Ajatuksia buddhalaisuuden ja kristinuskon erosta

  Janoaminen, valo, kärsimys, vapahdus... mm. nämä ovat tärkeitä käsitteitä sekä buddhalaisuudessa että kristinuskossa. Kuitenkin Buddhan opit ohjaavat päinvastaiseen suuntaan kuin evankeliumi: toisen mukaan ihmisen kaipuu yhteyteen perustuu virheelliseen ajatteluun – toinen taas väittää sen olevan ihmisessä todellisinta.

Luominen

  Minusta yksi ihanimmista asioista kristinuskossa on Luojan ja luodun välinen suhde, joka tarkoittaa mm., että olen erillinen Jumalasta. Ihanaa se on siksi, että erillisyys mahdollistaa yhteyden välillämme.

Meistä luoduista ihmisistä ei koskaan tule Luojaa, Jumalaa – se on tietysti jo loogisesti mahdotonta: Luoja on ikuinen, mutta luotu on joskus alkanut olla olemassa. Ikuisuus on kolmiyhteisen Jumalan ominaisuus, mutta ei luodun ihmisen, joka ainoastaan voi olla ikuisen elämän perillinen, jos hän uskoo Jeesukseen (Room. 8:16-17).

Olipa todellisuuden viimekätinen laatu buddhalaisuuden mukaan materiaa tai henkeä, se on perinteistä kategoriointia käyttäen lähinnä panteistinen uskonto, eli sen mukaan persoonaton "jumaluus" on kaikessa ja siten myös ihmisessä itsessään. Luojan ja luodun välistä erillisyyttä ja suhdetta ei ole – mitään tuonpuoleista ei ole. Jotkut luonnehtivat buddhalaisuutta naturalistiseksi panteismiksi tai hengelliseksi naturalismiksi.

Mm. immanenssi, eli erillisyyden ja sitä myöten suhteen puuttuminen, tekee buddhalaisesta ajattelusta vastakkaisen kristinuskolle. Jos ei ole erillisyyttä, ei voi olla yhteyttäkään.

Buddhalaisuudessa uskotaan maailmankaikkeuden aina olleen olemassa, vailla alkua ja loppua, ja olevan jatkuvassa jälleensyntymisen liikkeessä, jossa atomit asettuvat karman mukaisesti yhä uusiin muotoihin ja järjestyksiin. Buddhaksi eli valaistuneeksi tuleminen on vapautus tästä kiertokulusta.

Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt tietolähteinäni hiljattain käymiäni keskusteluja buddhalaisen kanssa, mm. englanninkielistä Buddha Sasana -sivustoa sekä käsitteiden ja oppien suomenkielisten muotoilujen osalta Wikipedia-artikkeleita buddhalaisuudesta (mm. Buddhalaisuus ja Neljä jaloa totuutta).


Jano

"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala. Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa." (Ps. 42:2-3)

Se joka on alkanut janota Jumalaa ei voi löytää kaipaamaansa maailmasta. Janon sammumattomuus maailmallisilla asioilla, olivatpa ne sinänsä kuinka toivottuja tahansa, on Jumalan tahdon mukaista.

Buddhalaisuudessa janoaminen on ongelma, koska sen uskotaan johtuvan tietämättömyydestä. Tämä kiteytetään Buddhan opissa "neljä jalosta totuudesta": 1. elämä(-ssä) on kärsimystä, 2. kärsimyksen aiheuttaa janoaminen, 3. kärsimys lakkaa, kun janoaminen lakkaa ja 4. kulkeminen jaloa, kahdeksanosaista polkua (jossa etiikka ja meditaatio ovat keskeisiä) johtaa kärsimyksen lakkaamiseen.

Ainaisesti sammuttamattomana jano on luonteeltaan harhaista ja aiheuttaa kärsimystä ja tyytymättömyyttä ('dukkha'). Buddhan mukaan esim. maailman tarjoamat aistinautinnot eivät voi sammuttaa janoa, ja näinhän uskotaan myös kristinuskossa.

Kuitenkaan buddhalaisuudessa janoon ei vastata antamalla sellaista juotavaa, joka todellisesti sammuttaisi janon, vaan janoisen täytyy tehdä asioita, kuten meditoida, jotta hän lakkaisi janoamasta! Janoa ei siis koskaan sammuteta, vaan janoaminen tulee lopettaa, koska se perustuu tietämättömyyteen, virheoletukseen erillisyydestä ja siten janon sammuttajan olemassaolosta. Kuka janon sammuttaisikaan, jos mitään tai ketään muuta tietoista oliota ei ole kuin ne, jotka sisältyvät maailmankaikkeuteen: janoavia ja turhan janoamisen lopettaneita?

Kristinuskon mukaan janoaminen ei johdu harhaisuudesta – päinvastoin: juuri se voi tuoda ihmisen ikuisen totuuden lähteelle. Jeesus ei sanonut samarialaiselle naiselle kaivolla, että tämän tulee lakata janoamasta, vaan kertoi voivansa antaa ikuista vettä, jota juotuaan ihminen ei enää koskaan ole janoissaan:

"Jeesus vastasi hänelle: 'Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.'" (Joh. 4:13-14)

Valaistuminen

Kysyttäessä Jeesuksen identiteetistä jotkut buddhalaiset sanovat, että Jeesus on buddha, valaistunut, tai että Hän on bodhisattva, joka tarkoittaa valaistumisen myötä jälleensyntymisen kiertokulusta vapautunutta "valaistumisolentoa", joka on jatkanut jälleensyntymistä vapaaehtoisesti, auttaakseen muita olentoja valaistumisen tiellä.

Mm. meditoimalla ja eettisesti elämällä ihminen etenee kohti valaistumista, joka tarkoittaa todellisuuden näkemistä sellaisena kuin se on ja sitä myöten vapautumista tietämättömyydestä, turhasta janoamisesta ja turhan janoamisen aiheuttamasta kärsimyksestä.

Jeesus ei kuitenkaan sanonut olevansa valaistunut, vaan valo:

"Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: 'Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.'" (Joh. 8:12)

Valo on se, joka valaisee kohteensa, saa näkemään oikein ja ymmärtämään asioiden tarkoituksen. Jeesus maailman valona saa ihmisen näkemään mm. oman puutteellisuutensa ja syntisyytensä ja toisaalta sen, miten asioiden tulisi olla. Valoa itseään ei tietenkään voi eikä tarvitse valaista.

Jeesukseen uskovan tehtävä on kyllä olla valona ja suolana maailmassa (Matt. 5:13-16), mutta uskovaisenkin valo on lähtöisin Jeesuksesta. Evankelista Johannes kertoo profeetta Johannes Kastajan ja Jeesuksen välisestä suhteesta seuraavasti:

"Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli. Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan." (Joh. 1:4-9)

 


Vapahdus


Pysymättömyys ('anicca') on Buddhan oppien mukaan yksi olemassaolon merkeistä. "Kaikki ilmiöt, havainnot ja olemassaolo on pysymätöntä, tilapäistä ja jatkuvassa muutoksessa" (Wikipedia: Buddhalaisuus). Helsinki Zen Centerin sivustolla julkaistussa artikkelissa "Buddhan tie – kärsimyksestä vapauteen" kuvataan pysymättömyyttä seuraavasti:

"Pysymättömyyden ulkopuolella ei ole mitään. Toisin sanoen ei ole olemassa puunlehtiä, jotka tulevat vihreiksi; jotka tulevat keltaisiksi; jotka lakastuvat. Ei ole olemassa lehtiluontoa, mitään lehteä itsessään, joka muuttuisi, vaan muutos itse on lehti."

Elämä(-ssä) on kärsimystä siksi, että se on janoamista, takertumista pettävään ja ohimenevään, eli pysymättömään; juuri janoaminen ja takertuminen (jotka itsessään ovat pysymättömyyttä) sitoo ihmisen jälleensyntymisen kiertokulkuun, jolloin kärsimys pääsee jatkumaan.

Lakkaamalla janoamasta, eli ymmärtämällä janon tietämättömyyteen perustuvan luonteen, ihminen vapautuu kiertokulusta. Vapautuksen voi saavuttaa elämällä Buddhan opetuksien mukaisella tavalla: kehittämällä itsessään hyvettä (etiikka), keskittymistä (meditointi) ja viisautta (Buddhan opetusten ymmärtäminen). Ihmisen täytyy itse saavuttaa vapautus – muuta vapahtajaahan ei ole.

Kristinuskossa Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, on ihmisen vapahtaja. Luodut ja syntiin langenneet ihmiset eivät voi itse pelastaa itseään, sillä ilman Jumalaa ihminen on hengellisesti kuollut (Ef. 2:5). Ikuista elämää janoava tulee Jeesuksen luo, ja Jeesus vapauttaa hänet synnin ja kuoleman vallasta. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman (Hepr. 9:14).

"Jeesus vastasi heille: 'Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Mutta orja ei pysy talossa iäti; Poika pysyy iäti. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.'" (Joh. 8:34-36; 1938)

Kuten kaikki tietävät, kristinuskossa ei uskota jälleensyntymiseen, vaan Jeesus on tie ajallisesta ja langenneesta elämästä iankaikkiseen elämään, taivaallisen Isän luo (Joh. 14:6). Kärsimys ei sisälly elämään sinänsä, vaan se on välttämätöntä ainoastaan tässä ajassa. Jeesukselta saatava ikuinen elämä ei ole raskasta, loputonta janoamista ja takertumista, vaan sitä kuvataan Raamatussa 'todellisen vapauden' lisäksi mm. sanoilla rauha ja autuus.

Mikä se buddhalaisuuden vapautunut tila sitten on? Edes Siddhartha Gautama (n. 560 eKr.) eli alkuperäinen Buddha, ei vastannut kysymykseen.

Vapautuneeseen tilaan, nirvanaan, viitataan vain kiertokulun päättymisenä – muun kuvailun sanotaan olevan turhaa tai mahdotonta. Harmi. Minun ajattelussani nimittäin juuri tämä kysymys olisi ratkaisevan tärkeä pohtiessani mahtaako nirvanalla edes olla todellista sisältöä.

Yksi keino tavoittaa hieman sitä, mitä sanoilla ei voi kuvata, olisi tavata valaistunut eli buddhaksi tullut ihminen ja tarkastella, millainen hän on. Buddhiahan ymmärtääkseni kulkee joukossamme täällä maailmassa. Oletko koskaan tavannut ihmistä, joka on täysin vailla tyytymättömyyden tunteita ja kärsimystä (eli dukkhaa, joka johtuu tietämättömyydestä)? Minä en.




Puhallus


"Siispä, tyhjyydessä ei ole ruumista, ei tunnetta, ei ajatusta, ei tahtoa, ei tietoisuutta. Ei ole silmiä, ei korvia, ei nenää, ei kieltä, ei ruumista, ei mieltä...", luetellaan Sydän-sutrassa, joka on yksi tunnetuimmista buddhalaisista sutrista eli kanonisista teksteistä. Sitä, joka on tiedostanut kaiken tyhjyyden, ylistetään valaistuneeksi. Sydän-sutra on veisattuna duurisointuinen.

Buddhalaisuutta sanotaan joskus ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Edellä käsiteltyjä opetuksia ajatellen se on ymmärrettävää. Jotkut pitävät sitä elämänfilosofiana tai (länsimaalaisittain) yksinkertaisesti psykologisena oppina, joka auttaa ihmistä hyväksymään olemassaolonsa väliaikaisuuden sekä ohjaa häntä kohti eettistä elämäntapaa: empatiaa, epäitsekkyyttä, luopumista, kohtuullisuutta, väkivallattomuutta.

Sanskritinkielinen sana nirvana tarkoittaa kirjaimellisesti 'sammuksiin puhaltamista'. Se, joka nirvanassa sammuu, on mm. virheellinen kokemus erillisestä minuudesta. Buddhalaisuudessa minuudettomuus ('anatta') on keskeinen käsite: yksilösielua ei ole, joten kokemus siitä on tietämättömyyttä, joka tuottaa dukkhaa...

Puhalluksesta puhutaan myös kristinuskossa. Raamatun luomiskertomuksessa sanotaan:

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; 1933)

Kristinuskossa Jumalan puhallus johtaa elämän syttymiseen. Eikä syttyvä elämä ole vain elämää jollain yleisellä tasolla, vaan jokainen yksilösielu, jokainen "minä", on Jumalan tarkoittama ja ainutlaatuinen:

"Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." (Ps. 139:16)

Luojan ja Hänen luotunsa välillä oli yhteys, mutta syntiinlankeemus johti yhteyden katkeamiseen, ruumiilliseen kuolevaisuuteen ja hengelliseen kuolemaan (1. Moos. 2:17, Ef. 2:5). Jumala tarjoaa langenneille ihmisille Jeesuksessa uutta yhteyttä, joka syntyy uskossa. Jeesus kutsuu tapahtumaa syntymiseksi uudesti, ylhäältä (Joh. 3:5). Apostoli Paavali viittaa uudestisyntymän ihmeeseen kutsumalla Jeesukseen uskovaa uudeksi luomukseksi:

"Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut." (2 Kor. 5:17; 1938)

Uudestisyntyminen ylhäältä Jumalan lapseksi on kuin "toinen puhallus", jolla Jumala tekee hengellisesti kuolleen eläväksi ja ikuisen elämän perilliseksi.

Rukous muuttaa rukoilijaa

Ihmiset kysyvät usein, mitä järkeä on rukoilla, jos Jumala kerran on tiennyt ennalta kaiken, myös jokaisen rukouksen. Usein myös pohditaan rukoilemisen mielekkyyttä, kun saattaa vaikuttaa siltä, ettei Jumala tänä päivänä tee samanlaisia ihmeitä kuin Raamatun aikoina. Sanonta "rukous muuttaa rukoilijaa" vastaa näihin molempiin.

Jumala näkee kokonaisuuden

Ihminen ei aina tiedä, mikä on hänen omaksi parhaakseen. Tämä pitää paikkansa kaikkien kohdalla, niin uskomattomien kuin uskovaistenkin, sekä pienissä että suurissa asioissa. Teemme rajallisen ymmärryksemme mukaisia ratkaisuja, joita myöhemmin joudumme katumaan. Tai toivomme jotain, mutta vuosien päästä kiitämme onneamme, ettei toive toteutunut. Raamatun mukaan ihmisen tulisi luottaa Jumalan viisauteen kaikessa, myös vaikeuksien keskellä:

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan." (Snl 3:5)

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps 50:15; 1933)

Jumalalta voi anoa asioita, mutta opettaessaan rukoilemisesta Jeesus liittää pyynnöt tarvitsemiseen:

"Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään." (Matt. 6:8)

Jumala tietää, mitä tarvitsemme, koska Hänellä on paitsi ennaltatietämys ja kokonaisymmärrys asioista, Hän näkee myös jokaisen ihmisen sydämeen (Snl 24:12). Se joka uskoo Jeesukseen Herranaan, voi luottaa tähän:

"Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa." (Room. 8:28)

Joskus unohtuu, että Jumala on tälläkin hetkellä maan päällä. Kolmiyhteinen Jumala on täällä nykyään kolmannessa persoonassaan, Pyhässä Hengessä. Kun Poika Jeesus ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen astui takaisin ylös Taivaaseen, Hän jätti tänne Pyhän Hengen puhaltamalla seuraajiensa keskuuteen. Pyhä Henki asuu Jeesukseen uskovissa (Room. 8:9).

Ihmisen keskeinen ongelma siis on, ettei hän näe kokonaisuutta, jolla on myös iankaikkinen ulottuvuus, eikä siksi aina ymmärrä, mikä on hänelle parhaaksi. Jumala kuitenkin ohjaa rukouksiamme oikeaan suuntaan:

"Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin." (Room. 8:26)

Rukous muuttaa rukoilijaa 

 

Muutama vuosi sitten minulla diagnosoitiin keskushermoston sairaus. Jouduin olemaan sairaalassa monta viikkoa, koska olin äkillisesti vammautunut niin pahasti: olin mm. liikuntakyvytön ja osittain menettänyt näköni. Sain Jumalalta paljon apua noiden viikkojen aikana.

Eräänä päivänä sairaalajakson loppupuolella, kun suuri osa oireistani oli jo alkanut parantua, kävin henkilökunnan kanssa keskustelun lääkityksen aloittamisesta. Keskustelu ehkä konkretisoi diagnoosin ja sen myötä muuttuneen tilanteen mielessäni, sillä kun palasin huoneeseeni (jossa sain silloin olla yksin, Luojan kiitos), tunsin voimakasta ahdistusta ja toivottomuutta. En pystynyt edes itkemään. Tunnin tai pari tuijotin potilashuoneen harmaata seinää lamaantuneena, ja mieleeni vyöryi toinen toistaan pelottavampia tulevaisuudenkuvia.

Mieleeni tuli rukoilla, mutta en halunnut – tunsin jopa vastustusta sitä kohtaan. Olin kai vihainen Jumalalle. Lopulta kuitenkin pakotin itseni lyhyeen ja penseään rukoukseen.

Näin mielessäni kaksi tietä, joista toinen oli hämärä ja toinen valoisa. Hämärä tie oli kärsimyksen, pelon ja toivottomuuden tie ja päättyi vapautukseen, joka oli kuolema. Valoisa tie taas oli kärsimyksen, ilon ja toivon tie ja päättyi vapautukseen, joka oli elämä. Jumala halusi tietää, kumman valitsen. Valitsin valoisan tien, ja Jumala vastasi minulle, että saan sen.

Yhtäkkiä olin täynnä iloa ja toivoa, vaikka mikään olosuhteissani ei ollut muuttunut. En esim. ollut parantunut sairaudesta, mistä muistutuksena olivat tietyt neurologiset oireet. Silti kaikki oli muuttunut pahasta hyväksi muutamassa sekunnissa. Eikä uusi tila jäänyt lyhytaikaiseksi, vaan sen ydin on minussa edelleen.

"Asenteen muutos" on liian heppoinen ilmaus kuvaamaan kokemustani. Koin nimittäin, että rukouksen myötä ymmärrykseni lisääntyi. Yllä kirjoitin, että ihminen näkee osittain, mutta Jumala näkee kokonaisuuden. Jumala laittoi minut näkemään kokonaisuuden: on syytä iloita ja toivoa, koska kaikki tulee päättymään hyvin. Ymmärtääkseni sitä ei kuitenkaan olisi tapahtunut, ainakaan vielä silloin, jos en olisi rukoillut.

Ajan mittaan kaikki oireeni parantuivat ja sairauteni on ollut remissiossa eli etenemättömässä tilassa viimeiset vuodet, mistä olen Jumalalle kiitollinen, mutta pidän edellä kuvaamaani sisäistä muutosta silti yhtenä suurimmista ihmeistä, jonka olen kokenut.

Uskon, että Jumala voi tänä päivänäkin parantaa ihmisiä sairauksista ja muutenkin vastata rukouspyyntöihin olosuhteita ihmeellisesti muuttamalla, mutta halusin tässä keskittyä siihen, kuinka rukous, tai oikeammin sanottuna Jumala, voi muuttaa rukoilijaa. Ihmettä ei vain aina tunnisteta ihmeeksi.
 

Vetovoiman laki – avain onneen, avain autuuteen?

New Thought -uskomusjärjestelmiin kuuluva oppi vetovoiman laista on valloittanut ihmisten sydämiä ympäri maailmaa jo yli kymmenen vuotta. Toiset vannovat sen nimeen materiaalisen vaurauden tavoittelussa, toiset soveltavat sitä kasvattaakseen henkistä pääomaansa ja hyvinvointiaan.

Silloin tällöin jopa törmää väitteisiin, että vetovoiman laki – saman kaltaiset vetävät toisiaan puoleensa – olisi myös Raamattuun kätkeytyvä perusviesti. Mitä paljastuu, kun oppia tarkastellaan evankeliumin valossa?

 

"The Secret – Salaisuus" - mihin siinä uskotaan?

Oppi vetovoiman laista (law of attraction) ei ole uusi keksintö, mutta sen teki uudella tavalla tunnetuksi australialainen tv-käsikirjoittaja ja tuottaja Rhonda Byrne vuonna 2006 ilmestyneellä dokumenttielokuvallaan The Secret – Salaisuus. Myöhemmin hän kirjoitti aiheesta saman nimisen kirjan. Byrne on maininnut innoittajakseen Wallace D. Wattlesin self-help -klassikon Rikastumisen tiede (The Science of Getting Rich, 1910).

The Secret - Salaisuus -elokuvassa ja -kirjassa esitellyn vetovoiman lain mukaan "ajatuksista tulee totta": jos ajattelet positiivisesti, vedät puoleesi tilanteita, tapahtumia ja asioita, jotka aikaansaavat lisää positiivisuutta. Opin mukaan meidän ei tule keskittyä siihen, mitä pelkäämme tai mitä meillä ei ole, vaan ajatella ja käyttäytyä kuin olisimme jo saaneet sen, mitä toivomme. Byrne ja muut opin kannattajat vakuuttavat, että tällä tavoin ajatuksiamme hallitsemalla saamme sen, mitä toivomme.

Muotoilut muistuttavat kieltämättä hieman Jeesuksen opetuksia:

"Niinpä minä sanon teille: Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän." (Mark. 11:24)

Jeesus opetti näin taivaallisen Isän rukoilemisesta (Mark. 11:25). Sen sijaan vetovoiman lain kannattajat mainitsevat pyynnön kohteeksi ja toiveiden täyttäjäksi maailmankaikkeuden. Opin mukaan maailmankaikkeuden tahto on, että ihminen saa kaiken tarvitsemansa kasvaakseen ja menestyäkseen.

Keskustelussa vetovoiman laista, kuten myös Byrnen kirjassa, vilahtelee fysiikasta tuttuja käsitteitä, kuten kvanttimekaniikka ja energia. Monet "Uuden ajattelun" (New Thought, New Age) mukaisesti uskovat väittävätkin, että heidän uskomusjärjestelmänsä on puhtaan tieteellinen – siinä vain sovelletaan lainalaisuuksia, joita tiede ei vielä ole löytänyt ja kyennyt todistamaan. He eivät oleta yliluonnollisen, tai kuten kristinuskossa sanotaan: hengen, olemassaoloa, vaan heidän mielestään kaikki on energiaa, värähtelyä eri taajuuksilla.

Kokonaisuutta hämmentää, että tämän uskomusjärjestelmän kannattajat usein viittaavat "jumalaan" – heille nimittäin maailmankaikkeus on jumala! Kristitty ymmärtää, että tällä tavoin uskova väittää luotua luojaksi.

 

Pakko olla positiivinen?

Minulla itselläni on neurologinen sairaus, ja siksi olen vuosia seurannut eri tavoin sairaiden ihmisten videopäiväkirjoja, eli "vlogeja", videofoorumi Youtubesta. Haen niistä kai näkökulmia, joiden kautta käsitellä oman diagnoosini herättämiä ajatuksia ja tunteita.

On hämmästyttävää, miten laajasti ja lujasti vetovoiman lain periaatteet on omaksuttu kansainvälisessä sosiaalisessa mediassa, varsinkin naisten keskuudessa. Oppiin viitataan monesti nimeltä ja olettaen, että kaikki tietävät sen. Joissain videopäiväkirjoissa ja niiden kommenteissa saatetaan jopa nuhdella itseä ja toista, jos lipsahtaa hetkeksi pois positiivisuudesta. Videon tekijä saattaa esittää "disclaimerin", eli eräänlaisen puolustuspuheen, tai "trigger warningin", eli varoituksen, jos joskus aikoo puhua sairautensa aiheuttamista negatiivisista tunteista.

Yllättävän usein törmää sellaiseenkin äärimmäiseltä kuulostavaan väitteeseen, että vakava sairaus, kuten syöpä, paranee ajattelemalla positiivisesti. Vielä rajummin terveen järjen vastainen on joissain piireissä omaksuttu käsitys, että lääketiede on itse asiassa paha, koska se sitoo ihmisen negatiiviseen energiaan julistamalla hänelle "tuomion" (= diagnoosin).

Psykologian asiantuntijat ovat pistäneet merkille, että meidän aikamme ja kulttuurimme ihmisille on ominaista tarve hallita omaa elämää ja kaikkia sen ulottuvuuksia lähes täydellisesti: tapahtumia, olosuhteita, aikaa, tunteita... Koska ihminen ei kykene siihen, hän saattaa rakentaa illuusion hallinnasta. Ehkä positiivisuuteen takertuminen on yksi tapa rakentaa ja ylläpitää illuusiota, koska uskomuksen mukaan ajatuksensa hallitsemalla pystyy hallitsemaan koko elämänsä? Koska illuusio on sosiaalisesti jaettu, se tuottaa paineen olla positiivinen ihmisten edessä: pelkään, että jos näytän negatiiviset tunteeni, minua syytetään siitä, etten halua parantua.




Erään teinitytön viisaus

Sen sijaan olen saanut oppia yllättävällä tavalla eräältä Charlotte-nimiseltä teinitytöltä, joka sairasti aivosyöpää. Vieläkin joskus palaan hänen videoidensa äärelle, vaikka hän on jo kuollut, ja huomaan ymmärtäväni jotain uutta hänen suhtautumisestaan sairauteensa. Charlotte kertoi rehellisesti peloistaan, masennuksestaan, hämmennyksen kokemuksistaan, vihaisuudestaan, surustaan ja menetyksistään. Tästä huolimatta hänestä välittyi toivo. Hän julkaisi videoita sairautensa viimeisiä vaiheita myöten, mikä on melko harvinaista. Loppua kohden, vammaisuuden lisääntyessä ja kuoleman lähestyessä, pohdin välillä, mihin hänen toivonsa mahtaa suuntautua. Lannistavien faktojen tunnustaminen samalla, kun toivoo, voi olla hengellinen tila.

"Olemme lähellä kuolemaa mutta silti elossa, pahoinpideltyjä mutta yhä hengissä, murheellisia mutta aina iloisia. Olemme köyhiä, mutta teemme monia rikkaiksi; meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken." (2. Kor. 6:9-10)

"Syvyydestä minä huudan sinua, Herra"

Kuinka voi huutaa apua, jos ei ensin tunnusta tarvettaan ja heikkouttaan? Aiemmassa blogitekstissäni Käsky: rakasta!  kirjoitin, että tarpeen täyttäminen on rakkauden keskeinen periaate ja evankeliumin ydin siinä, että Jumala vastasi ihmisen tarpeeseen antamalla Poikansa, Jeesuksen, meidän syntiemme sovitukseksi ja elämäksi. Ilman Jeesusta ei ole ikuista elämää (Joh. 14:6, Joh. 6:68). Jumala parantaa jokaisen, joka uskoo Jeesukseen – aikaisintaan nyt, viimeistään ja lopullisesti ylösnousemuksessa. (Jes. 53:5)

Raamatussa puhutaan autuudesta, joka on nähdäkseni eri asia kuin onnellisuus. Autuus tässä ajassa on Jumalan lohdutusta sille, joka kärsii ja turvaa Häneen.

"Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan." (Matt. 5:3-6)

Blogitekstissäni Voiko kärsimys olla hyvää? käsittelen aihetta enemmän. Tarkoitukseni ei ole glorifioida kärsimystä, vaan toivoisin, että tässä vahvuutta korostavassa ajassamme saisimme enemmän tilaa niille, joiden on kaikesta huolimatta kärsittävä. Lopultahan meidän kaikkien on kärsittävä langenneessa ihmisyydessä ja maailmassa, toisten enemmän ja toisten vähemmän.

Siinä missä vetovoiman laki opettaa positiivisuuden vetävän puoleensa positiivisuutta, kristinusko opettaa Jumalan täyttävän puutetta kärsivän tarpeen. Siinä missä vetovoiman lain periaatteen uskotaan toimivan luomakunnan sisällä, kristinuskossa yhteys muodostuu Luojan ja luodun välille.

Materiaalinen vauraus, terveys ja onnellisuus eivät ole kristinuskossa pahoja asioita, vaan siunauksia. Niihin voi kuitenkin kätkeytyä kirous, jos ne sitovat ihmistä tulemasta Jumalan luo, kuten kävi osalle kutsutuista Jeesuksen vertauksessa suurista pidoista. (Luuk. 14:15-24)



"Herra, sinä haluat pimeän asuinsijan"


New Age -uskomusjärjestelmissä tavataan puhua paljon valosta. Heidän mukaansa se on energia tai jumaluus, joka on ihmisissä omasta takaa – se on vain löydettävä. Löytämisessä auttaa oman sisäisen totuuden etsiminen, mm. meditaation avulla.

Kristinuskossa Jeesus on valo, joka valaisee jokaisen ihmisen. (Joh. 1:9) Kun Jumala tuli maailmaan, Hän astui pimeyteen. Kuten Salomo sanoi (1. Kun. 8:12), Herra haluaa pimeän asuinsijan. Jumala haluaa valaista pimeyden, koska rakastaa pimeyden valtaan joutunutta. Salomo rakensi Herralle asuinsijaksi temppelin kullasta ja jalokivistä, mutta lopulta Jumala halusi täyttää ihmisen. Pyhässä Hengessään Hän on jokaisen Jeesukseen uskovan sisimmässä.

"Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa." (Joh. 1:4-5)

Kristinusko ja avioliitto

Avioliitto ajallisena instituutiona todistaa kristinuskossa ikuisesta, ajattomasta todellisuudesta. Se on erityinen liitto, joka on tarkoitettu erityiselle yhteen liittymiselle: avioliitossa kaksi tulee yhdeksi lihaksi, ja jos Jumala suo, liitto on myös biologisesti hedelmällinen muodostaen linkin sukupolvien ketjussa. Jumala kutsuu avioliittoon myös naimattomia.

 

Yksi liha

Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Mies ja nainen voivat liittyä yhteen erityisellä tavalla, jota kutsutaan Raamatussa yhdeksi lihaksi. Avioliitto yhteen liittymisenä perustuu Jumalan luomalle sukupuolten erilaisuudelle, sille, että ne täydentävät toisiaan. Sukupuolten keskinäiselle täydentävyydelle perustuu seksuaalisuus. Ilman biologisen sukupuolen sekä miehen ja naisen välisen seksuaalisuuden kokonaisuutta ei voida puhua avioliitosta kristinuskossa.

Mies ja nainen ovat silmin nähden ruumiiltaan toisiaan täydentävät, ja tämä täydentävyys toteutuu myös sielullisella tasolla, vaikka sitä ei voi aistillisesti samalla tavalla tavoittaa. Aiemmassa kirjoituksessani Käsky: rakasta! luonnehdin rakastamisen olevan olennaisesti kohteen tarpeen täyttämistä. Määritelmä toteutuu myös avioliitossa miehen ja naisen välillä.

Tämä ruumiillinen ja sielullinen, eli lihallinen, yhteen liittyminen täyttää jo avioliiton määritelmän kokonaan. Jeesus viittasi Vanhan Testamentin luomiskertomukseen sanoessaan:

"Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?" Ja hän jatkoi: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi." (Matt. 19:3-6)

Avioliitto, yksi liha, on täydellinen jo ennen mahdollisia biologisia jälkeläisiä.



Lapselliset avioparit

Lapsellisten avioparien muodostamat perheet todistavat erityisellä tavalla – silmin nähtävästi ja siten niillekin, jotka elävät hengellisessä sokeudessa – Jumalan luomisjärjestyksen tarkoituksenmukaisuudesta: kaksi erilaista, toisiaan täydentävää, tulevat yhdeksi lihaksi, ja heidän yhteen liittymisensä hedelmänä syntyy uusi ihmiselämä.

Kuulostaa ehkä, että kirjoittelen itsestään selvyyksiä, mutta viestini onkin, että yhdeksi lihaksi tulemisen mahdollistama lisääntyminen ei olekaan pelkästään luonnollinen ilmiö, vaan Jumalan ihme.

"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:13-14)

Meistä jokainen on ihme, sellaisenaan arvokas, ennen ensimmäistäkään valintaa, tekoa tai edes aietta, koska Jumala on luonut meidät. Jumala on punonut meidät äitimme kohdussa, naisen ja miehen muodostaman yhden lihan kautta.

Isän ja äidin muodostama yksi liha on perusta, jolla lapsen on hyvä kasvaa identiteettiin, jonka Jumala on hänelle luonut. Ei tarvitse olla freudilainen ymmärtääkseen, että isän, äidin ja lapsen välillä on erityinen, tarkoituksenmukainen sielullinen dynamiikka. Kristinuskossa avioliitto suojaa tätä yhteyttä, jossa lapsi kasvaa.

Joskus kuulee ydinperhevastaisten tahojen perustelevan kantaansa erilaisiin tutkimustuloksiin vedoten. Mutta vaikka neljä vanhempaa, esim. kaksi äitiä ja kaksi isää, voivatkin kuulustella lapsen koululäksyt tehokkaammin kuin yksi äiti ja yksi isä, ja kahdessa eri kodissa kasvava lapsi voi saada kulturaalisesti monipuolisemman kasvatuksen, äidin ja isän muodostamalla perustalla lapsi saa kasvaa yhteydessä oman alkuperänsä totuuteen, joka on kaikkein arvokkainta.

Olemme kaikki ihmeellisyydestämme huolimatta epätäydellisiä, langenneita. Kukaan meistä luoduista ei ole pystynyt täyttämään Jumalan tahtoa myöskään äitinä tai isänä: avioliittoja särkyy, syntyy lapsia, jotka eivät koskaan tapaa biologista vanhempaansa ja äidit ja isät hylkäävät lapsiaan. Jokainen ydinperhekin koostuu langenneista ihmisyksilöistä.

Jumala pystyy kuitenkin käyttämään epätäydellisiä ihmisiä ja olosuhteita hyvän tarkoituksensa toteuttamiseen. Jumalan toiminta Raamatun henkilöiden elämässä osoittaa tämän kirkkaasti. Kristitty tunnustaa todeksi ja hyväksi Jumalan tahdon, jonka Hän on ilmaissut sanassaan ja luomisjärjestyksessä. Hän pyrkii ojentautumaan sen mukaan, vaikka käytännössä joutuu tunnustamaan epäonnistumisensa ja tekemään parannusta läpi ajallisen elämänsä.

  

Naimattomina avioliittoon kutsutut

"'Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.' Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa." (Ef. 5:31-32)

 "Nyt on tullut Karitsan häiden aika. Hänen morsiamensa on valmiina, hänen ylleen on puettu hääpuku, hohtavan valkea pellavapuku." (Ilm. 19:7-8)

Ajallinen avioliitto kertoo meille Kristuksen ja Häneen uskovien välisestä ikuisesta liitosta. Raamatussa käytetään seurakunnasta, eli uskovaisista, nimitystä morsian ja Kristuksesta nimitystä ylkä, tai sulhanen. Ajallinen ja ikuinen avioliitto ovat yhtä aikaa totta: ne ovat saman todellisuuden ulottuvuuksia.

Osa uskovaisista on kutsuttu Jumalan seurakuntaan naimattomina. Naimattomilla miehillä ja naimattomilla naisilla on oma tehtävänsä ja osansa uskovien yhteydessä. Naimaton voi osallistua ja omistautua Herran työlle erityisellä tavalla, koska hänen ei tarvitse huolehtia puolisostaan ja mahdollisista lapsistaan.

"Naimaton mies kantaa huolta siitä, mikä koskee Herraa, siitä, miten olisi Herralle mieliksi." (1. Kor. 7:32)

"Samoin naimaton nainen ja nuori neito kantavat huolta siitä, mikä koskee Herraa, jotta olisivat niin ruumiiltaan kuin hengeltäänkin pyhiä." (1. Kor. 7:34)

Myös naimattomat Jumala kutsuu yhteyteensä, ikuiseen avioliittoon, naisina ja miehinä. Tästä esimerkkinä Johanneksen evankeliumin 4 luvussa (Joh. 4:7-42) kuvattu tilanne, josta kirjoitin viime kerralla. Siinä Jeesus kohtasi kaivolle tulleen samarialaisen naisen, jolla ei ollut miestä, ja ilmoitti tälle itsensä odotettuna Pelastajana: "Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi." Jeesus täytti naisen tarpeen, ikuisen veden janon, ja teki sen kunnioittavasti.

Kohtaaminen olisi ollut toisenlainen, luultavasti jo tapaamispaikasta alkaen, jos se olisi tapahtunut Jeesuksen ja miehen välillä – yhtä ihana, mutta erilainen.

Lukekaa neljä evankeliumia Raamatusta – ainakin minusta Jeesus kohtaa naiset eri tavalla kuin miehet, vaikka Hän lausuu kaikenlaisille ihmisille, niin naisille kuin miehille, nuo ihmeelliset sanat: "Sinun uskosi on pelastanut sinut."

Naimattomat uskovaiset miehet ja naiset, jos he pysyvät uskollisina Herralle sydämestään alkaen, voivat olla erityinen todistus muille ihmisille avioliiton ikuisesta ulottuvuudesta – siitä, ettei tämä ajallinen elämä ole kaikki. On olemassa ikuinen täyttymys, harmonia ja tarkoitus, joka on kaiken odottamisen arvoista.




Ikuisen avioliiton lapset

Yllä kirjoitin, kuinka äidin kohdussa kasvava lapsi on Raamatun mukaan ihme. Samoin jokainen uskovainen, joka on syntynyt uudesti ylhäältä (Joh. 3:3-8) Jumalan lapseksi, on todellinen ihmeiden ihme.

Lueskelin kerran sivustoa hebrew4christians, eli Hepreaa kristityille. Heprea on Vanhan Testamentin alkuperäinen kieli. Törmäsin siellä ihmettä tarkoittavaan sanaan, 'nes'. Sivuston mukaan sana 'nes' rakentuu kirjaimista 'nun', joka viittaa taipuneeseen, nöyrtyneeseen, ja 'samekh', joka viittaa Herran tukeen ja suojelukseen.

Kuten sivustolla todetaan, uskovainen ihminen, joka on nöyrtynyt Herran edessä ja turvaa yksin Häneen, on kävelevä ihme! 

Jäsennyksessäni uskovainen on "ikuisen avioliiton lapsi" siten, että Jumala on hänet uudestisynnyttänyt. Jumala toimii morsiamen eli seurakunnan kautta ja synnyttää ihmisiä ikuisiksi lapsikseen. Seurakunta olemme me uskovaiset ihmiset. Jumalan kolmas persoona, Pyhä Henki, on täällä maailmassa tälläkin hetkellä ja vaikuttaa niissä, jotka uskovat Jeesukseen.

  "Tule!"

Uudestisyntymän ihmettä todistamaan ja sen puolesta hyvää vaivaa näkemään Jumala kutsuu kaikkia, jotka eivät torju Jeesusta. Kaikki saavat tulla – kunnioittamaan Jumalan tahtoa.

"Henki ja morsian sanovat: 'Tule!' Joka tämän kuulee, sanokoon: 'Tule!' Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä." (Ilm. 22:17)

 

Voiko kärsimys olla hyvää?

Eikö onnellisuus ole ihmiselon korkein tavoite, ja eikö siten kärsimys – onnellisuuden vastakohta – ole aina kartettava tila?

Kristinuskossa tämä oletus ei pidä paikkaansa. Raamatussa kerrotaan kahdenlaisesta kärsimyksestä: hyvästä ja huonosta. Hyvästä kärsimyksestä voi jopa iloita, huonoa kärsimystä tulee välttää.

Kärsimysten erottaminen

"Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa. Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy. Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki, Jumalan Henki. Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa." (1. Piet. 4:12-16)

Pietari viittasi sanoillaan "pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä" lähinnä siihen uskonnolliseen vainoon, jonka kohteena Jeesuksen apostolit olivat Uuden Testamentin tapahtumien aikoina, mutta sama periaate pätee kaikkeen kärsimykseen, jonka kautta kristitty kirkastaa Jumalaa.

Hyvä kärsimys on kärsimystä, joka on seurausta Jumalan tahdon toteutumisesta ihmisessä ja hänen valinnoissaan. Hyvästä kärsimyksestä on syytä iloita. Äärimmäinen esimerkki hyvästä kärsimyksestä on marttyyrien (Jumalan todistajina kärsivien ja kuolleiden kristittyjen) kärsimys.

Toinen esimerkki, joka on tuttu jokaiselle uskovaiselle, on se, mitä apostoli Paavali kutsuu "Jumalan mielen mukaiseksi murheeksi", eli synnintunnon ja katumuksen kärsimys. Miksi se on hyvää kärsimystä, vaikka synti on siinä olennaisessa osassa? Siksi, että sekin on Jumalan tahdon mukaista – vieläpä Jumalan itsensä tekoa – ja johtaa parannukseen.

"Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen. Maallinen murhe sen sijaan tuottaa kuoleman." (2. Kor. 7:10)

Synnintunto ja katumus johtavat rikkojan totuuteen tulemiseen eli syntien tunnustamiseen Jumalalle ja siten syntien anteeksiantoon ja parannukseen.

Huonoa kärsimystä aiheuttaa väärä, Jumalan tahdon vastainen valinta. Huono kärsimys ei myöskään ohjaa ihmistä vapauttavaan armahdukseen ja parannukseen, vaan sitoo häntä, toimii kirouksena hänen elämässään.

Esimerkkinä huonosta kärsimyksestä voi olla aviorikoksen tehnyt ihminen, jonka avioliitto hajoaa uskottomuuden seurauksena, ja joka syntinsä tunnustamisen sijaan koettaa oikeuttaa tekoaan vaikkapa vetoamalla entisen puolisonsa virheisiin ja avioliittonsa epätäydellisyyteen.

Esimerkin avionrikkojalle on voimassa Jumalan kutsu armahdukseen, mutta niin kauan kuin hän ei vastaa siihen, hänen kärsimyksensä avionrikkojana on huonoa.

Hyvää kärsimystä ei tule karttaa

Ajatellaan, että on koululuokka, jossa yhtä oppilasta kiusataan. Joku tapahtumia seurannut oppilas säälii kiusattua ja päättää auttaa tätä, vaikka hän tietää, että valinnan seurauksena hän itsekin luultavasti joutuu kiusatuksi. Ja niin käykin. Kiusaaminen tuottaa hänelle kärsimystä, mutta kärsimys on hyvää, koska sen syynä oli Jumalan tahdon mukainen valinta. Kiusattua puolustanut ojentautui rakkauden kaksoiskäskyn (Matt. 22:36-39) ja kultaisena sääntönä tunnetun Jeesuksen ohjeen mukaan: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Matt. 7:12) Jos hän olisi vain seurannut kiusaamista sivusta niin kuin muut, kiusaajat olisivat jättäneet hänet rauhaan.

Eräs hyvän kärsimyksen muoto on toisen ihmisen kärsimykseen osallistuminen. Jeesuksen vertauksessa (Luuk. 10:30-37) laupias samarialainen pysähtyi auttamaan pahoinpideltyä ja ryöstettyä juutalaista, kun muut olivat vain kävelleet miehen ohi. Samarialainen ei osallistunut pahoinpidellyn kärsimykseen ainoastaan siinä, että maksoi tämän hoidon ja majapaikan omista rahoistaan ja uhrasi auttamiseen omaa aikaansa ja voimavarojaan, vaan myös siinä, että hän ylipäätään kohtasi kärsivän, luultavasti verisen ja vaikeroivan lähimmäisen.

Kärsimyksen seuraaminen läheltä aiheuttaa kärsimystä itsellekin. Sen takia kärsimystä vieroksuva valitsee välinpitämättömyyden. Törmäsin kerran nettikeskustelussa ihmiseen, joka sanoi, ettei voi käydä katsomassa lähiomaistaan sairaalassa, koska on niin empaattinen, että joutuisi itse kärsimään tämän kärsimyksen seuraamisesta!

Hyvä teko on itsessään arvokas – se tuo apua ja lohtua ihmisille ja todistaa Jumalan käskyjen hyvästä tarkoituksesta langenneessa maailmassa. Kärsimys on joskus hinta, jonka hyvästä valinnasta joutuu maksamaan, mutta hyvä kärsimys koituu siunaukseksi kärsijälle: ajan mittaan kokemus vahvistaa hänen moraalista integriteettiään ja lisää hänen itsetuntemustaan. Hyvän kärsimyksen kautta tuleva Jumalan siunaus voi olla sitä runsaampi, mitä tietoisemmin kärsijä siihen suhtautuu sen sijaan että, Pietarin sanoin, "oudoksuisi" sitä.

Sairaan kärsimys

Voiko hyvän kärsimyksen ajattelutapaa soveltaa kärsimykseen, joka johtuu sairaudesta? Vai onko se vain neutraalia kärsimystä?

Keskustelu eutanasiasta on aina keskustelua sairaiden kärsimyksestä, ja eutanasian kannattajat puoltavat kuoleman valitsemista kärsimyksen sijaan. Vastakkain ovat siis kuolema ja kärsimys. Se taas, joka valitsee näistä kahdesta kärsimyksen, valitsee elämän.

Kärsimys on elämän merkki langenneessa maailmassa. Parantumattomasti sairaan ihmisen kärsimys voi olla kirjaimellisesti elämän valitsemisen seurausta, koska moni parantumattomasti sairas pohtii itsemurhan vaihtoehtoa – jotkut vakavasti harkiten, toiset filosofisemmin. Tällöin kärsimys sairauden takia on seurausta elämän valitsemisesta, siitä, että antaa Jumalan tahdon toteutua elämässään. Sairaan kärsimys on näin ollen hyvää, Jumalaa kirkastavaa kärsimystä.

On selvää, ettei kärsimys ole itseisarvo, vaan seurausta elämän valitsemisesta langenneen maailman olosuhteissa. Elämä on itseisarvoisesti arvokasta. Sairaan ihmisen kärsimystä pitää aina pyrkiä lievittämään kaikin tavoin, ja lievittäminen tapahtuu elämän rajojen sisäpuolella.

Kärsimys vailla vertaa

 

 "Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: "Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa." Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani." Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: "Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä."(Matt. 26:36-39)

Meidän hyvä kärsimyksemme täällä maailmassa kirkastaa Jumalaa, mutta vain Jumalan oma kärsimys ja kuolema Pojassa Jeesuksessa avasi ihmisille tien iankaikkisen elämään. Jeesuksen ristinkuolema sovitti syntimme ja Hänen ylösnousemuksensa todisti Hänen olevan elämän Herra.

Käsky: rakasta!

Jeesus käskee meitä rakastamaan. Käsky rakastaa tuntuu mahdottomalta, jos rakkaudella tarkoitetaan asioita, joita useimmat nykymaailmassamme sillä tarkoittavat – laajalti jaettu määritelmähän perustuu kiintymykseen ja tunteisiin. Kristinuskossa rakkaus määritellään olennaisesti toisella tavalla, ja käsky rakastaa on kaksiosainen:

"Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (Matt. 22:37-39)

 

 

Jumala näyttää mitä rakkaus on

Raamatussa kerrotaan:

"Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. John. 4:10)

 Ja vielä tunnetumpi kohta:

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Rakastaminen toteutuu evankeliumin ytimessä. Syntiin langenneet ihmiset olivat menettäneet yhteyden Jumalaan, elämän antajaan. Heidän halunsa oli kääntynyt pois Luojasta ja suuntautunut luotuun: omaan itseen, toisiin ihmisiin, luontoon ja ihmiskätten töihin. Koska Jumala oli luonut ihmiset elämään yhteyteensä, Hän tiesi, että välirikko oli synnyttänyt ihmisessä tarpeen, jota ei voi täyttää kukaan eikä mikään muu kuin Hän itse. Jumalan rakkaus toteutui siinä, että Hän syntyi itse ihmiseksi Pojassa, Jeesuksessa, sovitti ihmisten synnit ristillä ja voitti kuoleman. Itsensä antamalla Jumala avasi ihmisille tien takaisin yhteyteensä.

Jumalan teossa näkyy rakkauden ydinperiaate: rakkaus tarkoittaa olennaisesti kohteen tarpeen täyttämistä – äärimmillään siten, että se, joka rakastaa, uhraa itsensä kohteen hyväksi.
Raamatussa Jumalan kerrotaan olevan rakkaus (1. Joh. 4:8).


Lähimmäisen rakastaminen

Jumalan rakkaus antaa mallin rakkauden kaksoiskäskyn toiselle osalle: lähimmäisen rakastamiselle. Kun eräs lainopettaja kysyi Jeesukselta, kuka on hänen lähimmäisensä, Jeesus vastasi kertomalla vertauksen laupiaasta samarialaisesta, joka auttoi pahoinpideltyä ja ryöstettyä juutalaista muiden käveltyä välinpitämättömästi tämän ohi. Samarialainen vastasi pahoinpidellyn tarpeisiin, täytti ne parhaimpansa mukaan, vaikka samarialaisten ja juutalaisten välillä vallitsi uskonnollisista syistä välirikko.

Vertaus laupiaasta samarialaisesta opettaa meille kaksi asiaa yhdellä kertaa: sen, kuka on lähimmäisemme ja sen, miten lähimmäistä rakastetaan. Lähimmäinen on kuka tahansa ihminen – erityisesti sellainen, joka tarvitsee meitä ja jonka ohi muut kävelevät, ja josta emme lähtökohtaisesti edes pidä! Vuorisaarnassaan Jeesus tuo esiin saman periaatteen opettaessaan:

"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.

Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." (Matt. 5:43-48)

Lähimmäisen rakastamisen käsky on käytännössä haasteellinen, lievästi ilmaistuna. Varmasti jokainen meistä muistaa menneisyydestään tilanteita, joissa on epäonnistunut siinä. Jeesuksen käskyn mukaan on kuitenkin pyrittävä ojentautumaan. Toisaalta ainakin minut tämä haaste täyttää innolla – haluan ehdottomasti pyrkiä siihen ja nähdä maailmassa muutosta parempaan sen seurauksena!

Jumala antaa ihmisille rakkautta rakastaa lähimmäistään; kaikki rakkaus on viimekädessä Jumalasta, sillä Jumala on rakkaus.

Ihmisen kokemus omista tarpeistaan auttaa häntä ymmärtämään lähimmäisensä tarpeita: rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi.

Sanoin edellä, että lähimmäinen on erityisesti sellainen ihminen, josta emme lähtökohtaisesti edes pidä. Ilman inhimillisen vetovoiman ja kiintymyksen tunteita toteutettu lähimmäisenrakkauden teko – pelkkä uskossa ojentautuminen – saattaa nimittäin joskus synnyttää myös tunteita. Mielestäni tässä ilmiössä toteutuu erityisellä tavalla heprealaiskirjeessä ilmaistu uskon määritelmä: "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä." (Hepr. 11:1)


Jumalan rakastaminen

Entä miten rakastetaan Jumalaa? Eri tavalla kuin lähimmäistä, koska Jumala ei tarvitse mitään ihmisiltä, luoduiltaan. Jumala itse on täydellinen ja täysi – Hän on rakkaus.

Heti vertauksen laupiaasta samarialaisesta jälkeen Luukkaan evankeliumissa kerrotaan lyhyt, pelkistetty tarina Betaniassa asuvista sisarista, Martasta ja Mariasta. Kun Jeesus opetuslapsineen meni heille kylään, Martta alkoi palvella vieraita, mutta Maria asettui Jeesuksen jalkojen juureen kuuntelemaan Hänen opetustaan. Martta, jolla oli kädet täynnä töitä, pyysi Jeesusta käskemään Marian avukseen, mutta Jeesus vastasi hänelle:

 "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." (Luuk. 10:41-42)

Ymmärtääkseni Jeesus käytti hyödyksi kotoisaa ristiriitatilannetta opettaakseen, ettei Hän ollut tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. (Matt. 20:28) Jumalalla ei ole tarpeita, joita meidän tulisi pyrkiä täyttämään, jotta rakastaisimme Häntä. Mariaa esimerkkinä käyttäen Jeesus opetti, että Jumalan rakastamisessa tärkeintä on kuuliaisuus Hänelle – viimekädessä se on ainoa tärkeä asia.

Kuuliaisuus Jumalalle johtaa Hänen tuntemiseensa, ja Hänen tuntemisensa johtaa siihen, että noudatamme Hänen käskyjään. Apostoli Johannes sanoo kirjeessään: "Siitä me tiedämme tuntevamme hänet, että pidämme hänen käskynsä." (1. Joh. 2:3) Jeesus itse totesi yksinkertaisesti: "Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni." (Joh. 14:15)

Jumalan rakastamisen käytäntö saattaa kuulostaa tiukalta vaatimukselta, ja se edellyttääkin ojentautumista, aivan kuten lähimmäisen rakastaminen. Toisaalta Jumala itse antaa armoa janoitseville rakkauden, jolla rakastaa Häntä eikä Hänen käskyjensä noudattaminen ole raskasta sille, joka Häntä rakastaa. (1. Joh. 5:3)

Jumalan rakastaminen on siis meille mahdollista vain, koska Hän itse on antanut meille sen rakkauden, jolla Häntä tulee rakastaa! Millä tavalla Jumalan rakkaus sitten pääsee ihmiseen, jossa se alkaa vaikuttaa kuuliaisuutena ja Jumalan tahdon mukaan ojentautumisena (olkoonkin, että käytännössä se ilmenee meissä vielä vajavaisesti)? Luukkaan evankeliumissa paljastetaan tämä ovi, jota kautta Jumalan rakkaus tulee ihmisen sisimpään:

Eräs fariseus kutsui Jeesuksen aterialle luokseen, ja Hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Paikalle tuli nainen, joka vietti syntistä elämää. Nainen asettui syntinsä tuntevana ja katuvana Jeesuksen jalkojen luo ja itki. Hän kasteli Jeesuksen jalat kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä. Tästä välikohtauksesta seurasi vuorovaikutusta Jeesuksen ja syntistä naista paheksuneen fariseuksen välillä, minkä päätteeksi Jeesus sanoi fariseukselle naisesta: "hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon". Naiselle Jeesus sanoi: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi." (Luuk. 7:36-50)

Olemme kaikki syntiin langenneita, Jumalan armahduksen tarpeessa, ja sen vuoksi Jumalan rakastaminen saa alkunsa siitä, että otamme vastaan Hänen rakkautensa – Hänet. Jumala itse syntyi ihmiseksi Pojassa, Jeesuksessa Kristuksessa, ja on sovitus ja elämä jokaiselle, joka ei Häntä torju.

Rakastaminen totuudessa

Lopuksi haluan vielä käsitellä kaksoiskäskyn osien keskinäistä suhdetta. Teen sen antamalla todistuksen omasta elämästäni.

Entisessä elämässäni, ennen uskoon tulemistani, tein vakavan synnin: abortin. Teon jälkeen luin kerran nettikeskustelua abortista. Keskustelijoina oli eri kannoilla olevia ihmisiä, joista suuri osa tavalla tai toisella identifioitui kristityiksi. Jotkut heistä sanoivat, koettaen lohdutella abortin tehneitä, ettei abortti ole syntiä. Toiset heistä taas sanoivat abortin olevan synti.

Minulle, abortin tehneelle, jäi keskustelusta tuolloin hämmentävä tunne: toisaalta tunnistin empaattisen suhtautumisen heissä, jotka kiistivät abortin olevan syntiä – toisaalta vaistosin jotain muuta, selittämätöntä hyvää heistä, jotka pitivät kiinni "loukkaavasta" käsityksestä, että abortti on synti. En vain silloin vielä tiennyt, mitä se vaistoamani hyvä oli...

Jos rakkautemme lähimmäistämme kohtaan ei ole linjassa Jumalan rakastamisen, Hänen pyhän tahtonsa tunnustamisen kanssa, vaan perustuu pelkkään ihmisrakkauteen ja empatiaan, se ei ole Jeesuksen tarkoittamaa lähimmäisenrakkautta. Kaksoiskäskyn 'rakkaus' on rakkautta totuudessa. Parasta on, jos ilmaisemme totista rakkautta empaattisella tavalla.

Pelkkään empatiaan tyytyminen ja sen korottaminen rakkauden määritelmäksi pitää syntiin langenneen ihmisen valheessa. Jeesus on totuus; ja totuuteen tuleva, syntinsä tunnustava, saa Jeesukselta anteeksiannon. Jeesukselta, joka on voittanut synnin ja kuoleman.

Rakkauden kaksoiskäskyn osat voivat siis toteutua vain yhdessä. Jumalan rakastamisella ja lähimmäisen rakastamisella on yksi ja sama lähde: "Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)

Voittamattoman valon juhla

Minulle joulu on aina ollut Jeesuksen syntymän muistojuhla. Ensimmäiset mielleyhtymäni jouluun ovat virret "Enkeli taivaan" ja "Hoosianna", joita laulettiin koulun joulujuhlassa. Beetlehemin tähti (myös koristeena kuusen latvassa) sekä seimiasetelma ovat jouluisimmat mielikuvat, mitä saatan ajatella.

Joulun alkuperä?

Aikuisena minulle sanottiin, että oikeasti joulu on alun perin pakanoiden juhla. Jotkut liittävät sen vanhaan suomalaiseen kekriin, jossa juhlittiin maatalousvuoden päättymistä. Toiset nostavat esiin sen, että 25. joulukuuta on roomalaisen juliaanisen kalenterin talvipäivänseisauksen alkuperäinen ajankohta, ja että kyseisenä ajankohtana olisi ennen kristillistä juhlaa vietetty Voittamattoman auringon päivää, Sol Invictusta.

Viimeksi mainitulle päinvastaista, säväyttävää teoriaa käsitellään Areiopagi-verkkolehden kolumnissa "Onko joulu sittenkin alunperin kristillinen juhla?", jonka on kirjoittanut lehden päätoimittaja Miikka Niiranen.

Maailman valo

Koska vietän joulua Jeesuksen syntymän muistoksi, minulle sopii, että sitä nimitetään Voittamattoman valon päiväksi (hmm... olisiko se latinaksi "Lux Invicta"?)! Oikeastaan pidän tästä nimestä enemmän kuin pakanallisesta 'joulusta'.

Jeesus sanoi:
  

"Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Joh. 8: 12; käännös 1992)

Mitä se tarkoittaa, että Jeesus on maailman valo? Valo vertauskuvana viittaa tietysti siihen, että Jeesus tekee näkymättömän näkyväksi. Jos laskeudut pimeään kellariin, et näe, mitä kellarissa mahdollisesti on, ennen kuin räpsäytät valot päälle; jos kuljet pimeässä metsässä, kompuroit ja eksyt, mutta jos sinulla on taskulamppu mukanasi, näet väistää esteet ja pysyt polulla.


1. Jeesus valaisee syntisen

Jos me langenneet ihmiset vertaamme itseämme toisiin langenneisiin, meidän on mahdollista katsoa olevamme suhteellisen hurskaita. Aina on jokin asia, jossa minä olen onnistunut naapuriani paremmin. Olemme myös taipuvaisia vähättelemään omia vääriä valintojamme, eli syntejämme – rationalisoimaan ja oikeuttamaan niitä olosuhteiden perusteella (niin että lopulta synti ei ehkä ole enää ollenkaan syntiä...), ja joskus korostamaan muiden syntejä. Olemme taipuvaisia vertaamaan itseämme heihin, joihin verrattuna oletamme olevamme parempia.

Toisin sanoen se, mistä Jeesus nuhteli fariseuksia, on yleisinhimillinen taipumus.

Pojassa Jeesuksessa pyhä ja vanhurskas Jumala syntyi ihmiseksi. Jos vertaan itseäni Jeesukseen, Hänen täydellisyytensä ja synnittömyytensä pakottaa minut näkemään itseni vajavaisena ja syntisenä. Jeesuksen täydellisyys ja synnittömyys ilmeni Hänen olemuksessaan, sanoissaan, ihmeteoissaan, valinnoissaan – aina Golgatan ristille ja ylösnousemukseen saakka.

Kun Jeesus, maailman valo, on saanut meidät näkemään syntisyytemme, tunnustamme syntimme, eli teemme totuuden niiden suhteen: jokainen vilpittömästi tunnustettu synti annettiin ristillä kuolemalle Jeesuksessa, joka nousi kuolleista elämän herrana!


2. Lesken ropo näkyviin

Markuksen evankeliumissa kerrotaan:

Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: "Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi." (Mark. 12: 41-44; käännös 1992)

Minusta tätäkin voi pitää yhtenä tapana, jolla Jeesus, maailman valo, toi näkyviin näkymättömän. Kiinnittämällä opetuslasten huomion köyhään leskeen, joka laittoi uhriarkkuun varakkaisiin verrattuna mitättömältä näyttävän kolehdin, Jeesus valaisi maailmaa periaatteella, jonka mukaan ei tuijoteta pelkästään ulkoiseen (ja aseteta sen perusteella tekoja ja ihmisiä arvojärjestykseen), vaan nähdään sydämen asenne – sisäinen valinta, jonka mukaan jotain tehdään tai jätetään tekemättä. Leski antoi kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi, niin kuin Jeesus antoi elämänsä meidän tähtemme.


3. Hengessä näkeminen

Kirjeessä heprealaisille sanotaan:

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. (Hepr. 11: 1; käännös 1992)

Tässä Uuden Testamentin heprealaiskirjeen luvussa 11 puhutaan uskon esikuvista. Kirjoittaja nostaa sellaisiksi Vanhan Testamentin ihmisiä, jotka uskoivat Jumalan lupauksiin, vaikka tilanne oli inhimillisesti arvioituna toivoton. Abrahamin ja Saaran, Mooseksen, Daavidin ja monen muun lisäksi tekstissä mainitaan profeetat.

Yksi huikeimmista kuvauksista hengellisestä näkemisestä on Vanhan Testamentin kohta, jossa kerrotaan profeetta Elisasta, Jumalan miehestä, jota Syyrian kuninkaan sotilaat olivat tulossa vangitsemaan.

Kun Jumalan miehen palvelija aamulla nousi ja meni ulos, kaupungin ympärillä oli kaikkialla sotilaita, hevosia ja vaunuja. Palvelija sanoi Elisalle: "Voi, herrani! Mitä me nyt teemme?"
"Älä pelkää", Elisa vastasi, "meillä on puolellamme enemmän väkeä kuin heillä." Hän rukoili Herraa ja sanoi: "Herra, avaa hänen silmänsä, jotta hän näkisi." Herra avasi palvelijan silmät, ja hän näki, että vuori Elisan ympärillä oli tulisia hevosia ja vaunuja täynnään. (2. Kun. 6: 15-17; käännös 1992)

Jos joku nyt ihmettelee, miksi otan esimerkiksi Vanhan Testamentin tapauksen, kun on tarkoitus puhua Jeesuksesta, joka syntyi maailmaan vasta Uuden Testamentin aikaan, niin muistutan, että Jumala on kolmiyhteinen: Jeesus avasi ihmisten silmiä jo ennen maailmaan syntymistään. Heprealaiskirjeessä kerrotaankin, että lupausten täyttyminen Jeesuksessa Kristuksessa oli heidän uskonsa viimekätinen syy, vaikka Jeesus syntyi maailmaan vasta satoja, tuhansia vuosia heidän kuolemansa jälkeen.

Vaikka tilanne vaikuttaisi ajallisten olosuhteiden perusteella toivottomalta, sillä, joka uskoo Herraan, on toivoa.

Valo loistaa pimeydessä

Monia muitakin vastauksia ja näkökulmia löytynee kysymykseen "Mitä se tarkoittaa, että Jeesus on maailman valo?". Nämä kolme vastausta nousevat kuitenkin evankeliumin ytimestä mielestäni, ja siksi halusin käsitellä niitä.

Johannes kirjoittaa Jeesuksesta:

Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. (Joh. 1: 4-5; käännös 1992)

Jeesus totisesti on voittamaton valo: mitä suurempi on pimeys, sitä kirkkaammin valo loistaa.