Kristityn anteeksianto – Erika Kirkin puheen synnyttämiä pohdintoja

  Anteeksi antaminen on voimallinen teko, varsinkin kun sen tekee Jeesuksen nimessä.

  Kristityn anteeksianto sisältää aina teon tuomitsemisen.

Lesken sanat

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

  Yhdysvaltalainen kristitty konservatiivivaikuttaja Charlie Kirk salamurhattiin syyskuun 10. päivä, ja kahden päivän päästä sanoinkuvaamattomasta järkytyksestä toipuva leski Erika Kirk astui tiedotusvälineiden eteen. Itkuisen lesken katse muuttui uhmakkaaksi kun hän osoitti pari sanaa miehensä murhaajalle: "Sinulla ei ole aavistustakaan mitä olet juuri päästänyt valloilleen" ("you have no idea what you just have unleashed...").

Minulla oli aavistus. Toivoin että leski saisi Jumalalta voimaa käyttää sen tilaisuuden, joka hänen eteensä oli laskettu elämän pirstaleiksi lyöneen menetyksen myötä.

Ja se tapahtui. Erika Kirkin puhe miehensä muistotilaisuudessa oli yksi parhaista joita olen kuullut. Se oli henkilökohtainen, surevan vaimon ja isättömiksi jääneiden lasten äidin puhe. Se oli puolisonsa elämäntyön perintöä vaalivan yhteiskunnallisen vaikuttajan puhe. Ja ennen kaikkea se oli kristityn puhe. 

Viitaten Jeesuksen sanoihin ristillä, "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." (Luuk. 23:34; käännös 1933-38), leski totesi antavansa anteeksi miehensä murhaajalle. Sitä todistivat miljoonat ihmiset ympäri maailman – ristin evankeliumin voimaa.

  Pääsääntöisesti Erikan valintaa kiitettiin, mutta jotkut esittivät kritiikkiä: miten noin nopea anteeksianto voi tulla sydämestä?

Itse olen sitä mieltä että kristitty paitsi voi antaa anteeksi nopeasti, siihen ehkä kannattaa jopa pyrkiä. Itse pyrin nopeaan anteeksiantoon. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hänen on joka tapauksessa annettava anteeksi. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hän joka tapauksessa tulee antamaan anteeksi, koska on kristitty. Tiedän jo nyt, että tulen antamaan anteeksi myös kaikki tulevat pahat teot, koska saan itse elää Jumalan armossa nyt ja tulevaisuudessa.

  Sitten on niitä kriitikkoja, jotka pitävät anteeksi antamista pehmeytenä, periksi antamisena pahuudelle. Kuinka väärässä he ovatkaan.

Anteeksianto ja oikea tuomio

  Kristittynä eläessäni olen alkanut nähdä anteeksiannon voimakkaana, järeänä tekona. Anteeksi antaminen on oikeastaan periksi antamisen vastakohta. Sillä kristityn anteeksianto sisältää aina anteeksi annettavan teon tuomitsemisen. Tietenkin, eihän tekoa tarvitse antaa anteeksi, ellei se ole paha, väärä. 

Anteeksi antaminen on rakkaudellista lujuutta pahan teon tehnyttä ihmistä kohtaan. Ja se on järkähtämätöntä kovuutta suhteessa pahaan tekoon. 

Anteeksi antamalla voi pysäyttää pahan etenemisen, moninkertaistumisen.

  Se joka ei anna anteeksi, jättäytyy itse vihan ja kostonhimon pyörteisiin, jotka tässä maailmassa myllertävät tauotta. Hän liittyy iskujen ja vastaiskujen loputtoman ketjun jatkoksi. Hän itse hukkuu pahuuden mereen, koska meistä jokainen on sekä itse syntinen että muiden syntien uhri. Hänen äänensä hukkuu muiden kostonhimoisten karman lakia julistaviin katkeriin ääniin.

Väitän jopa, että syntinen joka ei anna anteeksi ei onnistu koskaan täysin sinetöimään väärän teon tuomiota vääräksi. Anteeksiantamattomuus pitää asian keskeneräisessä tilassa: ainoastaan jos karma, tai teon ja seurauksen laki, joskus toteutuu, teko sen myötä osoittautuu vääräksi. Mutta usein tässä maailmassa se ei toteudu – paha ei aina saa palkkaansa. Siis vielä tässä ajassa.

  Kristityn anteeksianto sinetöi asian oikeudellisesti: teko oli synti Jumalan sanan nojalla. Se oli niin paha teko, että tarvitaan ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan viaton veri, että tekijä voi koskaan saada Jumalalta anteeksi. Jumalan anteeksiannon saa jos sitä synnintunnossa pyytää Jeesuksen ristinsovitukseen vedoten. Jos tekijä jonain päivänä saa tekonsa Jumalalta anteeksi, tiedämme että hän on silloin alkanut ymmärtää miten paha se oli. 

"Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:25-26)

Mitä tarkoittaa olla vanha ja viisas?

  Raamatun mukaan harmaat hapset ovat kunnian kruunu ja vanhusten viisautta tulee nuorempien kuunnella, mutta ikävuodet sinänsä eivät ole viisauden tae. 

Lisääntyvä epävarmuus

  Joku esitti netin keskustelufoorumilla kysymyksen johon vastatessani jouduin yllättymään: oletteko iän myötä tulleet vahvemmiksi vai heikommiksi henkisesti? Teki heti mieli vastata että koen muuttuneeni vahvemmaksi. Raamatussahan puhutaan vanhojen ihmisten viisaudesta ja kunnioitettavasta asemasta – toki se tarkoittaa että on ja tuntee olevansa henkisesti vahvempi?

Kuva: Pixabay / Pexels

Mutta tunsin ettei se ole totta. Ainakin tässä vaiheessa elämäntaivalta, viittäkymmentä ikävuotta lähestyessäni, koen itse asiassa tulleeni heikommaksi.

Olin nuorena itsevarmempi, mikä ehkä johtui suuripiirteisemmästä suhtautumisesta elämään. Nykyään esim. ihmissuhteissa tapahtuneet ristiriitatilanteet jäävät vaivaamaan minua herkemmin, ja mitä yksityiskohtaisemmin erittelen jotain kysymystä, johon minulla lähtökohtaisesti oli selkeä vastaus, sitä enemmän huomaan vastauksessani tietämättömyydestäni johtuvia mahdollisia ongelmakohtia, ja tunnen epävarmuutta.

  Kun muotoilin vastaustani kysymykseen, mieleeni tuli Lauri Viidan runo Onni, sen toinen säkeistö: "Oli kerran ystäväjoukko / ja nuoruus. Kaikki eli. / Joka päivä oli kuin luominen / yhä olisi jatkunut. Nyt / minä yksin, entisen varjo, / läpikotaisin muistojen syömä / laho, kaatuva puu, / aste asteelta lähenemässä / maan turhuutta, hiljaisuutta."

"Läpikotaisin muistojen syömä"... En koe tilani muuttuneen iän myötä niin surkeaksi kuin säkeistössä kaiken kaikkiaan puhutaan, mutta tuo ilmaus "muistojen syömä" puhuttelee minua. Yritän selittää mitä tarkoitan ja miten ilmauksen tulkitsen.

Mitä enemmän takana on elettyä elämää, sitä enemmän ihmisen mieleen on syntynyt muistoja. Muistojen rakennusaine on itsen ulkopuolinen todellisuus: havainnot, vaikutelmat, tulkinnat, vuorovaikutus muiden kanssa, heidän mielipiteensä ja sanansa ja niiden mukana heidän näkökulmansa... Ajan mittaan ihmisen mielessä ja minuudessa on yhä vähemmän omaa itseä ja yhä enemmän itsen ulkopuolista ainesta. Muiden ihmisten näkökulmien mukaisten ajatusten lisääntyminen omassa mielessä johtaa omien ajatusten suurempaan kyseenalaistamiseen. Itsen vähentyminen johtaa itsevarmuuden vähentymiseen. Suuripiirteinen suhtautuminen käy iän myötä vaikeammaksi.

  Lisäksi olen iän myötä tajunnut että korkeaankin ikään ehtinyt ihminen kuolee aina enemmän tai vähemmän keskeneräisenä. Kaikki asiat eivät tule loppuun käsitellyiksi, vaikka yrittäisi parhaansa, ja tuskin kukaan edes jaksaa aina yrittää parastaan. Ehkä minäkin tulen jonain päivänä jättämään tämän maailman täynnä kysymyksiä.

Mutta jos vanhuus tarkoittaa lisääntyvää epävarmuutta, kuten nyt keski-ikäisenä koen, mitä sitten on se Raamatussa puhuttu vanhuuteen kuuluva viisaus?

Vanha ja viisas

"Harmaat hapset ovat kunnian kruunu;

se saadaan vanhurskauden tiellä." (Sananl. 16:31)

 

  Voisiko se olla sitä että oman heikkoutensa ja pienuutensa lisääntyvä tiedostaminen saa ihmisen luottamaan vähemmän itseensä ja, parhaimmillaan, enemmän Jumalaan ja Hänen sanaansa?

Tämän on pakko olla se. Iän myötä toki kokemukseen perustuva tieto lisääntyy, mutta se ei vielä riitä tekemään ihmisestä viisasta. Minusta viisaudessa on kyse irrallista tietoa yhteen kokoavasta näkemyksestä joka vastaa kysymykseen elämän tarkoituksesta. Raamattu ohjaa lukijaansa tällaiseen viisauteen. Raamatussa opetetaan että elämän tarkoitus on päästä Jumalan yhteyteen, ja tienä yhteyteen on Jeesus Kristus, jossa Kolossalaiskirjeen sanoin "kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol. 2:2-3).

Kristittynä uskon että vanhuus ja viisaus näin ollen on hengellistä. Se ei kuitenkaan tarkoita että vanhojen ja viisaiden tulisi vetäytyä pois esimerkiksi yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Uskon että Jumala tahtoo harmaapäiden, jota ilmausta Raamatussa käytetään viisaista vanhuksista, käyttävän arvovaltaansa yhteiskunnassa.

  En itse (vielä) ole harmaapää, mutta olen viime vuosien kuluessa havahtunut siihen etten enää ole nuori. Suomessa on ollut minua nuorempi pääministeri, ja television uutis- ja ajankohtaisohjelmissa vierailee jatkuvasti minua nuorempia asiantuntijoita. 

En pidä siitä ajattelutavasta että maailma on nuorten (koska tulevaisuus on nuorten) ja että vanhojen pitää siirtyä syrjään ja antaa nuorten toteuttaa omia edistysmielisiä visioitaan silloinkin, kun ne ovat ilmiselvästi todellisuudesta irtaantunutta hullutusta, esimerkiksi biologisista tosiasioista irrotettu sukupuolikäsitys sekä vaatimus kärsivien "oikeudesta kuolemaan" eutanasian muodossa, ikään kuin jokainen meistä ei kuolisi luonnostaankin ennen pitkää.

Ei ole sattumaa että ihmiset pääsääntöisesti muuttuvat konservatiivisemmiksi iän myötä. Eikä ole sattumaa että raamatullisen kristinuskon mukaiset näkemykset tuppaavat olla konservatiivisia. Konservatiivisuus on varovaisuutta, sen ymmärtämistä, että vaikkapa eutanasian kaltainen muutos lainsäädäntöön muuttaisi ajan mittaan käsitystä ihmiselämän arvosta yhä kylmäkiskoisempaan suuntaan. Toivoisin että vanhat ihmiset enemmän käyttäisivät iän tuomaa arvovaltaansa, joka heillä on, tunnustaapa ympäröivä maailma sen tai ei!

  Toivon että Jumala sallii minun elää vanhaksi sekä tulla vanhaksi ja viisaaksi. Ehkä vanhuus ja viisaus tarkoittaa sitä, että kun uskovainen elää vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen rakkaussuhteessa Jumalan kanssa, luottaen Raamattuun elämän ohjenuorana, hänen yhä vähentyvän itsensä (viitaten aiempaan pohdintaani Lauri Viidan säkeestä) tilalle tulee yhä enemmän Jumalan ajatuksia.

 "Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,

vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.

 Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,

hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

Maailman vihaama, uskovaisten rakastama Paavali

   Maailma vihaa apostoli Paavalia, mutta uskovaisten keskuudessa tämä armoitettu evankelista on yksi rakastetuimmista Raamatun ihmisistä.

  Mielestäni Paavalin evankelioinnissa oli ja on jotain erityistä.

Maailma vastustaa Paavalia

  Apostoli Paavali, yksi Uuden Testamentin kirjeiden kirjoittajista, lienee Raamatun uskovaisista inhotuin nykymaailmassa. Häntä vastustetaan erilaisilta tahoilta ja eri syistä. Vaikuttaa siltä että vain uskovaiset rakastavat Paavalia. Vain uskovaiset tajuavat häntä.

Kuva: Pixabay / Dorothée Quennesson

  Monille Paavalin vastustajille hän on se vanhoillinen tyyppi joka "vihasi naisia ja homoja". He tapaavat esittää hänet Jeesuksen vastavoimana, ikään kuin Jeesus olisi ollut uudistusmielinen hahmo jonka vapaamieliset opetukset Paavali myöhemmin vääristi alkaen toistaa vanhatestamentillisia käsityksiä mm. sukupuolesta, avioliitosta ja homoseksuaalisuudesta. 

  Toisinaan törmää puheenvuoroihin joissa Paavalia vastustetaan toisenlaisesta kulmasta; nämä vastustajat kyseenalaistavat Paavalin aseman Jeesuksen apostolina. Luin kerran kristinuskoaiheiselta nettipalstalta kirjoituksen, jossa ranskalaisin viivoin jäsenneltynä yritettiin perustella lukijoille, että Paavali ei ole eikä ole koskaan ollut oikea Jeesuksen apostoli kuten vaikka Pietari, Johannes ja Jaakob. Perusteena esitettiin että Paavali ei kuulunut Jeesuksen opetuslapsiin eikä hän tavannut Jeesusta Tämän maanpäällisen elämän ja opetustyön aikana.

Mietin mikä mahtoi olla kirjoittajan oma suhtautuminen Jeesukseen ja kristinuskoon. Ei kai uskovainen pyrkisi mustamaalaamaan yhtä Herran apostoleista? Ei kai uskovainen pyrkisi synnyttämään epäluottamusta Raamattuun? Erikoisesti seikka johon kirjoittaja jatkuvasti palasi ja joka tuntui olevan hänen suurin ongelmansa oli Paavalin "liiallinen juutalaisuus". 

  Toisaalta olen törmännyt netissä juutalaiseen rabbiin, jonka mielestä Paavali ei ole tarpeeksi juutalainen! Rabbi kutsuu Paavalia teologian historian suurimmaksi katastrofiksi ("the biggest disaster in the history of theology"). Hänen tulkintansa mukaan Paavali opetti Jumalan antaman lain hylkäämistä ja halveksimista. 

Sehän ei pidä paikkaansa, vaan Paavali opetti, että ihminen ei voi pelastua lain kautta, vaan yksinomaan Jumalan armosta ja Kristuksen sovitustyön perusteella. Paavali vielä erikseen totesi että Jumalan laki itsessään kuitenkin on pyhä, oikea ja hyvä (Room. 7:12).

  Paavalia mustamaalataan ja hänen sanomisiaan vääristellään. Hänessä on oltava jotain erityistä, kun maailma häntä näin voimakkaasti vastustaa.

Evankelista Jumalan armosta

"Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi." (Room. 3:22-24)

  Paavalin vanhoillisuuden korostaminen tuntuu minusta aina hassulta koska itse näen hänet enemmänkin vallankumouksellisena hahmona. Hänen sanomansa Jumalasta ja pelastuksesta oli ja on yhä ihmiselämän perustukset mullistavalla tavalla uusi. Evankeliumi on aina uutinen tässä vanhassa toivottomassa maailmassa.

Näynomainen kohtaaminen ylösnousseen Jeesuksen kanssa tiellä Damaskukseen (Ap. t. 9:1-9) muutti Paavalin oman elämän suunnan pysyvästi. Hän kääntyi murhanhimoisesta Jeesuksen seurakunnan vainoajasta Jeesuksen väsymättömäksi julistajaksi. Päätellen siitä innosta, jolla hän alkoi julistaa evankeliumia, hän tuntui olettavan että jokainen joka hänen sanomansa kuulisi täyttyisi sillä samalla elämänmullistavalla riemulla. 

No, kaikki joille evankeliumi on julistettu eivät ole tulleet uskoon, mutta edelleen tänä päivänä monelle niin tapahtuu. Olen yksi heistä, ja kohdallani uskon välittäjänä oli nimenomaan Paavalin evankeliointi, tarkemmin sanottuna hänen Roomalaiskirjeensä. Siinä Paavali vääntää pelastuksen evankeliumin rautalangasta: kaikkien ihmisten syntisyyden, Jeesuksen ristinsovituksen ja uskon kautta vastaanotettavan pelastuksen, Jumalan armosta.

  Paavalin evankelioinnissa on jotain erityistä. Itse muotoilisin sen seuraavasti. Hän onnistuu sanoin ilmaisemaan ja johdonmukaisesti perustellen selittämään mittaamattoman suuria, ihmeellisiä, yliluonnollisia asioita. Mieleeni tulee se kielifilosofi Wittgensteinin tunnettu lausahdus, "siitä mistä ei voi puhua on vaiettava"; eli mielestäni Paavali onnistui puhumaan asioista joista emme normaalisti pystyisi puhumaan. Uskon että hänellä oli erityinen Jumalan antama sanojen armolahja evankeliumin kertomiseen.

Paavali puhui siitä mitä hengellisesti tapahtui Golgatan ristillä. Mitä tapahtui Jeesuksen ruumiissa Hänen verensä voimasta, ja mitä tapahtui Jumalan ja ihmisten välisessä suhteessa sillä hetkellä... 

"Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:25)

Paavali tosin itsekin tiesi että hänen hämmästyttävä puheensa rististä olisi uskomattomien korvissa hullutusta (1. Kor. 1:18). Se ei estänyt häntä julistamasta. Hän ei välittänyt siitä että häntä pidettäisiin seonneena. Tästäkin syystä rakastan Paavalia. Hän oli nöyrä.

  Paavali, nähdäkseni enemmän kuin kukaan toinen Jeesuksen apostoleista ja julistajista, käytti omaa heikkouttaan ja syntisyyttään esimerkkinä syntiin langenneen ihmiskunnan tilasta. Näin ollen hänen henkilökohtainen todistuksensa myös Jumalan armon saamisesta on niin voimallinen esimerkki meille kaikille. Paavali tiesi miten suuren armon hän on saanut Jumalalta ja iloiten omisti elämänsä evankeliumin julistamiselle vaikka joutui sen tähden kärsimään vainoa, väkivaltaa ja vankeutta.

"Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta." (Ap. t. 20:24)

On hyvä että vaikeuksia tulee

  Huomaatko tarvitsevasi Jumalaa vain silloin, kun sinulla menee huonosti?

Kun menee hyvin

Kuva: Pixabay / StockSnap

  Olen huomannut kaavan: aina kun minulla menee huonosti, uskoni vahvistuu, kun taas elämäni rullatessa tavalliseen tapaan suhteeni Jumalaan on etäisempi. Olen uskossa koko ajan, luen Raamattua suht säännöllisesti ja rukoilen joka päivä, mutta hyvinä aikoina en ole yhtä syvästi ja kokonaisvaltaisesti ja tunteellisesti tietoinen siitä tosiasiasta, että elämäni on Jumalan varassa.

En ole tehnyt tästä syyllisyyden ja ahdistuksen aihetta itselleni, olen vain todennut että se on harmillista sekä pyytänyt Jumalalta johdatusta. Raamatun perusteella tiedän, että Jumala haluaisi meiltä kokonaisvaltaista omistautumista niin hyvinä kuin huonoina aikoina. 

Ehkä tämä on yleistä? Saatamme hyvinä aikoina unohtaa, tai ainakin olla vähemmän tietoisia siitä, että tarvitsemme jatkuvasti Jumalaa. Mielestäni Daavid mainitsee tämän ilmiön psalmissa 30:

"Minä sanoin menestyksen päivinä:

»Ikinä minä en horju.»

Hyvyydessäsi sinä, Herra,

olit auttanut minut vuorille turvaan.

Kun sitten käänsit pois kasvosi,

minä hätäännyin." (Ps. 30:7-8)

No, olen lukenut erilaisia tulkintoja noista jakeista, mutta minusta tuo kuulostaa siltä että Herra, ottamalla hetkeksi siunauksensa ja varjeluksensa pois Daavidin elämästä, antoi tämän havahtua omaan heikkouteensa ja tarvitsevuuteensa, riippuvuuteensa Hänestä.

  Luin joskus tutkimuksesta jonka mukaan ihmiset ovat taipuvaisia selittämään menestyksensä oman ahkeruutensa ja fiksujen valintojensa loogisena seurauksena (kun taas epäonnistuminen tavataan nähdä enemmänkin seurauksena huonosta tuurista ja muista itsestä riippumattomista tekijöistä). 

Todellisuudessa kaikki menestykseen tarvittava, kuten kognitiiviset kykymme, ruumiilliset voimamme ja lahjakkuutemme, on alun perin Jumalalta. Lisäksi Jumala on varjellut ja johdattanut meitä jokapäiväisessä elämässämme tavoilla joista emme koskaan tule tietämään. Meillä on syytä olla nöyrästi kiitollisia Hänelle jatkuvasti.

On hyvä että vaikeuksia tulee 

  Toisaalta saan olla kiitollinen Jumalalle, että Hän on ylläpitänyt minun ja Hänen välistä suhdetta jatkuvasti niin, että niinä aikoina kun minulla on mennyt huonosti, olen aina turvannut Häneen. Raamatussahan sanotaan, että Jumala on olemukseltaan uskollinen, joten Hän pysyy uskollisena meille uskovaisille vaikka me olisimme välillä uskottomia (2. Tim. 2:13).

  Huonosti menemisellä en tarkoita pelkästään vaikka terveydellisiä tai taloudellisia murheita, vaan myös erityisiä vaikeuksia taistelussa syntiä vastaan. 

Esimerkkinä jälkimmäisestä voin mainita erään jakson uskonelämäni alkutaipaleelta. Minulla oli vaikeuksia hyväksyä erästä Raamatussa olevaa opetusta tai periaatetta, ja – niin noloa kuin tämä onkin myöntää – itkin ja raivosin ja vastustin sitä viikkojen ajan aina kun aloin sitä ajatella. Mutta pyysin apua Jumalalta ja jatkoin asian tutkimista Raamatusta sekä pastorien ja raamatunopettajien aihetta käsittelevän opetuksen kuuntelemista. 

Tiesin että minun on löydettävä ratkaisu asiaan Raamatusta, koska mitään muuta luotettavaa lähdettä Jumalan tahtoon ja aivoituksiin meillä ei ole. Lopulta löysin suhtautumistavan, hyväksyin periaatteen ja sain rauhan. Tuona jaksona uskoni syveni ja vahvistui valtavasti, joten vaikka se oli rankkaa aikaa, olen siitä kiitollinen.

Tänä kesänä minulle tuli pitkästä aikaa terveydellisiä ongelmia, ei vakavia mutta kuitenkin huolta aiheuttavia, ja turvauduin hädissäni jo vuosia sitten hyväksi kokemaani keinoon: kuuntelin Psalmien kirjaa ääniraamatusta ja uppouduin tuntikausiksi rukoukseen niiden kautta. Kuningas Daavidista, monien psalmien kirjoittajasta ja siten ns. kertojaäänestä, on vuosien varrella tullut rukousystäväni.

  Ei kukaan halua vaikeuksia, en minäkään, mutta siitä lähtien kun olen havainnut niiden myönteisen vaikutuksen uskonelämääni, olen tavallaan alkanut pitää hyvänä sitä että vaikeuksia aina tulee. 

"Hyvä on kiittää Herraa,

laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein.

Hyvä on aamulla kertoa armostasi

ja illalla uskollisuudestasi

 harpun ja lyyran sävelin,

kymmenen kielen helkkyessä." (Ps. 92:2-4)

Jumalan kiivas rakkaus

  Raamatun mukaan Jumala suhtautuu meihin mustasukkaisesti...

Elämänhenkäys

Uuden Testamentin Jaakobin kirjeessä on pysäyttävä jae:

"Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut" (Jaak. 4:5) 

On parikin syytä miksi jae on minusta mielenkiintoinen. Ensimmäinen on tietenkin se että siinä kuvaillaan Jumalaa mustasukkaiseksi, mutta siitä tuonnempana. Minua kiinnostaa myös se että tämä jae viittaa ihanaan kohtaan Raamatun alussa, luomiskertomuksessa. Tykkään kohdasta niin paljon että olen useasti maininnut sen blogikirjoituksissani: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu" (1. Moos. 2:7)

Valtavan kaunis ja intiimi hetki Jumalan ja ensimmäisen ihmisen välillä!

Kuva: pixabay / Spencer Wing

Jaakobin kirjeen jakeessa mainittu henki jonka Jumala on meihin pannut tarkoittaa sitä elämänhenkäystä – elämää, sielua –, jonka Herra luomisessa pani ihmiseen. Jumalan elämänhenkäys on jokaisessa elävässä ihmisessä.

Usein Raamatussa sana h-/Henki viittaa Pyhään Henkeen, mutta koska tässä jakeessa sana on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella, voimme päätellä että se viittaa tuohon kaikissa ihmisissä luomisen kautta olevaan henkeen, elämään. Pyhä Henkihän asuu Raamatun mukaan vain uskovaisissa.

  Myös eläimissä on sielu, mutta eläinten kohdalla luomiskertomuksessa ei ainakaan mainita että Jumala olisi samalla tavoin puhaltanut niihin elämän kuten ihmiseen. Itse ajattelen että luoduista vain ihminen, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen, sai tällaisen intiimin kohtelun.

Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä vain yhteen ihmiseen aikojen alussa, mutta me kaikki jälkipolvien ihmiset kannamme sitä samaa henkeä sieluissamme. Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä ihmiseen ennen kuin irrotti luomastaan ihmisestä kylkiluun ja teki siitä naisen. Puhallus tapahtui siis siinä vaiheessa kun nainen ja mies vielä olivat yksi ruumis ja vain "ihminen". Sekä naisessa että miehessä on Jumalan puhaltama elämänhenkäys.

Kiivasta rakkautta

  Minua harmittaa että mustasukkaisuudesta puhutaan nykyään yleensä vain kielteisessä merkityksessä. Puhutaan vain sairaalloisesta mustasukkaisuudesta johtuvasta ongelmakäyttäytymisestä, kuten puolison menemisten valvomisesta ja hallitsemispyrkimyksistä sekä harhaluuloisesta epäluottamuksesta tätä kohtaan. On itsestään selvää että tuollainen käyttäytyminen on väärin ja tuhoisaa sekä syy hakea jopa ammattiapua.

Minulle mustasukkaisuus kuitenkin on isompi käsite. Se ei lähtökohtaisesti ole sairaalloista eikä se välttämättä edes näy käyttäytymisessä mitenkään. Mustasukkaisuus parhaimmillaan on puolisoiden väliseen omistautumiseen perustuvaa voimakasta rakkauden tunnetta. Puolisoni ei kuulu muille, vaan minulle enkä minä kuulu muille, vaan puolisolleni. Olisi peräti outoa, jos aviopuolisot eivät olisi ollenkaan mustasukkaisia toisistaan!

Jumalan mustasukkainen suhtautuminen meihin, josta Jaakobin kirjeen jakeessa puhutaan, on niin ikään rakkaudellista. Meissä ihmisissä on Jumalan elämänhenkäys, joten lähtökohtaisesti olemme aina kuuluneet Hänelle, vaikka syntiinlankeemuksen myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta. Syntiset ihmiset eivät välitä Jumalasta, mutta Jumala silti on kaiken aikaa välittänyt ihmisistä, aina mustasukkaisuuteen asti!

Minusta on mielenkiintoista että ihmisen luomisesta kertovassa Raamatun kohdassa kerrotaan perusteet sekä aviopuolisoiden mustasukkaiseen rakkauteen toisiaan kohtaan että Jumalan mustasukkaiseen rakkauteen ihmisiä kohtaan: mies ja vaimo ovat yhdessä yksi liha ja kuuluvat toisilleen, ja Jumala halajaa sitä henkeä jonka on ihmisen sieraimiin puhaltanut.

  Miten suuren rakkauden ja armon kohteina me ihmiset olemmekaan! Me emme piitanneet Jumalasta, Luojastamme, vaan seurasimme syntisen sydämemme haluja ja oikkuja, mutta kaiken aikaa Jumala on rakastanut meitä... On aika vastata rakkauteen, ja se tapahtuu uskomalla Jeesukseen. Vain Hänen kauttaan pääsemme takaisin Jumalan yhteyteen.

Elämänhallinnan perimmäisestä mahdottomuudesta

  Meidän ihmisten on vaikeaa kestää sitä tosiasiaa ettei elämää voi hallita. Minusta vaikuttaa että nykyajan ihmisille se on vielä vaikeampaa kuin aiemmille sukupolville. Suhtautuminen kärsimykseen tarjoaa esimerkin.

Mikä on pahinta kärsimyksessä?

Kuva: Unsplash /Jeffrey Grospe

  Muistan miten hirveä koettelemus ensimmäinen paha oksennustauti oli lapsena. Pahoinvointi ja heikotus oli hirveää, mutta kaikkein hirveintä oli oksentaminen. Yhä uudestaan ja uudestaan piti hoippua kylpyhuoneeseen ja kyyristyä vessanpöntön ylle voimattomana yökkimään kirvelevän hapanta mahansisältöä samalla kun äiti piti hiuksia ylhäällä. Kerran rajun oksentamisen jälkeen ilmaisin suurimman huoleni: äiti, mitä jos tämä ei koskaan lähde pois?

Muisto tulee usein mieleeni kun kuulen nykyaikana supersuosittujen elämänhallintagurujen ja motivaatiopuhujien opetuksia resilienssin ja kärsimyksen sietokyvyn kehittämisestä. Seek discomfort -opin mukaan ihminen voi vahvistaa kärsimyksen sietokykyään altistamalla itseään tietoisesti epämukavuudelle ja jopa kärsimykselle. 

Opin seuraajat haastavat itseään käymällä jääkylmissä suihkuissa, hyppäämällä benjihypyn, tekemällä äärimmäisiä treenejä, juttelemalla tuntemattomille ihmisille, paastoamalla – haasteeksi sopii melkein mikä tahansa tehtävä mikä tuntuu ajatuksena epämukavalta.

Uskon sen että tietoiset hyppäykset oman mukavuusalueen ulkopuolelle voivat avartaa mieltä ja auttaa pelkojen voittamisessa ainakin osalla ihmisistä. Sen sijaan suhtaudun epäilevästi väitteeseen, että opin noudattaminen harjoittaisi kärsimyksen sietokykyä. 

Mielestäni nimittäin kärsimyksessä pahinta ei ole se mikä tekee siitä kärsimyksen, esim. kipu, kylmyys tai nälkä, vaan se, että se ei ole omassa hallinnassamme. 

Väitän, että ihminen joka tuntee hermokipua hammaslääkärin poratessa (ilman puudutusta) kärsii vähemmän kuin ihminen joka tuntee samanlaista kipua yllättäen. Hammaslääkärin porattavana oleva tietää mikä kivun aiheuttaa, tietää voivansa hallita tilannetta esim. pyytämällä taukoa tai puudutusta sekä tietää että kipu on tilapäistä ja että se loppuu ihan kohta. Yllättäen äkillistä hermokipua tuntevalle tulee todennäköisesti huoli, joka moninkertaistaa kärsimyksen: mikä tämän aiheuttaa? mitä jos tämä ei lähde pois?

Samoin väitän, että tarkoituksellisesti paastoava ihminen, joka tietää pystyvänsä milloin vain lopettamaan paaston, kärsii nälästä ja heikotuksesta vähemmän kuin ihminen joka kärsii nälkää köyhyyden takia eikä tiedä koska mahdollisesti saa syödäkseen seuraavaksi.

Seek discomfort -oppi (jossa on mielestäni myös paljon hyvää) kenties saattaa tästä syystä jopa heikentää kärsimyksen sietokykyä! Jos on tottunut sietämään kipua ja epämukavuutta itse valitsemiensa haasteiden puitteissa, yllättävä kärsimystä aiheuttava tilanne, joka ei ole lainkaan omassa hallinnassa, saattaa olla kokemuksena poikkeuksellisen kaoottinen?

"Ota tämä malja minulta pois"

  Minusta joka tapauksessa vaikuttaa että me ihmiset pelkäämme ihan hirveästi hallinnan menettämistä. Lisäksi minusta vaikuttaa että nykyajan ihmisten on vaikeampi hyväksyä sitä tosiasiaa ettei elämää voi hallita. Siis vaikeampi kuin nyt jo kuolleiden sukupolvien ihmisten. 

Tämä selittäisi paitsi elämänhallintagurujen suosion myös esimerkiksi ruokavaliofanaattisuuden yleistymisen. Osalla ihmisistä on voimakas tarve uskoa että syömällä tiettyjä ruokia tietyllä tavalla ja tiettyinä aikoina voi pitää itsensä terveenä. Toki on jo vuosikymmenet tiedetty tosiasiaksi, että hyvällä ruokavaliolla ja muilla elämäntavoilla voi pienentää elintasosairauksien riskiä, mutta ruokavaliofanaattisuus on vienyt ajatuksen uudelle, epärealistiselle tasolle. Jotkut fanaatikot lupaavat lähes täydellistä terveyttä, jos syö "puhtaasti" eli virheettömästi opin mukaan.

Nykyään on guruja jotka opettavat jopa että vakavistakin sairauksista voi parantaa itsensä vain ajattelemalla tietyllä tavalla!

  Yksi ihmiselämän perusasioista on sen tosiasian kestäminen että elämä ei ole omissa käsissämme. Jeesuskin maan päällä eläessään joutui kestämään sen. 

Yöllä Getsemanen puutarhassa Jeesus tiesi että aivan pian käynnistyisi tapahtumasarja joka johtaisi Hänen kuolemaansa: Hänet tultaisiin pidättämään ja vangitsemaan, Häntä kuulusteltaisiin, Häntä pilkattaisiin ja ruoskittaisiin, Hänet ristiinnaulittaisiin ja Hän joutuisi Jumalan hylkäämäksi kantaen ihmiskunnan syntejä ruumiissaan... Hän alkoi tuntea kauhua ja ahdistusta ja sanoi opetuslapsille: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan." (Mark. 14:34)

Kuva: Unsplash / Tristan Gevaux

Sen jälkeen Jeesus meni hieman kauemmaksi ja heittäytyi maahan ja rukoili, että se hetki, jos mahdollista, menisi häneltä ohitse: 

»Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.» (Mark. 14:36)

Taivaallinen Isä ei toteuttanut Jeesuksen pyyntöä, ja hirvittävä tapahtumasarja käynnistyi, kun kavaltaja Juudas seurueineen tuli Getsemanen polulla vastaan. Hetki tuli: Ihmisen Poika annettiin syntisten käsiin.

  Miten sitten voisimme harjoitella sitä varten, että kestäisimme mahdollisimman hyvin ne hetket kun elämältä tuntuu putoavan pohja? Onko mitään tapaa? Olen tullut siihen tulokseen, että Jumalaan luottaminen niin pienissä kuin suurissa asioissa on paras tapa. Jeesus Itse antoi esimerkin: "Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun." Asiat eivät tapahdu sattuman varassa, vaan ovat Jumalan käsissä. Kun uskomme Jeesukseen, kaikki tulee päättymään hyvin.

"Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa." (Matt. 6:10)

Kadotukseen joutumista pelkääville

  Pelkäätkö joutuvasi kadotukseen? Minulla on sinulle huojentavaa kerrottavaa.

Ahdinko

  Anonyymeissä nettikeskusteluissa törmää joskus ihmisiin jotka sanovat pelkäävänsä kadotukseen joutumista. Kristityn näkökulmasta tuollainen pelko kuulostaa erikoiselta: henkilö siis uskoo kadotuksen tai Helvetin olemassaoloon, eli siltä osin uskoo Raamatun ilmoituksen, mutta ei usko Raamatun ilmoituksen hyvää puolta eli pelastuksen ilosanomaa, ainakaan omalle kohdalleen.

Kuva: Pixabay / Anemone123

Tuosta tulee mielikuva jonkinlaiseen välitilaan pudonneesta ihmisestä tai ihmisestä joka on saanut huonoimmat mahdolliset kortit: hän kärsii tässä elämässä kadotukseen joutumisen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, ja tuonpuoleisessa tulee kärsimään kadotuksesta. Ne jotka eivät usko Raamatun ilmoitukseen ollenkaan voivat sentään tässä elämässä elää iankaikkisuuskohtalonsa osalta suruttomasti, huolettomasti.

Kristityn näkökulmasta pelko kuulostaa nurinkuriselta siksi, että evankeliumi eli pelastussanoma on Raamatun pääsanoma, ydinsanoma. Evankeliumi on se perimmäinen syy miksi Jumala on toteuttanut ne asiat joista Raamatussa kerrotaan ja ilmoittanut Itsensä ihmiskunnalle. Jumala ei tahdo että Hänen ilmoituksensa menee perille vain osittain. Yleensäkin viestintään pätee se että vain osittainen viestin perille meno saattaa vääristää täysin lähettäjän tarkoituksen ja olla vastaanottajalle jopa kohtalokasta.

   On pari muutakin asiaa joita sanoisin kadotukseen joutumista pelkääville. 

Hän jolla on kaikki valta

  Miksi pelkäät vain kadotusta etkä sitä tahoa joka määrää kuka joutuu kadotukseen ja kuka ei? Jumala on valmistanut kadotuksen ja tekee päätöksen meidän jokaisen iankaikkisuuskohtalosta. Siten kadotuksen pelkäämisestä Jumalan pelkäämiseen siirtyminen, joka sekin kyllä saattaa kuulostaa ikävältä, on sentään pelon kohdistamista perustellusti.

Jeesus muistuttaa Matteuksen evankeliumissa (Matt. 10:28) että ihmisten tulisi tästä syystä ennemmin pelätä Jumalaa kuin mitään muuta. Olennainen kysymys kuuluu: millä perusteella Jumala tekee sen päätöksen joutuuko joku kadotukseen vai pelastuuko Taivaaseen?

Vastaus on kerrottu meille Raamatussa:

"Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16)

Tuossa puhutaan Jeesukseen uskomisesta. Jokainen syntinen on ansainnut kadotuksen – ja kaikki ihmiset paitsi Jeesus ovat syntisiä –, mutta jokainen joka uskoo Jeesukseen, pelastuu. Tärkein kysymys kadotusta pelkääville näin ollen kuuluu: tiedätkö oikeasti kuka Jeesus on?

Jeesus on Jumalan Poika joka syntyi ihmiseksi, eli täydellisen synnittömän elämän täällä maan päällä, kuoli ristillä meidän syntiemme sovitukseksi, ja nousi kuolleista! Syntien sovitus, anteeksianto ja iankaikkinen elämä Taivaassa otetaan vastaan uskossa Jeesukseen.

Jumala toteutti tämän kaiken että me voisimme pelastua. Joskus kohtaa ihmisiä jotka vaikuttavat ajattelevan että Jumala keksii kaiken aikaa perusteita miksi he eivät voisi pelastua. Mutta Raamatun mukaan Jumalan tahtotila on juuri päinvastainen: Hän antoi kaikkensa pelastaakseen sinut ja minut ja meidät kaikki. Jumala teki tämän koska rakasti meitä syntisiä ihmisiä.

Eikö olekin huojentava tieto? Hän jolla on valta päättää joudutko kadotukseen vai pelastutko Taivaaseen, haluaa että uskot Jeesukseen ja pelastut Taivaaseen. Jokainen joka tunnustaa olevansa syntinen ja pyytää Jumalan pelastavaa armoa, saa sen. Tässä armottomassa maailmassa evankeliumin pelastussanoma kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, mutta totta se on.

Tuntuuko Jeesukseen uskominen silti vaikealta? Tai pelkäätkö olevasi liian syntinen tai tehneesi jotain minkä vuoksi et kelpaa Jumalalle? Tuollaiset huolet ovat itse asiassa merkki siitä että sydämesi ei ole paatunut ja että Jumala on lähellä sinua. Ne ovat siis hyvä merkki.

Rukoile Jumalalta apua, ota sillä tavalla evankeliumin lupaukseen luottaen (vaikka vain sen takia että toivot sen olevan totta kohdallasi) uskon askel. Heittäydy Jumalan armollisille käsivarsille epäuskoinesi kaikkinesi ja anna turhan ahdistuksen jäädä menneisyyteen.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17)