Oletko kaunis vai turhamainen?

Turhamainen ihminen on sellainen, joka kantaa huolta kauneudestaan... vai onko? Mitä on todellinen kauneus?

Katoavaisesta ikuiseen

Millainen ihminen on turhamainen? Minun ymmärtääkseni sellainen, joka keskittyy ajalliseen ja katoavaiseen yli sen, mikä on ikuista – yli Jumalan.

Jokainen meistä tarvitsee kohtuullisesti ajallisia hyödykkeitä kuten ruokaa, vaatteita ja katon päänsä päälle (Matt. 6:31-33), mutta turhamaiselle katoavaiset asiat ovat kaiken mitta: mm. oman arvon ja elämän tarkoituksen. Raha ja tavara, omat kyvyt ja suoritukset, ihmiskunnia, monenlaiset yhteiskunnallista statusta lisäävät asiat, muiden ihmisten mielipiteet ja näkemykset itsestä jne. ovat katoavaisia asioita.

Ulkonäkökeskeisyys ja siitä johtuva ruumiillisen ikääntymisen pelko on yksi merkittävimmistä turhamaisuuden ilmenemismuodoista. Voin myöntää, että se on ollut oma ns. helmasyntini eli sitkeä väärä asenne, jota vastaan olen joutunut taistelemaan.

Vaikken ikinä menisikään "kauneusleikkauksiin", olen silti taipuvainen suremaan ja tuntemaan pientä ahdistusta, jos näen peilistä esim. juonteita silmieni ympärillä, en ehdi meikata (edes kevyesti) kotoa lähtiessäni tai olen tyytymätön siihen, miltä näytän jonkun ottamassa valokuvassa. Väärää asennetta vastaan taisteleminen (keskittymällä enemmän siihen, mikä on pysyvästi arvokasta) on silti auttanut: olen nykyään vähemmän ulkonäkökeskeinen kuin nuorempana.


Ahdistuksen aiheet

Koska katoavainen maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa ja kaiken siihen kuuluvan voi menettää hetkenä minä hyvänsä, turhamaisella ihmisellä lienee alituinen menettämisen pelko: hän voi menettää turvansa, sen minkä varaan on laskenut omanarvontuntonsa, kaiken mikä on tehnyt hänen elämästään mielekästä hänelle itselleen.

"Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti." (1. Joh. 2:16-17)

Katoavaiseen ja muuttuvaiseen keskittyminen synnyttää rauhattomuutta ja ahdistusta – Jumalan todellisuus, pysyvä ja ikuinen, on sisäisen rauhan perusta.

Ovatko uskovaiset sitten vapaita ahdistuksesta? Omasta puolestani vastaan kieltävästi. Uskovainenkin joutuu elämään jatkuvassa muutoksessa olevan maailman ja erilaisten uhkien keskellä. Jokainen kärsii esim. sairastuessaan, ihmissuhderistiriidoissa tai rahavaikeuksissa. Jo ei-toivottujen muutosten uhka aiheuttaa pelkoa, ahdistusta. Tänä päivänä koen ahdistuksen silti radikaalisti eri tavoin kuin ennen.

Uskovaisena nimittäin ymmärrän, että tämä muuttuvainen ja katoavainen maailma uhkineen on vain väliaikaista. Vapahtajaan Jeesukseen uskovan tie tulee päättymään ikuiseen elämään Jumalan luona, ja siellä kaikki on pysyvästi niin kuin pitää. Koen siis joskus edelleen ahdistusta, mutta nyt, kun minulla on lisäksi suhde Jeesukseen, kokonaiskokemus on toisenlainen.

Yksi lempiraamatunopettajistani kertoi ystävästään, joka vastaa aina kuulumisten kyselyyn "Hyvin menee – täällä olosuhteiden yläpuolella". Hän elää katoavan maailman olosuhteissa, joihin vääjäämättä liittyy muutosta ja uhkia, mutta samanaikaisesti hänen sydämensä keskittyy Jumalaan, joka on katoavan maailman yläpuolella.

Todellinen kauneus

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista." (1. Piet. 3:3-4)

Todellinen kauneus on sydämen ominaisuus. Katoava maailmamme tykittää väsymättömästi toisenlaista viestiä, minkä vuoksi sitä saattaa olla vaikea uskoa.

Toisaalta kumpi on sinusta uskottavampi tiedon lähde: turhamaiset ja pinnalliset ihmiset, jotka epätoivoisesti takertuvat ulkokuoreensa, äärimmillään turvautuvat hämmästyttäviin hullutuksiin sen nuorekkuutta ylläpitääkseen, mutta sukupolvi sukupolvelta joutuvat vääjäämättä pettymään viimeistään iän myötä – vai ikuisen Jumalan sana?

Taistelen katoavan maailman vakuutteluja vastaan mm. siten, etten enää käytä sanaa kauneus pelkästä ulkonäöstä ollenkaan, vaan käytän tarvittaessa ilmausta "ulkoisesti viehättävä". Viehättävyys on subjektiivista, se riippuu kokijasta: mikä viehättää ketäkin. Kauneus sen sijaan on objektiivista, vaihtelevista mielipiteistä riippumatonta, se on jotain tiettyä, pysyvää, ja Jumala on sen määrittäjä.

Kuitenkin todellinen kauneus vaikuttaa myös ulkoiseen olemukseen. Sydämen kauneus näkyy eleissä, ilmeissä, hymyssä, katseessa, käytöksessä... Jos ojentaudut sydämessäsi sen mukaan, mikä on Jumalan silmissä arvokasta ja annat sen näkyä ulospäin, olet todellisesti kaunis, pitivätpä muut sinua viehättävänä tai eivät.

Edellä mainitsemani raamatunopettaja kertoi tavanneensa vanhan naisen, jolla oli poikkeuksellisen kauniit kasvot. Nainen kertoi, ettei ollut ollut nuorena kovin viehättävä, vaan oli yleensä jäänyt tanssiaisten seinäruusuksi, mutta vanhuusiässä monet olivat huomauttaneet hänen kauneudestaan. Nainen kertoi kauneutensa salaisuudeksi Jeesuksen: "Ihminen alkaa muistuttaa sitä, jota rakastaa."

Todellinen kauneus on sydämen ominaisuus, ja sen lähde on Herra Jeesus. Turhamainen ihminen on kiinnittänyt sydämensä katoavaiseen, mutta kauniin ihmisen sydän on kiinnittyneenä Jeesukseen.

"Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon." (Matt. 11:29)

Jeesus – "valmis paketti"

Jeesus on ainut, jonka ihminen tarvitsee pelastuakseen, mutta miksi niin moni torjuu Hänet ja mieluummin turvautuu omaan itseensä? Miksi oman uskonnon luominen houkuttelee?

Johtajat ja seuraajat

Juttelin kerran uskonnoista erään ihmisen kanssa, joka kertoi ihailevansa oman filosofiansa ja uskomusjärjestelmänsä luoneita. Kun kerroin hänelle uskostani Jeesukseen, hän totesi: "Niin, kristinusko ja Jeesus taas ovat sellainen valmis paketti".

Olin havaitsevinani hieman provosointia tavassa, jolla hän sanoi sen, aivan kuin hän olisi odottanut minun kiistävän toteamuksen ja rupeavan puolustamaan omaa luovaa panostani uskossani: mielikuvitustani, älyllistä itsenäisyyttäni.

Kristityiksi identifioituvien keskuudessakin on tutkimusten mukaan hyvin yleistä, että uskotaan "omalla tavalla" – ei kirkon opin mukaisella tavalla tai, jos mennään ihan ilmoituksen äärelle, Raamattuun perustuen.

Tulin kolmekymppisenä uskoon ja muistan kuinka itsekin parikymppisenä agnostikkona hahmottelin omaa uskomusjärjestelmääni ja sopivaa jumalakäsitystä. Se oli jännittävää, ja omasta luomuksesta saattoi olla vähän ylpeäkin.

Uskontojen sanotaan olevan ihmisten keksimiä: jotkut yksilöt perustavat uskontoja ja muut ovat heidän seuraajiaan. Tämä itse asiassa pitää paikkansa kristinuskon kohdalla, koska kristinuskon perustaja on Jeesus Kristus, historiallinen ihminen. Toisaalta kristinusko on samanaikaisesti Jumalan perustama, koska Jeesus Kristus on myös Jumala.

Meillä, jotka uskomme Jeesukseen ja seuraamme Häntä, ei ole mitään lisättävää kristinuskoon ja sen ytimeen, pelastuksen evankeliumiin. Uskovaisissakin on ihmisiä, jotka olisivat riittävän luovia ja kekseliäitä rakentamaan oman uskomusjärjestelmänsä, "tee-se-itse-uskonnon", mutta Jeesukseen uskova ymmärtää, etteivät omat teot ja keksinnöt vie häntä yli kuoleman, ikuiseen elämään.

"Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti." (Room. 5:6)

Eikö "valmis paketti" tylsistytä?

Kristinuskon "lahjapaketti" ojennettiin minulle jo monta vuotta sitten, mutta edelleen lähes viikoittain löydän sieltä asioita, jotka ovat itselleni uusia. Tai oikeammin ilmaistuna, ymmärrykseni paketin muuttumattomasta sisällöstä ja sen ulottuvuuksista syvenee ja kasvaa yhä.

Lisäksi ymmärrykseni omasta elämästäni ja ympäröivästä maailmasta lisääntyy, kun kristinuskosta nousevat periaatteet valaisevat niitä. "Paketin" sisältö on silti edelleen sama, joka se oli päivänä, jona se minulle annettiin.

Ei uskon Jeesukseen tarvitse olla jännittävää tai ylipäätään kokemuksena jotain tietynlaista tai suurta eikä se kaikille ole sellaista, ainakaan jatkuvasti. Olennaista eivät ole omat kokemuksemme, vaan Jeesus, joka pelastaa.

Haluan kuitenkin antaa todistukseni, että kristinuskon "valmis paketti" ei välttämättä ole tylsä vaihtoehto moniin nykyaikana suosittuihin avaramielistä etsintää, älyllistä haastavuutta ja moninaisista lähteistä ammentamista painottaviin uskomusjärjestelmiin verrattuna.

Itse asiassa uskossa eläessäni olen joutunut pohtimaan toimintaani ja valintojani syvällisemmin ja vakavammin kuin koskaan ennen. Laajalti viljelty mielikuva yksinkertaisesta uskovaisesta, joka ei osaa tai saa käyttää aivojaan, ei pidä paikkaansa.

Tämä tulee esiin mm. valintatilanteissa, pienissä ja suurissa, jotka ovat moraalisesti relevantteja; kun oikean ja väärän standardi on muuttumaton eikä palaudu minuun itseeni, joudun pohtimaan Jumalan sanan äärellä ja välillä muiden uskovaisten kanssa keskustellen, mikä on Jumalan tahto juuri kyseisessä tilanteessa sekä erittelemään sisäisiä motiivejani suhteessa siihen. Olen vastuussa valinnoistani Jumalalle.

Jeesukseen uskova ei siis turvaudu omaan ymmärrykseensä, mutta käyttää sitä aktiivisesti pyrkiessään elämään Jumalan tahdon mukaan.

Jos moraalinen standardi ei olisi muuttumaton, vaan tilanteiden mukaan muuntuva (ja aina jälkikäteen muokattavissa), ja kukin toimija itse olisi sen perusta ja sitä myöten vastuussa viimekädessä vain itselleen, eikö se pikemminkin mahdollistaisi laiskuuden järjenkäytössä ja myös moraalisen välipitämättömyyden?

Lahjapaketti

Miksi "tee-se-itse" -uskontoja ihannoidaan niin paljon? Yksi vastaus on, että ihmisten suhtautuminen armoon on ongelmallinen. Mielestäni tämä on kaksipuolinen kolikko: toisaalta ongelmana on ylpeys ja toisaalta uskomus, että kaikki täytyy itse ansaita.

Ajatus, että on itse luonut oman filosofiansa ja maailmankuvansa, hivelee minuutta, koska se viestii omavaraisuudesta, omaperäisyydestä ja rohkeudesta. Toisaalta elämä maailmassa on opettanut monet jo nuoresta lähtien uskomaan, ettei mitään arvokasta voi saada muuten kuin omien tekojen kautta, ansaitsemalla.

Ylpeys ja armon torjuminen ovat yhtä myös siten, että ylpeä ihminen kokee olevansa riittävän hyvä ansaitakseen paikan taivaassa (mikäli hän olettaa ikuisen elämän olevan totta); ylpeä ei koe tarvitsevansa armoa ja siksi torjuu sen. Virhekäsitys omasta hyvyydestä ja ansaitsevuudesta muodostuu helposti, jos ihminen vertailee itseään muihin ja havaitsee olevansa (ainakin näennäisesti) parempi kuin useimmat muut.

Kristinuskon mukaan kaikki ihmiset Jeesusta lukuunottamatta ovat syntiin langenneita ja armon tarpeessa. Vain Jumala on hyvä, vanhurskas ja pyhä. Rakkaudessaan Hän antoi meille Poikansa Jeesuksen syntiemme sovitukseksi ja vanhurskaudeksi, että me Häneen uskomalla pelastuisimme.

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme." (Ef. 2:8-10; 1938)

Todellinen vapaus

Mitä on todellinen vapaus? Jeesus lupasi tekevänsä todellisesti vapaaksi ihmisen, joka uskoo Häneen. Mitä se tarkoittaa?

Irrallisuus vs. suhde

Pari vuotta sitten kuulin pitkästä aikaa The Beatlesin laulun Free As a Bird (nuorena kuuntelin sitä aika usein) ja ensimmäistä kertaa tajusin sanojen sisältämän hienon oivalluksen – tai ainakin tulkinnassani niistä hahmottuu sellainen.

Kertoja väittää, että vapaana eläminen on vasta toiseksi parasta: "Free as a bird... It's the next best thing to be". Laulun edetessä tulkintani mukaan paljastuu, mikä on hänen mukaansa parasta, mutta minkä hän on menettänyt – ja se on suhde ja yhteys toiseen: "Where did we lose the touch, that seemed to mean so much, it always made me feel so free... as a bird...".

Kertojan mukaan on siis vasta toiseksi parasta, että on vapaa – parasta on elää sitoutuneena toiseen suhteessa, jossa tuntee olevansa vapaa.

Ajatellessani vapautta evankeliumin äärellä sekä omien kokemusteni kautta huomaan, että oivalluksessa on totuuden siemen: vapaus, jos se käsitetään irrallisuudeksi ja sitoutumattomuudeksi, ei ehkä vastaa ihmisen tarpeeseen. Jumala haluaa ihmisen, joka elää Hänestä irrallaan, sitoutuneeseen suhteeseen kanssaan sekä sitä kautta tehdä hänet vapaaksi.

Koska sellaiset käsitteet kuin siteettömyys, rajattomuus ja riippumattomuus tavataan liittää vapauteen, kristinuskon Jumala-suhteeseen liittyvät käsitteet, kuten rajat, sitoutuminen ja tarvitsevuus, saavat monet ajattelemaan, että uskossa Jeesukseen elävä ihminen on menettänyt vapautensa. Näinhän jotkut perustelevatkin sitä, etteivät ole kristittyjä.


Suhde Jumalaan, kokonaisuuden näkijään

Olennaista kuitenkin on, keneen sitoutuu. Aiemmassa blogitekstissäni Rukous muuttaa rukoilijaa
kirjoitin siitä, kuinka Jumala näkee kokonaisuuden: Hänellä on meidän jokaisen elämästä tietoa ja ymmärrystä, jota meillä itsellämme ei ole. Jumalan tahto on, että kuljemme tietä, joka johtaa meille hyvään päämäärään – ikuiseen elämään Hänen yhteydessään.

"...Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden." (1. Tim. 2:3-4)

Jos joku elää "vapaana Jumalasta", kokonaisuuden näkijästä, ja ajautuu lopulta itselleen huonoon päämäärään, mitä iloa vapaudesta hänelle oli? Onko edes mielekästä kutsua sellaista tilaa vapaudeksi? Eikö tietämättömyys ole yhdenlainen kahle?

Jumala on asettanut meille rajoja ja suuntaviivoja, sillä Hän haluaa johdattaa meidät hyvään päämäärään. Koska luotan Jumalaan – ja miksi en luottaisi elämän antajaan ja pelastuksen lahjoittajaan? – myös tunnen olevani vapaa.

Käskijä  

Sitä paitsi onko Jumalasta irrallaan elävä ihminen edes vapaa? Raamatun mukaan ei ole.

Yksi lempikohdistani Raamatussa on Jesajan kirjan yhdeksännen luvun alkuosa (Jes. 9:1-6). Se on monille tuttu kohta, joka alkaa sanoilla "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon...". Profeetta Jesaja puhuu Jeesuksesta, Jumalan pelastuksesta kaikille ihmisille.

Jakeessa 3 Jesaja sanoo: "...ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat". Ihmisellä siis lähtökohtaisesti on käskijä, jonka vallan Jumala, Vapahtajan Jeesuksen kautta, murskaa. Raamatun mukaan on virheellinen oletus, että ilman Jumalaa ihminen olisi vapaa.

Syntiinlankeemuksen myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta ja synnin valtaan. Jumalan vastustaja ja ihmissielun vihollinen, Saatana, toimii ihmissydänten kautta. Saatanan mainitseminen joskus johtaa ajatukset erikoisiin ja eeppisiin "henkimaailman" tapahtumiin Hollywood-kuvastolla höystettyinä, vaikka oikeasti ongelma on paljon arkisempi, valitettavasti.

Maailman kaoottisuus, väkivaltaisuus, valheet ja välinpitämättömyys eivät ole seurausta jonkinlaisen poltergeistin riehumisesta planeetallamme, vaan ihmisten toiminta sitä aiheuttaa ja ylläpitää.

Jesajan mainitsema käskijä, Jumalan vastustaja, toimii intiimisti osana langennutta ihmisyyttä. Yksinkertaisesti se, että teemme syntiä, on osoitus käskijän vallasta – käänteisesti ilmaistuna siitä, että emme ole vapaita langenneessa tilassamme.

"Jeesus vastasi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.-" (Joh. 8:34; 1938)

Jeesus, ihmisen Vapahtaja

"Niin Jeesus sanoi niille juutalaisille, jotka uskoivat häneen: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi"." (Joh. 8:31-32; 1938)

Jeesus lupaa, että totuus tekee vapaaksi sen, joka Häneen uskoo. Lisäksi Jeesus kertoo itse olevansa totuus (Joh. 8:31-36 ja Joh. 14:6).

Kun kohtaa Jeesuksen, totuuden, kohtaa Jumalan kirkkauden ihmislihassa, eli sellaisen ihmisen, jonkalaisia meidän kaikkien pitäisi olla. Samanaikaisesti joutuu kohtaamaan myös totuuden siitä, ettemme itse ole sellaisia kuin Jeesus: vanhurskaita, synnittömiä, aina ja kaikessa Jumalalle kuuliaisia ja Hänen tahtonsa tekijöitä.

Jeesuksen luo tuleminen on totuuteen tulemista – oman syntisyytemme ja Hänen vanhurskautensa tunnustamista – eikä Jeesus torju ketään, joka Hänen luokseen tulee (Joh. 6:37).

Mitä Jeesus sitten on tehnyt synneillemme? Hän on vapauttanut meidät synneistämme sovittamalla ne ristinkuolemallaan (Hepr. 9:14-15). Jumalan vastaus Jesajan mainitsemalle käskijälle on siis syntiemme sovitus ja armo Pojassa Jeesuksessa, joka ikuisen henkensä voimalla voitti synnin ja kuoleman.

"Jeesus vastasi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Mutta orja ei pysy talossa iäti; Poika pysyy iäti. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.-" (Joh. 8:34-36; 1938)

Jumalan armosta herruus on vaihtunut ihmisessä, joka uskoo Jeesukseen: nyt se ei enää ole Jumalan vastustaja, orjuuttaja ja käskijä, vaan Herrana on Jeesus. Uskovainen vaeltaa Jeesusta seuraten ja pysyy totuudessa myös silloin, kun on langennut syntiin.

"Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä." (1. Joh. 1:5-7)

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)

Edellä kirjoitin, että ihminen, joka elää "vapaana Jumalasta", ajautuu lopulta kuitenkin itselleen huonoon määränpäähän eikä hänen tilaansa ole siksi edes mielekästä kutsua vapaudeksi. Jeesus kertoi olevansa ainoa Tie, jota kautta pääsee hyvään päämäärään, Jumalan luo Taivaaseen. Tälläkin tavoin suhde Jumalaan, Jeesuksen Kristuksen kautta, on todellista vapautta.

"Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Evankeliumi arvojen perustana

Kuulin kerran opetusta, jossa evankeliumi jäsennettiin kolmeen käsitteeseen: luomiseen, lankeemukseen ja lunastukseen. Olen tukeutunut tähän jäsennykseen kertoessani evankeliumia muille sekä punnitessani oikeita valintoja ja toimintatapoja elämän vaihtuvissa tilanteissa. Evankeliumin totuus on arvojeni perusta.

 Luominen

Raamatullisista periaatteista ja arvoista keskustellaan sekulaarissa yhteiskunnassamme nykyään usein niin kielteiseen sävyyn – niitä esim. syytetään suvaitsemattomiksi ja syrjiviksi – että monelta jää ymmärtämättä niiden hyvyys ja kauneus.

Luomiseen perustuu ensinnäkin ihmiselämän mittaamaton arvo. Jumala loi ihmisen, miehen ja naisen, omaksi kuvakseen ja puhalsi ihmiseen elämän hengen (1. Moos. 1:26-27 ja 1. Moos. 2:7). On tärkeää ymmärtää, ettemme voi tehdä mitään lisätäksemme omaa arvoamme. Arvomme ei myöskään vähene tai mitätöidy sen perusteella, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Ominaisuuksistammekaan se ei ole kiinni.

Meidän jokaisen olemassaolo on Jumalan suvereeni tahto.

Luomiseen perustuu myös ihmiselämän kunnioittamisen arvo. Jumala on säätänyt Nooan kanssa solmimassaan liitossa (1. Moos. 9:5-6) sekä 10 Käskyssään, ettei ihmistä saa tappaa. Elämämme kuuluu viime kädessä Jumalalle.

Koska Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ihminen ei ole "vain yksi eläin muiden joukossa", vaan erityinen luotujen keskuudessa. Jumala asetti ihmisen pitämään huolta muusta luomakunnasta. Se tarkoittaa myös, että ihminen on moraalisesti vastuullinen ja järjellinen toimija, toisin kuin eläimet.

Edelleen luomisesta nousee oikea, biologian mukainen ymmärrys kahdesta sukupuolesta, niiden keskinäisestä täydentävyydestä sekä Jumalan luomistyön jatkumisesta miehen ja naisen yhteen liittymisen kautta, uusien sukupolvien syntymässä. Tämä on perusta Jumalan säätämälle avioliitolle.

Tietysti sellainenkin ihminen, joka ei usko Jumalaan ja luomiseen, voi allekirjoittaa edellä ilmaistut arvot (mittaamaton ihmisarvo, ihmiselämän kunnioittaminen, luomakunnasta huolehtiminen, moraalinen vastuullisuus ja biologisten tosiasioiden tunnustaminen), ja aika usein allekirjoittaakin, mutta kun häneltä kysyy perustaa esim. yleiselle ja yhtäläiselle ihmisarvolle, hän ei voi vedota kuin henkilökohtaiseen mielipiteeseensä, enemmistön mielipiteeseen ja yhteiskuntien ratifioimiin sopimuksiin.

Lankeemus

Jumalalle kuuliaisimpiakaan ihmisiä, esim. Vanhan Testamentin Abrahamia ja Daavidia, ei kuvailla Raamatussa synnittömiksi. Raamattu kertoo ihmisten syntisyydestä kaunistelematta, totuudenmukaisesti. Ainoa, jonka kerrotaan olevan (ja olleen maailmassa eläessäänkin) täydellisen viaton, on Jeesus Kristus, joka onkin ihmiseksi syntynyt Jumala itse.

"Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa." (Room. 3:9)

Joskus koen vähän kiusalliseksi synnistä puhumisen, kun kulttuurimme kehottaa niin voimakkaasti keskittymään positiiviseen, viljelemään uskoa ihmisten hyvyyteen sekä luomaan sitä kautta toivoa paremmasta maailmasta.

Kuitenkin ilman puhetta ihmisen syntisyydestä, eli lankeemuksesta ja sen seurauksista, ohitetaan totuus ihmisen ja maailman tilasta. Ilman sitä ei voi nähdä Jeesuksen ristiä, jolla Hän sovitti syntimme. Syntisyytemme tunnustaminen on välttämätöntä, että evankeliumin totuus tulisi kokonaan tunnustetuksi ja välitetyksi.

Kun tunnustaa syntinsä, tulee tunnustaneeksi, ettei täytä moraalista standardia, ja kun puolestaan tunnustaa sen, tulee tunnustaneeksi, että moraalinen standardi on olemassa ja että se ei palaudu vaihteleviin mielipiteisiimme, vaan on objektiivinen ja pysyvä – yläpuolellamme oleva Jumalan vanhurskas tahto.

Kun ennen uskoon tuloani kuuntelin silloin tällöin uskovaisten opetusta, evankeliointia ja todistuksia, pidin aina uskottavimpina niitä, jotka jollain tavalla toivat esiin oman epätäydellisyytensä – sen, että he tarvitsevat Jumalan anteeksiantoa jatkuvasti. Heidän opetuksensa ja todistuksensa kuuntelemista jatkoin. Paitsi että he vaikuttivat vilpittömiltä ja luotettavilta todistajilta, heidän puheensa kirkastivat Jumalaa erityisellä tavalla.

Ei omaa syntisyyttään tarvitse jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti toitottaa, mutta on hyvä tuoda esiin, että elää Jumalan armon ja anteeksiannon varassa ihan käytännössä.

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä." (1. Joh. 1:8)

Evankeliumin kolmen kohdan jäsennyksessä lankeemus-kohtaan perustuvia arvoja ovat mielestäni keskeisesti totuudenmukaisuus ja nöyrä asenne.

Lunastus

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef. 2:8-9; 1938)

Lunastuksesta nousee tietysti armollisuuden ja anteeksiannon arvo. Jumala antaa armonsa, anteeksiantonsa ja pelastuksensa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa meille, jotka omana itsenämme olemme syntisiä; pelastus vastaanotetaan uskossa.

Jeesus itse kehottaa meitä antamaan anteeksi toisillemme:

"Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: "Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?""Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa", vastasi Jeesus." (Matt. 18:21-22)

Tavasta, jolla Jeesus opetti anteeksiannosta, on minusta pääteltävissä, että anteeksi antaminen on ensisijaisesti jotain valintaan verrattavaa eikä tunne. Tämän vuoksi voinkin kutsua anteeksiantoa arvoksi: se on jotain, mihin uskon ja minkä mukaan ojentaudun sen sijaan, että seuraisin omia tunteitani, jotka saattavat ailahdella.

Anteeksiantaja säälii ja armahtaa rikkoneen, joka ei saa tehtyä tekemättömäksi. Näinhän Jumala on tehnyt meille ihmisille.

Toinen keskeinen, lunastukseen perustuva arvo on rakastaminen ja rakkaus, joka liitetään Raamatussa olennaisesti Jumalan anteeksiantoon.

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

Jumalan sovittavalla ja armollisella rakkaudella apostoli Johannes perustelee sitä, että meidän ihmistenkin on rakastettava toisiamme.

"Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:11; 1938)

On tärkeää ymmärtää, ettei tosi rakkaus ole kiinni kohteen rakastettavuudesta, vaan se ilmenee hyvinä tekoina ja valintoina toista ihmistä kohtaan silloinkin, kun tämä ei ole ansainnut sitä eikä välttämättä herätä erityisiä rakkaudeksi tunnistettavia tunteita. Niinhän Jumalakin on tehnyt meille (Room. 5:6-8).

Jeesus opetti rakastamisen – sekä Jumalan että lähimmäisen – olevan kirjaimellisesti käsky. Tämä ei tarkoita, ettei rakastamisessa voisi olla tunne-elementtiä, vaan se tarkoittaa ymmärtääkseni, että rakastamisessa on ensisijaisesti kyse Jumalan tahdon ja olemuksen (Raamatussa kerrotaan, että Jumala on rakkaus) mukaan ojentautumisesta uskossa. Kirjoitin tästä aihepiiristä enemmän blogitekstissäni Käsky: rakasta!.

Lunastukseen perustuvista arvoista mainitsen vielä toivon ilmaisemisen ja iloisuuden. Tällä en missään nimessä tarkoita, että Jeesukseen uskovan tulisi teeskennellä iloista ja positiivista, jos hänestä ei aidosti tunnu siltä.

Tässäkään ei nimittäin ole kyse ensisijaisesti tunteista, vaan oikeastaan sen muistamisesta, ja myös muiden muistuttamisesta siitä, että Jeesukseen uskovalla on pysyvä syy toivoon ja iloon silloinkin, kun hänestä välttämättä ei tunnu siltä. Se pysyvä syy on evankeliumin totuus, eli Jeesus itse.



 

Valo joka on pimeyttä

Jeesus varoitti valosta, joka on pimeyttä. Tässä kirjoituksessa pohdin, mitä Hän sillä tarkoitti.

Valoa omasta takaa?

"Luota sydämesi ääneen", "luota tunteeseesi", "antaudu sielusi ohjaukseen", "minä luotan vain omaan järkeeni", "meillä jokaisella on oma totuutemme – millainen on sinun totuutesi?"... Nämä ovat tuttuja neuvoja ja väitteitä nykymaailmassa, ainakin meidän kulttuurissamme.

Niiden mukaan ainoa, jolla voi olla oikea näkemys ja ymmärrys asioista, on jokainen ihminen itse. Jokaisen sisimmän väitetään olevan kuin valo, joka saa näkemään juuri hänelle oikean ja hyvän päämäärän sekä tien, jota kulkemalla sinne pääsee. Jokaisella on elämässään omanlaisensa päämäärä, oma tiensä.

Raamatun mukaan olemme kuitenkin syntisiä ja vailla Jumalan kirkkautta (Room. 3:23) emmekä voi luottaa sydämemme ääneen. Joskus sydämemme ohjaa meitä valintoihin, jotka ovat linjassa Jumalan tahdon kanssa, mutta oma ymmärryksemme valaisee myös päämääriä, jotka aluksi näyttävät hyviltä ja tavoittelemisen arvoisilta, mutta osoittautuvatkin vääriksi ja tuhoisiksi.

"Moni luulee omaa tietään oikeaksi, vaikka se on kuoleman tie." (Sananl. 16:25)

Valo joka on pimeyttä

"Silmäsi on sinun ruumiisi lamppu. Kun silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Kun silmäsi ovat huonot, ruumiisi on pimeä. Pidä siis varasi, ettei se valo, joka sinussa on, ole pimeyttä." (Luuk. 11:34-35) 

Varoittaessaan valosta, joka on pimeyttä Jeesus käytti vertauskuvana ruumiillista sokeutta. Niin kuin ruumiillisesti sokeaa lampun valo ei valaise, hengellisesti sokeaa ei valaise valo, joka loistaa Jeesuksesta. Niin kuin ruumiillisesti sokea on suljettu ruumiilliseen pimeyteen, hengellisesti sokea on suljettu hengelliseen pimeyteen ja on omien visioidensa, päämääriensä ja ymmärryksensä varassa.

Hengellisesti sokea luottaa Jumalan ja Hänen sanansa sijaan omaan näkemykseensä siitä, mikä on hyvää ja tavoittelemisen arvoista. Kulkiessaan kohti oman näkemyksensä valaisemaa päämäärää hän järkeilee, mitkä ovat sen saavuttamisen kannalta oikeat askeleet – ja hän etenee omalla tiellään.

Eteneminen luo harhan valosta: jos hän kulkisi pimeydessä, eikö hän sokean tavoin kompuroisi ja eksyisi tieltä? Ongelma ei kuitenkaan ole siinä, etteikö hengellisesti sokea osaisi käyttää "järkensä valoa" ja tehdä päämääränsä saavuttamiseksi oikeita valintoja, vaan siinä, että itse päämäärä on väärä. Oikea hänen omissa silmissään, mutta väärä Jumalan silmissä sekä iankaikkista kohtaloa ajatellen.

Kun hengellisesti sokea on edennyt tiellään yhä pidemmälle ja lopulta saavuttanut oman päämääränsä, hän todellisesti on eksyksissä!

Jeesuksen mukaan nimittäin on vain yksi hyvä ja oikea päämäärä – ikuinen elämä taivaallisen Isän luona, ja sinne on vain yksi tie – Jeesus itse. Se joka päätyy johonkin muuhun päämäärään, on päätynyt eksyksiin – ja valo, joka tien sinne valaisi, olikin pimeyttä.



"Sokea taluttaa sokeaa..."


Ei kuitenkaan kuka tai mikä tahansa meidän itsemme ulkopuolinen valon lähde sovellu valaisemaan oikeaa tietä. Sen lisäksi, ettemme voi luottaa omaan sisäiseen valoomme, emme myöskään voi luottaa jonkun toisen sisäiseen valoon – vaikka tämä toinen väittäisi olevansa "henkisellä tiellä" pitkälle edennyt guru, ja vaikka muutkin vakuuttelisivat, että hänen opastukseensa voi luottaa.

"Ja kun sokea taluttaa toista sokeaa, molemmat putoavat kuoppaan" (Matt. 15:14).

Syntiin langenneessa maailmassamme monenlaiset Jumalan tahdon vastaiset hankkeet menestyvät ja tuottavat harjoittajalleen toivottua tulosta, esim. vaurautta ja suosiota. Menestys ja tuloksellisuus ovat edelleen omiaan vakuuttamaan hengellisesti sokean siitä, että hän voi luottaa oman sisimpänsä tai jonkun toisen sisimmän valoon, minkä seurauksena hän jatkaa eteenpäin yhä itsevarmempana.

Niin hänen pimeytensä syvenee, mutta hän itse kokee valon vain lisääntyvän!




Sielunvihollisen kauniit eksytykset

 "... tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi." (2. Kor. 11:14)

Tähän Toisen korinttilaiskirjeen kohtaan viitataan aika usein, kun varoitetaan ihmisiä luottamasta suin päin siihen, että heidän mahdolliset enkeli-ilmestyksensä ja vastaavat yliluonnolliset kokemuksensa ovat lähtöisin Jumalasta. Varoitus on toki paikallaan.

Paljon yleisempi ja vähintään yhtä petollinen tapa, jolla valkeuden enkeliksi tekeytyvä sielunvihollinen vaikuttaa maailmassa ja ihmisten sydämissä, on ymmärtääkseni kuitenkin hyviltä näyttävät hankkeet, jotka todellisuudessa ovat Jumalan tahdon vastaisia.

Esimerkeiksi soveltuvat vaikkapa eutanasia ja abortti, joita tavallisesti puolustetaan empaattisina vaihtoehtoina kaikille osapuolille. Kuka voisi vastustaa tekoa, jonka on perusteltavissa empatialla?

Sairaudesta kärsivä saattaa itse toivoa eutanasiaa, "onnellista kuolemaa", ja se joka sen hänelle soisi, perustaa näkemyksensä empatiaan, kun taas eutanasian torjujan valinta johtaisi hänen kärsimyksensä jatkumiseen. Kuitenkin sen, joka ojentautuu Jumalan sanan mukaan, joka sanoo mm. "Älä tapa", on asetuttava eutanasiaa vastaan.

Empatia sinänsä on hyvä asia, ja me tarvitsemme sitä ymmärtääksemme toisen ihmisen kokemusta, mutta jos sen mukaan toimiminen on ristiriidassa Jumalan sanan kanssa, se vie eksyksiin. Me voimme kuunnella sydäntämme (ja tuskin edes voisimme olla sitä kuulematta!), mutta meidän tulee valintoja tehdessämme tarkastella sen ääntä Jumalan sanaa vasten.

"Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)

"Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat..."

"Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan." (Joh. 1:9)

"Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo."" (Joh. 8:12)

Ilman Jeesusta, todellista valoa, olemme kaikki hengellisesti sokeita ja eksyksissä, olemmehan kaikki omana itsenämme syntisiä ja vailla Jumalan kirkkautta (Room. 3:23). Jeesus valaisee ja tekee hengellisesti näkeväksi jokaisen, joka uskoo Häneen.

Jumalan sana valaisee paitsi sen, mikä on hyvä ja oikea päämäärä, myös sen tosiasian, ettemme itse pysty sitä saavuttamaan, vaan tarvitsemme Jeesusta perille pääsemiseksi. Tämän kirjoituksen aihe ei ole Jeesus maailman valona, joten en mene siihen syvällisemmin. Mm. vuodentakaisessa blogitekstissäni Voittamattoman valon juhla kirjoitin aiheesta enemmän.

"Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen." (Jes. 53:6)

Nykyään kuulee kutsuttavan uskovaisia halventavasti "lampaiksi", epävarmoiksi seuraajiksi, joilla ei ole rohkeutta, älyä ja itsevarmuutta kulkea omaa tietään. Raamatun mukaan kuitenkin kaikki ihmiset ovat lampaisiin verrattavissa!

Ilman Jeesusta me kaikki olemme eksyksissä, luottaneet valoon, joka on pimeyttä, mutta kuten Jeesuksen vertauksessa eksyneestä lampaasta (Matt. 18:12-14) käy ilmi, Jumala etsii juuri omille teilleen eksyneitä.

"Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta." (Joh. 10:11)

Joka uskoo Jeesukseen, luottaa Raamattuun

Jeesus itsekin – lihaksi tullut Jumalan Sana – vetosi Jumalan kirjoitettuun sanaan, Raamattuun, ja todisti sen olevan luotettava.

Evankeliumi Jeesuksesta on Raamatun ydinviesti – sen kautta Raamatun kokonaisuus avautuu ymmärrettäväksi.

"Ettekö ole lukeneet...?"

Kerran kun Jeesukselta kysyttiin avioerosta, Hän aloitti määrittelemällä avioliiton:

"Hän vastasi heille: "Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?" Ja hän jatkoi: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi."" (Matt. 19:4-6)

Jeesus olisi voinut vedota luontoon, eli kaikkien – myös niiden kuulijoiden, jotka eivät tunteneet Kirjoituksia – havaintoihin vastakkaisten sukupuolten keskinäisestä täydentävyydestä ja biologisen lisääntymisen mekanismista, mutta sen sijaan Hän vetosi Jumalan kirjoitettuun sanaan: "Ettekö ole lukeneet...".

Raamatun luomiskertomus ilmaisee omalla yksinkertaisella tavallaan edellä mainitut biologiset tosiasiat, joiden perusteella miehen ja naisen välisen avioliiton mielekkyys voidaan osoittaa, mutta Jeesus asetti silti luotettavuuden perustaksi nimenomaan sen, että tämä ilmoitetaan Kirjoituksissa.

Lausuma on Jeesukselta paitsi todistus Jumalan kirjoitetun sanan, Raamatun, viimekätisen auktoriteettiaseman ja luotettavuuden puolesta, samanaikaisesti se tulee ilmaisseeksi, että biologiset tosiasiat eivät ole irrallisia kokonaisuuksia itsessään, vaan ne asettuvat osaksi suurempaa tarkoitusta, Jumalan pyhää tahtoa.

Luonnontiede selvittää "osatotuuksia" luomakunnasta, ja se on arvokasta työtä, mutta se ei vastaa kysymykseen "miksi?". Jumalan pyhän tahdon kokonaisuus ei ole tavoitettavissamme muuten kuin Hänen kirjoitetun sanansa kautta.

Ateisti ja evoluutiobiologi Richard Dawkinsin tunnettu lausahdus "'Miksi?' on hölmö kysymys" vähättelee oletusta luonnon tarkoituksellisuudesta. Tietyllä tavalla Jeesuksen "ettekö ole lukeneet" -vetoaminen nuhtelee Dawkinsia (ja muita samalla tavalla ajattelevia) tästä asenteesta.

Viitaten luomiskertomukseen ja viime aikojen uutisointiin... nykyään on jopa lääketieteen "asiantuntijoita", jotka pitävät ihan mielekkäinä väitteitä esim. synnyttävistä miehistä. Jos mikään muu ei saa nykyajan ihmistä ymmärtämään, että uutiset "synnyttävistä miehistä" ovat järjettömiä, viimeistään Raamattu paljastaa ne sellaisiksi.

Jumalan kirjoitettu sana kertoo meille myös tämän: Jumala loi luomakunnan Sanallaan, joka on Jeesus Kristus:

"Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä." (Joh. 1:1-3)

"Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta." (Joh. 1:14)

 "...mitä minusta on kirjoitettu..."


Jumalan kirjoitetulla sanalla on auktoriteettiasema paitsi suhteessa luonnollisten asioiden kokonaisuuden ymmärtämiseen, myös suhteessa yliluonnollisiin ihmeisiin.

Monet ovat pohtineet, että jos Jumala vain tekisi yliluonnollisen ihmeen heidän nähtensä, he varmaankin alkaisivat uskoa Häneen. Kuitenkin Jeesuksen kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31) taivaaseen päässyt Abraham – joka mainitaan Raamatussa uskon esikuvaksi – sanoo rikkaalle miehelle, että jos ihmiset eivät usko Kirjoituksiin eli Jumalan sanaan, eivät yliluonnolliset ihmeetkään saa heitä uskomaan Jumalaan:

"'Ei, isä Abraham', mies sanoi, 'mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.' Mutta Abraham sanoi: 'Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'" (Luuk. 16:30-31)

Ilmaus "Moosesta ja profeettoja" tarkoittaa käytännössä Jumalan kirjoitettua sanaa, eli Raamatun Mooseksen kirjoja ja profeettojen kirjoja – Jeesuksen aikaanhan Mooses ja VT:n profeetat ihmisinä eivät enää olleet maailmassa. Kertomuksessaan Jeesus siis toi esiin, että Jumalan sanan kuuleminen on se, joka synnyttää uskon. Edes yliluonnolliset ihmeet sellaisinaan eivät pysty siihen, mihin Jumalan sana pystyy.

Jeesus vetosi Kirjoituksiin jatkuvasti ilmaistessaan, kuka Hän on: Hän on se Kirjoituksissa profetoitu Messias, kaikkien kansojen Pelastaja, jonka Jumala on lähettänyt sovittamaan syntiin langenneet ihmiset kanssaan.

"Jeesus sanoi heille: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu."" (Luuk. 24:44)

Mielestäni jotain liikuttavaa on Raamatun kohdassa, jossa Johannes Kastaja, Jeesuksen todistaja (Joh. 1:6) ja profeetta (Matt. 11:9), lähettää omat opetuslapsensa tiedustelemaan Jeesukselta, kuka Jeesus on.

"Miehet tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: "Johannes Kastaja lähetti meidät kysymään sinulta: 'Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?'"" (Luuk. 7:20)

Jeesus, joka juuri silloin oli parantanut ihmisiä, mm. antanut monelle sokealle näön, vastasi heille kehottamalla heitä kertomaan Johannekselle, mitä he itse näkivät ja kuulivat, ja minkä Johannes oli lukenut Kirjoituksista (mm. Jes. 29:18,19) olevan sen merkkinä, että Pelastaja on tullut:

"Niinpä hän vastasi: "Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet:

Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät,
spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat,
kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan
ilosanoma.
 Autuas se, joka ei minua torju."" (Luuk. 7:22-23)

Vastatessaan Johanneksen kysymykseen siitä, kuka Hän on, Jeesus viittasi Kirjoituksiin, jotka Hänessä toteutuivat. Kun Jeesus katsoi Jumalan kirjoitettuun sanaan, Hän mitä ilmeisimmin näki itsensä.

Jumalan kirjoitetun sanan ja Jumalan lihaksi tulleen Sanan välillä ei ole ristiriitaa; se, joka uskoo Jeesukseen, luottaa Jumalan kirjoitettuun sanaan, Raamattuun.

Aika usein nykyään törmää ilmiöön, että ei haluttaisi kuulla Raamatusta niitä lauseita, joissa meidät ihmiset todetaan syntisiksi, Jumalan pyhän lain rikkojiksi. Noin ajattelevat eivät ymmärrä, että Jumalan rakkaudessa on olennaista nimenomaan Hänen armollisuutensa ja syntien anteeksiantonsa. Raamatun lauseet Jumalan rakkaudesta eivät näin ollen avaudu ilman, että ymmärrämme olevamme syntisiä – armon tarpeessa.

"Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: "Tunnustan syntini Herralle." Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan. (sela)" (Ps. 32:5)

Raamatun ydin on evankeliumi Jeesuksesta

Ennen kuin olin itse tullut uskoon, minua välillä ihmetytti, miksi uskovaiset vetivät Raamatun joka käänteessä esiin, miksi he aina olivat siteeraamassa ja hehkuttamassa sitä.

Siihen aikaan, ollessani jonkinlainen agnostikko, luin itsekin joskus Raamattua sieltä täältä, koska olin kiinnostunut kirjallisuudesta ja uskonnoista. Näin Raamatun kokoelmana tekstejä, jotka olivat monin paikoin kauniita, viisaita ja säväyttäviä, mutta eivät juuri muuta.

Tultuani uskoon (siitä kerron tarkemmin blogitekstissäni Uskoontulotarinat) Raamatun teksteissä alkoi hahmottua sen keskeinen viesti: ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta, ihmiskunnan Pelastajasta. Kyllä, Raamattu on minusta edelleen kaunista, viisasta ja säväyttävää tekstiä, mutta nyt se on kaunista, viisasta ja säväyttävää tekstiä Jeesuksesta, Pelastajastani ja Herrastani.

Raamattu ei ole sekalainen kokoelma hienoja tekstifragmentteja, vaan niitä kaikkia yhdistää punainen lanka, joka ihmeellisellä tavalla kulkee ihan Raamatun ensimmäisestä lauseesta viimeiseen asti, vaikka tapahtumat ja henkilöt sijoittuvat tuhansien vuosien varrelle!

Raamattu on Jumalan sanaa, jossa kerrotaan syntiin langenneen ihmiskunnan pelastuksesta, jota Jumala on toteuttanut läpi ihmiskunnan historian ja joka toteutui Jeesuksen syntymässä, elämässä, ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa n. 2000 vuotta sitten. Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, sovitti syntimme ristillä ja nousi kuolleista.

Tiiviisti voitaisiin sanoa, että Vanhan Testamentin kirjat profetoivat Jeesuksesta, tulevasta Pelastajasta ja syntiemme sovittajasta...

"Hän kärsi rangaistuksen,
jotta meillä olisi rauha,
hänen haavojensa hinnalla
me olemme parantuneet. Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat,
jokainen meistä kääntyi omalle tielleen.
Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan
hänen kannettavakseen." (Jes. 53:5-6)

 ... ja Uuden Testamentin kirjat kertovat, kuinka pelastus Jeesuksen kautta tuli konkreettisesti todeksi. Raamattu tarjoaa tätä ilosanomaa Jeesuksesta jokaiselle.

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

"Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi,
niin kuin oli kirjoitettu,
hänet haudattiin,
hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä,
niin kuin oli kirjoitettu..." (1. Kor. 15:3-4)

Uskotko, että olet arvokas?

Perustuuko ihmisarvomme ominaisuuksiimme tai suorituksiimme? Onko se yhteiskunnallisten sopimusten tai toisilta ihmisiltä saamamme hyväksynnän varassa? Olemmeko arvokkaita vain, jos meillä on kokemus arvokkuudesta?

Vai perustuuko arvomme ihmisinä meihin itseemme ollenkaan?

Kummallisia käsityksiä:

Onko ihmisarvoni toisten ihmisten käsissä?

Luin kerran lehtijutun toisen maailmansodan aikaisista hirmuteoista ja niiden kohteiksi joutuneista ihmisistä. Jutussa muotoiltiin toistuvasti, että uhreiksi joutuneet ihmiset "menettivät ihmisarvonsa" ja että heitä kohdeltiin "ihmisarvoa alentavalla tavalla". Vaikka tämä saattaa monista kuulostaa epäolennaiseen keskittymiseltä ja saivartelulta, minusta nämä ilmaukset kielivät merkittävästä taustaoletuksesta. Voiko ihmisen arvo alentua? Voiko ihminen menettää arvonsa?

Kun tämän kielellisen muotoilun on kerran pistänyt merkille, sitä huomaa viljeltävän kaikkialla. Tulkintani mukaan useimmiten on kyse siitä, että kielen käyttäjä ei ole tullut miettineeksi ilmauksen sisältämiä oletuksia, vaan käyttää sitä tottumuksesta.

Hiljattain luin nettikeskustelua aiheesta "Onko kaikilla ihmisillä sama ihmisarvo?", ja jotkut keskustelijoista vastasivat kieltävästi ja perustelivat, että monia ihmisiä maailmassa kohdellaan mitä hirvittävimmillä tavoilla. Tahattomaksi oletukseksi muodostuu, että väärä kohtelu kertoo kohteen arvosta sen sijaan, että se kertoisi yksinomaan kohtelijan moraalista.

Pari vuotta sitten mediassa käytiin harvinaista keskustelua abortista Omantunnonvapaus-kansalaisaloitteen yhteydessä. Kansalaisaloitteessa vaadittiin lääkäreille ja hoitajille oikeutta kieltäytyä tekemästä aborttia omantunnon syistä. Tv-ohjelmassa toimittaja kysyi keskustelijoilta rohkeasti, mistä ihmisyys (ja sen myötä ihmisarvo) sitten heidän mielestään alkaa (jos ei hedelmöityksestä), ja sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa pohti sen alkavan siitä, että lapsi otetaan vastaan. Tämän käsityksen mukaan toiset ihmiset siis tulevat antaneeksi lapselle ihmisyyden ja ihmisarvon, kun tai jos he ottavat tämän vastaan.

Oletuksena mainitsemissani esimerkeissä on, että ihmisarvo on toisten ihmisten käsissä; ihmisten on mahdollista (vaikkei se tällä tavoin olettavienkaan mielestä olisi toivottua) säädellä ja alentaa sitä, kieltää tai riistää sen...


Entä omissa käsissäni?

- esimerkkinä eutanasiakeskustelu 

Eutanasiaa puoltavissa puheenvuoroissa käytetään subjektiivista käsitettä "arvokkuuden kokemus". Jos sairas tai vammainen ihminen on menettänyt arvokkuuden kokemuksensa ja haluaa kuolla, hän on menettänyt ihmisarvonsa siinä määrin, että yhteiskunnan tulisi eutanasialain turvin surmata hänet sen sijaan, että sillä edelleen olisi velvollisuus suojella hänen elämäänsä ja auttaa häntä.

Tyypillisesti eutanasialakia kannatetaan selektiivisenä (valikoivana), eli eutanasia olisi vain tiettyjen ihmisryhmien "oikeus". Kaikkien kuolemaa toivovien kohdalla ihmisarvo, syy suojella elämää, ei siis olisikaan pelkästään subjektiivisen kokemuksen varassa.

Belgiassa ja Hollannissa, joissa on voimassa eutanasian salliva laki, eutanasiaan ovat oikeutettuja ainoastaan "sietämättömästi kärsivät", mutta käytännössä se on tarkoittanut parantumattomasti sairaita, vammaisia sekä vaikeasti mielenterveysongelmaisia. Sveitsiläisellä, itsemurhassa laillisesti avustavalla Dignitas-yhdistyksen klinikalla eutanasian perusteeksi on riittänyt yksinkertaisesti ikääntyminen.

Ei sairaita, vammaisia, mielenterveysongelmaisia ja vanhuksia pakolla tietenkään surmata näissäkään yhteiskunnissa, mutta mahdollisuutta siihen empaattisesti tarjotaan...

Eutanasiakeskusteluihin osallistuneet vammaisjärjestöt ovat järjestäen torjuneet ehdotetun "oikeuden" ja perustelevat kielteistä kantaa ihmisarvolla. Miksi yhteiskunta, jonka perustavin tehtävä on suojella kansalaisia, luopuisi tästä tehtävästä joidenkin ihmisten, ja nimenomaan kaikkein heikoimpien, kohdalla? Jos yhteiskunta sallii (valikoivan) eutanasian, sen viesti vammaisille, sairaille ja vanhuksille ei ainakaan ole omiaan lisäämään heidän arvokkuuden kokemustaan.

Ihmisarvon perusta on ulkopuolellamme

 

Vaikka ilmaus "itsessään arvokas" on merkitykseltään juuri oikea kuvaamaan kristinuskon käsitystä ihmisen arvosta, sanatarkasti se on hieman harhaanjohtava. Kristinuskon mukaan jokaisen ihmisen arvon perusta on oikeastaan ulkopuolellamme, Jumalassa. Näin on riippumatta siitä, uskooko Jumalaan vai ei.

"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos. 1:27)

Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan omaisuutta eikä muilla kuin Jumalalla ole oikeutta päättää ihmisen kuolemasta ja surmata ihmistä (1. Moos. 9:6, 2. Moos. 20:13). Toisen ihmisen kohteleminen väärin, eli Jumalan tahdon vastaisesti, on synti – väärä kohtelu ei vähennä kohteen arvoa ihmisenä.

Emme itsekään mahda mitään omalle arvollemme. Vaikka meiltä puuttuisi arvokkuuden kokemus, arvollemme sinänsä ei ole tapahtunut mitään. Arvomme ihmisinä on ollut muuttumatonta todellisuutta aina ensimmäisen ihmisen luomisesta alkaen. Kristinuskossa ihmisen arvoon viitataan usein sanoilla absoluuttinen, ehdoton, mittaamaton. Näiden lisäksi sitä voi kuvata sanalla peruuttamaton.

Kristinuskon ydin, evankeliumi, kirkastaa ihmisen arvon:

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Jumalan pelastus Jeesuksen kautta on tarkoitettu kaikille ihmisille ominaisuuksiin katsomatta. Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat (1. Tim. 2:4).

Jos joku on ajatellut arvonsa perustuvan ominaisuuksiinsa, kuten terveyteen, työkykyisyyteen, varallisuuteen, tiettyyn älykkyystasoon tai tietynlaiseen ulkonäköön, uskoisin evankeliumin olevan hänelle vapauttava viesti, koska minkä tahansa ominaisuuden voi menettää hetkenä minä tahansa. On varmasti kuluttavaa pelätä arvonsa menettämistä ja huolehtia sen jatkuvasta uusintamisesta.

Evankeliumi kirkastaa myös sen, ettei ihmisen arvo ole välineellinen: emme pelastu tekojemme kautta, olemalla hyödyllisiä (Ef. 2:8-9) eikä syntimmekään, eli se kuinka hyödyttömästi tai haitallisesti olemme eläneet, ole esteenä pelastukselle, koska Jeesus on sovittanut syntimme (Room. 3:25-26).

Myöskään toisten ihmisten hyväksyntä, sen puuttuminen tai suoranainen torjunta ja viha eivät vaikuta arvoomme ihmisinä. Eihän Jeesustakaan, ihmiseksi syntynyttä Jumalan Poikaa ja elämän Herraa, otettu vastaan (Joh. 1:11).

Evankeliumin perusteella meillä on velvollisuus kohdella toisiamme muuttumatonta ihmisarvoamme vastaavalla tavalla:

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11; 1938)