marttyyreja, "viattomia" ja "taistelevia". Itsemurhaiskujen tekijät ovat "taistelevia marttyyreja".

Vainotut, marttyyrit ja evankeliumin menestys

"»Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä." (Matt. 5:11-12)

  Kristinuskossa on vain yhdenlaisia marttyyreja, sellaisia, jotka ovat kuolleet uskonsa Jeesukseen puolesta tekemättä itse väkivaltaa. 

Vaikka kristitty kuuluisi miten äärimmäiseen ja "fundamentalistiseen" uskontraditioon tahansa, hän tekee evankeliumin työtä väkivallattomasti. Sillä kristinusko on Raamattuun Jumalan sanana uskova ilmoitususkonto, ja mitä tiukemmin pitäydytään Jumalan sanaan, sitä tiukemmin pitäydytään siihen sisältyvään opetukseen myös marttyyriudesta.

Raamatussa meille opetetaan että taistelu uskon puolesta ei ole taistelua lihaa ja verta vastaan (Ef. 6:12) ja että uskovaiset eivät saa ottaa oikeutta omiin käsiinsä vaan meidän tulee antaa Jumalan osoittaa vihansa (Room. 12:19) ja, niin kuin Jeesus itse sanoi, "Joka miekkaan tarttuu se miekkaan kaatuu"(Matt. 26:52).

  Alkukirkon aikaan, josta Raamatussa kerrotaan mm. Apostolien teoissa, kristittyjä vainottiin ankarasti. Lähes kaikki Kristuksen apostolit kuolivat marttyyreina. Ylipäätään monet Jeesuksen seuraajat kuolivat uskonsa tähden, ensimmäisenä Stefanos (Ap. t. 7). Toisaalta vainotuksi tuleminen lujitti varhaisten kristittyjen turvautumista Jumalaan ja sitä myöten heidän yhteistä uskoaan, mikä puolestaan antoi heidän julistamastaan uskosta voimakkaan todistuksen muille, ja monet kääntyivät Jeesukseen uskoviksi tämän seurauksena!

Kuva: Pixabay / Gerd Altmann

Monin tavoin juuri ankarien vainojen myötävaikutuksesta kristinusko voimistui ja lähti leviämään Lähi-idästä muualle maailmaan.

  Miten rukoilla vainojen keskellä elävien kristittyjen puolesta? 

Voimme pyytää Jeesuksen nimessä että Jumala suojelisi väkivaltaiselta ja kaikenlaiselta vainolta kristittyjä ympäri maailman, erityisesti edellä mainituilla vaarallisilla alueilla. Voimme rukoilla rohkeutta, viisautta ja kestävyyttä evankeliumin julistamisessa. 

Voimme pyytää että jos kuka tahansa uskonsa tähden vainottu kristitty joutuu vainoajiensa käsiin, Jumala antaa hänelle uskon lujuutta ja yliluonnollista rauhaa, mitä hänelle tapahtuukin. Ja voimme pyytää että Jumala lohduttaa marttyyreina kuolleiden perheenjäseniä ja ystäviä. 

Voimme rukoilla, että niin kuin tapahtui alkukirkon aikaan, evankeliumin menestys vainojen paineesta vain moninkertaistuu!

"Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: »Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni.» Hän vaipui polvilleen ja huusi kovalla äänellä: »Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!» Sen sanottuaan hän nukkui pois." (Ap. t. 7:59-60)