Uskotko, että olet arvokas?

Perustuuko ihmisarvomme ominaisuuksiimme tai suorituksiimme? Onko se yhteiskunnallisten sopimusten tai toisilta ihmisiltä saamamme hyväksynnän varassa? Olemmeko arvokkaita vain, jos meillä on kokemus arvokkuudesta?

Vai perustuuko arvomme ihmisinä meihin itseemme ollenkaan?

Kummallisia käsityksiä:

Onko ihmisarvoni toisten ihmisten käsissä?

Luin kerran lehtijutun toisen maailmansodan aikaisista hirmuteoista ja niiden kohteiksi joutuneista ihmisistä. Jutussa muotoiltiin toistuvasti, että uhreiksi joutuneet ihmiset "menettivät ihmisarvonsa" ja että heitä kohdeltiin "ihmisarvoa alentavalla tavalla". Vaikka tämä saattaa monista kuulostaa epäolennaiseen keskittymiseltä ja saivartelulta, minusta nämä ilmaukset kielivät merkittävästä taustaoletuksesta. Voiko ihmisen arvo alentua? Voiko ihminen menettää arvonsa?

Kun tämän kielellisen muotoilun on kerran pistänyt merkille, sitä huomaa viljeltävän kaikkialla. Tulkintani mukaan useimmiten on kyse siitä, että kielen käyttäjä ei ole tullut miettineeksi ilmauksen sisältämiä oletuksia, vaan käyttää sitä tottumuksesta.

Hiljattain luin nettikeskustelua aiheesta "Onko kaikilla ihmisillä sama ihmisarvo?", ja jotkut keskustelijoista vastasivat kieltävästi ja perustelivat, että monia ihmisiä maailmassa kohdellaan mitä hirvittävimmillä tavoilla. Tahattomaksi oletukseksi muodostuu, että väärä kohtelu kertoo kohteen arvosta sen sijaan, että se kertoisi yksinomaan kohtelijan moraalista.

Pari vuotta sitten mediassa käytiin harvinaista keskustelua abortista Omantunnonvapaus-kansalaisaloitteen yhteydessä. Kansalaisaloitteessa vaadittiin lääkäreille ja hoitajille oikeutta kieltäytyä tekemästä aborttia omantunnon syistä. Tv-ohjelmassa toimittaja kysyi keskustelijoilta rohkeasti, mistä ihmisyys (ja sen myötä ihmisarvo) sitten heidän mielestään alkaa (jos ei hedelmöityksestä), ja sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa pohti sen alkavan siitä, että lapsi otetaan vastaan. Tämän käsityksen mukaan toiset ihmiset siis tulevat antaneeksi lapselle ihmisyyden ja ihmisarvon, kun tai jos he ottavat tämän vastaan.

Oletuksena mainitsemissani esimerkeissä on, että ihmisarvo on toisten ihmisten käsissä; ihmisten on mahdollista (vaikkei se tällä tavoin olettavienkaan mielestä olisi toivottua) säädellä ja alentaa sitä, kieltää tai riistää sen...


Entä omissa käsissäni?

- esimerkkinä eutanasiakeskustelu 

Eutanasiaa puoltavissa puheenvuoroissa käytetään subjektiivista käsitettä "arvokkuuden kokemus". Jos sairas tai vammainen ihminen on menettänyt arvokkuuden kokemuksensa ja haluaa kuolla, hän on menettänyt ihmisarvonsa siinä määrin, että yhteiskunnan tulisi eutanasialain turvin surmata hänet sen sijaan, että sillä edelleen olisi velvollisuus suojella hänen elämäänsä ja auttaa häntä.

Tyypillisesti eutanasialakia kannatetaan selektiivisenä (valikoivana), eli eutanasia olisi vain tiettyjen ihmisryhmien "oikeus". Kaikkien kuolemaa toivovien kohdalla ihmisarvo, syy suojella elämää, ei siis olisikaan pelkästään subjektiivisen kokemuksen varassa.

Belgiassa ja Hollannissa, joissa on voimassa eutanasian salliva laki, eutanasiaan ovat oikeutettuja ainoastaan "sietämättömästi kärsivät", mutta käytännössä se on tarkoittanut parantumattomasti sairaita, vammaisia sekä vaikeasti mielenterveysongelmaisia. Sveitsiläisellä, itsemurhassa laillisesti avustavalla Dignitas-yhdistyksen klinikalla eutanasian perusteeksi on riittänyt yksinkertaisesti ikääntyminen.

Ei sairaita, vammaisia, mielenterveysongelmaisia ja vanhuksia pakolla tietenkään surmata näissäkään yhteiskunnissa, mutta mahdollisuutta siihen empaattisesti tarjotaan...

Eutanasiakeskusteluihin osallistuneet vammaisjärjestöt ovat järjestäen torjuneet ehdotetun "oikeuden" ja perustelevat kielteistä kantaa ihmisarvolla. Miksi yhteiskunta, jonka perustavin tehtävä on suojella kansalaisia, luopuisi tästä tehtävästä joidenkin ihmisten, ja nimenomaan kaikkein heikoimpien, kohdalla? Jos yhteiskunta sallii (valikoivan) eutanasian, sen viesti vammaisille, sairaille ja vanhuksille ei ainakaan ole omiaan lisäämään heidän arvokkuuden kokemustaan.

Ihmisarvon perusta on ulkopuolellamme

 

Vaikka ilmaus "itsessään arvokas" on merkitykseltään juuri oikea kuvaamaan kristinuskon käsitystä ihmisen arvosta, sanatarkasti se on hieman harhaanjohtava. Kristinuskon mukaan jokaisen ihmisen arvon perusta on oikeastaan ulkopuolellamme, Jumalassa. Näin on riippumatta siitä, uskooko Jumalaan vai ei.

"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos. 1:27)

Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan omaisuutta eikä muilla kuin Jumalalla ole oikeutta päättää ihmisen kuolemasta ja surmata ihmistä (1. Moos. 9:6, 2. Moos. 20:13). Toisen ihmisen kohteleminen väärin, eli Jumalan tahdon vastaisesti, on synti – väärä kohtelu ei vähennä kohteen arvoa ihmisenä.

Emme itsekään mahda mitään omalle arvollemme. Vaikka meiltä puuttuisi arvokkuuden kokemus, arvollemme sinänsä ei ole tapahtunut mitään. Arvomme ihmisinä on ollut muuttumatonta todellisuutta aina ensimmäisen ihmisen luomisesta alkaen. Kristinuskossa ihmisen arvoon viitataan usein sanoilla absoluuttinen, ehdoton, mittaamaton. Näiden lisäksi sitä voi kuvata sanalla peruuttamaton.

Kristinuskon ydin, evankeliumi, kirkastaa ihmisen arvon:

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Jumalan pelastus Jeesuksen kautta on tarkoitettu kaikille ihmisille ominaisuuksiin katsomatta. Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat (1. Tim. 2:4).

Jos joku on ajatellut arvonsa perustuvan ominaisuuksiinsa, kuten terveyteen, työkykyisyyteen, varallisuuteen, tiettyyn älykkyystasoon tai tietynlaiseen ulkonäköön, uskoisin evankeliumin olevan hänelle vapauttava viesti, koska minkä tahansa ominaisuuden voi menettää hetkenä minä tahansa. On varmasti kuluttavaa pelätä arvonsa menettämistä ja huolehtia sen jatkuvasta uusintamisesta.

Evankeliumi kirkastaa myös sen, ettei ihmisen arvo ole välineellinen: emme pelastu tekojemme kautta, olemalla hyödyllisiä (Ef. 2:8-9) eikä syntimmekään, eli se kuinka hyödyttömästi tai haitallisesti olemme eläneet, ole esteenä pelastukselle, koska Jeesus on sovittanut syntimme (Room. 3:25-26).

Myöskään toisten ihmisten hyväksyntä, sen puuttuminen tai suoranainen torjunta ja viha eivät vaikuta arvoomme ihmisinä. Eihän Jeesustakaan, ihmiseksi syntynyttä Jumalan Poikaa ja elämän Herraa, otettu vastaan (Joh. 1:11).

Evankeliumin perusteella meillä on velvollisuus kohdella toisiamme muuttumatonta ihmisarvoamme vastaavalla tavalla:

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11; 1938)

Kuinka tulin uskoon

Loppujen lopuksi on vain yksi uskoontulokertomus: taivaallinen Isä on vetänyt ihmistä luokseen, ja tämä on alkanut uskoa Jeesukseen, Jumalan Poikaan, joka sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman. Tämä kertomus yhdistää kaikkia uskovaisia.

Jokaisella uskovaisella on kuitenkin oma yksilöllinen kertomuksensa.

Kuinka tulin uskoon

  Olin lapsena teisti. Äitimme opetti minulle ja sisaruksilleni iltarukouksen sanoen: "rukoilkaa, jos tuntuu siltä". Rukoilin iltarukouksen joka ilta aina myöhäiseen teini-ikään asti, jolloin aloin kiinnostua erilaisista aatteista, maailmanselityksistä ja uskonnoista. Joskus parikymppisenä kirjoitin päiväkirjaani olevani "lähinnä agnostikko".

  Varsinkin opiskeluiden aloittamisen myötä elämänkatsomukseni alkoi muuttua. Jälkeenpäin ajatellen minusta vaikuttaa kuin olisin oikein tietoisesti yrittänyt irrottautua siitä, mitä lapsuudenuskostani oli jäljellä, että olisin enemmän samanlainen kuin opiskelukaverini: kyseenalaistava, riippumaton, edistysmielinen...

En ihan täysin sopeutunut porukkaan. Muistan tapauksen, jossa keskustelimme eräästä mediassa kohua herättäneestä, Jeesusta kuvaavasta taideteoksesta. En oikein hyväksynyt sitä, koska mielestäni se kuvasi Jeesusta epäkunnioittavasti. Muut olivat ällistyneitä: "Et sinä voi oikeasti olla noin ahdasmielinen?".

  Elin synnissä, mutta en silloin pitänyt tekojani synteinä – elin vain niin kuin useimmat muutkin. Tulin vahingossa raskaaksi, ja koska pidin tilannettani poikkeuksellisen hankalana, päädyin aborttiin.Valinta oli tunteellisesti rankka. En meinannut löytää sopivaa suhtautumista siihen: välillä itkin monta tuntia yhtäperää, välillä yritin suhtautua kokemaani tunteettomasti.


Ahdistus

  Joitain kuukausia abortin jälkeen aloin kärsiä voimakkaasta ahdistuksesta. Hieman myöhemmin minulla alkoi myös olla epämääräisiä neurologisia oireita, joita olin kokenut vaihtelevasti teini-iästä alkaen (paljon myöhemmin sain diagnoosin keskushermoston sairaudesta). Samanaikaisen sairauspelon takia en täysin osannut kytkeä ahdistustani aborttiin, johon suuri osa siitä oikeasti liittyi, kuten myöhemmin kävi ilmi.

Itkin pari vuotta liioittelematta lähes joka päivä ja yö. Olin hajamielinen, hämmentynyt, sekava. Minulla ei ollut motivaatiota mihinkään. Kuullessani ihmisten suosittelevan keskusteluterapiaa henkisiin ongelmiin, minua lähinnä nauratti – suhtauduin neuvoihin kyynisesti. Tiesin, ettei mikään määrä terapiaa korjaisi ongelmaani.

  Ostin uuden tv:n, ja virittäessäni kanavia löysin kristillisen tv-kanavan. Katsoin sitä viihteenä silloin tällöin. Uskovaiset puhuivat elämän suurista kysymyksistä tosissaan ja häpeilemättä, ilman pakonomaista tarvetta lieventää sanomaansa ivalla ja itseironialla. Pidin sitä aluksi hieman huvittavana, koska se oli niin epätyypillistä mediasisältöä. Toisaalta se vetosi minuun.

  Välillä päädyin lukemaan aborttiaiheisia keskusteluja netissä. Abortin puolustajat vetosivat naisten oikeuksiin ja viime kädessä Suomen lakiin; vastustajat syntymättömän lapsen oikeuteen elää. Usein keskustelut äityivät rajuiksi väittelyiksi. Vaikka olin itse tehnyt abortin (siitä oli kulunut tässä vaiheessa jo vuosia) huomasin asettuvani aborttivastaisten puolelle: minun oli oltava lapseni puolella... Kokemus oli ristiriitainen.

Kaduin aborttia, mutta katumus ei ollut menneisyyteen takertuvaa, "jossittelevaa", vaan se tuntui vievän eteenpäin – siihen sisältyi mahdollisuus toivoon, jota en osannut selittää...

Näin hieman minua vanhemman naisen kertovan henkilökohtaisen todistuksensa kristillisellä tv-kanavalla. Hänkin oli tehnyt menneisyydessään abortin. Naisen todistus syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksisaamisesta kosketti minua voimakkaasti – se oli niin rohkea ja totuudellinen.

"Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata, niin opetan tiesi sinusta luopuneille, ja he palaavat sinun luoksesi." (Ps. 51:14-15)

Usko

  Eräänä päivänä katselin lumista, auringossa kimaltelevaa maisemaa linja-auton ikkunasta. Olin matkalla joululomalle vanhempieni ja sisarusteni luokse. Yhtäkkiä tunnustin Jumalalle abortin syntinä ja pyysin sitä anteeksi.

Jumala vastasi rakastavasti, että Hän on antanut sen minulle anteeksi. Tunsin niin suurta helpotusta, liikutusta ja iloa, että pystyin vaivoin istumaan aloillani. Olin hetkessä vapautunut vuosikausia jatkuneesta ahdistuksesta, ja minusta tuntui, että pystyin yhtäkkiä hengittämään vapaammin.

  Vaikka Jumala oli jo antanut minulle anteeksi, en vielä ollut ymmärtänyt evankeliumin kokonaisuutta siten, että olisin osannut selittää sen. Raamatun lukeminen ensimmäistä kertaa alusta asti oli paikoin aika hurja kokemus, koska olin jo alkanut uskoa, että luen Jumalan sanaa. Aina sivua kääntäessäni ounastelin, miten minut seuraavalla aukeamalla julistetaan kelvottomaksi Jumalan silmissä. Ja jatkuvasti niin tapahtui.

Vanhassa Testamentissa kerrottiin kuitenkin säännöllisesti myös Jumalan armollisuudesta, mm. Jesajan kirja oli tällä tavoin erityisen lohdullinen. Jumalan kerrottiin haluavan kelvottomat itselleen.

"Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä! Hylätköön jumalaton tiensä ja väärintekijä juonensa, kääntyköön takaisin Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukoon Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas." (Jes. 55:6-7)

  Kun lukee Uuden Testamentin evankeliumit kokonaan, käy ilmi, ettei Jeesus ole ollenkaan sellainen lepsu ja kaiken hyväksyvä hippi, jollaiseksi maailma Hänet usein kuvaa, vaan oikeamielisyydessään tinkimätön, mutta samalla armollinen aina ristinkuolemaansa ja ylösnousemukseensa asti...

"Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä." (Matt. 9:13; 1938)

"Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois." (Joh. 6:37)

  Vaikka Apostolien teoissa tapahtuu kaikenlaista – siinä kuvataan runsaasti apostolien kärsimyksiä ja koettelemuksia – mieleeni tulee aina ensimmäisenä se ilo, joka heistä suorastaan tulvii, kun he lähtevät kertomaan evankeliumia maailmalle. Tunnistin sen samaksi iloksi, jota olin itse saanut jo tuntea...

Paavali, yksi lempievankelistoistani, selittää iloni syyn:

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25)

"Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu..." (1. Kor. 15:3-4)

Anteeksiantaja käyttää valtaa – oikeamielisesti ja armollisesti

Jotkut sanovat, etteivät usko anteeksiantoon, vaan oikeudenmukaisuuteen. He eivät ole ymmärtäneet, mitä anteeksianto tarkoittaa.

Anteeksi antaminen ei ole periksi antamista ja vääryyden hyväksymistä – päinvastoin: se edellyttää, että vääryys tunnustetaan vääryydeksi. Anteeksiantajan asema on vahva; itse asiassa hän käyttää valtaa valitessaan armahtamisen koston ja rangaistuksen sijaan.

Jumala käytti valtaansa oikeamielisesti ja armollisesti, kun Hän vapautti syntejään katuvat ihmiset rangaistuksesta.

"Olen antanut sinulle anteeksi"

Kuulin kerran anopin riitelevän miniänsä kanssa. Riidan aiheena olivat loukkaavat sanat, jotka anoppi oli menneisyydessä sanonut miniälleen. Anoppi oli jälleen nostanut esiin vanhan riitelyn aiheen. Kesken riidan miniä sanoi rauhallisesti: "Olen antanut sinulle anteeksi." Tästä anoppi tulistui: "Mikä sinä olet antamaan anteeksi minulle!?".

Se että anoppi tulistui, osoitti ainakin, että hän oli ymmärtänyt anteeksiannon merkityksen. Anteeksiantajalla on valta-asema: hän valitsee armahtaa. Anteeksianto on riita-asian sinetöimistä, jossa vääryys tulee tuomituksi vääryydeksi, mutta väärintekijää ei tuomita rangaistukseen, vaan hänet armahdetaan. Väärintekijä ei saa, mitä ansaitsee, mutta hänen tekonsa tulee tuomituksi moraalisesti.

Anteeksianto on tietysti mielekästä vain, jos anteeksiantaja olettaa, että on olemassa objektiivinen moraali, kaikkia sitova oikean ja väärän standardi. Anteeksiantaja vetoaa objektiiviseen totuuteen oikeasta ja väärästä, arvioi ja tuomitsee teon sen mukaan vääräksi, mutta ei tuomitse vääryyden tekijää, vaan valitsee armahtaa hänet.

Omaan itseen ja koettuun omaan arvovaltaan palautuva vallankäyttö olisi pikkumaista. Oman itsen ulkopuolinen moraalinen standardi on kaikille sama; esimerkkitilanteen miniänkin on tiedettävä, että jokin hänen oma tekonsa voidaan toisessa tilanteessa tuomita saman standardin mukaan. Puolueettomuuteen perustuu sen voima.

Jos oikean ja väärän arviointi perustuisi vain arvioijan omaan mielipiteeseen, eli olisi subjektiivista, koko anteeksianto olisi yhtä tyhjän kanssa. Anteeksi antaminen tekona sisältää oletuksen, että yleinen moraalinen standardi on olemassa (vaikkei toinen sitä tunnustaisikaan).

Anteeksi antaminen on päätös

 

Yksi syy, miksi anteeksi antaminen voi olla vaikeaa, on sen pitäminen tunnetilana. Vääryyttä kokenut saattaa ajatella, että anteeksiannon tunne jonain päivänä lankeaa hänen sisimpäänsä, ja silloin hän on valmis. Hän saattaa joutua työstämään tunteitaan kauan eikä edes ole takeita siitä, että oikea tunne koskaan tulee, ja pysyy. Tiedän, että tässä asiassa on kaksi koulukuntaa – itse uskon anteeksiannon olevan päätös.

Jos anteeksi antaminen olisi tunnetila, loukattu osapuoli olisi omien tunteidensa riepoteltavana: hyvällä tuulella ollessaan hän ehkä antaisi anteeksi tuosta vain, mutta heti seuraavana pahana päivänä koettu vääryys taas alkaisi kaihertaa hänen mieltään ja hän saattaisi perua anteeksiannon! Kuulostaa huvittavalta, mutta tiedän tapauksia, joissa näin on tehty. Anteeksianto antaa sisäisen rauhan ja vapauttaa myös anteeksiantajan; jos sen perusteet ailahtelevat tunteiden mukaan, anteeksiantaja ei pääse sitä kokemaan.

Anteeksiantaja, eli loukattu osapuoli, käyttääkin valtaa oikeastaan myös suhteessa itseensä: loukattujen tunteiden leimahtaminen kostonhimoksi ja halu takertua menneisyydessä koettuun vääryyteen ovat inhimillisiä taipumuksia, mutta ne ovat tuhoisia loukatulle itselleen – ainoastaan hän itse voi lopettaa tuhoisat mielitekonsa aloittamalla anteeksiannon prosessin, joka on erillään tunteista.

Miksi sitten päättää antaa anteeksi, jos kerran tuntee tulleensa loukatuksi? Joutuuko anteeksiantaja mitätöimään tunteensa? Joutuuko hän kieltämään tai tukahduttamaan kokemuksensa, että hänelle on tehty vääryyttä?

Ei joudu, vaan anteeksiannossa tapahtuu juuri päinvastoin. Koska anteeksiannon prosessiin kuuluu vääryyden tuomitseminen vääryydeksi, prosessi tekee näkyväksi sen, että vääryyttä kokeneen osapuolen tunteet ja kokemus ovat "oikeutettuja", siis että niille on oikea syy. Anteeksiannossa, jos se toteutetaan tietoisesti ja oikeamielisesti, loukatun kokemus tulee erityisellä tavalla huomioiduksi ja kunnioitetuksi.

"Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan."

 

Ihminen voi myös valita, että ei anna anteeksi. Toisaalta silloin hän ei voi vaatia, että hänelle itselleen annetaan anteeksi – tai voi hän vaatia sitä, mutta vaatimus ei ole oikeamielinen, vaan perusteeton.

Edellä kirjoitin, että anteeksi antamisessa ensin arvioidaan ja todetaan vääryys vääryydeksi, ja tässä vedotaan objektiiviseen moraaliseen standardiin. Objektiivinen standardi ei voi perustua minun mielipiteeseeni, tai sinun, vaan sen on oltava yläpuolellamme. Kristinusko väittää, että standardin perusta on Jumalan pyhyys ja vanhurskaus. Siihen perustuen kukaan meistä ei ole täydellisen synnitön:

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta..." (Room. 3:23)

Koska moraalinen standardi on objektiivinen, kaikille sama, jokainen sitä rikkonut voitaisiin oikeudenmukaisesti tuomita rangaistukseen sen perusteella.

Jeesus opetti, että se, joka valitsee anteeksiannon koston ja rangaistuksen sijaan, saa itse Jumalalta anteeksi omat rikkomuksensa. Jumala ei siis jakele armoa perusteettomasti, vaan oikeamielisesti:

"Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14,15; 1938)

Olen huomannut, että jos minun on vaikea antaa jotain tekoa anteeksi toiselle ihmiselle, minun kannattaa muistella, mitä kaikkea olen itse saanut Jumalalta anteeksi. Sen, joka on itse tullut armahdetuksi, on helpompi antaa anteeksi toiselle.
 
 

Jumala anteeksiantajana: 

    
    Pyhyys + armollisuus = ristinsovitus

 

Englantilainen Raamatunopettaja David Pawson sanoi kerran: "Jumala ei voi antaa syntivelkoja anteeksi – paitsi, jos ne on maksettu." Hän viittasi tällä Jumalan pyhyyteen, joka vaatii tilien tasaamista.

Mutta koska oikeudenmukainen rangaistus synneistämme olisi ikuinen ero Jumalasta, ja koska Jumala myös rakasti syntisiä ihmisiä ja halusi ihmiset luokseen, Hän päätti ratkaista asian toisella tavalla. Kuten Pawson jatkoi, ihmisten syntisyys oli siten viime kädessä Jumalan ongelma, ja se, että Hän päätti itse sovittaa ihmisten synnit, oli Jumalan ratkaisu Hänen omaan ongelmaansa.

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25)

Jumalan sovitukseen perustuvasta anteeksiannosta opettaessaan David Pawson käytti kerran vertauskuvaa tuomarista, joka ensin tuomitsee katuvan rikollisen sakkorangaistukseen, mutta koska tällä ei ole, millä maksaa sakkoa, tuomari ottaa esiin oman lompakkonsa ja maksaa sakon rikollisen puolesta. Rikollisen teko tulee oikeamielisesti tuomituksi, ja rangaistuskin on säädetty oikein, mutta tuomari itse maksaa sakon katuvan rikollisen puolesta, ja tämä saa vapautuksen rangaistuksesta.



    "Rakastatko minua vieläkin?"

"Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." (Mark. 10:15)

Lapsena tein kerran tuhman teon, jonka seurauksesta eräs naapurintäti joutui kärsimään. Kun hän tuli selvittelemään asiaa kotiovellemme, ja minut kutsuttiin paikalle, tunnustin teon itkien.

Kysyin naapurintädiltä, rakastaako hän minua vielä. Tämä oli mielenkiintoista, koska hän ei ollut koskaan sanonut rakastavansa minua (hän ei edes ollut meille kovin läheinen). Oletin vain, aivan kuin se olisi itsestään selvää, että naapurintäti oli ainakin siihen asti aina rakastanut minua. Siihen perustui toivoni, että saan häneltä tuhman teon anteeksi.

Anteeksianto on rakkaudesta johtuva teko. Jumala antoi ihmisille anteeksi, koska rakasti ihmisiä (Joh. 3:16). Syntiä tehnyt aikuinen, joka tulee katuvana Jumalan luo, on lapsen kaltainen, koska hän olettaa, että Jumala on rakastanut häntä siihen asti ja suhtautuu häneen siksi armahtavasti. Syntiä tehneenä Jumalan luo tuleminen on luottamista Jumalan rakkauteen.

Niillekin, joiden on esim. huonojen ja rakkaudettomien kokemusten takia vaikea uskoa ja luottaa Jumalan rakkauteen, Raamattu kertoo suoraan, että Jumala rakastaa syntistä ja tarjoaa anteeksiantoa (mm. Joh.3:16 ja 1. Joh. 4:10). Jumalan sana tekee aikuisen lapsen kaltaiseksi. Blogitekstissäni Annatko Jumalan tuntea itsesi? käsittelen enemmän tätä aihepiiriä.

"Pidän Kristuksesta – en pidä kristityistä..."

Hindujohtaja Mahatma Gandhin kerrotaan sanoneen: "Pidän Kristuksestanne, en pidä kristityistä – te kristityt ette ole yhtään Kristuksenne kaltaisia."

Gandhin arvio Kristuksen kaltaisuudesta ei sellaisenaan voi tietysti olla kovin luotettava, koska hän ei suuresta arvostuksestaan huolimatta tiettävästi uskonut Jeesukseen, mutta ajatuksessa on mietittävää jokaiselle kristitylle: näkyykö minusta, että uskon Jeesukseen?

Uuden Testamentin apostolit opettavat, että Kristuksen kaltaisuus on jatkuva kilvoittelun aihe uskovaiselle. Jos me kristityt olisimme Kristuksen kaltaisia, koko elämämme (ei vain sanamme) antaisi oikean todistuksen Jumalasta muille.

Toisaalta näistä pohdinnoista nousee muistutus myös niille, jotka eivät ole kristittyjä...

Kristuksen kaltaisuus ja elämällään todistaminen

Kristuksen kaltaisuus ilmenee rakkautena. Koska kolmiyhteinen Jumala on rakkaus, Hänen omansa tuntee siitä, että he rakastavat toisiaan. Kristinuskon mukaan rakkaus toteutuu persoonien välisessä suhteessa. Kuten yksi lempi Raamatun opettajistani, David Pawson, on sanonut: jos Jumala ei olisi kolmiyhteinen, emme voisi sanoa Hänen olevan rakkaus, koska rakkaus on suhde, ei pelkkä idea.

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:

"Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut - että tekin niin rakastatte toisianne. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus." (Joh. 13:34-35; 1938)

Edelleen Kristuksen kaltaisuutta on rakkaus niihin, jotka eivät ole Hänen omiaan, vaan voivat äärimmillään olla jopa vihamiehiä (Matt. 5:43-48). Rakkaus vihamieheen on Kristuksen kaltaisuutta, koska Kristus antoi itsensä uhriksi syntisten edestä (Room. 5:7-8).

Kolmas seikka, joka on mielestäni tärkeä mainita erikseen Kristuksen kaltaisuudesta elämällään todistamisen yhteydessä, on rakkauden ilmeneminen käytännön teoissa.

"Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: 'Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin', jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut." (Jaak. 2:14-17)

Ja neljäs on rakastamisen valikoimattomuus: meidän ei tule katsoa henkilöön, vaan kohdella toista ihmistä hyvin riippumatta esim. hänen sosiaalisesta asemastaan. Varsinkin tämä voi olla erityisen tärkeässä osassa tilanteissa, joissa kristitty kohtaa uuden ihmisen, joka on kiinnostunut kristinuskosta.
 

"Jos teidän kokoukseenne tulee mies, jolla on kultasormus sormessaan ja hieno puku yllään, sekä samalla kertaa köyhä nuhruisissa vaatteissaan, niin ettekö vain osoitakin huomiotanne tuolle hienosti pukeutuneelle ja sano hänelle: 'Istu tähän, tässä on hyvä paikka'? Köyhälle te sen sijaan sanotte: 'Seiso sinä tuossa', tai: 'Istu tähän lattialle jalkojeni viereen.' Ettekö te silloin syyllisty erotteluun omassa keskuudessanne? Eikö teistä ole tullut tuomareita, jotka tuomitsevat väärin perustein?" (Jaak 2:2-4)

"Jos te noudatatte lain kuningaskäskyä niin kuin se Raamatussa on: 'Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi', te teette oikein. Mutta jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä, ja laki osoittaa teidät rikkojiksi." (Jaak. 2:8-9)

Jatkuvaa kilvoittelua uskossa

Paavali kuvaa innoittavasti kristityn uutta elämää Roomalaiskirjeen 12. luvussa. Toisaalta hän tiesi omasta kokemuksestaan, ettei kristitty aina toimi kuten pitäisi – ettei Kristukseen uskova aina ilmennä Kristuksen kaltaisuutta teoissaan (Room. 7:21-25). Tässä Gandhin moite, jota siteerasin alussa, osui oikeaan: meidän kristittyjen pitäisi olla kaikessa Kristuksen kaltaisia, mutta langenneen luontomme takia emme valitettavasti ole.

Kristuksen kaltaisuus on uskovaiselle jatkuva kilvoittelun aihe ja pyrkimys. Paavali kuvaa sen prosessiluonnetta Kolossalaiskirjeessä:

"Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen." (Kol. 3:9-10)

Jos taivaaseen pääseminen olisi kiinni omista teoistamme, kukaan meistä ei pääsisi taivaaseen, koska olemme kaikki tehneet syntiä ja olemme vailla Jumalan kirkkautta (Room. 3:23). Se, joka uskoo Jeesukseen Pelastajanaan ja Herranaan, pääsee taivaaseen (Joh. 3:16).

  Muistutus niille, jotka eivät ole kristittyjä

Evankeliumia kertoessani olen kohdannut ihmisiä, jotka sanovat olleensa joskus kristittyjä, mutta luopuneensa kristinuskosta, koska kohtasivat seurakunnassa rakkaudettomia asenteita, selkäänpuukotusta, juoruamista jne. Tämä on yksi surullisimmista kuulemistani syistä, miksi joku kertoo hylänneensä uskon.

Erityisen surullista siinä on sen turhuus – syy on inhimillinen ja ymmärrettävä, mutta sittenkin perusteeton. Eihän kenenkään tule katsoa toisiin ihmisiin, edes uskovaisiin, tehdäkseen lopulliset päätelmänsä kristinuskon sanomasta ja asettaakseen uskonsa sen varaan, vaan Kristukseen!

"Turvautukaa Herraan ja hänen voimaansa, etsikää aina hänen kasvojaan." (Ps. 105:4)

"Vaikka kaikki ihmiset olisivat valheellisia, Jumala on luotettava." (Room. 3:4)

Toisaalta voidaan kysyä, onko ihminen, jonka usko on ollut pelkästään tai ratkaisevasti sen varassa, millaisia kristityt ovat, koskaan oikeasti ollutkaan uskossa Jeesukseen. Mielestäni ei. Todellista uskoa on nimenomaan henkilökohtainen suhde Jumalaan. Ilman jäsentensä uskoa Jeesukseen ei mitään seurakuntaa edes olisi.

Eikä uskoa Jeesukseen olisi ilman Jumalan sanan julistamista ja kuulemista (Room. 10:17). Jumalan sana, Raamattu, antaa oikean todistuksen siitä, millainen Jumala on ja mistä kristinuskossa on kyse, vaikka uskovaiset epäonnistuvat elämällään todistamisessa.

Aiheeseen liittyen... "Kristittyjen pahoja tekoja" käytetään hämmästyttävän usein argumenttina kristinuskoa vastaan. Kun ihmiset perustelevat, miksi eivät ole kristittyjä, he joskus luettelevat verisiä historiallisia tapahtumia, joita on tehty kristinuskon nimessä tai kristityiksi identifioituvien toimesta, aivan kuin ne todistaisivat kristinuskon sanoman vääräksi.

Oikeastihan kristinuskon ydinsanoma onkin, etteivät ihmiset, kristitytkään, ole vailla syntiä, vaan Jumala on – siksi Hän pelastaakin armosta ne, jotka uskovat Häneen.

Annatko Jumalan tuntea itsesi?

Rakkauden syventyminen edellyttää, että osapuolet tuntevat toisensa. Se että annan toisen tuntea itseni – että avaan itseäni hänelle – puolestaan edellyttää luottamusta. Ihmiset eivät aina ole luottamuksen arvoisia, mutta evankeliumissa Jumala on luvannut, että itsensä avaaminen Hänelle johtaa aina rakkauden syventymiseen.

 

 

 Pari sanaa kadonneesta rakkausrunosta...

Kauan sitten luin runon, jota olen ajatellut useasti jälkeenpäin. Vuosien kuluessa runo, sen sisältämät ajatukset, ovat avautuneet minulle syvällisemmin, vaikka säkeet ovat kadonneet muististani. Valitettavasti en muista runon, runoilijan enkä kokoelman nimeä...

Se oli runo parisuhteesta, muistaakseni kertojana oli aviomiehelleen puhuva vaimo. Kertoja kuvaili rakkauden muuntumista, voimistumista ja syvenemistä – ja toisaalta siihen sisältyneitä vaikeuksia, vakaviakin kriisejä, jopa "sotia" – vuosikymmeniä jatkuneella yhteisellä tiellä.

Yhdessä säkeistössä kertoja puhui luottamuksesta. Ajatuksena oli, että rakastavalle puolisolle voi paljastaa arimpia asioita itsestään ilman, että tämä riidan syttyessä ottaa ne esiin ja pyrkii haavoittamaan niillä. Se että paljastaa itsestään asioita, on tuntemisen ja sen myötä suhteen syventymisen edellytys. Ajatus luottamuksesta riskin ottamisena oli ilmaistu koskettavasti ja oivaltavin vertauskuvin.


Rakkaus: kohteen tunteminen

Raamatussa rakkauden yhteydessä puhutaan tuntemisesta. Aviopuolisoiden välillä tällä viitataan joskus sukupuoliyhteyteen, kuten luomiskertomuksessa: hepreankielisessä alkutekstissä kerrotaan, että Adam tunsi Eevan, ja tästä tuntemisesta syntyivät lapset Kain ja Aabel.

Varmaan Raamatun kielen tutkijat ja raamattuhistorioitsijat osaisivat enemmän avata käsitteen merkitysulottuvuuksia. "Maallikkona" ymmärrän sen yksinkertaisesti liittyvän siihen, että ruumiinpinnat, jotka normaalisti erottavat ihmisiä, eli rajaavat heidät erillisiksi yksilöiksi, koskettavat toisiaan.

Paitsi että tunteminen voi olla tällä tavoin aistillista, se ylipäätään luo erillisten persoonien välille kosketuksen, yhteyden.

Blogitekstissäni Kristinusko ja avioliitto kirjoitin, kuinka kristinuskossa avioliitto miehen ja naisen välillä on ikuisen todellisuuden ulottuvuus ja sen kuva: uskovaisten ihmisten muodostama seurakunta on Kristuksen morsian – ja tämä liitto on ikuinen! Jokainen Jeesukseen uskova yksilö, seurakunnan jäsen, on liitossa Jumalan kanssa.

Kun Jumala rakastaa ihmistä, jonka kanssa Hän on ikuisessa liitossa, Hän tuntee hänet. 1. Korinttilaiskirjeen tunnetussa kohdassa apostoli Paavali, puhuessaan rakkaudesta, päättää pohdintansa toteamukseen, että Jumala tuntee hänet täydellisesti:

"Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." (1. Kor. 13:12-13)

Vastaavasti myös siitä, että ihminen rakastaa Jumalaa, käytetään tuntemisen käsitettä. Apostoli Johannes sanoo kirjeessään: "Siitä me tiedämme tuntevamme hänet, että pidämme hänen käskynsä." (1. Joh. 2:3) ja Jeesus itse totesi: "Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni." (Joh. 14:15). Jumalan rakastaminen ja Jumalan tunteminen liitetään siis yhteen. Muistutuksena kuitenkin, että Jumala itse antaa ihmiselle rakkauden, jolla Häntä rakastaa ja jolla Hänet tuntea (1. Joh. 4:19; aiheesta enemmän blogitekstissäni Käsky: Rakasta!).

Rakkauden kaksoiskäskyn mukaisesti meillä on pysyvä velvollisuus rakastaa lähimmäistämme kuin itseämme ja rakastaa Jumalaa yli kaiken (Matt. 22:37-39).

Rakastaminen tuntemisena toteutuu vain Jumalan pyhän tahdon mukaisesti, Hänen säätämiään rajoja kunnioittaen; esimerkiksi aviopuolisoiden väliseen rakastamiseen kuuluu eri ulottuvuuksia kuin ystävysten väliseen rakastamiseen. Todellinen rakkaus ei ole rajoja rikkovaa, vaan rajoista tulee kosketuspinta.


... ja luottamuksen pulma

Raamatun mukaan rakastaminen ja tunteminen liittyvät siis olennaisesti yhteen sekä luotujen välillä että Jumalan ja ihmisen välillä. Rakkaudessa erillisyydestä tulee yhteys, vieraus muuttuu tuntemiseksi.

Alussa viittasin luottamuksen pulmaan, jonka kadonnut rakkausruno ilmaisi: jotta toinen voisi oppia tuntemaan minut, minun pitäisi voida paljastaa hänelle, kuka ja millainen olen – toisaalta paljastaminen on riski, sillä toinen (jos hän ei ole luottamuksen arvoinen) saattaa kääntää hänelle uskomani asiat minua vastaan.

Toisin sanoen se, mikä parhaimmillaan syventää rakkautta, voi pahimmillaan johtaa eroon. Näin ei yleensä tietysti käy, mutta riski on olemassa ja tiedetty – runoilijakin katsoi tarpeelliseksi viitata siihen. Joudumme yleensä hieman punnitsemaan, kuka on luottamuksemme arvoinen.

Annatko Jumalan rakastaa itseäsi?

- syntien tunnustaminen                                                                                    


Siinä missä luottamuksen pulma – riski, joka sisältyy itsensä avaamiseen toiselle – varjostaa meidän vajavaisten ihmisten keskinäisiä suhteita, epäilyille ei ole syytä suhteessa Jumalaan. Meillä tosin saattaa olla vaikeuksia luottaa Jumalaan, esim. ihmissuhteissa kokemiemme pettymysten takia, mutta syytä, todellista perustaa, epäluottamukselle ei ole.

Jumala tuntee meidät:

"Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni." (Ps. 139:1-4)

Syntimmekään eivät tule Hänelle yllätyksenä (Jer. 17:9-10) – päinvastoin: Jumala on nähnyt ennalta kaikki syntimme, eli juuri sen, mikä erottaa meidät Hänestä ja iankaikkisesta elämästä! Rakkautensa vuoksi Jumala itse valmisti meille pelastuksen, armahduksen synneistämme, kun Hän lähetti Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi (Joh. 3:16, 1. Joh.4:10).

Tällä evankeliumin ydinasialla on kaikenmuuttava vaikutus luottamukseen Jumalan ja ihmisen välisessä rakkaussuhteessa: mikään, mitä tunnustan Jumalalle, ei voi vahingoittaa minua, vaan jokainen tunnustus vain syventää välillämme olevaa tuntemista, rakkautta. Syntini on jo sovitettu Golgatan ristillä – syytä piilottelulle ei ole.

Sillä, joka syntinsä tunnustamalla tulee totuuteen, ei ole syytä pelätä torjumista, koska Jeesus on totuus (Joh. 14:6) eikä Hän torju ketään (Joh. 6:37). Ainoastaan se, mitä ihminen ei tuo totuuteen, voi häntä vahingoittaa.

Jeesus sanoi syntisestä naisesta: "hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon." (Luuk. 7:47). Tämä ei tietenkään tarkoita, että synti sinänsä syventäisi rakkautta Jumalan ja ihmisen välillä, vaan että syntien tunnustaminen Jumalalle ja niiden anteeksi saaminen Häneltä johtaa rakkauden syventymiseen, joka puolestaan johtaa kääntymiseen pois synneistä.

Etsitkö täydellistä? – Älä luovuta!

Jeesus lupasi: "Etsikää, niin te löydätte." (Luuk. 11:9)

Maailmasta ei kuitenkaan voi löytää täydellistä eikä täydellisen etsijä voi määrittää, millainen täydellinen on...

Ihmismieli: epätäydelliset osoittavat täydelliseen

Mikään maailmassa ei ole niin kuin pitäisi. Kaikki on jollain tavalla vajavaista ja kaikessa on jotain vikaa – jos ei suurta, niin pientä.

Toisaalta epätäydellisyys sisältää oletuksen täydellisestä. Muistan tämän oivalluksen jo lapsuudesta. Kun vanhempamme riitelivät, kaipasin rauhaa ja harmoniaa. Kun tärkeä esine meni rikki, ymmärsin eheyden merkityksen. Kun olin mahataudissa, halusin vain olla terve. Toisaalta terveyttä, rauhaa, harmoniaa ja eheyttä kokiessani ja havaitessani ymmärsin, etteivät ne tule kestämään...

Sitten olivat havainnot asteittaisesta parantumisesta, esim. kun piirsin kuvan, se ei ollut sellainen kuin toivoin, ja kumitin ja korjasin sitä paremmaksi ja paremmaksi – sitkeästi toivoen, että voisin saavuttaa jonkinlaisen täydellisen version, mutta samalla aavistaen, etten sitä saavuttaisi...

Jokainen havainto epätäydellisestä muistutti täydellisen olemassaolosta. Jotenkin vain ymmärsin, että havaitsemani asiat, ilmiöt ja tilat olivat parannuksen tarpeessa.

En silti ollut kroonisesti tyytymätön. Kun äitimme opetti minulle ja sisaruksilleni yksinkertaisen iltarukouksen, liitin kai havaintojeni (vajavaisesta) kautta olettamani täydellisen Jumalaan: niin kuin täydellistä, Jumalaakaan ei voi nähdä täällä maailmassa – niiden täytyi kuulua yhteen. Aloin toivoa ja odottaa sitä täydellistä, Jumalaa.

Luomakunta ja ihmisyys, langenneenakin, viestii tarkoituksenmukaisuudesta; ihmisen havaintosysteemi ja ajattelu jäsentää epätäydelliset osoittamaan jonkinlaiseen täydelliseen.

Jonkinlaisen täydellisen olettaminen on universaali ajatelumalli, se koskee maailman ihmisiä kulttuuriin ja kieleen katsomatta. Idealistifilosofit, kuten Platon, ovat tarttuneet ilmiöön ja muodostaneet siitä teorioita. Kuitenkin jo ennen tunnettuja idealistifilosofeja Aasiassa oli syntynyt buddhalaisuus, jota käsittelin viime blogitekstissäni.

Buddhalaisuudessa ihmisen tavoitteena on lyhyesti (ja tämän kirjoituksen aiheen kannalta olennaisesti) sanottuna vapautua ajattelusta, joka perustuu ideoille ja jonkinlaisen täydellisen olettamiselle; jonkin muun kuin suoraan kokemamme ja havaitsemamme olettamiselle.

Toisin sanoen Buddhakin oli pistänyt merkille, että ihmisen ajattelussa on tämä sitkeä taipumus ja päätteli, että ihminen voi vapautua (buddhalaisuuden mukaan) turhan toivon aiheuttamasta kärsimyksestä, jos hän kurinalaisia harjoitteita tekemällä luopuu tästä ajattelumallista. Buddhalaisuuden mukaanhan on vain muutos, pysymättömyys ('anicca'): syntymän, kehityksen, rapistumisen ja kuoleman taukoamattomien prosessien ulkopuolella ei ole mitään, ja takertuminen toivoon jostain pysyvästä ja spontaaniin kokemukseen nähden ideaalista on turhaa ja synnyttää kärsimystä ('dukkhaa').

Platon ja muut idealistifilosofit eivät siis keksineet ilmiötä, vaan ainoastaan keksivät kuvata sitä systemaattisesti.

Yllä kirjoitin, että maailmassa – sekä itsessäni että itseni ulkopuolella – havaitsemani vajavaisuus sai minut toivomaan ja odottamaan tuonpuoleista, täydellistä Jumalaa. Platonin ideaoppi sinänsä ei ota toivoni ja odotukseni kohteeseen kantaa, kun taas Buddhan mukaan toivoni on turha eikä sitä, mitä odotan, ole olemassakaan. Minun ajatukseni puolestaan on, että tälle inhimillisen ajattelun sitkeälle taipumukselle on todellinen syy.




Jumalaa ei pysty tavoittamaan järkeilemällä

Edellä sanottu ei tietenkään tarkoita, että ihmiset pystyisivät päättelemällä – kuin yhdistelemällä pisteet toisiinsa – piirtämään ja täydentämään "kuvan" Jumalasta. Jumala ei ole idea tai matemaattis-filosofinen olio, jonka pystyy järkeilemällä ymmärtämään, vaan Hän on elävä persoona.

Edellisen kappaleen filosofoinnin lopputulos onkin vaatimattomasti, että vaikkemme huikeimmissa kuvitelmissammekaan pysty tavoittamaan Jumalaa, joudumme kohtaamaan ja myöntämään tarpeemme: kaipaamme jotain täydellistä ja kestävää – jotain mitä tässä maailmassa ei ole.

Voisi kai sanoa, että juuri täydellisyytensä vuoksi Jumala on meille maailmassa eläville, syntiin langenneille ihmisille muukalainen! Jeesus kuitenkin lupaa, että usko Häneen on tie taivaallisen Isän luo (Joh. 14:6-7). Niin ikään Raamatussa kerrotaan, että elävä usko – usko, joka synnyttää parannusta synneistä ja hyviä tekoja – on Jumalan rakastamista, joka puolestaan on Jumalan tuntemista (Joh. 14:15, 1. Joh. 2:3).

Niin kauan kuin olemme täällä maailmassa, tietomme on vajavaista. Apostoli Paavali, puhuessaan kirjeessään viisautta etsiville kreikkalaisille (1. Kor. 1:22), puhuu tietämisensä vajavaisuudesta, joka katoaa "täydellisen tullessa". Puhuessaan Jumalasta hän käyttää ilmausta "kasvoista kasvoihin", joka luonnehtii Jumalaa elävänä persoonana (järkeilyn kohteena olevan idean sijaan):

"Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." (1. Kor. 13:12)

Jumalan tuntemiseen johtaa Hänen hengellinen työnsä ihmisessä, joka synnyttää uskon Jeesukseen, eikä ihmisen oma järkeily ja filosofointi. Ihminen kuitenkin on järjellinen olento eikä tämä ominaisuus ole poispyyhitty tai sulkeistettu myöskään Raamatun kuvauksissa Jumalan palvelijoista. Jumalan hengellinen työ vaikuttaa ihmisen kokonaisuudessa. Järki on väline, joka parhaimmillaan toimii uskossa elämisen osana, myös lähimmäisten sekä käyttäjänsä omaksi hyväksi.

Ihminen etsii täydellistä: rakkaus 

Koska ihmisessä on tämä tarve, täydellisen kaipuu, hän tarttuu epätoivoisiin yrityksiin etsiessään täyttäjää tarpeelleen. Jumalattomuuden historia on tässä pyrkimyksessä sarja epäonnistuneita yrityksiä: ideologioita, uskontoja, henkilökultteja, myyttejä... Niille kaikille on yhteistä, että ne poimivat asioita, ilmiöitä ja ihmisiä maailmasta, luotujen keskuudesta, ja asettavat ne toimittamaan jumalan virkaa.

Kun tarpeen täyttämistä lupaava uskomusjärjestelmä tai henkilö osoittautuukin kyvyttömäksi täyttämään lupaustaan (tai jotain vielä pahempaa), ihmiset pettyvät ja kyynistyvät, eivät uskalla luottaa eivätkä uskoa enää mihinkään.

Aiemmassa blogitekstissäni Käsky: rakasta! pohdin lyhyesti humanistista rakkauskäsitystä, jossa empatia on korotettu korkeimman rakkauden tunnukseksi. Nykyajan ihmisille on tyypillistä viitata empatiaan lähimmäisenrakkautena – joskus tähän virheelliseen samastamiseen törmää jopa kristittyjen keskuudessa. Todellinen lähimmäisenrakkaus, sen merkitys, avautuu vain rakkauden kaksoiskäskyn ulottuvuutena. Meidän lähimmäisen rakastamisen käytäntömme toki on vajavaista, mutta sen standardi on täydellisessä Jumalassa (Matt. 5:44-48).

Entä kuinka monta kertaa olet kuullut sanottavan: "suurinta rakkautta on äidinrakkaus"? Jesajan kirjassa Jumala itse, kansalleen Siionille puhuessaan, murtaa tämän myytin elegantisti:

"Siion sanoo: 'Herra on minut hylännyt, Jumalani on minut unohtanut!'
Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:14-15)

Vakuuttaessaan rakkautensa luotettavuutta Jumala käyttää ensin sen vertauskuvana ihmisten ylistämää äidinrakkautta, mutta heti perään toteaa, että siinä missä äidinrakkauskin on epäluotettavaa, Hänen rakkautensa ei ole. Niin suurta kuin luotujen rakkaus voikin parhaimmillaan olla – niin korkeita uhrautuvuuden asteita kuin siihen voikin sisältyä, se ei silti ole täydellistä, niin kuin Jumalan rakkaus:

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

Ajatuksia buddhalaisuuden ja kristinuskon erosta

  Janoaminen, valo, kärsimys, vapahdus... mm. nämä ovat tärkeitä käsitteitä sekä buddhalaisuudessa että kristinuskossa. Kuitenkin Buddhan opit ohjaavat päinvastaiseen suuntaan kuin evankeliumi: toisen mukaan ihmisen kaipuu yhteyteen perustuu virheelliseen ajatteluun – toinen taas väittää sen olevan ihmisessä todellisinta.

Luominen

  Minusta yksi ihanimmista asioista kristinuskossa on Luojan ja luodun välinen suhde, joka tarkoittaa mm., että olen erillinen Jumalasta. Ihanaa se on siksi, että erillisyys mahdollistaa yhteyden välillämme.

Meistä luoduista ihmisistä ei koskaan tule Luojaa, Jumalaa – se on tietysti jo loogisesti mahdotonta: Luoja on ikuinen, mutta luotu on joskus alkanut olla olemassa. Ikuisuus on kolmiyhteisen Jumalan ominaisuus, mutta ei luodun ihmisen, joka ainoastaan voi olla ikuisen elämän perillinen, jos hän uskoo Jeesukseen (Room. 8:16-17).

Olipa todellisuuden viimekätinen laatu buddhalaisuuden mukaan materiaa tai henkeä, se on perinteistä kategoriointia käyttäen lähinnä panteistinen uskonto, eli sen mukaan persoonaton "jumaluus" on kaikessa ja siten myös ihmisessä itsessään. Luojan ja luodun välistä erillisyyttä ja suhdetta ei ole – mitään tuonpuoleista ei ole. Jotkut luonnehtivat buddhalaisuutta naturalistiseksi panteismiksi tai hengelliseksi naturalismiksi.

Mm. immanenssi, eli erillisyyden ja sitä myöten suhteen puuttuminen, tekee buddhalaisesta ajattelusta vastakkaisen kristinuskolle. Jos ei ole erillisyyttä, ei voi olla yhteyttäkään.

Buddhalaisuudessa uskotaan maailmankaikkeuden aina olleen olemassa, vailla alkua ja loppua, ja olevan jatkuvassa jälleensyntymisen liikkeessä, jossa atomit asettuvat karman mukaisesti yhä uusiin muotoihin ja järjestyksiin. Buddhaksi eli valaistuneeksi tuleminen on vapautus tästä kiertokulusta.

Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt tietolähteinäni hiljattain käymiäni keskusteluja buddhalaisen kanssa, mm. englanninkielistä Buddha Sasana -sivustoa sekä käsitteiden ja oppien suomenkielisten muotoilujen osalta Wikipedia-artikkeleita buddhalaisuudesta (mm. Buddhalaisuus ja Neljä jaloa totuutta).


Jano

"Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala. Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa." (Ps. 42:2-3)

Se joka on alkanut janota Jumalaa ei voi löytää kaipaamaansa maailmasta. Janon sammumattomuus maailmallisilla asioilla, olivatpa ne sinänsä kuinka toivottuja tahansa, on Jumalan tahdon mukaista.

Buddhalaisuudessa janoaminen on ongelma, koska sen uskotaan johtuvan tietämättömyydestä. Tämä kiteytetään Buddhan opissa "neljä jalosta totuudesta": 1. elämä(-ssä) on kärsimystä, 2. kärsimyksen aiheuttaa janoaminen, 3. kärsimys lakkaa, kun janoaminen lakkaa ja 4. kulkeminen jaloa, kahdeksanosaista polkua (jossa etiikka ja meditaatio ovat keskeisiä) johtaa kärsimyksen lakkaamiseen.

Ainaisesti sammuttamattomana jano on luonteeltaan harhaista ja aiheuttaa kärsimystä ja tyytymättömyyttä ('dukkha'). Buddhan mukaan esim. maailman tarjoamat aistinautinnot eivät voi sammuttaa janoa, ja näinhän uskotaan myös kristinuskossa.

Kuitenkaan buddhalaisuudessa janoon ei vastata antamalla sellaista juotavaa, joka todellisesti sammuttaisi janon, vaan janoisen täytyy tehdä asioita, kuten meditoida, jotta hän lakkaisi janoamasta! Janoa ei siis koskaan sammuteta, vaan janoaminen tulee lopettaa, koska se perustuu tietämättömyyteen, virheoletukseen erillisyydestä ja siten janon sammuttajan olemassaolosta. Kuka janon sammuttaisikaan, jos mitään tai ketään muuta tietoista oliota ei ole kuin ne, jotka sisältyvät maailmankaikkeuteen: janoavia ja turhan janoamisen lopettaneita?

Kristinuskon mukaan janoaminen ei johdu harhaisuudesta – päinvastoin: juuri se voi tuoda ihmisen ikuisen totuuden lähteelle. Jeesus ei sanonut samarialaiselle naiselle kaivolla, että tämän tulee lakata janoamasta, vaan kertoi voivansa antaa ikuista vettä, jota juotuaan ihminen ei enää koskaan ole janoissaan:

"Jeesus vastasi hänelle: 'Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.'" (Joh. 4:13-14)

Valaistuminen

Kysyttäessä Jeesuksen identiteetistä jotkut buddhalaiset sanovat, että Jeesus on buddha, valaistunut, tai että Hän on bodhisattva, joka tarkoittaa valaistumisen myötä jälleensyntymisen kiertokulusta vapautunutta "valaistumisolentoa", joka on jatkanut jälleensyntymistä vapaaehtoisesti, auttaakseen muita olentoja valaistumisen tiellä.

Mm. meditoimalla ja eettisesti elämällä ihminen etenee kohti valaistumista, joka tarkoittaa todellisuuden näkemistä sellaisena kuin se on ja sitä myöten vapautumista tietämättömyydestä, turhasta janoamisesta ja turhan janoamisen aiheuttamasta kärsimyksestä.

Jeesus ei kuitenkaan sanonut olevansa valaistunut, vaan valo:

"Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: 'Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.'" (Joh. 8:12)

Valo on se, joka valaisee kohteensa, saa näkemään oikein ja ymmärtämään asioiden tarkoituksen. Jeesus maailman valona saa ihmisen näkemään mm. oman puutteellisuutensa ja syntisyytensä ja toisaalta sen, miten asioiden tulisi olla. Valoa itseään ei tietenkään voi eikä tarvitse valaista.

Jeesukseen uskovan tehtävä on kyllä olla valona ja suolana maailmassa (Matt. 5:13-16), mutta uskovaisenkin valo on lähtöisin Jeesuksesta. Evankelista Johannes kertoo profeetta Johannes Kastajan ja Jeesuksen välisestä suhteesta seuraavasti:

"Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli. Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan." (Joh. 1:4-9)

 


Vapahdus


Pysymättömyys ('anicca') on Buddhan oppien mukaan yksi olemassaolon merkeistä. "Kaikki ilmiöt, havainnot ja olemassaolo on pysymätöntä, tilapäistä ja jatkuvassa muutoksessa" (Wikipedia: Buddhalaisuus). Helsinki Zen Centerin sivustolla julkaistussa artikkelissa "Buddhan tie – kärsimyksestä vapauteen" kuvataan pysymättömyyttä seuraavasti:

"Pysymättömyyden ulkopuolella ei ole mitään. Toisin sanoen ei ole olemassa puunlehtiä, jotka tulevat vihreiksi; jotka tulevat keltaisiksi; jotka lakastuvat. Ei ole olemassa lehtiluontoa, mitään lehteä itsessään, joka muuttuisi, vaan muutos itse on lehti."

Elämä(-ssä) on kärsimystä siksi, että se on janoamista, takertumista pettävään ja ohimenevään, eli pysymättömään; juuri janoaminen ja takertuminen (jotka itsessään ovat pysymättömyyttä) sitoo ihmisen jälleensyntymisen kiertokulkuun, jolloin kärsimys pääsee jatkumaan.

Lakkaamalla janoamasta, eli ymmärtämällä janon tietämättömyyteen perustuvan luonteen, ihminen vapautuu kiertokulusta. Vapautuksen voi saavuttaa elämällä Buddhan opetuksien mukaisella tavalla: kehittämällä itsessään hyvettä (etiikka), keskittymistä (meditointi) ja viisautta (Buddhan opetusten ymmärtäminen). Ihmisen täytyy itse saavuttaa vapautus – muuta vapahtajaahan ei ole.

Kristinuskossa Jeesus, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, on ihmisen vapahtaja. Luodut ja syntiin langenneet ihmiset eivät voi itse pelastaa itseään, sillä ilman Jumalaa ihminen on hengellisesti kuollut (Ef. 2:5). Ikuista elämää janoava tulee Jeesuksen luo, ja Jeesus vapauttaa hänet synnin ja kuoleman vallasta. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman (Hepr. 9:14).

"Jeesus vastasi heille: 'Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Mutta orja ei pysy talossa iäti; Poika pysyy iäti. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.'" (Joh. 8:34-36; 1938)

Kuten kaikki tietävät, kristinuskossa ei uskota jälleensyntymiseen, vaan Jeesus on tie ajallisesta ja langenneesta elämästä iankaikkiseen elämään, taivaallisen Isän luo (Joh. 14:6). Kärsimys ei sisälly elämään sinänsä, vaan se on välttämätöntä ainoastaan tässä ajassa. Jeesukselta saatava ikuinen elämä ei ole raskasta, loputonta janoamista ja takertumista, vaan sitä kuvataan Raamatussa 'todellisen vapauden' lisäksi mm. sanoilla rauha ja autuus.

Mikä se buddhalaisuuden vapautunut tila sitten on? Edes Siddhartha Gautama (n. 560 eKr.) eli alkuperäinen Buddha, ei vastannut kysymykseen.

Vapautuneeseen tilaan, nirvanaan, viitataan vain kiertokulun päättymisenä – muun kuvailun sanotaan olevan turhaa tai mahdotonta. Harmi. Minun ajattelussani nimittäin juuri tämä kysymys olisi ratkaisevan tärkeä pohtiessani mahtaako nirvanalla edes olla todellista sisältöä.

Yksi keino tavoittaa hieman sitä, mitä sanoilla ei voi kuvata, olisi tavata valaistunut eli buddhaksi tullut ihminen ja tarkastella, millainen hän on. Buddhiahan ymmärtääkseni kulkee joukossamme täällä maailmassa. Oletko koskaan tavannut ihmistä, joka on täysin vailla tyytymättömyyden tunteita ja kärsimystä (eli dukkhaa, joka johtuu tietämättömyydestä)? Minä en.




Puhallus


"Siispä, tyhjyydessä ei ole ruumista, ei tunnetta, ei ajatusta, ei tahtoa, ei tietoisuutta. Ei ole silmiä, ei korvia, ei nenää, ei kieltä, ei ruumista, ei mieltä...", luetellaan Sydän-sutrassa, joka on yksi tunnetuimmista buddhalaisista sutrista eli kanonisista teksteistä. Sitä, joka on tiedostanut kaiken tyhjyyden, ylistetään valaistuneeksi. Sydän-sutra on veisattuna duurisointuinen.

Buddhalaisuutta sanotaan joskus ainoaksi ateistiseksi uskonnoksi. Edellä käsiteltyjä opetuksia ajatellen se on ymmärrettävää. Jotkut pitävät sitä elämänfilosofiana tai (länsimaalaisittain) yksinkertaisesti psykologisena oppina, joka auttaa ihmistä hyväksymään olemassaolonsa väliaikaisuuden sekä ohjaa häntä kohti eettistä elämäntapaa: empatiaa, epäitsekkyyttä, luopumista, kohtuullisuutta, väkivallattomuutta.

Sanskritinkielinen sana nirvana tarkoittaa kirjaimellisesti 'sammuksiin puhaltamista'. Se, joka nirvanassa sammuu, on mm. virheellinen kokemus erillisestä minuudesta. Buddhalaisuudessa minuudettomuus ('anatta') on keskeinen käsite: yksilösielua ei ole, joten kokemus siitä on tietämättömyyttä, joka tuottaa dukkhaa...

Puhalluksesta puhutaan myös kristinuskossa. Raamatun luomiskertomuksessa sanotaan:

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; 1933)

Kristinuskossa Jumalan puhallus johtaa elämän syttymiseen. Eikä syttyvä elämä ole vain elämää jollain yleisellä tasolla, vaan jokainen yksilösielu, jokainen "minä", on Jumalan tarkoittama ja ainutlaatuinen:

"Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." (Ps. 139:16)

Luojan ja Hänen luotunsa välillä oli yhteys, mutta syntiinlankeemus johti yhteyden katkeamiseen, ruumiilliseen kuolevaisuuteen ja hengelliseen kuolemaan (1. Moos. 2:17, Ef. 2:5). Jumala tarjoaa langenneille ihmisille Jeesuksessa uutta yhteyttä, joka syntyy uskossa. Jeesus kutsuu tapahtumaa syntymiseksi uudesti, ylhäältä (Joh. 3:5). Apostoli Paavali viittaa uudestisyntymän ihmeeseen kutsumalla Jeesukseen uskovaa uudeksi luomukseksi:

"Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut." (2 Kor. 5:17; 1938)

Uudestisyntyminen ylhäältä Jumalan lapseksi on kuin "toinen puhallus", jolla Jumala tekee hengellisesti kuolleen eläväksi ja ikuisen elämän perilliseksi.