Rakkaus isänmaahan, kotiin ja Jumalaan

  Selailen antikvariaatista löytämääni Kansakoulun lukukirjaa vuodelta 1938. Lapsille kootussa lukemistossa kuvastuu perinteinen arvokolmikko: koti, uskonto ja isänmaa. 

  Lukiessani huomaan että nämä arvot ovat nyt yhtä tärkeät ja ajankohtaiset kuin melkein sata vuotta sitten.

Rakkaus koti-Suomeen

  Muistan lapsuudestani isotätini Kansakoulun lukukirjan 1940-luvulta. Minä ja sisarukseni pidimme siinä olleista eläinrunoista, joissa esimerkiksi hiiri ja kissa ottivat mittaa toisistaan, sekä erityisesti Topeliuksen kertomuksesta Koivu ja tähti. Rupesin aina itkemään liikutuksesta sitä kuunnellessani.

Ajan mittaan isotätini vanha lukukirja hajosi, mutta löysin antikvariaatista sisällöltään samanlaisen Kansakoulun lukukirjan. Kirja on painettu vuonna 1938. Esipuheesta selviää että sen ensimmäinen painos on otettu jo vuonna 1927.

Kuva: oma / Kansakoulun lukukirja (1938)

 

  Topeliuksen kertomuksessa Koivu ja tähti isovihan aikana 1700-luvulla Suomesta Venäjälle kaapatut poika ja tyttö matkaavat kahdestaan takaisin kotiin Suomeen. Vaikka he olivat vieraalla maalla päätyneet hyvien ihmisten luokse hoitoon ja "heillä oli kaikkea yltä kyllin, he eivät kuitenkaan voineet unohtaa isäänsä, äitiänsä ja synnyinmaatansa".

Vieraalla maalla heidän päätöstään palata koti-Suomeen pidettiin tyhmänä ja turmiollisena, sillä Suomessa vallitsi köyhyys, mutta sisarukset vastasivat nuhteluihin joka kerta päättäväisesti "mutta mielemme tekee kotiin". 

Eräänä yönä poika ja tyttö lähtevät matkaan salaa. Heidän ainoa tuntomerkkinsä kotitalosta on muisto lapsuudesta: pihalla kasvoi iso koivu jossa linnut lauloivat aamunkoitteessa ja jonka lehtien lomitse tähti iltasella kimalteli. Sisarukset ovat varmoja että Jumala osoittaa heille tien kotiin sekä varjelee heitä matkalla. Matkatessaan he syövät metsän antimia, juovat lähteitten vettä ja lepäävät yönsä pehmeillä sammalilla.

Pikkulinnut opastavat poikaa ja tyttöä. Tyttö kysyy: "Milloin saamme alkaa koivuamme etsiä?" Poika vastaa: "sitten kun ympärillämme kuulemme ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat." Suomeen saavuttuaan lapset toteavat, että maamme on suuri, mutta Jumala on suurempi.

Lopulta sisarukset saapuvat yksinäisen talon pihaan, jossa he näkevät vanhan koivun sekä sen lehtien lomasta pilkottavan tähden, ainoan, joka toukokuisella iltataivaalla näkyy. Koivun juurella on kaksi pientä ristiä, kaksi hautaa.

Kertomus päättyy ihmeelliseen jälleennäkemiseen, syleilyihin ja ilonkyyneliin. Suurta surua ja murhetta kokeneet äiti ja isä pitävät lastensa paluuta helluntain ihmeenä. Haudat koivun juurella ovat heidän kahden nuoremman lapsensa. Tyttö päättelee että pikkulinnut, jotka opastivat häntä ja veljeä matkalla, olivat heidän kuolleet pikkusisaruksensa linnun muodon ottaneina enkeleinä.

"Nyt olemme löytäneet kotimme. Nyt, sisko, emme pyri enää edemmäksi!", poika sanoo.

Nöyrää isänmaallisuutta, ei mahtailevaa

  Lukukirjassa on mielenkiintoinen kertomus nimeltä Maamme, joka on niin ikään Topeliuksen kirjoittama. Kertomuksessa Suomen luonto opettaa pojalle oikeanlaista ajattelutapaa ja rakkautta omaan maahan.

Ympäri Suomen maata puhallellut tuuli kertoo pojalle että maamme on paljon suurempi kuin tämä uskoikaan. Se kertoo kuinka on Lapissa hengittänyt nevojen huuruja ja tupruttanut lunta poron sarville, lentänyt suurten metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen seudulle, ja sieltä edelleen kohti eteläisempää Suomea, jossa omenoita syksyisin puiden oksilla heiluu ja pihlajat sekä lehmukset levittävät päivän helteessä vilpoista siimestään...

Poika ihmettelee: "Mikähän lienee ollut Jumalan tarkoitus, kun hän loi maamme niin suureksi ja niin ihanaksi?"

Vieressä peipponen visertää puun oksalta: "Etkö sitä ymmärrä? Suuren maan asukkaat rukoilkoot Jumalalta suuria ajatuksia. Ja ihanan maan asujaimet olkoot hyviä ja nöyriä"... "todellinen suuruus on aina nöyräsydämistä."

Kansakoulun lukukirjan kokoamisen aikaan oli kansallisuusaatteen tuhoisa puoli jo näyttäytynyt ensimmäisessä maailmansodassa. Joidenkin Euroopan maiden kiihkomielinen kansallisuusaate oli ollut yksi tekijä sodan syttymisen taustalla. Kirjan toimittajat ehkä olivat valinneet tämän 1800-luvulla kirjoitetun kertomuksen opettamaan että on vääränlaista kansallisuusaatetta ja toisaalta oikeanlaista? Ero on tänä päivänäkin tärkeää ymmärtää.

"Nyt sen ymmärrän", poika sanoo. "Jos rupeaisimme ylpeydessä, koreudessa ja väärässä kunnianhimossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: 'Katsokaa, minä olen nöyrä ja vaatimaton. Vihreät metsäni ovat kaikessa kauneudessaan niin totiset, kuin olisivat sarkapuvussa --- Järveni kuvastavat taivaan korkeutta paljon enemmän kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät, että elämä on voimakkaampi kuin kuolema. Sellaista on tosi suuruus. Olkaa minun kaltaisiani!'"

Kodin piiri: perhe ja eläimet

  Erilaisten kansallismaisemien lisäksi eri vuodenajat on huomioitu Kansakoulun lukukirjassa. Kirjan talvisiin runoihin kuuluu Eino Leinon tunnelmallinen Hiihtäjälapset, joka alkaa: "Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / minä hiihtelen siskojen kanssa. / Koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa. / Emo huolissaan käy: / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy?"

Kertomuksissa ja runoissa esiintyvät paitsi äiti ja isä, veljet ja siskot, myös isovanhemmat sekä tätejä ja setiä ja maaseudulla mm. renkejä ja kylän väkeä. Eräässä kertomuksessa Hanna-täti kertoo kaupungista tulleelle sukulaistytölle, Irjalle, kuinka maidosta saadaan voita.

Kuva: oma / kuva Kansakoulun lukukirjasta

Äidit kasvattavat lapsistaan reippaita. Äideille on muutamakin eri runo, mm. tunnettu "Maan päällä paikka yksi on...". Isät opettavat lapsilleen tietoja ja taitoja. Esimerkiksi kertomuksessa Kuinka musta tehdään valkoiseksi isä kertoo Eero-pojalleen kuinka hiili muuttuu sähkövaloksi.

  Maaseudun eläimiä esiintyy kirjassa runsaasti: hiiriä, kissoja, koiria, hevosia, kukkoja, kanoja, sikoja, kettuja, karhuja, jäniksiä, pihapuiden pikkulintuja. Hyönteisillekin on oma runonsa: "Ii, ii, itikkaiset pistelevät pahoin, eikä silloin yhtäkään ne jätä ehjin nahoin."

Minua ilahduttaa miten paljon lukukirjassa opetetaan eläinten oikeaa kohtelua. Kirjoitus nimeltä Kalastuksesta varoittaa eläinrääkkäyksestä ja päättyy muistutukseen: "Muista, että kalatkin tuntevat kipua ja tuskaa!" 

Lukukirjassa on hurja tarina, Harmo, joka Koivun ja tähden ohella teki minuun lapsena erityisen vaikutuksen. Alli Nissisen kertomuksessa renki nimeltä Aappo näkee eräänä talviyönä hirvittävän unen: hänen hevosensa Harmo, jota hän oli aina liian kovakouraisesti kohdellut, pahoinpitelee hänet raa'asti. Unesta herättyään järkyttynyt Aappo menee talliin, levittää lämpimän loimen kovalla lattialla makaavan Harmon päälle. Hän taputtaa hevosta ja oikoo sen takkuista harjaa sekä lupaa: "Tahdonpa täst'edes koettaa sinulle palkita, mitä olen sinua vastaan rikkonut."

  Minulle tulee rauhallinen ja iloinen mieli kirjaa lukiessani. Kertomukset ovat lämpimiä, ja niissä opetetaan jalomielistä asennetta. Vaikkei omassa 1980-luvun aapisessani ollut mitään vikaa, olisin itse lapsena lukenut mieluummin tätä äidinkielen lukukirjana. Oman alakouluaikani oppikirjoissa luonto oli paljon vähemmän esillä, ja henkilöhahmoissa ystävät olivat korvanneet perheenjäsenet.

Nykykoululaisille muokattuna lukukirjassa toki olisi enemmän kaupunkiin sijoittuvia kertomuksia, mutta en näe mitään syytä, miksi luonto ja maaseutu eivät voisi olla vahvemmin esillä nykyisissäkin aapisissa, läheisistä perhesuhteista puhumattakaan. Nämä ovat kuitenkin ajatonta todellisuutta, ja sen huomioiminen loisi lapsille turvallisuudentunnetta.

"Sun kätes, Herra, voimakkaan..."

  Kristillinen usko Jumalaan oli itsestään selvä osa lapsille koottua lukemistoa. Laskin että Kansakoulun lukukirjan 127:stä lukukappaleesta 19 ovat avoimen kristillisiä. Niissä esiintyvät nimet ja sanat Jumala, Jeesus, Herra, Vapahtaja, Luoja, kristinusko, kristitty.

Esipuheessa toimittajat kertovat millä periaatteilla he ovat valinneet kirjan aineiston. Mielenkiintoisella tavalla perinteisestä arvokolmikosta – koti, uskonto ja isänmaa – koti ja isänmaa mainitaan suoraan, mutta uskonto on päätynyt kirjaan tavallaan epäsuorasti.

Toimittajat perustelevat: "Ainesta valitessamme olemme etsineet --- kappaleita, jotka ovat omansa herättämään lapsissa isänmaallista mieltä, opettavat heitä tuntemaan omaa maata ja kotoisia oloja sekä niitä rakastamaan."

Kristillisten kappaleiden valikoitumisen kenties selittää esipuheen seuraava virke: "Olemme ensi kädessä pitäneet silmällä lukukappaleiden laatua emmekä ole ratkaisevasti kiinnittäneet huomiota siihen, että ne olisivat uusia, ennen samanlaiseen tarkoitukseen käyttämättömiä." Ja yksityiskohtaisemmin: "On aivan itsestään selvää, että suuren lasten runoilijamme Topeliuksen sadut ja kertomukset ovat saaneet kirjassamme huomattavan aseman."

Kuva: oma / kuva kertomuksesta Koivu ja tähti

Kristinusko on lukukirjassa vahvasti esillä, koska toimittajat arvostivat laatua ja siten Topeliuksen tuotantoa, ja Topelius sattui olemaan harras kristitty! Toisaalta kyllä kristinuskon vahva asema yhteiskunnassa ja kulttuurissa muutenkin vaikutti, koska lukukirjan alussa ja lopussa on tutut virret ja rukoukset. Viimeinen lukukappale on Levolle lasken, Luojani -iltarukous.

Ajattelen itse samalla tavalla kuin lukukirjan toimittajat aikoinaan: valitessani millaista kirjallisuutta luen tai esimerkiksi millaista musiikkia kuuntelen, en suosi uusinta uutta tai mieti mikä on nykyaikaa, vaan valitsen sen mikä on parasta, puhuttelevinta, kauneinta, taitavimmin tehtyä, mieltä ylentävintä, mielenkiintoisinta...

  Lukukirjan toiseksi viimeinen kappale on otsikoitu Virsi isänmaalle. Se on virsi 577, jonka sanoja on hyvä mietiskellä varsinkin näin itsenäisyyspäivän lähestyessä: "Sun kätes, Herra, voimakkaan / suo olla turva Suomenmaan, / niin sodassa kuin rauhassa / ja murheen, ilon aikana."

"Ylistäkööt kansat sinua, Jumala,

ylistäkööt sinua kaikki kansat.

Kansat iloitkoot ja riemuitkoot,

sillä sinä jaat niille oikeutta,

sinä johdatat kansakuntia maan päällä. (sela)" (Ps. 67:4-5)

Koeteltu sisäinen kauneus

  Sisäinen kauneus voi tulla näkyväksi epäviehättävänä pidetystä ulkokuoresta huolimatta. Tällaisesta kauneudesta kertoo romaani Olive vuodelta 1850. Lievästi epämuodostuneena syntynyt sankaritar saa lohdun Jumalalta maailmassa, joka palvoo ulkoista kauneutta.

Harvinainen sankaritar

  Ihmettelin lapsena miksi oikeastaan kaikissa sisäisestä kauneudesta kertovissa saduissa sankaritar on sisäisen kauneutensa lisäksi myös ulkoisesti kaunis. Tunnettuina esimerkkeinä Lumikki ja Tuhkimo. Eikö olisi suurempi todistus sisäisestä kauneudesta, jos sankaritar olisi ulkoisesti epäviehättävänä pidetty?  

Silloin sisäinen kauneus loistaisi tämän olemuksesta ja teoista epäviehättävästä ulkokuoresta huolimatta ja tulisi näkyväksi ainakin niille, jotka arvostavat lempeyttä, viisautta, nöyryyttä ja muita ominaisuuksia joita sisäiseen kauneuteen kuuluu. Ulkoisesti rumana pidettyä ihmistä muut usein hyljeksivät, jolloin hyvä luonne olisi myös ankarasti koeteltu.

Kuva: Pixabay

Vihdoin löysin sellaisen kertomuksen. Kyseessä ei ole satu, vaan englantilainen viktoriaanisen ajan romaani nimeltä Olive, jonka on kirjoittanut Dinah Craik (1826-1887). Romaani oli minulle aivan uusi tuttavuus, ja se oli niin hieno että luin sen muutamassa päivässä. Harmikseni huomasin että Olivea ei ole koskaan suomennettu. Se löytyy englanniksi kokonaisuudessaan netistä Project Gutenberg -nimiseltä sivustolta sekä YouTubesta äänikirjana kanavalta Full Audiobooks.

Romaani on joillain sivustoilla luokiteltu uskonnolliseksi fiktioksi. Päähenkilö, nainen nimeltä Olive, nimittäin on uskovainen kristitty, ja usko Jumalaan on hänen elämänsä perusta aina lapsuudesta asti.

  Tarina alkaa Oliven syntymästä. Ilo uudesta elämästä vaihtuu nopeasti suureksi murheeksi, sillä hoitajatar ja lääkäri huomaavat että jotain on vialla. Vauvan selkäranka on epämuodostunut ja tämä muutenkin vaikuttaa hieman kitukasvuiselta. Voivottelulle ei meinaa tulla loppua. Mikä hirveä kohtalo, rampa lapsi parka, miten hirveää lapsen isälle, miten hirveää lapsen äidille... 

Vastasyntyneen äiti ei heti näe kapaloon käärityn vauvan vikoja. Ennen kuin lääkäri tulee kertomaan ikävät uutiset, hoitajatar Elspie vannottaa äitiä kyynelehtien: "Lupaa että tulet aina rakastamaan tätä lasta!". Saadessaan tietää vauvan vioista äiti, joka itse on monien ihailema kaunotar sekä melkoisen turhamainen, pyörtyy järkytyksestä ja herättyään joutuu masennuksen valtaan. Kuinka hän koskaan voisi katsoa lastaan, lasta, joka oli häpeäksi omille vanhemmilleen, häpeäksi rodulleen, hän murehtii.

Vastasyntyneen isä on pitkällä työmatkalla, ja äiti on torjuva ja välinpitämätön lastaan kohtaan, joten hoitajatar Elspie huolehtii lapsesta tämän varhaisvuodet.

Elspie vie Oliven kirkkoon kastettavaksi, kun kenestäkään muusta ei siihen ole, ja lupaa kasvattaa lapsen Jumalan tuntemiseen ja pelkoon.

Ilta joka muuttaa kaiken

  Kun Elspie-hoitajatar kuolee, Olive jää yksin vanhempiensa kanssa. Äiti ja isä hoitavat velvollisuutensa mutta ovat tytärtään kohtaan enemmänkin vain myötämielisiä kuin rakastavia vanhempia. Olive on hiljainen lapsi, omiin pohdintoihinsa syventynyt. Hän ei halua aiheuttaa häiriötä vanhemmilleen. Hän on vakava. Hänessä ei ole lapsille ominaista eloisuutta.

Kertoja kuvailee Oliven epämuodostumaa jonkinlaiseksi hartioiden epänormaaliksi kohollaan olemiseksi, "joka lyhensi kaulaa ja antoi vaikutelman ainaisesta kumartuneesta asennosta". Tytön raajat olivat pienet ja äärimmäisen herkät, kuin kuihtuneet. Kasvot samoin olivat laihat, ennenaikaisesti vanhentuneen näköiset, ja niissä oli "tuo hiljainen, vakava ja melankolinen sävy, joka on ominainen epämuodostuneille", mutta piirteet kuitenkin "olivat säännölliset, melkein kauniit".

Kerran kun Oliven isä tulee kotiin myöhään illalla juovuksissa ja pahantuulisena, ja pieni tytär estää häntä juomasta lisää alkoholia, isä suuttuu. "Ethän puhu epäystävällisesti pienelle tytär parallesi", Olive pyytää, ja isä puuskahtaa "kuinka kehtaat sanoa itseäsi tyttärekseni, sinä kalpeakasvoinen, ilkeän näköinen kyttyräselkä!" Olive kavahtaa isän sanoja ja vaikenee musertuneena. Katuvainen isä esittää jonkinmoisen anteeksipyynnön.

  Eräänä iltana Olive osallistuu nuorten tanssiaisiin ja kuulee vahingossa ainoan ystävättärensä Sarahin keskustelevan toisen tytön kanssa hänen epätavallisesta ulkonäöstään. Olive palaa kotiin raskain sydämin ja syvissä mietteissä. Seuraavana päivänä hän esittää äidilleen suoran kysymyksen: "Äiti, olenko minä oikeasti epämuodostunut?"

Äiti purskahtaa itkuun ja sopertaa jotain Jumalan rangaistuksesta. Arka ja herkkä Olive oppii ettei milloinkaan enää voisi ottaa puheeksi tätä yhtä asiaa. Hän jää yksin murheellisten ajatustensa kanssa.

Samana talvisena iltana Olive lähtee yksin kävelylle. "Oi Jumala, miksi teit minusta tällaisen?", hän sanoo katkerana mielessään, mutta samassa kavahtaa sanojensa jumalattomuutta. Silloin hänen ajatustensa virta kääntyy ja hän tuntee Jumalan mittaamattoman suuruuden ja ihmeellisen rauhan. Hän alkaa rukoilla.

Kuva: Pixabay

"Oi Jumala, jos Sinun tahtosi on että minun on tässä elämässä vaellettava yksin, kuljethan Sinä kanssani? Jos en saa tuntea ihmisten rakkautta, täytäthän sydämeni Sinun rakkaudellasi? Jos maallinen ilo pysyy minusta kaukana, annathan Sinä minulle taivaallisen rauhan joka ylittää kaiken ymmärryksen?"

Hyljeksitty taiteilija

  Olive uskoo että Jumalalla on hänelle jonkinlainen elämäntie suunniteltuna. Sen, ettei hän tule koskaan menemään naimisiin, hän on hyväksynyt.

  Jo nuorena Olive huomaa olevansa lahjakas piirtäjä. Aikuisuuden kynnyksellä hän kohtaa kuvataiteilijana elantonsa ansaitsevan miehen, Michaelin, ja ilmaisee tälle halunsa tulla taiteilijaksi ja tämän oppilaaksi. Michaelilla, jonka oma ulkonäkö on jollain tavalla rujo, on filosofia: "Eikö olekin riemuvoitto sille, jolta kohtalo on kieltänyt henkilökohtaisen kauneuden, että hänen lihaa ja verta olevalla kädellään on voima luoda sitä?" Michaelin mielestä kärsimys ja hyljeksittynä eläminen ovat hyväksi taiteilijan sielulle.

Mutta koska Olive on nainen, Michaelin mielestä hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia tulla taiteilijaksi, ainakaan suureksi taiteilijaksi. Olive heittäytyy Michaelin eteen ja itkien pyytää tätä opettajakseen: "Kuulunhan minäkin hyljeksittyihin!"

Olivesta lopulta tulee kuvataiteilija, mutta hänen taiteilijuudestaan ei hirveästi kerrota romaanissa. Keskiössä ovat hänen ajatuksensa Jumalasta, hurskaasta elämästä, hänen omasta kohtalostaan, läheisistä ihmisistä sekä myöhemmin rakkaudesta...

  Aikuiseksi varttunut Olive elää elämäänsä pienen sosiaalisen piirin sisällä, suurimmaksi osaksi maaseudulla, eikä ulkonäön poikkeavuus tunnu vaikuttavan hänen elämäänsä enää merkittävästi. Sitä paitsi iän myötä se oli tullut vähemmän huomattavaksi, kertoja sanoo. Olive on lähipiirinsä sisällä arvostettu hyveellisen luonteensa vuoksi. 

Hän on viisas, harkitseva. Hän on yhtä aikaa lempeä ja vahva sekä nöyrä ja peloton. Hänellä on kärsivällisyyttä olla kestävä sekä urheutta ryhtyä toimeen.

Kertoja kuvailee Oliven sisäistä kauneutta kun tämä on syventynyt ajattelemaan Jumalaa: "Moni kaunotar olisi voinut kadehtia sitä nöyrää mutta taivaallista katsetta, joka toi suloisuutta epämuodostuneen tytön kalpeille piirteille."

  Isän kuoleman jälkeen Olive muuttaa äitinsä kanssa maalaiskylään ja tapaa pienen tyttärensä ja iäkkään äitinsä kanssa elävän leskimiehen, Haroldin. Mies on kylän seurakunnan pappi. Oliven syvä usko tekee vaikutuksen Haroldiin, joka itse on lähes kokonaan menettänyt uskonsa Jumalaan. 

Ajan mittaan Oliven tunteet Haroldia kohtaan kehittyvät rakkaudeksi. Hän pyrkii tukahduttamaan tunteensa koska on niin syvästi sisäistänyt ajatuksen ettei hän voisi koskaan mennä naimisiin. Taide olisi oikea kohde hänen tunteidensa palolle.

Hyveellinen viktoriaaninen naishahmo

  En paljasta mitä kaikkea tarinassa lopulta tapahtuu. Sen sanon että lukija tulee todennäköisesti yllättymään...

  Viktoriaanisen ajan englantilaisille romaaneille tyypillisesti Olive on sankarittarena lähes täydellisen hyveellinen ja hurskas. Varsinkin naispuoliset keskushenkilöt monesti esitettiin ajan naisihanteen mukaisina. Huomasin yhden ainoan kohdan jossa kertoja hieman moitti Oliven käyttäytymistä. Eräässä tilanteessa tämä oli liian utelias kyselemään asioista jotka eivät hänelle kuuluneet. 

Kuva: Pixabay / Oberholster Venita

Kristittynä Olive kyllä tiesi olevansa syntinen, mutta nöyryyttään hän osasi aina ennalta välttää lankeemuksen. Esimerkiksi rakastuttuaan Haroldiin hän huolestui jo hyvissä ajoin, että mitä jos Harold menee jossain vaiheessa naimisiin... Silloinhan hänen tunteensa tätä kohtaan olisivat syntiä!

Minua tällainen henkilöhahmojen rakentamisen tapa ei haittaa. Lukijana kyllä tiedän, kuten ihan varmasti tiesivät myös 1800-luvun lukijat, ettei kukaan todellisuudessa ole vain ja aina hyvä. Ei, vaikka olisi kuinka hurskas kristitty, jumalaapelkäävä ja sisäisesti kaunis, kuten Olive. Kyseessä on kaunokirjallinen tyyli. Keskushenkilöt olivat sankarittaria joihin sopi samastua.

  Entä onko Olive sankarittarena hyveellisyytensä lisäksi myös itsenäinen ajattelija? Viktoriaanisissa romaaneissahan on siellä täällä itsenäisiä naishahmoja, jotka murtavat aikakauden käsityksiä siitä miten naisen tulee elää. Esimerkiksi Kotiopettajattaren romaanin Jane Eyre sekä romaanin Wildfell Hallin asukas Helen joka jättää alkoholisoituneen hulttiomiehensä pelastaakseen itsensä ja lapsensa. 

Vastaan myöntävästi. Olive, niin nöyrä ja tavallaan arka kuin hän onkin, mielestäni kuuluu myös näihin itsenäisesti ajatteleviin naishahmoihin, koska hän sinnikkäästi haluaa kuvataiteilijaksi vaikkei ympäröivä yhteiskunta pidä sitä sopivana naiselle. Myös hänen voimakkaan henkilökohtaisen omistautumisensa Jumalalle, jonka hän oli oppinut tuntemaan Raamatun lukemisen kautta, kuvaillaan kasvaneen yksinäisten syvällisten pohdintojen myötä.

Tietyllä tavalla hänen synnynnäinen poikkeavuutensa johti siihen, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin joko lakata elämästä tai raivata oma polkunsa käyttäen niitä kykyjä, jotka Jumala oli hänelle lahjoittanut. Itsenäisenä naisena eläminen ja ennakkokäsityksiä murtavien valintojen tekeminen ei aina ole (ollut) osa poliittista emansipaatiota.

  Pidän romaania tärkeänä, harvinaislaatuisena helmenä. Harmittaa todella paljon ettei sitä ole suomennettu. Lukukokemuksestani innostuneena harkitsin hetken aikaa jopa että kääntäisin sen itse, olenhan hyvä englannissa, mutta kaunokirjallisuuden ja erityisesti historiallisen romaanin kääntämiseen pelkkä kielitaito ei taida riittää.

Suosittelen Oliven lukemista tai kuuntelemista kaikille englannintaitoisille, joita viktoriaaninen kirjallisuus ja esiin nostamani teemat kiinnostavat. Minua kertomus kosketti erityisesti kristittynä. Olen itsekin saanut kokea sen minkä romaanin Olive – Jumalan ihmeellisen, elämän muuttavan rakkauden. 

"Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa,

minä turvaan Herraan, Jumalaani,

ja kerron kaikista hänen teoistaan." (Ps. 73:28)

Kristinusko menestyy – kristittyjen vainot yltyvät

  Ensi lauantaina vietetään pyhäinpäivää kristinuskon marttyyrien muistoksi. Kristinusko on maailman menestynein uskonto niin historiallisesti kuin tänä päivänä, mutta evankeliumin edestä on vuodatettu runsaasti marttyyrien verta. 

  Kristittyjen veriset vainot yltyvät tietyillä alueilla maailmassa. Tilastoidusta tiedosta hahmottuu kaksi kristinuskon ja kristittyjen vihollista ylitse muiden.

Kristinuskon hämmästyttävä menestys

Kuva: Pixabay / WikiImages

 Kristittynä kuulun maailman menestyneimpään uskontoon, menestyneimpään historiallisesti ja edelleen tänä päivänä.

Kristittyjen määrä kasvaa jatkuvasti. Kristinusko on maailman suurin uskonto. Raamattu on maailman käännetyin, levinnein ja luetuin kirja. Maat joissa kristinusko on ollut pitkään valtauskontona, ovat maailman vauraimpia, sivistyneimpiä, menestyneimpiä monilla tavoilla mitattuna. Kristinuskon saapumisella ja leviämisellä on ollut hyviä vaikutuksia kehitysmaihin, mm. kansanterveyteen ja lukutaitoon.

Jos katsoo tilannetta vain Suomessa tai muissa Euroopan maissa, kristinuskon menestystä ei huomaa. Tunnustavien kristittyjen määrä Suomessa on pienentynyt viime vuosikymmenten aikana merkittävästi. Tosin ihan viime vuosina on tullut iloisia uutisia: suomalaisten nuorten miesten keskuudessa kristittyjen määrä sekä kiinnostus uskoamme kohtaan ilmeisesti on kasvussa. Hyvä suomalaiset nuoret miehet!

Välillä kun haluan piristystä, googlaan uusimpia tietoja kristinuskon leviämisestä Kiinassa. Tilanne on mielenkiintoinen. Täysi-ikäinen kiinalainen saa olla virallisesti kristitty vain osana valtion eli Kiinan kommunistisen puolueen alaisuudessa toimivia kristillisiä liikkeitä. Todellisuudessa valtaosa kiinalaisista kristityistä kuuluu epävirallisiin, ns. maan alla toimiviin kotiseurakuntiin. On arvioitu, että Kiinassa on todellisuudessa nyt jo jopa 100 miljoonaa kristittyä!

  Kansakuntien tasolla kristinuskon menestys on ilmeistä, mutta niin myös yksilötasolla. Kristityt kertovat, että usko Jeesukseen on tuonut elämään toivoa, tarkoituksen, rauhan, vahvemman omanarvontunnon sekä usein yhteisöllisyyttä ja uusia ystäviä. Jeesus on vapauttanut ihmisiä päihderiippuvuudesta ja rikollisesta elämäntavasta. Jeesus tekee ihmisiä onnellisemmaksi. Moni on ollut niin onneton että on halunnut kuolla, mutta uskon myötä elämänhalu on leimahtanut liekkiin uudelleen. Ne jotka halusivat kuolla, eivät nyt pelkästään halua elää, vaan haluavat elää ikuisesti! 

  Mutta evankeliumin menestyksen edestä on vuodatettu runsaasti marttyyrien verta. Tietyillä alueilla kristittyjen veriset vainot ovat viimeisen vuoden aikana lisääntyneet ja raaistuneet niin paljon, että jotkut ovat rinnastaneet ilmiön kansanmurhiin.

Missä vaino on pahinta? Ketkä vainoavat?

  Kun rupean etsimään tietoa kristittyihin kohdistuvien vainojen tilanteesta tällä hetkellä maailmassa, ruudulle lävähtää niin runsaasti tietoa etten tiedä mistä aloittaa. Päivitetyn tiedon lähteinä hakutuloksissa näkyy kristittyjen ylläpitämiä sivustoja, kotimaisia ja kansainvälisiä, esim. Open Doors, Seurakuntalainen ja Marttyyrien ääni. 

Viimeksi mainitulta sivustolta luen Nigerian karmeasta tilanteesta: elokuuhun mennessä jo yli 7000 nigerialaista kristittyä oli surmattu ja ainakin 7800 kristittyä oli siepattu. Lukemathan ovat aivan valtavia! Miksi esimerkiksi Nigerian tilanteesta ei uutisoida Suomen suurissa tiedotusvälineissä? Eivätkö ihmisoikeudet kiinnostakaan?

Vaarallisimmat maat kristityille Open Doors -sivuston mukaan ovat Pohjois-Korea, Somalia, Jemen, Libya ja Sudan. Korkealla listalla ovat myös mm. Eritrea, edellä mainittu Nigeria, Pakistan, Iran Afganistan ja Intia. Kiina on sijalla 15.

Näissä maissa kristittyjä surmataan ja vangitaan eniten uskonsa tähden, kristittyjä karkotetaan ja kirkkoja tuhotaan. Pohjois-Koreassa kristityksi paljastuva ihminen saatetaan tappaa välittömästi tai hänet saatetaan vangita ja kuljettaa työleirille. Sekä kristittyjä että heidän omaisiaan (vaikka omaiset eivät edes olisi kristittyjä) kohdellaan poliittisina rikollisina.

  Tilastoitua tietoa läpi käydessäni hahmottuu kaksi kristinuskon ja kristittyjen vihollista ylitse muiden: totalitaarinen kommunistinen diktatuuri sekä erilaiset fundamentalistiset, terroristiset islamistiryhmät ja -liikkeet. Viimeksi mainittuja ovat esimerkiksi Somaliassa al-Shabaab, Nigeriassa Boko Haram sekä Jemenissä huthit.

Islamistisilla liikkeillä on kotimaissaan omat alueensa joita ne väkivalloin valvovat. Kristityksi paljastuminen ja kristilliseen toimintaan osallistuminen voi johtaa vankeuteen, kidutukseen tai kuolemaan. Kaikkein suurimmassa vaarassa ovat islamin jättäneet ja kristityiksi kääntyneet. Raamatun ja muun kristillisen kirjallisuuden hallussa pitäminen on vaarallista.

Open Doors -sivuston mukaan esimerkiksi Jemenissä huthien alueilla kristityksi kääntymistä pidetään hirvittävänä petoksena omaa heimoa kohtaan, ja siitä voidaan rangaista mm. lasten huoltajuuden menettämisellä, perinnön menettämisellä, karkotuksella tai jopa kuolemalla.

  Hetken mielijohteesta näpyttelen googlen hakuriville englanniksi kysymyksen: "pitävätkö boko haramin terroristit itseään marttyyreina?" AI-yhteenveto vastaa myöntävästi ja tarjoaa luettavakseni Varsovan yliopistossa vuonna 2020 julkaistun artikkelin otsikolla Islamic martyrdom in northern Nigeria. 

Artikkelissa kerrotaan että itsemurhaiskut ovat yksi tyypillisistä tavoista joilla Boko Haram taistelee epäuskoisia (unbelievers) vastaan, ja että ne kehystetään kunnioitetuiksi marttyyrikuolemiksi islamin puolesta. Artikkelin mukaan islamin traditiossa on kahdenlaisia marttyyreja, "viattomia" ja "taistelevia". Itsemurhaiskujen tekijät ovat "taistelevia marttyyreja".

Vainotut, marttyyrit ja evankeliumin menestys

"»Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä." (Matt. 5:11-12)

  Kristinuskossa on vain yhdenlaisia marttyyreja, sellaisia, jotka ovat kuolleet uskonsa Jeesukseen puolesta tekemättä itse väkivaltaa. 

Vaikka kristitty kuuluisi miten äärimmäiseen ja "fundamentalistiseen" uskontraditioon tahansa, hän tekee evankeliumin työtä väkivallattomasti. Sillä kristinusko on Raamattuun Jumalan sanana uskova ilmoitususkonto, ja mitä tiukemmin pitäydytään Jumalan sanaan, sitä tiukemmin pitäydytään siihen sisältyvään opetukseen myös marttyyriudesta.

Raamatussa meille opetetaan että taistelu uskon puolesta ei ole taistelua lihaa ja verta vastaan (Ef. 6:12) ja että uskovaiset eivät saa ottaa oikeutta omiin käsiinsä vaan meidän tulee antaa Jumalan osoittaa vihansa (Room. 12:19) ja, niin kuin Jeesus itse sanoi, "Joka miekkaan tarttuu se miekkaan kaatuu"(Matt. 26:52).

  Alkukirkon aikaan, josta Raamatussa kerrotaan mm. Apostolien teoissa, kristittyjä vainottiin ankarasti. Lähes kaikki Kristuksen apostolit kuolivat marttyyreina. Ylipäätään monet Jeesuksen seuraajat kuolivat uskonsa tähden, ensimmäisenä Stefanos (Ap. t. 7). Toisaalta vainotuksi tuleminen lujitti varhaisten kristittyjen turvautumista Jumalaan ja sitä myöten heidän yhteistä uskoaan, mikä puolestaan antoi heidän julistamastaan uskosta voimakkaan todistuksen muille, ja monet kääntyivät Jeesukseen uskoviksi tämän seurauksena!

Kuva: Pixabay / Gerd Altmann

Monin tavoin juuri ankarien vainojen myötävaikutuksesta kristinusko voimistui ja lähti leviämään Lähi-idästä muualle maailmaan.

  Miten rukoilla vainojen keskellä elävien kristittyjen puolesta? 

Voimme pyytää Jeesuksen nimessä että Jumala suojelisi väkivaltaiselta ja kaikenlaiselta vainolta kristittyjä ympäri maailman, erityisesti edellä mainituilla vaarallisilla alueilla. Voimme rukoilla rohkeutta, viisautta ja kestävyyttä evankeliumin julistamisessa. 

Voimme pyytää että jos kuka tahansa uskonsa tähden vainottu kristitty joutuu vainoajiensa käsiin, Jumala antaa hänelle uskon lujuutta ja yliluonnollista rauhaa, mitä hänelle tapahtuukin. Ja voimme pyytää että Jumala lohduttaa marttyyreina kuolleiden perheenjäseniä ja ystäviä. 

Voimme rukoilla, että niin kuin tapahtui alkukirkon aikaan, evankeliumin menestys vainojen paineesta vain moninkertaistuu!

"Kun he kivittivät Stefanosta, tämä rukoili Herraa ja sanoi: »Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni.» Hän vaipui polvilleen ja huusi kovalla äänellä: »Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!» Sen sanottuaan hän nukkui pois." (Ap. t. 7:59-60)

Manaaja – yllättävän kristillinen kauhuromaani

  Pahan hengen riivaama tyttö. Epätoivoinen ateistiäiti. Epäuskon kanssa kamppaileva psykiatri-pappi. Kokenut manaajapappi joka ei hätkähdä mitään. 

Manaaja-romaanin henkilögalleria tarjoaa pohdittavaa uskovaiselle lukijalle.

Kirja jonka olisin halunnut kirjoittaa

  Washington D.C.:ssä sijaitsevassa Georgetownissa on aivan tavallinen katu jota pitkin kulkee tavallisia ihmisiä arkisissa rutiineissaan, työmatkalaisia, lenkkeilijöitä, koiranulkoiluttajia. Kadun varrella on aivan tavallisia taloja, joskin hienomman puoleisia. Yhdessä niistä asuu näyttelijänä työskentelevä yksinhuoltajaäiti Chris MacNeil 12-vuotiaan tyttärensä Reganin kanssa. Eräänä päivänä talon seinien sisällä käynnistyy tavalliselle ihmiselle käsittämätön tapahtumasarja...

Kuva: Pixabay / Amy_Gillard

  Kuuntelin hiljattain äänikirjana William Peter Blattyn kauhuromaanin The Exorcist (suom. Manaaja), joka julkaistiin vuonna 1971. Tallenne löytyy YouTubesta ilmaiseksi, ja lukijana on kirjailija itse! 

Kirjallisuuden ystävät esittävät toisilleen joskus hauskan kysymyksen: mikä on kirja jonka olisit itse halunnut kirjoittaa? Kauhu- ja mysteerikertomusten ystävänä minä valitsisin varmaan jonkun kauhuklassikon. Toisaalta uskovaisena haluaisin että kirjassa käsitellään kristinuskon teemoja. Manaaja täyttää molemmat kriteerit. Blatty oli harras roomalais-katolilainen kun taas itse olen protestanttikristitty, joten tiettyjen elementtien osalta romaanista olisi minun kirjoittamanani tullut hieman erilainen.

Melkein kaikki ovat nähneet Manaaja-elokuvan (The Exorcist 1973). Elokuva on selkeästi kauhua, mutta romaani on mielestäni enemmänkin kristillinen "hypoteesi" siitä, miten maallistuneet ihmiset suhtautuvat kohtaamaansa yliluonnolliseen.

Tarina on mielikuvituksen tuotetta (joskin sen innoittajana kuulemma oli Roland Doen väitetty riivaustapaus vuodelta 1949), mutta uskon yliluonnolliseen ilmiöön josta siinä kerrotaan. Samalla tavalla kuin vaikka George Orwellin klassikkoromaani Vuonna 1984 on mielikuvituksen tuotetta, ja kuitenkin joitain tarinassa kuvailtuja totalitarismin ilmiöitä on oikeastikin esiintynyt maailmassa. Romaanit ja elokuvat voivat parhaimmillaan synnyttää keskustelua tärkeistä, todellisista asioista. Mielikuvituksen ja luovuuden käyttövoimaa hyviin tarkoituksiin ei tule vähätellä!

En ole itse joutunut todistamaan pahojen henkien riivausta, mutta kristittynä uskon ilmiön todellisuuteen, koska siitä kerrotaan Raamatussa. Jeesuksen maan päällä ollessa riivaukset vaikuttivat olleen aika yleisiä. Mutta kuka tietää, ehkä sellaista tapahtuu vielä nykyäänkin – joskus harvoin? Riivauksen mahdollisuutta muulla tavoin selittämättömien ilmiöiden kohdalla ei ainakaan kannata ohittaa, ja tämä onkin yksi romaanin keskeisistä ajatuksista.

Romaanissa, kuten tunnetusti elokuvassa, on muutamassa kohtaa pilkkaavaa ja rivoa kieltä, kun paha henki syytää herjauksiaan riivaamansa tytön suulla, mutta jos nämä kohdat sietää, niin kokonaisuus voi olla kristitylle lukijalle antoisa.

Kerron pohdintojani romaanista kuvailemalla sen keskeisimpiä henkilöhahmoja sekä erittelemällä näiden kautta esiin tulevia teemoja. Pidän tätä mielekkäimpänä tapana, koska eri henkilöhahmojen suhtautuminen yliluonnolliseen tapahtumasarjaan on mielestäni romaanin suurin anti uskovaiselle lukijalle. Esitän myös kritiikkiä; erään kohdan romaanin loppuvaiheilla olisin kirjoittanut toisin.

  Tarina alkaa kun Regan leikkii kotitalonsa kellarista löytämällään spiritismilaudalla ja kohtaa näkymättömän persoonan, joka esittäytyy "Captain Howdyksi".

Äiti, Chris MacNeil

  Chris MacNeil on nelikymppinen näyttelijä ja yksinhuoltajaäiti, joka on tyttärensä Reganin kanssa hiljattain muuttanut historialliseen Georgetowniin siellä kuvattavan elokuvan takia. Hänen ex-miehensä, Reganin isä, on ollut poissa kuvioista jo vuosia ja tuskin enää muistaa soittaa tyttärelleen edes tämän syntymäpäivänä, mikä tuottaa murhetta äidille ja tyttärelle.

12-vuotias Regan ei käy koulua, koska äidin työn vuoksi he muuttavat usein. Hänellä on sen sijaan kotiopettaja, parikymppinen Sharon, joka asuu talossa arkipäivät ja toimii samalla Chrisin sihteerinä. 

  Eräänä iltana muutoin yksinäiseltä ja tylsistyneeltä vaikuttava Regan kertoo innoissaan äidilleen uudesta kaveristaan, Captain Howdysta. Näkymätön persoona ilmestyi yhtäkkiä kun tyttö leikki kellarissa olevasta laatikosta löytämällään spiritismilaudalla. Chris oli aikoinaan ostanut laudan itselleen kokeillakseen saisiko sen avulla yhteyden alitajuisiin ajatuksiinsa (eikä se ollut toiminut). Reganin pyynnöistä huolimatta Captain Howdy ei suostu ilmestymään paikalle äidin läsnä ollessa. Äiti jää miettimään pitäisikö hänen olla huolissaan tyttärestään joka 12-vuotiaana kehittää itselleen mielikuvitusystävän.

Regan on myös alkanut jäädä kiinni pienistä valheista sekä kiroilusta. Murrosikään tuleminen voisi selittää muutoksen käyttäytymisessä, mutta on muutakin, selittämättömiä pikku juttuja, kuten raskaan huonekalun siirtyminen tytön huoneessa, outo haju sekä ullakolta kuuluvat äänet. Taloudenhoitaja vannoo ettei ullakolla ole rottia.

Kun Chris pitää talossa iltamyöhään kestävät kutsut, Regan kävelee unissaan makuuhuoneestaan vieraiden keskelle ja pissaa alleen. Mutta sitä ennen tyttö lausuu yhdelle vieraista, pian ensimmäiselle avaruusmatkalleen lähdössä olevalle astronautille, karmivat sanat: "Sinä tulet kuolemaan siellä."

Sitten tapahtuu jotain mikä saa Chrisin pois tolaltaan ja hakemaan tyttärelleen kiireellisesti ammattiapua. Eräänä iltana hän kuulee ryminää yläkerrasta sekä Reganin kauhistuneen huudon. Hän ryntää tytön huoneeseen eikä ole uskoa silmiään: sänky tärisee holtittomasti Reganin alla.

Seuraa lääkärikäyntejä, erikoislääkärikäyntejä, tutkimuksia, lisää tutkimuksia. Lääketieteestä ja sen historiasta kiinnostuneena arvostin miten yksityiskohtaisesti romaanissa kuvailtiin lääkäreiden pyrkimyksiä löytää oikea diagnoosi: hyperkineettinen häiriö (jota nykyään kutsutaan ADHD:ksi), epilepsia, huumeet, aivovamma, aivokasvain, keskushermoston bakteeri-infektio, virusinfektio, sieni-infektio, skitsofrenia, jakautunut persoonallisuus, hysteria, epilepsian ja hysterian yhdistelmä... Kaikki tutkitaan mutta tulokset ovat normaalit. Mikään diagnoosi ei täsmää. 

Kuva: Pixabay / Stefan Schweihofer

Reganin tilanne pahenee. Tyttö on alkanut puhua muuntuneella äänellä pirullisia juttuja. Oikea Regan, tytön todellinen persoona, on kadonnut jonnekin... Olio joka on ottanut vallan Reganissa murjoo hänen ruumistaan väkivaltaisesti. Chris, yhdessä Sharonin ja tapahtumia myös todistavien taloudenhoitajien kanssa joutuu sitomaan tytön sänkyynsä.

  Chrisiä on jäänyt vaivaamaan pari kutsuilla tapahtunutta asiaa. Ensinnäkin yksi vieraista oli kertonut hiljattain tapahtuneesta Neitsyt Maria -patsaan häpäisystä läheisessä kappelissa. Patsasta oli sotkettu rivoilla tavoilla jotka muistuttivat mustana messuna tunnettua satanistista rituaalia. Lisäksi kutsuvieraiden joukossa oli rouva, jolla oli harrastuneisuutta henkimaailman asioihin ja joka vihjasi että MacNeilien talossa saattaisi olla meneillään jotain epätavallista.

Nämä asiat askarruttavat Chrisiä, mutta ongelmana on, että hän on ateisti. Miten hän voisi tällaisia asioita ymmärtää! 

Tässä kohtaa seuraa yksi lempijutuistani romaanissa. Chris muistaa että kotiopettaja Sharon on hurahtanut buddhalaisuuteen ja harjoittaa transsendentaalista meditaatiota sekä käy spirituaalisen gurun luona. Sharon toistelee mumisten gurulta saamaansa sanskriitinkielistä mantraa työnsä lomassa. "Katsos, kun vain jatkat mantran toistamista, saat kaiken mitä toivot", Sharon on selostanut Chrisille. Aasian uskontoihin oli alkanut kohdistua suurta mielenkiintoa Yhdysvalloissa 1960- ja 70-lukujen vaihteessa, ajanjaksona johon romaanin tarina sijoittuu, etenkin nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Sharon kuului siihen sukupolveen.

Neuvottomana Chris kääntyy Sharonin puoleen, koska tämä on huushollin ainoa uskonnollinen. Lyhyt kohtaus kertoo miten pihalla Chris oli. Niin, eihän buddhalaisesta mitään apua ole hirvittävän hengellisen hyökkäyksen keskellä – Sharon on yhtä neuvoton kuin Chris.

  Epätoivoinen Chris haluaa tavata paikallisessa seurakunnassa työskentelevän papin, isä Damien Karrasin, josta on kuullut ystävältään. Karras on pappi jolla on lisäksi psykiatrin koulutus. Chris tapaa Karrasin läheisellä Key Bridgen sillalla ja tajuaa ohittaneensa tämän useasti kadulla. Vakavamielisen näköinen Karras on Chrisin silmissä inhimillisempi, helpommin lähestyttävä, kuin papit yleensä.

Isä Karras

  Damien Karras on nelikymppinen jesuiittasääntökuntaan kuuluva pappi, joka on valmistunut lisäksi psykiatriksi Harvardin yliopistosta. Koulutuksensa vuoksi hän toimii sielunhoitajana opiskelijoille sekä muille papeille. Masentuneelta ja yksinäiseltä vaikuttava Karras on juuri menettänyt äitinsä ja tuntee syyllisyyttä koska ei ollut tämän kanssa viimeisinä hetkinä. Syyllisyyden tunne syventää uskonkriisiä, josta hän vaikuttaa kärsineen jo kauan.

Karras ehkä kokee ettei hänellä sielunhoitajana ole hengellisesti kummemmin annettavaa, psykiatrina kyllä. Kun epätoivoinen Chris pyytää häneltä apua, hän suostuu tulemaan katsomaan Regania, psykiatrina. 

Jokin Karrasin olemuksessa, ehkä katseessa näkyvä hiljainen kärsimys, saa Chrisin luottamaan häneen. Kenelle tahansa hän ei voisi uskoutua. Sillä tässä vaiheessa oli selvää että kuka tahansa jonka hän päästäisi tyttärensä huoneeseen järkyttyisi sanoinkuvaamattoman kaameasta näystä: törkyinen Regan makasi löyhkän keskellä sänkyynsä kahlittuna, rimpuilevana, häijyn näköinen ilme kasvoillaan, syytäen suustaan iljettäviä herjauksia. Kuka tahansa ulkopuolinen parkaisisi, "mitä kamalaa tuolle tytölle on tehty!", ja suuntaisisi syyllistävän katseensa äitiin.

  Karrasin hahmossa yhdistyvät mielestäni romaanin keskeiset teemat. Ensinnäkin epäusko ja usko sekä epäilys, joka viimeksi mainittu ilmenee alkuun järjellisenä tiedemiehen skeptisyytenä ja lopulta miltei hullunkurisena päättäväisyytenä löytää ilmiselvästi yliluonnolliselle ilmiölle tieteellinen selitys. Ja lisäksi kärsimys. Epäusko, usko ja kärsimys.

  Isä Karras aloittaa Reganin tutkimisen siitä mihin muut lääkärit jäivät. Eräs heistä oli esittänyt teorian: Regan on kuullut jostain pahan hengen riivauksista ja kehittänyt alitajuisesti itselleen, ehkäpä isänsä hylkäämäksi tulemiseen liittyvien tiedostamattomien syyllisyydentunteiden vuoksi, riivauksen kaltaisen psykologisen oireiston. Ja koska potilas itse uskoi olevansa riivattu, manaus voisi tuohon uskomukseen kohdistumalla purkaa tilan. Teorian mukaan Reganin ongelma olisi siis psykologinen, mutta sen voisi parantaa näennäisen hengellisellä manööverillä...

Karras kuitenkin haluaa vielä kerran käydä läpi mahdolliset somaattiset selitykset eikä ole halukas siirtymään manaukseen, ei todelliseen sen enempää kuin näennäismanaukseenkaan. Sitä paitsi, hän selittää Chrisille, katolisella kirkolla on tarkat kriteerit riivaustiloille, ja niiden on täytyttävä ennen kuin manaukseen saa luvan. Chris on pettynyt. Hänen ateisminsa vaikuttaa muuttuneen vähintäänkin agnostismiksi...

Romaanissa on muutaman luvun kestävä jakso, jossa tarinan asetelma on erikoinen: ateistiäiti toivoo että pappi siirtyisi jo tyttäressään olevan pahan hengen ulos manaukseen kun taas pappi on päättänyt löytää tytön oireille lääketieteellisen syyn!

  Karras etsii raivoisasti lääketieteellistä selitystä, olipa se sitten somaattinen, psykiatrinen, psykologinen tai näiden yhdistelmä. Skeptinen lähestymistapa on sinänsä aivan oikein. Romaanissa mainitaan manaukseen liittyvästä riskistä: jos potilas onkin oikeasti mielisairas, manaus saattaa ruokkia psykoottisia kuvitelmia entisestään ja syventää potilaan ahdinkoa.

Mutta tietyssä pisteessä Karrasin skeptisyys menee liian pitkälle. Nimittäin Karras ja Chris lopulta todistavat esineiden liikkumista itsestään Reganin huoneessa, ja pappi alkaa siihenkin etsiä tieteellistä selitystä. Hän muistaa lukeneensa artikkelin jossa yritetään selittää tieteellisesti psykokinesiaa eli esineiden liikuttamista ajatusenergian voimalla. Itse olisin viimeistään tuossa vaiheessa niin järkyttynyt että aloittaisin heti manauksen Jeesuksen nimessä, vaikka ilman mitään lupia!

Epäilevä isä Karras ei kuitenkaan hylkää hädässä olevaa äitiä ja tämän tytärtä. Hän ymmärtää olevansa se viimeinen taho jolta äiti voi hakea apua. Tiettyjen tapahtumien jälkeen Karras itsekin vakuuttuu, että Regan todella on riivattu ja hakee piispalta lupaa manauksen käynnistämiseen.

  Romaanin teemoista kärsimys ja usko kietoutuvat koskettavalla tavalla yhteen. Karrasin vaatimattoman huoneen pöydällä lojuu kortti jossa on mietelause: "Veljeni kärsii. Jaan hänen tuskansa. Kohtaan Jumalan hänessä." 

Isä Merrin

  Piispa antaa luvan manaukseen, mutta Karrasin sijaan valitsee tehtävään kokeneen manaajapapin, iäkkään Lankester Merrinin joka on myös arkeologi. Itse asiassa lukija on jo kohdannut hänet. Romaanin johdantoluku kertoo Merrinistä hänen ollessaan tutkimusmatkalla arkeologisilla kaivauksilla Irakin pohjoisosassa.

Kun tyyni ja rauhallinen mutta päättäväinen vanha mies saapuu MacNeilien taloon hän vaistoaa nopeasti että on jo aiemmin elämässään ollut tekemisissä Reganin sielua ja ruumista runtelevan hengen kanssa. 

Irakin tutkimusmatkalla hän oli seurueineen löytänyt Pazuzu-nimisen mesopotamialaiseen mytologiaan kuuluvan demonin patsaan assyrialaisesta hautaluolasta. Ja kerran aiemmin Merrin oli afrikkalaisessa kylässä suorittanut hankalan manauksen; silloinkin riivaajana oli ollut Pazuzu-demoni. Tuntuu hyytävältä ajatella, että Captain Howdy oli todellisuudessa muinainen mesopotamialainen demoni. Nekään jotka lukevat romaania pelkästään kauhuelämysten vuoksi eivät siis joudu pettymään kirjan äärellä!

  Isä Merrin on nähnyt "kaiken" eikä hätkähdä mitään. Manauksen aikana ovela demoni käy läpi kaikki temput yrittäessään saada Merriniä ja avustavana manaajana toimivaa Karrasia luovuttamaan. Demoni syyttää, maanittelee, pilkkaa, vaikeroi, pelottelee, manipuloi hyödyntämällä pappien haavoittuvuuksia... Mutta Merrin, joka valmistautui manaukseen rukoilemalla Karrasin kanssa, ei pysähdy eikä kuuntele vaan jatkaa lausumalla julistuksia joita hän lukee manausrituaalia varten kirjoitetusta tekstistä: "Anna tietä Kristukselle, sinä murhaajien ruhtinas!", "Jumala itse käskee sinua! Kristuksen veri käskee sinua!"

Kuva: Pixabay / StockSnap

  Pazuzu on sitkeä pirulainen, ja papit pitävät taukoa rituaalista. Karras ja Merrin keskustelevat teologisesti mielenkiintoisista kysymyksistä, kuten siitä miksi Jumala sallii riivauksien tapahtua sekä mikä niiden merkitys mahdollisesti on. 

Sitten tulee kohta, jota kritisoin voimakkaasti. Karras nimittäin kysyy Merriniltä, että miten voidaan estää pahaa henkeä palaamasta ihmiseen josta se on jo kerran manattu ulos, ja tämä vastaa: "En tiedä. Ei, en tiedä. Kuitenkaan niin ei koskaan näytä tapahtuvan. Ei koskaan."

Olin ällistynyt – mikä tuo tuollainen vastaus on!? Raamatussa kerrotaan selkeästi että paha henki saattaa palata majailemaan ihmiseen, jos tämä ei ole alkanut uskoa Jeesukseen, jonka nimessä se ajettiin ulos. Kun uskoo Jeesukseen Kristukseen, Pyhä Henki tulee asumaan ihmisen sisimpään eikä jumalattomilla hengillä enää ole pääsyä häneen. Sen sijaan mikään ei estä saastaista henkeä palaamasta ihmiseen, joka on hengellisesti "tyhjillään" (Matt. 12:43-45).

Ehkä Merrinin, tai siis kirjailija Blattyn, ajatuksena oli että Jeesuksen nimessä vapautettu ihminen käytännössä aina alkaa uskoa Häneen? Siinä tapauksessa se olisi pitänyt kirjoittaa Merrinin vastaukseen. Tavallinen lukija ei sitä välttämättä osaa päätellä.

  En paljasta mitä tarinan loppuvaiheilla tapahtuu, mutta sen kerron, että Reganin vapauttaminen onnistuu, ja rauha palaa MacNeilien taloon. Manaus kuitenkin päättyy dramaattisiin tapahtumiin ja suuriin uhrauksiin...

  Edellä mainitusta kritiikistäni huolimatta pidin isä Merrinin hahmosta. Ovela demoni yritti harhauttaa Merriniä poikkeamaan Raamattuun perustuvasta manausrituaalista. Se yritti murentaa papin uskoa mm. syyllistämällä niin että tämä keskittyisi itseensä ja omiin virheisiinsä, heikkouksiinsa... Mutta Merrin keskittyi Jeesukseen, joka on virheetön, synnitön ja vahva meidän puolestamme.

"Niin Pietari sanoi heille: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan."" (Ap. t. 2:38)

Kristityn anteeksianto – Erika Kirkin puheen synnyttämiä pohdintoja

  Anteeksi antaminen on voimallinen teko, varsinkin kun sen tekee Jeesuksen nimessä.

  Kristityn anteeksianto sisältää aina teon tuomitsemisen.

Lesken sanat

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

  Yhdysvaltalainen kristitty konservatiivivaikuttaja Charlie Kirk salamurhattiin syyskuun 10. päivä, ja kahden päivän päästä sanoinkuvaamattomasta järkytyksestä toipuva leski Erika Kirk astui tiedotusvälineiden eteen. Itkuisen lesken katse muuttui uhmakkaaksi kun hän osoitti pari sanaa miehensä murhaajalle: "Sinulla ei ole aavistustakaan mitä olet juuri päästänyt valloilleen" ("you have no idea what you just have unleashed...").

Minulla oli aavistus. Toivoin että leski saisi Jumalalta voimaa käyttää sen tilaisuuden, joka hänen eteensä oli laskettu elämän pirstaleiksi lyöneen menetyksen myötä.

Ja se tapahtui. Erika Kirkin puhe miehensä muistotilaisuudessa oli yksi parhaista joita olen kuullut. Se oli henkilökohtainen, surevan vaimon ja isättömiksi jääneiden lasten äidin puhe. Se oli puolisonsa elämäntyön perintöä vaalivan yhteiskunnallisen vaikuttajan puhe. Ja ennen kaikkea se oli kristityn puhe. 

Viitaten Jeesuksen sanoihin ristillä, "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." (Luuk. 23:34; käännös 1933-38), leski totesi antavansa anteeksi miehensä murhaajalle. Sitä todistivat miljoonat ihmiset ympäri maailman – ristin evankeliumin voimaa.

  Pääsääntöisesti Erikan valintaa kiitettiin, mutta jotkut esittivät kritiikkiä: miten noin nopea anteeksianto voi tulla sydämestä?

Itse olen sitä mieltä että kristitty paitsi voi antaa anteeksi nopeasti, siihen ehkä kannattaa jopa pyrkiä. Itse pyrin nopeaan anteeksiantoon. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hänen on joka tapauksessa annettava anteeksi. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hän joka tapauksessa tulee antamaan anteeksi, koska on kristitty. Tiedän jo nyt, että tulen antamaan anteeksi myös kaikki tulevat pahat teot, koska saan itse elää Jumalan armossa nyt ja tulevaisuudessa.

  Sitten on niitä kriitikkoja, jotka pitävät anteeksi antamista pehmeytenä, periksi antamisena pahuudelle. Kuinka väärässä he ovatkaan.

Anteeksianto ja oikea tuomio

  Kristittynä eläessäni olen alkanut nähdä anteeksiannon voimakkaana, järeänä tekona. Anteeksi antaminen on oikeastaan periksi antamisen vastakohta. Sillä kristityn anteeksianto sisältää aina anteeksi annettavan teon tuomitsemisen. Tietenkin, eihän tekoa tarvitse antaa anteeksi, ellei se ole paha, väärä. 

Anteeksi antaminen on rakkaudellista lujuutta pahan teon tehnyttä ihmistä kohtaan. Ja se on järkähtämätöntä kovuutta suhteessa pahaan tekoon. 

Anteeksi antamalla voi pysäyttää pahan etenemisen, moninkertaistumisen.

  Se joka ei anna anteeksi, jättäytyy itse vihan ja kostonhimon pyörteisiin, jotka tässä maailmassa myllertävät tauotta. Hän liittyy iskujen ja vastaiskujen loputtoman ketjun jatkoksi. Hän itse hukkuu pahuuden mereen, koska meistä jokainen on sekä itse syntinen että muiden syntien uhri. Hänen äänensä hukkuu muiden kostonhimoisten karman lakia julistaviin katkeriin ääniin.

Väitän jopa, että syntinen joka ei anna anteeksi ei onnistu koskaan täysin sinetöimään väärän teon tuomiota vääräksi. Anteeksiantamattomuus pitää asian keskeneräisessä tilassa: ainoastaan jos karma, tai teon ja seurauksen laki, joskus toteutuu, teko sen myötä osoittautuu vääräksi. Mutta usein tässä maailmassa se ei toteudu – paha ei aina saa palkkaansa. Siis vielä tässä ajassa.

  Kristityn anteeksianto sinetöi asian oikeudellisesti: teko oli synti Jumalan sanan nojalla. Se oli niin paha teko, että tarvitaan ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan viaton veri, että tekijä voi koskaan saada Jumalalta anteeksi. Jumalan anteeksiannon saa jos sitä synnintunnossa pyytää Jeesuksen ristinsovitukseen vedoten. Jos tekijä jonain päivänä saa tekonsa Jumalalta anteeksi, tiedämme että hän on silloin alkanut ymmärtää miten paha se oli. 

"Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:25-26)

Mitä tarkoittaa olla vanha ja viisas?

  Raamatun mukaan harmaat hapset ovat kunnian kruunu ja vanhusten viisautta tulee nuorempien kuunnella, mutta ikävuodet sinänsä eivät ole viisauden tae. 

Lisääntyvä epävarmuus

  Joku esitti netin keskustelufoorumilla kysymyksen johon vastatessani jouduin yllättymään: oletteko iän myötä tulleet vahvemmiksi vai heikommiksi henkisesti? Teki heti mieli vastata että koen muuttuneeni vahvemmaksi. Raamatussahan puhutaan vanhojen ihmisten viisaudesta ja kunnioitettavasta asemasta – toki se tarkoittaa että on ja tuntee olevansa henkisesti vahvempi?

Kuva: Pixabay / Pexels

Mutta tunsin ettei se ole totta. Ainakin tässä vaiheessa elämäntaivalta, viittäkymmentä ikävuotta lähestyessäni, koen itse asiassa tulleeni heikommaksi.

Olin nuorena itsevarmempi, mikä ehkä johtui suuripiirteisemmästä suhtautumisesta elämään. Nykyään esim. ihmissuhteissa tapahtuneet ristiriitatilanteet jäävät vaivaamaan minua herkemmin, ja mitä yksityiskohtaisemmin erittelen jotain kysymystä, johon minulla lähtökohtaisesti oli selkeä vastaus, sitä enemmän huomaan vastauksessani tietämättömyydestäni johtuvia mahdollisia ongelmakohtia, ja tunnen epävarmuutta.

  Kun muotoilin vastaustani kysymykseen, mieleeni tuli Lauri Viidan runo Onni, sen toinen säkeistö: "Oli kerran ystäväjoukko / ja nuoruus. Kaikki eli. / Joka päivä oli kuin luominen / yhä olisi jatkunut. Nyt / minä yksin, entisen varjo, / läpikotaisin muistojen syömä / laho, kaatuva puu, / aste asteelta lähenemässä / maan turhuutta, hiljaisuutta."

"Läpikotaisin muistojen syömä"... En koe tilani muuttuneen iän myötä niin surkeaksi kuin säkeistössä kaiken kaikkiaan puhutaan, mutta tuo ilmaus "muistojen syömä" puhuttelee minua. Yritän selittää mitä tarkoitan ja miten ilmauksen tulkitsen.

Mitä enemmän takana on elettyä elämää, sitä enemmän ihmisen mieleen on syntynyt muistoja. Muistojen rakennusaine on itsen ulkopuolinen todellisuus: havainnot, vaikutelmat, tulkinnat, vuorovaikutus muiden kanssa, heidän mielipiteensä ja sanansa ja niiden mukana heidän näkökulmansa... Ajan mittaan ihmisen mielessä ja minuudessa on yhä vähemmän omaa itseä ja yhä enemmän itsen ulkopuolista ainesta. Muiden ihmisten näkökulmien mukaisten ajatusten lisääntyminen omassa mielessä johtaa omien ajatusten suurempaan kyseenalaistamiseen. Itsen vähentyminen johtaa itsevarmuuden vähentymiseen. Suuripiirteinen suhtautuminen käy iän myötä vaikeammaksi.

  Lisäksi olen iän myötä tajunnut että korkeaankin ikään ehtinyt ihminen kuolee aina enemmän tai vähemmän keskeneräisenä. Kaikki asiat eivät tule loppuun käsitellyiksi, vaikka yrittäisi parhaansa, ja tuskin kukaan edes jaksaa aina yrittää parastaan. Ehkä minäkin tulen jonain päivänä jättämään tämän maailman täynnä kysymyksiä.

Mutta jos vanhuus tarkoittaa lisääntyvää epävarmuutta, kuten nyt keski-ikäisenä koen, mitä sitten on se Raamatussa puhuttu vanhuuteen kuuluva viisaus?

Vanha ja viisas

"Harmaat hapset ovat kunnian kruunu;

se saadaan vanhurskauden tiellä." (Sananl. 16:31)

 

  Voisiko se olla sitä että oman heikkoutensa ja pienuutensa lisääntyvä tiedostaminen saa ihmisen luottamaan vähemmän itseensä ja, parhaimmillaan, enemmän Jumalaan ja Hänen sanaansa?

Tämän on pakko olla se. Iän myötä toki kokemukseen perustuva tieto lisääntyy, mutta se ei vielä riitä tekemään ihmisestä viisasta. Minusta viisaudessa on kyse irrallista tietoa yhteen kokoavasta näkemyksestä joka vastaa kysymykseen elämän tarkoituksesta. Raamattu ohjaa lukijaansa tällaiseen viisauteen. Raamatussa opetetaan että elämän tarkoitus on päästä Jumalan yhteyteen, ja tienä yhteyteen on Jeesus Kristus, jossa Kolossalaiskirjeen sanoin "kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol. 2:2-3).

Kristittynä uskon että vanhuus ja viisaus näin ollen on hengellistä. Se ei kuitenkaan tarkoita että vanhojen ja viisaiden tulisi vetäytyä pois esimerkiksi yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Uskon että Jumala tahtoo harmaapäiden, jota ilmausta Raamatussa käytetään viisaista vanhuksista, käyttävän arvovaltaansa yhteiskunnassa.

  En itse (vielä) ole harmaapää, mutta olen viime vuosien kuluessa havahtunut siihen etten enää ole nuori. Suomessa on ollut minua nuorempi pääministeri, ja television uutis- ja ajankohtaisohjelmissa vierailee jatkuvasti minua nuorempia asiantuntijoita. 

En pidä siitä ajattelutavasta että maailma on nuorten (koska tulevaisuus on nuorten) ja että vanhojen pitää siirtyä syrjään ja antaa nuorten toteuttaa omia edistysmielisiä visioitaan silloinkin, kun ne ovat ilmiselvästi todellisuudesta irtaantunutta hullutusta, esimerkiksi biologisista tosiasioista irrotettu sukupuolikäsitys sekä vaatimus kärsivien "oikeudesta kuolemaan" eutanasian muodossa, ikään kuin jokainen meistä ei kuolisi luonnostaankin ennen pitkää.

Ei ole sattumaa että ihmiset pääsääntöisesti muuttuvat konservatiivisemmiksi iän myötä. Eikä ole sattumaa että raamatullisen kristinuskon mukaiset näkemykset tuppaavat olla konservatiivisia. Konservatiivisuus on varovaisuutta, sen ymmärtämistä, että vaikkapa eutanasian kaltainen muutos lainsäädäntöön muuttaisi ajan mittaan käsitystä ihmiselämän arvosta yhä kylmäkiskoisempaan suuntaan. Toivoisin että vanhat ihmiset enemmän käyttäisivät iän tuomaa arvovaltaansa, joka heillä on, tunnustaapa ympäröivä maailma sen tai ei!

  Toivon että Jumala sallii minun elää vanhaksi sekä tulla vanhaksi ja viisaaksi. Ehkä vanhuus ja viisaus tarkoittaa sitä, että kun uskovainen elää vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen rakkaussuhteessa Jumalan kanssa, luottaen Raamattuun elämän ohjenuorana, hänen yhä vähentyvän itsensä (viitaten aiempaan pohdintaani Lauri Viidan säkeestä) tilalle tulee yhä enemmän Jumalan ajatuksia.

 "Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,

vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.

 Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,

hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

Maailman vihaama, uskovaisten rakastama Paavali

   Maailma vihaa apostoli Paavalia, mutta uskovaisten keskuudessa tämä armoitettu evankelista on yksi rakastetuimmista Raamatun ihmisistä.

  Mielestäni Paavalin evankelioinnissa oli ja on jotain erityistä.

Maailma vastustaa Paavalia

  Apostoli Paavali, yksi Uuden Testamentin kirjeiden kirjoittajista, lienee Raamatun uskovaisista inhotuin nykymaailmassa. Häntä vastustetaan erilaisilta tahoilta ja eri syistä. Vaikuttaa siltä että vain uskovaiset rakastavat Paavalia. Vain uskovaiset tajuavat häntä.

Kuva: Pixabay / Dorothée Quennesson

  Monille Paavalin vastustajille hän on se vanhoillinen tyyppi joka "vihasi naisia ja homoja". He tapaavat esittää hänet Jeesuksen vastavoimana, ikään kuin Jeesus olisi ollut uudistusmielinen hahmo jonka vapaamieliset opetukset Paavali myöhemmin vääristi alkaen toistaa vanhatestamentillisia käsityksiä mm. sukupuolesta, avioliitosta ja homoseksuaalisuudesta. 

  Toisinaan törmää puheenvuoroihin joissa Paavalia vastustetaan toisenlaisesta kulmasta; nämä vastustajat kyseenalaistavat Paavalin aseman Jeesuksen apostolina. Luin kerran kristinuskoaiheiselta nettipalstalta kirjoituksen, jossa ranskalaisin viivoin jäsenneltynä yritettiin perustella lukijoille, että Paavali ei ole eikä ole koskaan ollut oikea Jeesuksen apostoli kuten vaikka Pietari, Johannes ja Jaakob. Perusteena esitettiin että Paavali ei kuulunut Jeesuksen opetuslapsiin eikä hän tavannut Jeesusta Tämän maanpäällisen elämän ja opetustyön aikana.

Mietin mikä mahtoi olla kirjoittajan oma suhtautuminen Jeesukseen ja kristinuskoon. Ei kai uskovainen pyrkisi mustamaalaamaan yhtä Herran apostoleista? Ei kai uskovainen pyrkisi synnyttämään epäluottamusta Raamattuun? Erikoisesti seikka johon kirjoittaja jatkuvasti palasi ja joka tuntui olevan hänen suurin ongelmansa oli Paavalin "liiallinen juutalaisuus". 

  Toisaalta olen törmännyt netissä juutalaiseen rabbiin, jonka mielestä Paavali ei ole tarpeeksi juutalainen! Rabbi kutsuu Paavalia teologian historian suurimmaksi katastrofiksi ("the biggest disaster in the history of theology"). Hänen tulkintansa mukaan Paavali opetti Jumalan antaman lain hylkäämistä ja halveksimista. 

Sehän ei pidä paikkaansa, vaan Paavali opetti, että ihminen ei voi pelastua lain kautta, vaan yksinomaan Jumalan armosta ja Kristuksen sovitustyön perusteella. Paavali vielä erikseen totesi että Jumalan laki itsessään kuitenkin on pyhä, oikea ja hyvä (Room. 7:12).

  Paavalia mustamaalataan ja hänen sanomisiaan vääristellään. Hänessä on oltava jotain erityistä, kun maailma häntä näin voimakkaasti vastustaa.

Evankelista Jumalan armosta

"Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi." (Room. 3:22-24)

  Paavalin vanhoillisuuden korostaminen tuntuu minusta aina hassulta koska itse näen hänet enemmänkin vallankumouksellisena hahmona. Hänen sanomansa Jumalasta ja pelastuksesta oli ja on yhä ihmiselämän perustukset mullistavalla tavalla uusi. Evankeliumi on aina uutinen tässä vanhassa toivottomassa maailmassa.

Näynomainen kohtaaminen ylösnousseen Jeesuksen kanssa tiellä Damaskukseen (Ap. t. 9:1-9) muutti Paavalin oman elämän suunnan pysyvästi. Hän kääntyi murhanhimoisesta Jeesuksen seurakunnan vainoajasta Jeesuksen väsymättömäksi julistajaksi. Päätellen siitä innosta, jolla hän alkoi julistaa evankeliumia, hän tuntui olettavan että jokainen joka hänen sanomansa kuulisi täyttyisi sillä samalla elämänmullistavalla riemulla. 

No, kaikki joille evankeliumi on julistettu eivät ole tulleet uskoon, mutta edelleen tänä päivänä monelle niin tapahtuu. Olen yksi heistä, ja kohdallani uskon välittäjänä oli nimenomaan Paavalin evankeliointi, tarkemmin sanottuna hänen Roomalaiskirjeensä. Siinä Paavali vääntää pelastuksen evankeliumin rautalangasta: kaikkien ihmisten syntisyyden, Jeesuksen ristinsovituksen ja uskon kautta vastaanotettavan pelastuksen, Jumalan armosta.

  Paavalin evankelioinnissa on jotain erityistä. Itse muotoilisin sen seuraavasti. Hän onnistuu sanoin ilmaisemaan ja johdonmukaisesti perustellen selittämään mittaamattoman suuria, ihmeellisiä, yliluonnollisia asioita. Mieleeni tulee se kielifilosofi Wittgensteinin tunnettu lausahdus, "siitä mistä ei voi puhua on vaiettava"; eli mielestäni Paavali onnistui puhumaan asioista joista emme normaalisti pystyisi puhumaan. Uskon että hänellä oli erityinen Jumalan antama sanojen armolahja evankeliumin kertomiseen.

Paavali puhui siitä mitä hengellisesti tapahtui Golgatan ristillä. Mitä tapahtui Jeesuksen ruumiissa Hänen verensä voimasta, ja mitä tapahtui Jumalan ja ihmisten välisessä suhteessa sillä hetkellä... 

"Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:25)

Paavali tosin itsekin tiesi että hänen hämmästyttävä puheensa rististä olisi uskomattomien korvissa hullutusta (1. Kor. 1:18). Se ei estänyt häntä julistamasta. Hän ei välittänyt siitä että häntä pidettäisiin seonneena. Tästäkin syystä rakastan Paavalia. Hän oli nöyrä.

  Paavali, nähdäkseni enemmän kuin kukaan toinen Jeesuksen apostoleista ja julistajista, käytti omaa heikkouttaan ja syntisyyttään esimerkkinä syntiin langenneen ihmiskunnan tilasta. Näin ollen hänen henkilökohtainen todistuksensa myös Jumalan armon saamisesta on niin voimallinen esimerkki meille kaikille. Paavali tiesi miten suuren armon hän on saanut Jumalalta ja iloiten omisti elämänsä evankeliumin julistamiselle vaikka joutui sen tähden kärsimään vainoa, väkivaltaa ja vankeutta.

"Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta." (Ap. t. 20:24)

On hyvä että vaikeuksia tulee

  Huomaatko tarvitsevasi Jumalaa vain silloin, kun sinulla menee huonosti?

Kun menee hyvin

Kuva: Pixabay / StockSnap

  Olen huomannut kaavan: aina kun minulla menee huonosti, uskoni vahvistuu, kun taas elämäni rullatessa tavalliseen tapaan suhteeni Jumalaan on etäisempi. Olen uskossa koko ajan, luen Raamattua suht säännöllisesti ja rukoilen joka päivä, mutta hyvinä aikoina en ole yhtä syvästi ja kokonaisvaltaisesti ja tunteellisesti tietoinen siitä tosiasiasta, että elämäni on Jumalan varassa.

En ole tehnyt tästä syyllisyyden ja ahdistuksen aihetta itselleni, olen vain todennut että se on harmillista sekä pyytänyt Jumalalta johdatusta. Raamatun perusteella tiedän, että Jumala haluaisi meiltä kokonaisvaltaista omistautumista niin hyvinä kuin huonoina aikoina. 

Ehkä tämä on yleistä? Saatamme hyvinä aikoina unohtaa, tai ainakin olla vähemmän tietoisia siitä, että tarvitsemme jatkuvasti Jumalaa. Mielestäni Daavid mainitsee tämän ilmiön psalmissa 30:

"Minä sanoin menestyksen päivinä:

»Ikinä minä en horju.»

Hyvyydessäsi sinä, Herra,

olit auttanut minut vuorille turvaan.

Kun sitten käänsit pois kasvosi,

minä hätäännyin." (Ps. 30:7-8)

No, olen lukenut erilaisia tulkintoja noista jakeista, mutta minusta tuo kuulostaa siltä että Herra, ottamalla hetkeksi siunauksensa ja varjeluksensa pois Daavidin elämästä, antoi tämän havahtua omaan heikkouteensa ja tarvitsevuuteensa, riippuvuuteensa Hänestä.

  Luin joskus tutkimuksesta jonka mukaan ihmiset ovat taipuvaisia selittämään menestyksensä oman ahkeruutensa ja fiksujen valintojensa loogisena seurauksena (kun taas epäonnistuminen tavataan nähdä enemmänkin seurauksena huonosta tuurista ja muista itsestä riippumattomista tekijöistä). 

Todellisuudessa kaikki menestykseen tarvittava, kuten kognitiiviset kykymme, ruumiilliset voimamme ja lahjakkuutemme, on alun perin Jumalalta. Lisäksi Jumala on varjellut ja johdattanut meitä jokapäiväisessä elämässämme tavoilla joista emme koskaan tule tietämään. Meillä on syytä olla nöyrästi kiitollisia Hänelle jatkuvasti.

On hyvä että vaikeuksia tulee 

  Toisaalta saan olla kiitollinen Jumalalle, että Hän on ylläpitänyt minun ja Hänen välistä suhdetta jatkuvasti niin, että niinä aikoina kun minulla on mennyt huonosti, olen aina turvannut Häneen. Raamatussahan sanotaan, että Jumala on olemukseltaan uskollinen, joten Hän pysyy uskollisena meille uskovaisille vaikka me olisimme välillä uskottomia (2. Tim. 2:13).

  Huonosti menemisellä en tarkoita pelkästään vaikka terveydellisiä tai taloudellisia murheita, vaan myös erityisiä vaikeuksia taistelussa syntiä vastaan. 

Esimerkkinä jälkimmäisestä voin mainita erään jakson uskonelämäni alkutaipaleelta. Minulla oli vaikeuksia hyväksyä erästä Raamatussa olevaa opetusta tai periaatetta, ja – niin noloa kuin tämä onkin myöntää – itkin ja raivosin ja vastustin sitä viikkojen ajan aina kun aloin sitä ajatella. Mutta pyysin apua Jumalalta ja jatkoin asian tutkimista Raamatusta sekä pastorien ja raamatunopettajien aihetta käsittelevän opetuksen kuuntelemista. 

Tiesin että minun on löydettävä ratkaisu asiaan Raamatusta, koska mitään muuta luotettavaa lähdettä Jumalan tahtoon ja aivoituksiin meillä ei ole. Lopulta löysin suhtautumistavan, hyväksyin periaatteen ja sain rauhan. Tuona jaksona uskoni syveni ja vahvistui valtavasti, joten vaikka se oli rankkaa aikaa, olen siitä kiitollinen.

Tänä kesänä minulle tuli pitkästä aikaa terveydellisiä ongelmia, ei vakavia mutta kuitenkin huolta aiheuttavia, ja turvauduin hädissäni jo vuosia sitten hyväksi kokemaani keinoon: kuuntelin Psalmien kirjaa ääniraamatusta ja uppouduin tuntikausiksi rukoukseen niiden kautta. Kuningas Daavidista, monien psalmien kirjoittajasta ja siten ns. kertojaäänestä, on vuosien varrella tullut rukousystäväni.

  Ei kukaan halua vaikeuksia, en minäkään, mutta siitä lähtien kun olen havainnut niiden myönteisen vaikutuksen uskonelämääni, olen tavallaan alkanut pitää hyvänä sitä että vaikeuksia aina tulee. 

"Hyvä on kiittää Herraa,

laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein.

Hyvä on aamulla kertoa armostasi

ja illalla uskollisuudestasi

 harpun ja lyyran sävelin,

kymmenen kielen helkkyessä." (Ps. 92:2-4)

Jumalan kiivas rakkaus

  Raamatun mukaan Jumala suhtautuu meihin mustasukkaisesti...

Elämänhenkäys

Uuden Testamentin Jaakobin kirjeessä on pysäyttävä jae:

"Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut" (Jaak. 4:5) 

On parikin syytä miksi jae on minusta mielenkiintoinen. Ensimmäinen on tietenkin se että siinä kuvaillaan Jumalaa mustasukkaiseksi, mutta siitä tuonnempana. Minua kiinnostaa myös se että tämä jae viittaa ihanaan kohtaan Raamatun alussa, luomiskertomuksessa. Tykkään kohdasta niin paljon että olen useasti maininnut sen blogikirjoituksissani: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu" (1. Moos. 2:7)

Valtavan kaunis ja intiimi hetki Jumalan ja ensimmäisen ihmisen välillä!

Kuva: pixabay / Spencer Wing

Jaakobin kirjeen jakeessa mainittu henki jonka Jumala on meihin pannut tarkoittaa sitä elämänhenkäystä – elämää, sielua –, jonka Herra luomisessa pani ihmiseen. Jumalan elämänhenkäys on jokaisessa elävässä ihmisessä.

Usein Raamatussa sana h-/Henki viittaa Pyhään Henkeen, mutta koska tässä jakeessa sana on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella, voimme päätellä että se viittaa tuohon kaikissa ihmisissä luomisen kautta olevaan henkeen, elämään. Pyhä Henkihän asuu Raamatun mukaan vain uskovaisissa.

  Myös eläimissä on sielu, mutta eläinten kohdalla luomiskertomuksessa ei ainakaan mainita että Jumala olisi samalla tavoin puhaltanut niihin elämän kuten ihmiseen. Itse ajattelen että luoduista vain ihminen, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen, sai tällaisen intiimin kohtelun.

Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä vain yhteen ihmiseen aikojen alussa, mutta me kaikki jälkipolvien ihmiset kannamme sitä samaa henkeä sieluissamme. Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä ihmiseen ennen kuin irrotti luomastaan ihmisestä kylkiluun ja teki siitä naisen. Puhallus tapahtui siis siinä vaiheessa kun nainen ja mies vielä olivat yksi ruumis ja vain "ihminen". Sekä naisessa että miehessä on Jumalan puhaltama elämänhenkäys.

Kiivasta rakkautta

  Minua harmittaa että mustasukkaisuudesta puhutaan nykyään yleensä vain kielteisessä merkityksessä. Puhutaan vain sairaalloisesta mustasukkaisuudesta johtuvasta ongelmakäyttäytymisestä, kuten puolison menemisten valvomisesta ja hallitsemispyrkimyksistä sekä harhaluuloisesta epäluottamuksesta tätä kohtaan. On itsestään selvää että tuollainen käyttäytyminen on väärin ja tuhoisaa sekä syy hakea jopa ammattiapua.

Minulle mustasukkaisuus kuitenkin on isompi käsite. Se ei lähtökohtaisesti ole sairaalloista eikä se välttämättä edes näy käyttäytymisessä mitenkään. Mustasukkaisuus parhaimmillaan on puolisoiden väliseen omistautumiseen perustuvaa voimakasta rakkauden tunnetta. Puolisoni ei kuulu muille, vaan minulle enkä minä kuulu muille, vaan puolisolleni. Olisi peräti outoa, jos aviopuolisot eivät olisi ollenkaan mustasukkaisia toisistaan!

Jumalan mustasukkainen suhtautuminen meihin, josta Jaakobin kirjeen jakeessa puhutaan, on niin ikään rakkaudellista. Meissä ihmisissä on Jumalan elämänhenkäys, joten lähtökohtaisesti olemme aina kuuluneet Hänelle, vaikka syntiinlankeemuksen myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta. Syntiset ihmiset eivät välitä Jumalasta, mutta Jumala silti on kaiken aikaa välittänyt ihmisistä, aina mustasukkaisuuteen asti!

Minusta on mielenkiintoista että ihmisen luomisesta kertovassa Raamatun kohdassa kerrotaan perusteet sekä aviopuolisoiden mustasukkaiseen rakkauteen toisiaan kohtaan että Jumalan mustasukkaiseen rakkauteen ihmisiä kohtaan: mies ja vaimo ovat yhdessä yksi liha ja kuuluvat toisilleen, ja Jumala halajaa sitä henkeä jonka on ihmisen sieraimiin puhaltanut.

  Miten suuren rakkauden ja armon kohteina me ihmiset olemmekaan! Me emme piitanneet Jumalasta, Luojastamme, vaan seurasimme syntisen sydämemme haluja ja oikkuja, mutta kaiken aikaa Jumala on rakastanut meitä... On aika vastata rakkauteen, ja se tapahtuu uskomalla Jeesukseen. Vain Hänen kauttaan pääsemme takaisin Jumalan yhteyteen.

Elämänhallinnan perimmäisestä mahdottomuudesta

  Meidän ihmisten on vaikeaa kestää sitä tosiasiaa ettei elämää voi hallita. Minusta vaikuttaa että nykyajan ihmisille se on vielä vaikeampaa kuin aiemmille sukupolville. Suhtautuminen kärsimykseen tarjoaa esimerkin.

Mikä on pahinta kärsimyksessä?

Kuva: Unsplash /Jeffrey Grospe

  Muistan miten hirveä koettelemus ensimmäinen paha oksennustauti oli lapsena. Pahoinvointi ja heikotus oli hirveää, mutta kaikkein hirveintä oli oksentaminen. Yhä uudestaan ja uudestaan piti hoippua kylpyhuoneeseen ja kyyristyä vessanpöntön ylle voimattomana yökkimään kirvelevän hapanta mahansisältöä samalla kun äiti piti hiuksia ylhäällä. Kerran rajun oksentamisen jälkeen ilmaisin suurimman huoleni: äiti, mitä jos tämä ei koskaan lähde pois?

Muisto tulee usein mieleeni kun kuulen nykyaikana supersuosittujen elämänhallintagurujen ja motivaatiopuhujien opetuksia resilienssin ja kärsimyksen sietokyvyn kehittämisestä. Seek discomfort -opin mukaan ihminen voi vahvistaa kärsimyksen sietokykyään altistamalla itseään tietoisesti epämukavuudelle ja jopa kärsimykselle. 

Opin seuraajat haastavat itseään käymällä jääkylmissä suihkuissa, hyppäämällä benjihypyn, tekemällä äärimmäisiä treenejä, juttelemalla tuntemattomille ihmisille, paastoamalla – haasteeksi sopii melkein mikä tahansa tehtävä mikä tuntuu ajatuksena epämukavalta.

Uskon sen että tietoiset hyppäykset oman mukavuusalueen ulkopuolelle voivat avartaa mieltä ja auttaa pelkojen voittamisessa ainakin osalla ihmisistä. Sen sijaan suhtaudun epäilevästi väitteeseen, että opin noudattaminen harjoittaisi kärsimyksen sietokykyä. 

Mielestäni nimittäin kärsimyksessä pahinta ei ole se mikä tekee siitä kärsimyksen, esim. kipu, kylmyys tai nälkä, vaan se, että se ei ole omassa hallinnassamme. 

Väitän, että ihminen joka tuntee hermokipua hammaslääkärin poratessa (ilman puudutusta) kärsii vähemmän kuin ihminen joka tuntee samanlaista kipua yllättäen. Hammaslääkärin porattavana oleva tietää mikä kivun aiheuttaa, tietää voivansa hallita tilannetta esim. pyytämällä taukoa tai puudutusta sekä tietää että kipu on tilapäistä ja että se loppuu ihan kohta. Yllättäen äkillistä hermokipua tuntevalle tulee todennäköisesti huoli, joka moninkertaistaa kärsimyksen: mikä tämän aiheuttaa? mitä jos tämä ei lähde pois?

Samoin väitän, että tarkoituksellisesti paastoava ihminen, joka tietää pystyvänsä milloin vain lopettamaan paaston, kärsii nälästä ja heikotuksesta vähemmän kuin ihminen joka kärsii nälkää köyhyyden takia eikä tiedä koska mahdollisesti saa syödäkseen seuraavaksi.

Seek discomfort -oppi (jossa on mielestäni myös paljon hyvää) kenties saattaa tästä syystä jopa heikentää kärsimyksen sietokykyä! Jos on tottunut sietämään kipua ja epämukavuutta itse valitsemiensa haasteiden puitteissa, yllättävä kärsimystä aiheuttava tilanne, joka ei ole lainkaan omassa hallinnassa, saattaa olla kokemuksena poikkeuksellisen kaoottinen?

"Ota tämä malja minulta pois"

  Minusta joka tapauksessa vaikuttaa että me ihmiset pelkäämme ihan hirveästi hallinnan menettämistä. Lisäksi minusta vaikuttaa että nykyajan ihmisten on vaikeampi hyväksyä sitä tosiasiaa ettei elämää voi hallita. Siis vaikeampi kuin nyt jo kuolleiden sukupolvien ihmisten. 

Tämä selittäisi paitsi elämänhallintagurujen suosion myös esimerkiksi ruokavaliofanaattisuuden yleistymisen. Osalla ihmisistä on voimakas tarve uskoa että syömällä tiettyjä ruokia tietyllä tavalla ja tiettyinä aikoina voi pitää itsensä terveenä. Toki on jo vuosikymmenet tiedetty tosiasiaksi, että hyvällä ruokavaliolla ja muilla elämäntavoilla voi pienentää elintasosairauksien riskiä, mutta ruokavaliofanaattisuus on vienyt ajatuksen uudelle, epärealistiselle tasolle. Jotkut fanaatikot lupaavat lähes täydellistä terveyttä, jos syö "puhtaasti" eli virheettömästi opin mukaan.

Nykyään on guruja jotka opettavat jopa että vakavistakin sairauksista voi parantaa itsensä vain ajattelemalla tietyllä tavalla!

  Yksi ihmiselämän perusasioista on sen tosiasian kestäminen että elämä ei ole omissa käsissämme. Jeesuskin maan päällä eläessään joutui kestämään sen. 

Yöllä Getsemanen puutarhassa Jeesus tiesi että aivan pian käynnistyisi tapahtumasarja joka johtaisi Hänen kuolemaansa: Hänet tultaisiin pidättämään ja vangitsemaan, Häntä kuulusteltaisiin, Häntä pilkattaisiin ja ruoskittaisiin, Hänet ristiinnaulittaisiin ja Hän joutuisi Jumalan hylkäämäksi kantaen ihmiskunnan syntejä ruumiissaan... Hän alkoi tuntea kauhua ja ahdistusta ja sanoi opetuslapsille: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan." (Mark. 14:34)

Kuva: Unsplash / Tristan Gevaux

Sen jälkeen Jeesus meni hieman kauemmaksi ja heittäytyi maahan ja rukoili, että se hetki, jos mahdollista, menisi häneltä ohitse: 

»Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.» (Mark. 14:36)

Taivaallinen Isä ei toteuttanut Jeesuksen pyyntöä, ja hirvittävä tapahtumasarja käynnistyi, kun kavaltaja Juudas seurueineen tuli Getsemanen polulla vastaan. Hetki tuli: Ihmisen Poika annettiin syntisten käsiin.

  Miten sitten voisimme harjoitella sitä varten, että kestäisimme mahdollisimman hyvin ne hetket kun elämältä tuntuu putoavan pohja? Onko mitään tapaa? Olen tullut siihen tulokseen, että Jumalaan luottaminen niin pienissä kuin suurissa asioissa on paras tapa. Jeesus Itse antoi esimerkin: "Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun." Asiat eivät tapahdu sattuman varassa, vaan ovat Jumalan käsissä. Kun uskomme Jeesukseen, kaikki tulee päättymään hyvin.

"Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa." (Matt. 6:10)

Kadotukseen joutumista pelkääville

  Pelkäätkö joutuvasi kadotukseen? Minulla on sinulle huojentavaa kerrottavaa.

Ahdinko

  Anonyymeissä nettikeskusteluissa törmää joskus ihmisiin jotka sanovat pelkäävänsä kadotukseen joutumista. Kristityn näkökulmasta tuollainen pelko kuulostaa erikoiselta: henkilö siis uskoo kadotuksen tai Helvetin olemassaoloon, eli siltä osin uskoo Raamatun ilmoituksen, mutta ei usko Raamatun ilmoituksen hyvää puolta eli pelastuksen ilosanomaa, ainakaan omalle kohdalleen.

Kuva: Pixabay / Anemone123

Tuosta tulee mielikuva jonkinlaiseen välitilaan pudonneesta ihmisestä tai ihmisestä joka on saanut huonoimmat mahdolliset kortit: hän kärsii tässä elämässä kadotukseen joutumisen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, ja tuonpuoleisessa tulee kärsimään kadotuksesta. Ne jotka eivät usko Raamatun ilmoitukseen ollenkaan voivat sentään tässä elämässä elää iankaikkisuuskohtalonsa osalta suruttomasti, huolettomasti.

Kristityn näkökulmasta pelko kuulostaa nurinkuriselta siksi, että evankeliumi eli pelastussanoma on Raamatun pääsanoma, ydinsanoma. Evankeliumi on se perimmäinen syy miksi Jumala on toteuttanut ne asiat joista Raamatussa kerrotaan ja ilmoittanut Itsensä ihmiskunnalle. Jumala ei tahdo että Hänen ilmoituksensa menee perille vain osittain. Yleensäkin viestintään pätee se että vain osittainen viestin perille meno saattaa vääristää täysin lähettäjän tarkoituksen ja olla vastaanottajalle jopa kohtalokasta.

   On pari muutakin asiaa joita sanoisin kadotukseen joutumista pelkääville. 

Hän jolla on kaikki valta

  Miksi pelkäät vain kadotusta etkä sitä tahoa joka määrää kuka joutuu kadotukseen ja kuka ei? Jumala on valmistanut kadotuksen ja tekee päätöksen meidän jokaisen iankaikkisuuskohtalosta. Siten kadotuksen pelkäämisestä Jumalan pelkäämiseen siirtyminen, joka sekin kyllä saattaa kuulostaa ikävältä, on sentään pelon kohdistamista perustellusti.

Jeesus muistuttaa Matteuksen evankeliumissa (Matt. 10:28) että ihmisten tulisi tästä syystä ennemmin pelätä Jumalaa kuin mitään muuta. Olennainen kysymys kuuluu: millä perusteella Jumala tekee sen päätöksen joutuuko joku kadotukseen vai pelastuuko Taivaaseen?

Vastaus on kerrottu meille Raamatussa:

"Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16)

Tuossa puhutaan Jeesukseen uskomisesta. Jokainen syntinen on ansainnut kadotuksen – ja kaikki ihmiset paitsi Jeesus ovat syntisiä –, mutta jokainen joka uskoo Jeesukseen, pelastuu. Tärkein kysymys kadotusta pelkääville näin ollen kuuluu: tiedätkö oikeasti kuka Jeesus on?

Jeesus on Jumalan Poika joka syntyi ihmiseksi, eli täydellisen synnittömän elämän täällä maan päällä, kuoli ristillä meidän syntiemme sovitukseksi, ja nousi kuolleista! Syntien sovitus, anteeksianto ja iankaikkinen elämä Taivaassa otetaan vastaan uskossa Jeesukseen.

Jumala toteutti tämän kaiken että me voisimme pelastua. Joskus kohtaa ihmisiä jotka vaikuttavat ajattelevan että Jumala keksii kaiken aikaa perusteita miksi he eivät voisi pelastua. Mutta Raamatun mukaan Jumalan tahtotila on juuri päinvastainen: Hän antoi kaikkensa pelastaakseen sinut ja minut ja meidät kaikki. Jumala teki tämän koska rakasti meitä syntisiä ihmisiä.

Eikö olekin huojentava tieto? Hän jolla on valta päättää joudutko kadotukseen vai pelastutko Taivaaseen, haluaa että uskot Jeesukseen ja pelastut Taivaaseen. Jokainen joka tunnustaa olevansa syntinen ja pyytää Jumalan pelastavaa armoa, saa sen. Tässä armottomassa maailmassa evankeliumin pelastussanoma kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, mutta totta se on.

Tuntuuko Jeesukseen uskominen silti vaikealta? Tai pelkäätkö olevasi liian syntinen tai tehneesi jotain minkä vuoksi et kelpaa Jumalalle? Tuollaiset huolet ovat itse asiassa merkki siitä että sydämesi ei ole paatunut ja että Jumala on lähellä sinua. Ne ovat siis hyvä merkki.

Rukoile Jumalalta apua, ota sillä tavalla evankeliumin lupaukseen luottaen (vaikka vain sen takia että toivot sen olevan totta kohdallasi) uskon askel. Heittäydy Jumalan armollisille käsivarsille epäuskoinesi kaikkinesi ja anna turhan ahdistuksen jäädä menneisyyteen.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17)