On hyvä että vaikeuksia tulee

  Huomaatko tarvitsevasi Jumalaa vain silloin, kun sinulla menee huonosti?

Kun menee hyvin

Kuva: Pixabay / StockSnap

  Olen huomannut kaavan: aina kun minulla menee huonosti, uskoni vahvistuu, kun taas elämäni rullatessa tavalliseen tapaan suhteeni Jumalaan on etäisempi. Olen uskossa koko ajan, luen Raamattua suht säännöllisesti ja rukoilen joka päivä, mutta hyvinä aikoina en ole yhtä syvästi ja kokonaisvaltaisesti ja tunteellisesti tietoinen siitä tosiasiasta, että elämäni on Jumalan varassa.

En ole tehnyt tästä syyllisyyden ja ahdistuksen aihetta itselleni, olen vain todennut että se on harmillista sekä pyytänyt Jumalalta johdatusta. Raamatun perusteella tiedän, että Jumala haluaisi meiltä kokonaisvaltaista omistautumista niin hyvinä kuin huonoina aikoina. 

Ehkä tämä on yleistä? Saatamme hyvinä aikoina unohtaa, tai ainakin olla vähemmän tietoisia siitä, että tarvitsemme jatkuvasti Jumalaa. Mielestäni Daavid mainitsee tämän ilmiön psalmissa 30:

"Minä sanoin menestyksen päivinä:

»Ikinä minä en horju.»

Hyvyydessäsi sinä, Herra,

olit auttanut minut vuorille turvaan.

Kun sitten käänsit pois kasvosi,

minä hätäännyin." (Ps. 30:7-8)

No, olen lukenut erilaisia tulkintoja noista jakeista, mutta minusta tuo kuulostaa siltä että Herra, ottamalla hetkeksi siunauksensa ja varjeluksensa pois Daavidin elämästä, antoi tämän havahtua omaan heikkouteensa ja tarvitsevuuteensa, riippuvuuteensa Hänestä.

  Luin joskus tutkimuksesta jonka mukaan ihmiset ovat taipuvaisia selittämään menestyksensä oman ahkeruutensa ja fiksujen valintojensa loogisena seurauksena (kun taas epäonnistuminen tavataan nähdä enemmänkin seurauksena huonosta tuurista ja muista itsestä riippumattomista tekijöistä). 

Todellisuudessa kaikki menestykseen tarvittava, kuten kognitiiviset kykymme, ruumiilliset voimamme ja lahjakkuutemme, on alun perin Jumalalta. Lisäksi Jumala on varjellut ja johdattanut meitä jokapäiväisessä elämässämme tavoilla joista emme koskaan tule tietämään. Meillä on syytä olla nöyrästi kiitollisia Hänelle jatkuvasti.

On hyvä että vaikeuksia tulee 

  Toisaalta saan olla kiitollinen Jumalalle, että Hän on ylläpitänyt minun ja Hänen välistä suhdetta jatkuvasti niin, että niinä aikoina kun minulla on mennyt huonosti, olen aina turvannut Häneen. Raamatussahan sanotaan, että Jumala on olemukseltaan uskollinen, joten Hän pysyy uskollisena meille uskovaisille vaikka me olisimme välillä uskottomia (2. Tim. 2:13).

  Huonosti menemisellä en tarkoita pelkästään vaikka terveydellisiä tai taloudellisia murheita, vaan myös erityisiä vaikeuksia taistelussa syntiä vastaan. 

Esimerkkinä jälkimmäisestä voin mainita erään jakson uskonelämäni alkutaipaleelta. Minulla oli vaikeuksia hyväksyä erästä Raamatussa olevaa opetusta tai periaatetta, ja – niin noloa kuin tämä onkin myöntää – itkin ja raivosin ja vastustin sitä viikkojen ajan aina kun aloin sitä ajatella. Mutta pyysin apua Jumalalta ja jatkoin asian tutkimista Raamatusta sekä pastorien ja raamatunopettajien aihetta käsittelevän opetuksen kuuntelemista. 

Tiesin että minun on löydettävä ratkaisu asiaan Raamatusta, koska mitään muuta luotettavaa lähdettä Jumalan tahtoon ja aivoituksiin meillä ei ole. Lopulta löysin suhtautumistavan, hyväksyin periaatteen ja sain rauhan. Tuona jaksona uskoni syveni ja vahvistui valtavasti, joten vaikka se oli rankkaa aikaa, olen siitä kiitollinen.

Tänä kesänä minulle tuli pitkästä aikaa terveydellisiä ongelmia, ei vakavia mutta kuitenkin huolta aiheuttavia, ja turvauduin hädissäni jo vuosia sitten hyväksi kokemaani keinoon: kuuntelin Psalmien kirjaa ääniraamatusta ja uppouduin tuntikausiksi rukoukseen niiden kautta. Kuningas Daavidista, monien psalmien kirjoittajasta ja siten ns. kertojaäänestä, on vuosien varrella tullut rukousystäväni.

  Ei kukaan halua vaikeuksia, en minäkään, mutta siitä lähtien kun olen havainnut niiden myönteisen vaikutuksen uskonelämääni, olen tavallaan alkanut pitää hyvänä sitä että vaikeuksia aina tulee. 

"Hyvä on kiittää Herraa,

laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein.

Hyvä on aamulla kertoa armostasi

ja illalla uskollisuudestasi

 harpun ja lyyran sävelin,

kymmenen kielen helkkyessä." (Ps. 92:2-4)

Jumalan kiivas rakkaus

  Raamatun mukaan Jumala suhtautuu meihin mustasukkaisesti...

Elämänhenkäys

Uuden Testamentin Jaakobin kirjeessä on pysäyttävä jae:

"Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut" (Jaak. 4:5) 

On parikin syytä miksi jae on minusta mielenkiintoinen. Ensimmäinen on tietenkin se että siinä kuvaillaan Jumalaa mustasukkaiseksi, mutta siitä tuonnempana. Minua kiinnostaa myös se että tämä jae viittaa ihanaan kohtaan Raamatun alussa, luomiskertomuksessa. Tykkään kohdasta niin paljon että olen useasti maininnut sen blogikirjoituksissani: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu" (1. Moos. 2:7)

Valtavan kaunis ja intiimi hetki Jumalan ja ensimmäisen ihmisen välillä!

Kuva: pixabay / Spencer Wing

Jaakobin kirjeen jakeessa mainittu henki jonka Jumala on meihin pannut tarkoittaa sitä elämänhenkäystä – elämää, sielua –, jonka Herra luomisessa pani ihmiseen. Jumalan elämänhenkäys on jokaisessa elävässä ihmisessä.

Usein Raamatussa sana h-/Henki viittaa Pyhään Henkeen, mutta koska tässä jakeessa sana on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella, voimme päätellä että se viittaa tuohon kaikissa ihmisissä luomisen kautta olevaan henkeen, elämään. Pyhä Henkihän asuu Raamatun mukaan vain uskovaisissa.

  Myös eläimissä on sielu, mutta eläinten kohdalla luomiskertomuksessa ei ainakaan mainita että Jumala olisi samalla tavoin puhaltanut niihin elämän kuten ihmiseen. Itse ajattelen että luoduista vain ihminen, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen, sai tällaisen intiimin kohtelun.

Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä vain yhteen ihmiseen aikojen alussa, mutta me kaikki jälkipolvien ihmiset kannamme sitä samaa henkeä sieluissamme. Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä ihmiseen ennen kuin irrotti luomastaan ihmisestä kylkiluun ja teki siitä naisen. Puhallus tapahtui siis siinä vaiheessa kun nainen ja mies vielä olivat yksi ruumis ja vain "ihminen". Sekä naisessa että miehessä on Jumalan puhaltama elämänhenkäys.

Kiivasta rakkautta

  Minua harmittaa että mustasukkaisuudesta puhutaan nykyään yleensä vain kielteisessä merkityksessä. Puhutaan vain sairaalloisesta mustasukkaisuudesta johtuvasta ongelmakäyttäytymisestä, kuten puolison menemisten valvomisesta ja hallitsemispyrkimyksistä sekä harhaluuloisesta epäluottamuksesta tätä kohtaan. On itsestään selvää että tuollainen käyttäytyminen on väärin ja tuhoisaa sekä syy hakea jopa ammattiapua.

Minulle mustasukkaisuus kuitenkin on isompi käsite. Se ei lähtökohtaisesti ole sairaalloista eikä se välttämättä edes näy käyttäytymisessä mitenkään. Mustasukkaisuus parhaimmillaan on puolisoiden väliseen omistautumiseen perustuvaa voimakasta rakkauden tunnetta. Puolisoni ei kuulu muille, vaan minulle enkä minä kuulu muille, vaan puolisolleni. Olisi peräti outoa, jos aviopuolisot eivät olisi ollenkaan mustasukkaisia toisistaan!

Jumalan mustasukkainen suhtautuminen meihin, josta Jaakobin kirjeen jakeessa puhutaan, on niin ikään rakkaudellista. Meissä ihmisissä on Jumalan elämänhenkäys, joten lähtökohtaisesti olemme aina kuuluneet Hänelle, vaikka syntiinlankeemuksen myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta. Syntiset ihmiset eivät välitä Jumalasta, mutta Jumala silti on kaiken aikaa välittänyt ihmisistä, aina mustasukkaisuuteen asti!

Minusta on mielenkiintoista että ihmisen luomisesta kertovassa Raamatun kohdassa kerrotaan perusteet sekä aviopuolisoiden mustasukkaiseen rakkauteen toisiaan kohtaan että Jumalan mustasukkaiseen rakkauteen ihmisiä kohtaan: mies ja vaimo ovat yhdessä yksi liha ja kuuluvat toisilleen, ja Jumala halajaa sitä henkeä jonka on ihmisen sieraimiin puhaltanut.

  Miten suuren rakkauden ja armon kohteina me ihmiset olemmekaan! Me emme piitanneet Jumalasta, Luojastamme, vaan seurasimme syntisen sydämemme haluja ja oikkuja, mutta kaiken aikaa Jumala on rakastanut meitä... On aika vastata rakkauteen, ja se tapahtuu uskomalla Jeesukseen. Vain Hänen kauttaan pääsemme takaisin Jumalan yhteyteen.

Elämänhallinnan perimmäisestä mahdottomuudesta

  Meidän ihmisten on vaikeaa kestää sitä tosiasiaa ettei elämää voi hallita. Minusta vaikuttaa että nykyajan ihmisille se on vielä vaikeampaa kuin aiemmille sukupolville. Suhtautuminen kärsimykseen tarjoaa esimerkin.

Mikä on pahinta kärsimyksessä?

Kuva: Unsplash /Jeffrey Grospe

  Muistan miten hirveä koettelemus ensimmäinen paha oksennustauti oli lapsena. Pahoinvointi ja heikotus oli hirveää, mutta kaikkein hirveintä oli oksentaminen. Yhä uudestaan ja uudestaan piti hoippua kylpyhuoneeseen ja kyyristyä vessanpöntön ylle voimattomana yökkimään kirvelevän hapanta mahansisältöä samalla kun äiti piti hiuksia ylhäällä. Kerran rajun oksentamisen jälkeen ilmaisin suurimman huoleni: äiti, mitä jos tämä ei koskaan lähde pois?

Muisto tulee usein mieleeni kun kuulen nykyaikana supersuosittujen elämänhallintagurujen ja motivaatiopuhujien opetuksia resilienssin ja kärsimyksen sietokyvyn kehittämisestä. Seek discomfort -opin mukaan ihminen voi vahvistaa kärsimyksen sietokykyään altistamalla itseään tietoisesti epämukavuudelle ja jopa kärsimykselle. 

Opin seuraajat haastavat itseään käymällä jääkylmissä suihkuissa, hyppäämällä benjihypyn, tekemällä äärimmäisiä treenejä, juttelemalla tuntemattomille ihmisille, paastoamalla – haasteeksi sopii melkein mikä tahansa tehtävä mikä tuntuu ajatuksena epämukavalta.

Uskon sen että tietoiset hyppäykset oman mukavuusalueen ulkopuolelle voivat avartaa mieltä ja auttaa pelkojen voittamisessa ainakin osalla ihmisistä. Sen sijaan suhtaudun epäilevästi väitteeseen, että opin noudattaminen harjoittaisi kärsimyksen sietokykyä. 

Mielestäni nimittäin kärsimyksessä pahinta ei ole se mikä tekee siitä kärsimyksen, esim. kipu, kylmyys tai nälkä, vaan se, että se ei ole omassa hallinnassamme. 

Väitän, että ihminen joka tuntee hermokipua hammaslääkärin poratessa (ilman puudutusta) kärsii vähemmän kuin ihminen joka tuntee samanlaista kipua yllättäen. Hammaslääkärin porattavana oleva tietää mikä kivun aiheuttaa, tietää voivansa hallita tilannetta esim. pyytämällä taukoa tai puudutusta sekä tietää että kipu on tilapäistä ja että se loppuu ihan kohta. Yllättäen äkillistä hermokipua tuntevalle tulee todennäköisesti huoli, joka moninkertaistaa kärsimyksen: mikä tämän aiheuttaa? mitä jos tämä ei lähde pois?

Samoin väitän, että tarkoituksellisesti paastoava ihminen, joka tietää pystyvänsä milloin vain lopettamaan paaston, kärsii nälästä ja heikotuksesta vähemmän kuin ihminen joka kärsii nälkää köyhyyden takia eikä tiedä koska mahdollisesti saa syödäkseen seuraavaksi.

Seek discomfort -oppi (jossa on mielestäni myös paljon hyvää) kenties saattaa tästä syystä jopa heikentää kärsimyksen sietokykyä! Jos on tottunut sietämään kipua ja epämukavuutta itse valitsemiensa haasteiden puitteissa, yllättävä kärsimystä aiheuttava tilanne, joka ei ole lainkaan omassa hallinnassa, saattaa olla kokemuksena poikkeuksellisen kaoottinen?

"Ota tämä malja minulta pois"

  Minusta joka tapauksessa vaikuttaa että me ihmiset pelkäämme ihan hirveästi hallinnan menettämistä. Lisäksi minusta vaikuttaa että nykyajan ihmisten on vaikeampi hyväksyä sitä tosiasiaa ettei elämää voi hallita. Siis vaikeampi kuin nyt jo kuolleiden sukupolvien ihmisten. 

Tämä selittäisi paitsi elämänhallintagurujen suosion myös esimerkiksi ruokavaliofanaattisuuden yleistymisen. Osalla ihmisistä on voimakas tarve uskoa että syömällä tiettyjä ruokia tietyllä tavalla ja tiettyinä aikoina voi pitää itsensä terveenä. Toki on jo vuosikymmenet tiedetty tosiasiaksi, että hyvällä ruokavaliolla ja muilla elämäntavoilla voi pienentää elintasosairauksien riskiä, mutta ruokavaliofanaattisuus on vienyt ajatuksen uudelle, epärealistiselle tasolle. Jotkut fanaatikot lupaavat lähes täydellistä terveyttä, jos syö "puhtaasti" eli virheettömästi opin mukaan.

Nykyään on guruja jotka opettavat jopa että vakavistakin sairauksista voi parantaa itsensä vain ajattelemalla tietyllä tavalla!

  Yksi ihmiselämän perusasioista on sen tosiasian kestäminen että elämä ei ole omissa käsissämme. Jeesuskin maan päällä eläessään joutui kestämään sen. 

Yöllä Getsemanen puutarhassa Jeesus tiesi että aivan pian käynnistyisi tapahtumasarja joka johtaisi Hänen kuolemaansa: Hänet tultaisiin pidättämään ja vangitsemaan, Häntä kuulusteltaisiin, Häntä pilkattaisiin ja ruoskittaisiin, Hänet ristiinnaulittaisiin ja Hän joutuisi Jumalan hylkäämäksi kantaen ihmiskunnan syntejä ruumiissaan... Hän alkoi tuntea kauhua ja ahdistusta ja sanoi opetuslapsille: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan." (Mark. 14:34)

Kuva: Unsplash / Tristan Gevaux

Sen jälkeen Jeesus meni hieman kauemmaksi ja heittäytyi maahan ja rukoili, että se hetki, jos mahdollista, menisi häneltä ohitse: 

»Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun.» (Mark. 14:36)

Taivaallinen Isä ei toteuttanut Jeesuksen pyyntöä, ja hirvittävä tapahtumasarja käynnistyi, kun kavaltaja Juudas seurueineen tuli Getsemanen polulla vastaan. Hetki tuli: Ihmisen Poika annettiin syntisten käsiin.

  Miten sitten voisimme harjoitella sitä varten, että kestäisimme mahdollisimman hyvin ne hetket kun elämältä tuntuu putoavan pohja? Onko mitään tapaa? Olen tullut siihen tulokseen, että Jumalaan luottaminen niin pienissä kuin suurissa asioissa on paras tapa. Jeesus Itse antoi esimerkin: "Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun." Asiat eivät tapahdu sattuman varassa, vaan ovat Jumalan käsissä. Kun uskomme Jeesukseen, kaikki tulee päättymään hyvin.

"Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa." (Matt. 6:10)

Kadotukseen joutumista pelkääville

  Pelkäätkö joutuvasi kadotukseen? Minulla on sinulle huojentavaa kerrottavaa.

Ahdinko

  Anonyymeissä nettikeskusteluissa törmää joskus ihmisiin jotka sanovat pelkäävänsä kadotukseen joutumista. Kristityn näkökulmasta tuollainen pelko kuulostaa erikoiselta: henkilö siis uskoo kadotuksen tai Helvetin olemassaoloon, eli siltä osin uskoo Raamatun ilmoituksen, mutta ei usko Raamatun ilmoituksen hyvää puolta eli pelastuksen ilosanomaa, ainakaan omalle kohdalleen.

Kuva: Pixabay / Anemone123

Tuosta tulee mielikuva jonkinlaiseen välitilaan pudonneesta ihmisestä tai ihmisestä joka on saanut huonoimmat mahdolliset kortit: hän kärsii tässä elämässä kadotukseen joutumisen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, ja tuonpuoleisessa tulee kärsimään kadotuksesta. Ne jotka eivät usko Raamatun ilmoitukseen ollenkaan voivat sentään tässä elämässä elää iankaikkisuuskohtalonsa osalta suruttomasti, huolettomasti.

Kristityn näkökulmasta pelko kuulostaa nurinkuriselta siksi, että evankeliumi eli pelastussanoma on Raamatun pääsanoma, ydinsanoma. Evankeliumi on se perimmäinen syy miksi Jumala on toteuttanut ne asiat joista Raamatussa kerrotaan ja ilmoittanut Itsensä ihmiskunnalle. Jumala ei tahdo että Hänen ilmoituksensa menee perille vain osittain. Yleensäkin viestintään pätee se että vain osittainen viestin perille meno saattaa vääristää täysin lähettäjän tarkoituksen ja olla vastaanottajalle jopa kohtalokasta.

   On pari muutakin asiaa joita sanoisin kadotukseen joutumista pelkääville. 

Hän jolla on kaikki valta

  Miksi pelkäät vain kadotusta etkä sitä tahoa joka määrää kuka joutuu kadotukseen ja kuka ei? Jumala on valmistanut kadotuksen ja tekee päätöksen meidän jokaisen iankaikkisuuskohtalosta. Siten kadotuksen pelkäämisestä Jumalan pelkäämiseen siirtyminen, joka sekin kyllä saattaa kuulostaa ikävältä, on sentään pelon kohdistamista perustellusti.

Jeesus muistuttaa Matteuksen evankeliumissa (Matt. 10:28) että ihmisten tulisi tästä syystä ennemmin pelätä Jumalaa kuin mitään muuta. Olennainen kysymys kuuluu: millä perusteella Jumala tekee sen päätöksen joutuuko joku kadotukseen vai pelastuuko Taivaaseen?

Vastaus on kerrottu meille Raamatussa:

"Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16)

Tuossa puhutaan Jeesukseen uskomisesta. Jokainen syntinen on ansainnut kadotuksen – ja kaikki ihmiset paitsi Jeesus ovat syntisiä –, mutta jokainen joka uskoo Jeesukseen, pelastuu. Tärkein kysymys kadotusta pelkääville näin ollen kuuluu: tiedätkö oikeasti kuka Jeesus on?

Jeesus on Jumalan Poika joka syntyi ihmiseksi, eli täydellisen synnittömän elämän täällä maan päällä, kuoli ristillä meidän syntiemme sovitukseksi, ja nousi kuolleista! Syntien sovitus, anteeksianto ja iankaikkinen elämä Taivaassa otetaan vastaan uskossa Jeesukseen.

Jumala toteutti tämän kaiken että me voisimme pelastua. Joskus kohtaa ihmisiä jotka vaikuttavat ajattelevan että Jumala keksii kaiken aikaa perusteita miksi he eivät voisi pelastua. Mutta Raamatun mukaan Jumalan tahtotila on juuri päinvastainen: Hän antoi kaikkensa pelastaakseen sinut ja minut ja meidät kaikki. Jumala teki tämän koska rakasti meitä syntisiä ihmisiä.

Eikö olekin huojentava tieto? Hän jolla on valta päättää joudutko kadotukseen vai pelastutko Taivaaseen, haluaa että uskot Jeesukseen ja pelastut Taivaaseen. Jokainen joka tunnustaa olevansa syntinen ja pyytää Jumalan pelastavaa armoa, saa sen. Tässä armottomassa maailmassa evankeliumin pelastussanoma kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, mutta totta se on.

Tuntuuko Jeesukseen uskominen silti vaikealta? Tai pelkäätkö olevasi liian syntinen tai tehneesi jotain minkä vuoksi et kelpaa Jumalalle? Tuollaiset huolet ovat itse asiassa merkki siitä että sydämesi ei ole paatunut ja että Jumala on lähellä sinua. Ne ovat siis hyvä merkki.

Rukoile Jumalalta apua, ota sillä tavalla evankeliumin lupaukseen luottaen (vaikka vain sen takia että toivot sen olevan totta kohdallasi) uskon askel. Heittäydy Jumalan armollisille käsivarsille epäuskoinesi kaikkinesi ja anna turhan ahdistuksen jäädä menneisyyteen.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17)

Eletään hiljaisemmin

  Mielestäni maailma on liian meluisa. Minusta onkin tullut hiljaisuusaktivisti. Harjoitan hiljaisuuden kulttuuria ja haaveilen että lapsille ja nuorille alettaisiin antaa hiljaisuuskasvatusta. 

  Mitä mieltä Jumala on meluisasta elämänmenostamme? Raamatussa ei taideta käsitellä hiljaisuuden merkitystä hyvinvoinnin näkökulmasta, mutta keksin keinon saada selville mitä Jumala todennäköisesti asiasta ajattelee!

Hiljaisuuden ystävä

  Keski-ikään tultuani olen havahtunut siihen miten paljon inhoan melua. Mielestäni maailma on liian meluisa. Sanon että olen havahtunut siihen, koska olen kyllä aina ollut hiljaisuuden ystävä, mutta en nuorempana tiedostanut sitä niin selvästi kuin nyt. Hiljaisuuden merkitys jää helposti huomaamatta, koska se on jonkin puuttumista. Hiljaisuus on äänen, tai melun, poissaoloa.

Kuva: Pixabay / Kerttu

Moni vetäytyi juhannukseksi kesämökille, luonnon hiljaisuuteen. Toisaalta sen seurauksena kaupunkikin hiljeni miellyttävästi. Vietin juhannuksen tällä kertaa yksin kaupungissa ja nautin liikenteen taukoamisesta. Ison kaupungin keskusta-alueella asuvana kuulen liikenteen kohinan jatkuvasti valveillaoloaikaan. 

Olen huomannut että väsyn nopeasti hälinässä enkä oikein tykkää erilaisten sähköisten viestimien merkkiäänistä ja hälytyksistä. Kaikista melutyypeistä kuitenkin eniten inhoan bassonjumputusta. Kuulun niihin jotka ihmettelevät nykymusiikin bassokeskeisyyttä. Vahvistettu basso vaikuttaa olevan hallitsevin elementti suuressa osassa nykymusiikkia. 

  Minusta on tullut jonkinlainen hiljaisuusaktivisti. Evankeliumin lisäksi levitän hiljaisuuden ilosanomaa. Olen haaveillut että perheissä ja ehkä kouluissakin otettaisiin käyttöön hiljaisuuskasvatus. Omassa elämänpiirissäni haluan harjoittaa hiljaisuuden kulttuuria. 

Hiljaisuuden kulttuuri lähtee arkisista asioista. Asun talossa johon kuljetaan porttikongin kautta. Monet kulkijat antavat rautaisen portin rämähtää kiinni perässään, niin kuin minäkin aiemmin, mutta nykyään suljen sen hiljaa, salpaa kääntäen. Kun jumppaan sisällä, teen lähinnä low impact -liikkeitä, jotta alakerran naapuri ei joutuisi kuuntelemaan töminää. Ja on sanomattakin selvää, että kuuntelen musiikkia vain kuulokkeilla. 

Kaikki ääni ei tietenkään ole pahasta. Esimerkiksi puhe ja arkisesta puuhastelusta kuuluvat äänet ovat ok. Luonnonäänet, kuten sateen ropina, lintujen laulu ja tuulen suhina puiden lehvissä ovat ihania – niitä en edes pidä hiljaisuutta rikkovina ääninä.

  Yritin etsiä Raamatusta tukea hiljaisuusaktivismilleni, mutta en löytänyt mitään. Raamatussa kyllä opetetaan että on parempi vaieta kuin puhua harkitsemattomasti ja että on hyvä hiljaa kuunnella Jumalaa sekä elää hiljaisesti ja nöyrästi, mutta hyvinvoinnin näkökulmasta en löytänyt aiheesta mitään. Syy on tietenkin, että Raamatun kirjoittamisen aikaan maailma oli hiljainen: ei ollut moottoriajoneuvoja ja äänekästä liikennettä, ei edes hurisevia sähkölaitteita kaiuttimista ja vahvistetusta bassosta puhumattakaan. 

Mutta keksin toisen keinon selvittää mitä Jumala todennäköisesti ajattelee nykyisestä meluisasta elämänmenostamme: tutkin mitä lääketiede on saanut selville melun ja toisaalta hiljaisuuden vaikutuksista terveyteemme. Jumala on luonut meidät, joten ruumiidemme biologista toimintaa tarkastelemalla saamme selville miten Hän on tarkoittanut meidän elävän.

Jumalan luomistyön tutkimusta: melun ja hiljaisuuden terveysvaikutukset

  Minulla on teoria siitä miksi nuoret kärsivät nykyään niin paljon häiriöstä nimeltä yleistynyt ahdistus. Ahdistushäiriön ruumiilliseen oireistoon kuuluvat sydämen tykytys, hengenahdistus ja levottomuuden tunne. Osa ahdistuneista pitää oireitaan selittämättöminä. Asiantuntijat ovat hakeneet syytä mm. koulunkäynnin paineista ja kiusaamisesta. 

Mutta mitä jos se osaltaan johtuu jatkuvasta altistumisesta bassonjumputukselle? Jotkut ovat sille keskimääräistä herkempiä. Vaikutus taatusti moninkertaistuu niillä jotka kittaavat kofeiinipitoisia energiajuomia.

Tieteellisen tutkimuksen perusteella näyttää että teoriani saattaa pitää paikkansa. Hiljaisen ympäristön hyvistä terveysvaikutuksista on ollut todistusaineistoa saatavilla jo kauan. Siksi ihmettelen miksi melun haitoista ei valisteta kuten vaikka päihteiden tai pikaruoan haitoista!

Esimerkiksi vuosina 2003 ja 2006 tehtiin tutkimuksia joiden tulokset osoittivat, että hiljaisessa ympäristössä sydämen syke ja verenpaine pysyvät alhaisempana sekä stressihormoni kortisolia erittyy vähemmän. Erot havaittiin jopa verrattaessa rauhallisen musiikin kuunteluun alhaisella äänentasolla; täysi hiljaisuus on parempi. Millaiset vaikutukset sydän- ja verisuoniterveydelle mahtaa olla pitkäaikaisesti meluisassa ympäristössä oleskelemisella? Kaikkea meteliä emme pysty poistamaan elämästämme, mutta voisimme edes karsia turhaa melua.

MS-tautia sairastavana pidän erityisen innostavana erästä hiiritutkimuksen tulosta. Vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa todettiin että hiljaisuudessa elävien hiirien aivoissa tapahtui neurogeneesiä eli uusien hermosolujen syntymistä, mitä melulle altistettujen verrokkien aivoissa ei tapahtunut. Terveitäkin aiheen tulisi kiinnostaa. Aivokudos vähenee iän myötä kaikilla, mikä johtaa mm. kognitiivisten kykyjen heikkenemiseen, mutta elämäntapavalinnoilla prosessia voi hidastaa. Kuka tietää, ehkä hiiritutkimuksen tulos pätee myös ihmisiin?

Melu voi vaarantaa kuulonkin. Esimerkiksi säännöllinen altistuminen kovaääniselle musiikille voi johtaa jopa pysyvään kuulon alentumiseen ja/tai tinnitukseen eli korvien soimiseen.

Hiljaisen ympäristön on todettu parantavan keskittymiskykyä ja luovuutta sekä auttavan stressaantuneen mielen ja poukkoilevien ajatusten rauhoittumisessa. Kuulostaa lähinnä selviöltä, mutta ihan hyvä että tästäkin on tutkimustuloksia olemassa jos joku tohtii epäillä.

Kuva: Pixabay / Sabine van Erp

  Luoja, joka ruumiimme on luonut, on selvästi tarkoittanut, että normaali arkielämämme olisi enemmänkin hiljaista kuin meluisaa.

Ai niin, vielä yksi huomio joka puhuu sen puolesta että hiljaisempi elämänmeno on Jumalan tahto: Raamatussa meitä käsketään kunnioittamaan vanhuksia (3. Moos. 19:32), ja tutkimusten mukaan vanhukset kärsivät melusta enemmän kuin nuoret. Ikäihmisillä aivojen kuuloinformaatiota käsittelevä alue on herkistyneempi ja hermosto kokonaisuudessaan haavoittuvampi ympäristön stressinaiheuttajille, kuten melulle. Lisäksi taustamelu vaikeuttaa huonokuuloisten vanhusten kykyä kuulla puhetta. 

Arkisilla valinnoilla voimme tehdä maailmasta hiljaisemman ja sillä tavalla lisätä omaa ja toinen toisemme hyvinvointia, jopa ruumiillista terveyttä. Meluamattomuus on lähimmäisen kunnioittamista, lähimmäisenrakkautta.

"Lukemattomat ovat tekosi, Herra.

Miten viisaasti olet ne tehnyt!

Koko maa on täynnä sinun luotujasi." (Ps. 104:24)

Tyytymätön sydän – pohdintoja kateudesta

  On olemassa ajattelutapa joka voi suojata kateudelta.

  Sanotaan että kateuden juuri on tyytymätön sydän. Jumalalla on lääke vaivaan.

Tekisitkö minuuden vaihtokaupat?

Kuva: Pixabay / Lisaphotos195

  Kateus ei kuulu huonoihin puoliini. Voin rehellisesti sanoa etten edes muista sellaista tilannetta jossa olisin kadehtinut jotakuta. Ehkä hetkellisiä kateuden tunteita ja ajatuksia on joskus harvoin ollut. Tiedostan olevani onnekas, koska kateus kuulemma voi pahimmillaan viedä mielenrauhan kokonaan.

Syy miksi en ole kateellinen on ajattelutavassani: uskon että kaikella on tarkoitus. MS-tautia sairastavana työkyvyttömänä köyhänä minulla olisi periaatteessa lukemattomia syitä kadehtia muita. Voisin kadehtia vaikka heidän terveyttään, kykyään tehdä mielekästä ansiotyötä ja ostaa haaveiden mukainen asunto.

Mutta koska uskon että kaikella on tarkoitus jollain perimmäisellä tavalla, niin minun elämässäni on pakko olla ne asiat jotka siinä nyt ovat. Jos olisi toisin, elämäni ei olisi minun elämäni. En olisi minä! Ja haluan olla minä.

Kateellinen haluaisi napsia toisen ihmisen elämästä itselleen joitain yksittäisiä onnellistavia asioita ja koska ei pysty saamaan niitä, tuntee katkeruutta tätä ihmistä kohtaan. Kaikella on tarkoitus -ajattelutapani vuoksi minun mielikuvituksessani tuo yksittäisten asioiden valikoiminen tuntuu epämielekkäältä. Sen sijaan kysymys kuuluisi: olisitko mieluummin tuo toinen ihminen jonka elämässä on nuo onnellistavat asiat? Ja vastaus on tosiaan ehdottoman kieltävä.

En uskaltaisi tehdä koko elämän kattavia vaihtokauppoja, koska saattaisin menettää jotain korvaamatonta.

Jumalan lupaus kateellisille

  Vaikka olisi mahdollista tehdä koko elämän ja minuuden kattavat vaihtokaupat toisen ihmisen kanssa, en kuitenkaan uskaltaisi tehdä sitä, joten turha edes mielikuvituksen tasolla haaveilla sellaisesta. Sillä mitä jos se terve ihminen joka elää aktiivista elämää ja jolla on mielekäs työ, ihana asunto eikä ikinä rahahuolia, onkin onneton sisimmässään? 

Entä jos vaihtokauppojen jälkeen huomaisin, etten enää osaakaan iloita pienistä asioista? En ole valmis menettämään sitä suhtautumistapaa elämään. 

Tai pahin skenaario: entä jos menettäisin uskoni Jeesukseen? Sen myötä menettäisin kaiken. Mikään määrä terveyttä, rakkautta, onnellisuutta, ystäviä, mielenrauhaa tai rahaa ei korvaisi sitä menetystä. 

  Sanotaan että kateuden juuri on tyytymätön sydän. Tunnemme kateutta jos emme voi saada sitä mitä sisimmässämme koemme että meiltä puuttuu. Raamatussa luvataan, että Herra antaa meille mitä sydämemme halajaa, jos 1. turvaamme Häneen, 2. teemme hyvää ja 3. noudatamme totuutta (Ps. 37:3-4; käännös 1933/38). Se ei välttämättä tarkoita että Herra antaa meille ihanan asunnon tai parantaa sairautemme (vaikka joskus Hän voi niinkin tehdä).

Oman kokemukseni mukaan se tarkoittaa luottamusta siihen, että kävi mitä tahansa, kaikki on hyvin, koska elämäni on Jumalan käsissä. Voin sydämestäni sanoa samoin kuin Daavid psalmissa 23: 

"Herra on minun paimeneni,

ei minulta mitään puutu." (Ps. 23:1)

Onko rakkaudella järjestys?

  Onko rakkaudella järjestys sillä tavalla, että meidän tulee ensin rakastaa ihmisiä jotka ovat meille kaikkein lähimpiä, kuten perheenjäsenet ja ystävät, ja vasta sen jälkeen, jos aikaa ja voimavaroja vielä riittää, siirtyä rakastamaan myös etäisempiä ja tuntemattomia lähimmäisiämme?

Näkemysero

Kuva: Pixabay

  Tänä keväänä luin lehdestä Yhdysvaltain varapresidentin, roomalaiskatolisen J.D. Vancen, ja pääsiäismaanantaina kuolleen paavi Franciscuksen näkemyserosta koskien Katolisen kirkon käsitettä ordo amoris eli rakkauden järjestys. 

Minulle tulee rakkauden järjestys -ilmauksesta ihan ensimmäisenä mieleen Jeesuksen opettama rakkauden kaksoiskäsky, joka tiivistetään seuraavasti: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Jumalan rakastamisen käsky on suurin ja ensisijainen; lähimmäisen rakastaminen perustuu sille ja on nähdäkseni sille alisteinen. Alisteisuudella tarkoitan että Jumalan tahto määrittää miten meidän tulee rakastaa lähimmäistämme. Meidän ei tule rakkauden nimissäkään, ja vaikka lähimmäisemme pyytäisi, tehdä hänelle sellaisia tekoja jotka ovat Jumalan tahtoa vastaan. 

Vancen ja paavi Franciscuksen näkemyserossa ei kuitenkaan ollut kyse tästä, vaan siitä tuleeko lähimmäisenrakkaudella olla järjestys.

Toisin sanoen, onko meidän ensisijaisesti rakastettava ihmisiä, jotka ovat meille kaikkein lähimpiä, kuten perheenjäsenet ja oman yhteisön jäsenet, jolloin meille etäisemmät lähimmäiset tarpeineen, kuten apua tarvitsevat tuntemattomat ihmiset, saavat vuoronsa vasta sen jälkeen?

Varapresidentti Vancen vastaus oli myöntävä: lähimpien lähimmäisten rakastaminen on ensisijaista, ja rakastamisen tulee ikään kuin laajentua lähipiiristä ulospäin. Tällä hänen katsotaan oikeuttaneen Trumpin hallinnon oma maa ensin -politiikkaa. Paavi Franciscuksella oli eri näkemys. Hän kirjoitti amerikkalaisille piispoille kirjeen, jossa painotti että kristillinen rakkaus koskee kaikkia ihmisiä eikä ole koskaan ulos sulkevaa. Hänen mukaansa ei ole niin että rakkauden vasta vähittäin tulisi laajentua koskemaan etäisempiä ihmisiä ja ihmisryhmiä.

Kiista kiinnosti minua joten kuuntelin aiheesta muutamia roomalaiskatolisten ihmisten esitelmiä joita löysin YouTubesta. Pian huomasin että ordo amoris -käsitteen merkitys sisältää niin laajasti pohdintoja ja jäsennyksiä eri teologeilta, kuten Augustinukselta ja Akvinolaiselta, että pelkkä pinnallinen käsitteeseen tutustuminen ei riittäisi. Jatkoin kuitenkin tuon nimenomaisen kiistakysymyksen pohdiskelua pelkästään Raamatun valossa.

Tulin siihen tulokseen, että molemmat näkemykset tavallaan ovat yhtä aikaa oikeassa. 

Oma pohdintani

"Mutta se, joka ei huolehdi omaisistaan ja kaikkein lähimmistään, on kieltänyt uskonsa ja on epäuskoista pahempi." (1. Tim. 5:8)

 Yllä oleva Raamatun jae on apostoli Paavalin kirjeestä Timoteukselle. Se joka ei huolehdi omaisistaan on pahempi kuin epäuskoinen. Ymmärrän tuon niin että koska ihminen luonnostaankin normaalisti huolehtii perheenjäsenistään, niin siksi on erityisen paha asia, jos joku uskovainen, jonka lähimmäisenrakkauden ja laupeuden standardi on epäuskoisia korkeammalla, ei huolehdi edes perheenjäsenistään.

Normaalisti ihminen ihan luonnostaan ja omasta halustaan huolehtii perheenjäsenistään. Luontainen halu hyvään tulee perimmäisesti Jumalalta, epäuskoisillekin, koska Jumala on luonut ihmisen niin. On luonnotonta jos ihminen ei välitä vaikka puolisostaan, lapsistaan tai vanhemmistaan. Uskovaisella on tavallaan kaksinkertainen rakkauden velvoite huolehtia perheestään, luonnollinen ja uskon kautta tuleva.

Omaisista huolehtiminen on aivan ehdoton, aina kiireellinen ja välttämätön asia uskovaiselle. Tällä tavalla Vance mielestäni oli oikeassa. Kaikkein lähimpien rakastaminen, heidän tarpeistaan huolehtiminen, on tosiaan ensisijassa.

  Se että rakastaa tuntematonta tai jopa vihamiestään ei tule meistä ihmisistä yhtä luonnostaan. Uskoakseni sen takia Jeesus lähimmäisenrakkaudesta opettavassa vertauksessaan laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37) kertoi tilanteesta jossa ihminen auttoi hädässä olevaa tuntematonta, vieläpä ihmistä joka kuului uskonnollisesti eri yhteisöön jonka kanssa hänen oma yhteisönsä ei ollut missään tekemisissä.

Kun itse ajattelen lähimmäisenrakkautta, minulle tulee ensimmäisenä mieleen juuri tuntemattoman tai minulle vääryyttä tehneen ihmisen rakastaminen. Se on standardi jonka Jumala on antanut. Meidän on mahdotonta täyttää lähimmäisenrakkauden standardia täydellisesti niin kuin meidän on muutenkin mahdotonta elää täydellisesti. Se on kuitenkin Jumalan tahto ja siihen tulee pyrkiä nöyrän tietoisena siitä, ettemme pysty siihen. 

On kiistatonta että tuntemattoman ja vihamiehen rakastaminen on keskeistä Jeesuksen opetuksessa lähimmäisenrakkaudesta. Sitä opetusta ja periaatetta tulee pitää esillä ja aina muistuttaa siitä. Tällä tavalla paavi Franciscus mielestäni oli oikeassa.

"Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne." (3. Moos. 19:34)

 

"Yksin oot sinä ihminen..."

   Jokainen ihminen on muista erillinen omanlaisensa yksilö, ja sen takia olemme kaikki perimmäisesti yksin. Erillisyys kuitenkin mahdollistaa suuren onnen ja täyttymyksen.

Ihmisen luontainen tila

Kuva: Pixabay / StockSnap

  Olen aina tykännyt V. A. Koskenniemen runosta Yksin oot sinä, ihminen, joka ilmestyi kokoelmassa Elegioja vuonna 1917.  Se alkaa näin: "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin / yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot...". Laitan runon kokonaisuudessaan kirjoituksen loppuun. 

Tiettyjen säkeiden perusteella runoa on tulkittu romanttiseen rakkauteen pettyneen ihmisen pohdinnoiksi, mutta minusta se on kaikkien ihmisten perimmäistä yksinäisyyttä pohdiskeleva eksistentiaalinen runo.

Jokainen ihminen on omanlaisensa, muista erillinen yksilö. Kenelläkään ei ole samanlaisia kokemuksia ja samoja muistoja kuin minulla, tai sinulla. Kukaan ei ole katsonut maailmaa samasta näkökulmasta. Kenellekään ei ole muodostunut samanlaista sisäistä ajatusten, mielikuvien, tunteiden ja tulkintojen maailmaa. Kukaan ei ole tuntenut samoja iloja, samaa toivoa, samoja kärsimyksiä. Sen takia kukaan ei voi täysin ymmärtää toista, vaikka yrittäisi parhaansa mukaan. 

"Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut, houreen, jok' hajoaa kun sitä kohti sa käyt", sanotaan yhdessä kohtaa. Moni, ellei kaikki, on kokenut sen ettei vaikkapa ihastus olekaan lainkaan sellainen kuin oli oman mielensä sisällä kuvitellut. Mutta jossain määrin tämä pitää paikkansa myös läheisissä ihmissuhteissa. Emme voi oppia tuntemaan toisiamme täydellisesti.

Runo päättyy dramaattisesti: "yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket. Ainoa uskollinen on oma varjosi vain."

Toki runossa on joitain liiankin rankkoja ja kyynisiä säkeitä, mutta edellä mainitsemieni tosiasioiden vuoksi ajattelen, että runon kokonaisväite pitää paikkansa. Erillisyytemme yksilöinä ja siitä johtuvan ylittämättömän erilaisuutemme takia olemme kukin perimmäisesti yksin. Tämä on ihmisen luontainen tila.  

Erillisyys ja yhteys

  Ajatus ihmisyksilöstä perimmäisesti yksinäisenä olentona voi kuulostaa synkältä, mutta siihen sisältyy suuren onnellisuuden ja täyttymyksen mahdollisuus.

  Olen yhä enemmän alkanut pohtia tätä aihepiiriä sillä yhä useammin viime vuosina olen kohdannut uudenlaista (ainakin täällä länsimaissa uudenlaista) ihmiskuvahahmottelua. Sen mukaan me ihmiset emme olisikaan toisistamme erillisiä olentoja, yksilöitä, vaan muodostaisimme jollain arkijärjen tavoittamattomissa sijaitsevalla perimmäisellä tasolla ykseyden – joka kattaa koko maailmankaikkeuden – erillisyyden ollessa vain harhainen kokemus. 

Mitään toista ei olisikaan, vaan se jota pidimme toisena, olemmekin ykseydessä me itse. Kun erillisyyden harhasta onnistuu vapautumaan, tämän ihmiskuvan kannattajat väittävät, seurauksena on suurempi onnellisuus ja kaikkeuden kattava rakkauden kokemus.

Tällaisen ihmiskuvan juuret juontavat vanhoihin aasialaisiin uskontoihin, hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen, ja siihen kuuluu myös ajatus persoonattomasta jumaluudesta, joka on sama kuin maailmankaikkeus, ja siten me itse. Tosin tämän ihmiskuvan kannattajat eivät välttämättä puhu uskonnoista ollenkaan.

Ei siis olisikaan minua, eikä sinua, vaan olisimme kaikki samaa ykseyttä kaiken olemassa olevan kanssa. Harhan rauettua lilluisimme avaruudessa ikuisesti jonkinlaisena valaistuneena ykseyskönttinä. 

Minusta tuo kuulostaa hirveältä. Onneksi ykseys-ihmiskuva ei ole totta! 

  Kaikkein suurin tragedia erillisyyden puuttumisessa olisi yhteyden mahdollisuuden puuttuminen. Yhteys edellyttää erillisyyttä. Vain erilliset ihmisyksilöt voivat muodostaa yhteyden, suhteen. Jos toista ei olisi, ei olisi myöskään kohtaamista toisen kanssa, jännitteitä toisen kanssa, ristiriitoja toisen kanssa, yhteisymmärryksen saavuttamista toisen kanssa, läheisyyttä toisen kanssa, rakastumista toisen kanssa, rakkaussuhdetta toisen kanssa... Näiden ihanien asioiden vuoksi kärsin mielihyvin välillä erillisyyden aiheuttamasta yksinäisyydestä.

Ja mitä tulee jumalauskoon, niin minusta on ihanaa että Jumala on meistä ihmisistä erillinen, persoonallinen olento. Jumala loi meidät paitsi erillisiksi yksilöiksi toisiimme nähden, myös erillisiksi itsestään. Näin ollen voimme vastaanottaa Jumalalta rakkautta ja elää yhteydessä ja suhteessa Hänen kanssaan.

  Ihmisyksilöiden erillisyys ja siitä seuraava ylittämätön erilaisuus sekä näistä johtuva perimmäinen yksinäisyys on meidän ihmisten luontainen tila, mutta onneksi Jumala on yliluonnollinen. Suhteessa Jumalan kanssa meidän ei tarvitse olla perimmäisesti yksin.

"Hän on lähellä sitä, joka huutaa häntä avuksi,

sitä, joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa.

Hän täyttää niiden pyynnöt, jotka häntä pelkäävät,

hän kuulee heidän huutonsa

ja auttaa heitä." (Ps. 145:18-19)

V. A. Koskenniemi: Yksin oot sinä, ihminen

"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.

Askelen, kaksi, sa luulet kulkevas rinnalla toisen,

mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,

hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet

ihmisen, kaltaises -- vierasta lämmititkin!

Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,

kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.

Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.

Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.

Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.

Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.

Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,

houreen jok' katoaa kun sitä kohti sa käyt.

Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,

yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.

Ainoa uskollinen on oma varjosi vain."

Pohdintoja taiteesta: tekoäly vastaan ihminen

  En ole tekoälytaiteen ystävä. En edes siinä tapauksessa että se tulisi kehittymään ajan mittaan yhä paremmaksi, ylevämmäksi, loisteliaammaksi...

Kohdallani ei ole kyse tunneperäisestä asenneongelmasta tai muutosvastarinnasta, vaan minulla on järkiperäinen perustelu kannalleni. Keksin sen ajatellessani Jumalaa. 

 Kaksi ajatuksia herättävää keskustelua

Kuva: Pixabay / Mali Aroesti

  Katsoin mielenkiintoisen YouTube-videon. Esiintyvänä muusikkona jo parin vuosikymmenen ajan elantonsa ansainnut mies kertoi kokeilleensa musiikkia generoivaa tekoälyohjelmaa. Hän oli syöttänyt ohjelmaan kirjoittamansa laulunsanat sekä kuvauksia omista tunnetiloistaan säkeisiin liittyen. Tulos yllätti hänet myönteisesti. Hän piti tekoälyn tuottamasta kappaleesta niin paljon että teki siitä oman mies ja kitara -versionsa. 

Mutta hän tunsi piston omassatunnossaan: oliko kappale hänen omansa? jos hän esittää sen yleisölle, pitääkö hänen kertoa että se on tekoälyn tuotos? Hän tunnusti ettei itse koe kappaleen olevan hänen omansa, mutta koska hän kirjoitti sanoituksen, se on enemmän hänen kuin kenenkään muun...

Kommenttiosastossa joku arvioi, että tekoälyn generoima musiikki tullee kehittymään ajan mittaan yhä paremmaksi ja että tulevaisuudessa kukaties tulee olemaan lähinnä tekoälymusiikkia. Joku toinen vastasi toivovansa, ettei niin koskaan tule käymään, sillä se olisi valtava menetys ihmisyydelle. 

Voin vain kuvitella miten monin tavoin tekoälyohjelmat tulevaisuudessa pystyvät muokkaamaan ja yhdistelemään ääniä sekä generoimaan vaikkapa hämmästyttäviä päällekkäisiä sävelkuvioita. 1600-luvulla syntyneen Bachin luomukset ovat monitasoisuudessaan ja harmonisuudessaan ihmeellisen kauniita. Tekoälylle luulisi olevan helppo nakki generoida vielä monitasoisempia, mosaiikkimaisia äänimaisemia... Tosin tähänastisten näytteiden perusteella en itse ihan vielä jaksa uskoa että tekoäly tulisi koskaan tavoittamaan klassisen musiikin säveltäjäsuuruuksien tasoa.

  Toisessa nettikeskustelussa joku luonnehti tekoälyn generoimaa musiikkia yleisesti huonoksi. Joku tekoälytaidetta puolustava penäsi perusteluja ja sai vastauksen, joka oli kerännyt satoja tykkäyksiä: se on liian täydellistä, liian virheetöntä, ja siten elotonta. Nyökyttelin vastaukselle. Jälleen samaa mieltä. 

Mutta tekoälytyyppi esitti perustavanlaatuisia vastakysymyksiä: miksi täydellisyys ja virheettömyys on ongelma, ja miksi täydellisyys olisi yhtä kuin elottomuus? Kukaan ei vastannut.

Aloin itse miettiä vastauksia kysymyksiin. Miksi epätäydellisyys on taiteessa hyvä asia? Ei kai meidän tule päätellä, että virheet ja säröt sinänsä tuovat lisäarvoa taideteokseen? Jos näin olisi niin meidänhän periaatteessa tulisi pyrkiä tiettyyn virheiden vähimmäismäärään per luomus? Kuulostaa nurinkuriselta pyrkimykseltä. 

Pysyin kuitenkin kannassani. En ole tekoälyllä generoidun musiikin, tai ylipäätään tekoälytaiteen, ystävä. 

Mikä minua siinä oikein hiertää? 

Ei luomus itsessään...

  Joitain päiviä myöhemmin aloin löytää vastauksia. Olin juuri ajattelemassa erästä Jumalaan liittyvää asiaa, kun oivalsin: avaintekijä on luominen, luovuus ja luoja!

Uskon että meidän ihmisten olemassaolossa ja arvossa on luovuttamattoman olennaisena tekijänä Luoja. Emme olisi olemassa ilman Jumalaa. Emme ole olemassa sattuman aikaansaamana. 

Väitän että taiteessa, kuten musiikissa, niinikään luoja on luovuttamattoman tärkeässä osassa. Luovassa prosessissa seuloutuu esiin taiteilijan elämän merkityksellisiä kokemuksia, ajatuksia ja tunteita – muistoja, toiveita, pelkoja, iloa, rakkautta, surua, ihanteita... – ja nämä siirtyvät lopputuloksena syntyvään luomukseen suoraan ja epäsuorasti. Teoksesta ne voivat avautua vastaanottajille, siis toisille eläville ihmisille, joiltain osin yksilöllisesti, joiltain osin niin että nämä tunnistavat vaistonvaraisesti omia saman kaltaisia kokemuksiaan.

Me ihmiset olemme perineet luovuuden Jumalalta. Taide on luojansa kautta inhimillistä. Inhimillisyys on olennaista taiteessa niin, että ilman sitä taide ei ole oikeaa taidetta. 

Tekoälytaide ja se, että se hiertää niin monia ihmisiä, kenties tulee ajan mittaan työntäneeksi tapaa, jolla ajattelemme taidetta, uudelleen lähemmäs menneiden vuosisatojen romanttista ajattelua luovista taiteilijaneroista? Taiteessa ei ole kyse vain teoksesta sellaisenaan, vaan myös sen luojasta, hänen taiteellisesta lahjastaan ja luovasta prosessistaan. Tämä puolestaan saattaa saada ihmiset ajattelemaan myös lahjan antajaa...

  Luomisen kautta saa vastauksensa myös edellä mainitsemani hämmentävä kysymys virheiden arvosta tai merkityksestä taideteoksessa: virheet, epätäydellisyys, säröisyys ovat hyvä asia taideteoksessa siksi, että ne saavat kuuntelijan vaistonvaraisesti tunnistamaan, että kyseessä on ihmisen luomus, mikä puolestaan johtuu siitä ymmärryksestä että ihminen on aina, täydellisyyteen pyrkiessäänkin, virheitä tekevä. 

Säröisyys ei ole arvo sinänsä, vaan koskettava merkki siitä että taideteoksen luoja on ihminen. Maan tomusta Jumalan kuvakseen luoma, syntiin langennut ja rikkinäinen, täydellisen Jumalan elämänhenkäystä sielussaan kantava.

"Ylistäkää Herraa, te hänen luotunsa

kaikkialla hänen valtakunnassaan.

Ylistä Herraa, minun sieluni!" (Ps. 103:22)

Ruokavaliopohdintoja Raamatun valossa

  Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa saivat minut pohtimaan kuitujen merkitystä ruokavaliossa. 

  Raamatussa meitä ei opeteta kasvissyöntiin, mutta siellä otetaan kantaa eläinten kohteluun ruoantuotannossa. 

Kuitujen salaisuus

  Viimeisen vuoden aikana olen syönyt kala-kasvispainotteisesti. Tarkoituksenani on saada terveyshyötyjä sekä pienentää ruokalaskua. Syön kyllä maaeläintenkin lihaa, mutta aiempaa harvemmin. Nykyisestä kasvispitoisesta ruokavaliostani saan paljon kuituja, eikä vatsani ole koskaan voinut yhtä hyvin. Ja kun ruoansulatus toimii, koko ruumis tuntuu toimivan paremmin.

Kuva: Unsplash / Svitlana

Syön joka ilta, päivän toisena lämpimänä ateriana, ruis- tai kaurapuuroa marjoilla ja pähkinöillä. Kuitupitoisen ruoan lisäksi päivittäinen liikunta sujuvoittaa ruoansulatustani.

Kasvisruokia paljon sisältävä ruokavalio tulee edulliseksi, kunhan tekee ruoan pääsääntöisesti itse. Kasvikunnasta valkuaisaineita saa erityisesti palkokasveista eli herneistä, linsseistä ja pavuista, ja nämä raaka-aineet ovat halpoja sekä hyvin säilyviä. Säilyvyys on tärkeää kun haluaa minimoida hävikin ja säästää rahaa.

  Kun suunnittelin ruokavaliotani reilu vuosi sitten, muistin erään asian mitä Jeesus sanoi Raamatussa ruoasta. Matteuksen evankeliumin 15. luvussa fariseukset moittivat Jeesuksen opetuslapsia siitä että nämä eivät ennen ruokailua olleet suorittaneet perinnäissäännöstön mukaisia pesuja. 

Ulkokultaiset fariseukset olivat aina moittimassa Jeesusta ja opetuslapsia. Jeesus hyödynsi tilanteen opettamalla etteivät ulkonaiset tekomme, kuten pesemättömin käsin syöminen, saastuta meitä, vaan että ulkonaiset väärät tekomme ovat itse asiassa vain merkki siitä, että olemme saastaisia sisäisesti: "Kuulkaa ja ymmärtäkää. Ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos." 

Ihmissydän on synnin alkulähde. Jeesus jatkoi opetustaan:

 "Ettekö käsitä, että se, mikä menee suusta sisään, jatkaa kulkuaan vatsaan, ja sitten se ulostetaan. Mutta se, mikä tulee suusta ulos, on lähtöisin sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset. Nämä ne ihmisen saastuttavat, ei se, että syö pesemättömin käsin." (Matt. 15:17-20)

Aamen. Ihmissydän ei ole mikään hyvyyden lähde, vaikka meillä ihmisillä vaikuttaa olevan tarve helliä ajatusta ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä. Olen aina rakastanut tätä Jeesuksen opetusta.

  Mutta tällä kertaa huomioni kiinnittyi tapaan jolla Jeesus puhuu siinä ruoasta. Hän kuvailee ruokaa joksikin mikä menee suusta sisään ja joka myöhemmin ulostetaan... Eikö tämä sisään-ja-ulos -malli toteudukin olennaisimmillaan kuitupitoisessa ruoassa?

Kuituja saa ainoastaan kasvikunnan antimista. Vihannesten, hedelmien, viljojen ja marjojen ravintoaineet imeytyvät matkalla läpi ruoansulatuskanavan ja loppuosassa, paksusuolessa, jäljelle jäänyt sulamaton kuitu muodostuu yhdessä veden kanssa pehmeäksi massaksi, joka on helppo ulostaa. 

Mutta kuitupitoisen ruokavalion salat ovat syvällisesti alkaneet aueta vasta viime vuosikymmenten tutkimuksen myötä. Monipuolisesti kasvikunnan tuotteita sisältävä ruokavalio ei ainoastaan saa vatsaa toimimaan, vaan sisältää prebiootteja, jotka ruokkivat koko ruumiin terveyttä edistävää suoliston mikrobiomia. Tieteellinen näyttö monipuolisen mikrobiomin hyvistä vaikutuksista esim. immuunipuolustukselle ja aivoterveydelle on vahva. 

  Kahden tuhannen vuoden takaisessa Israelissa tyypillisen ruokavalion perusta kuulemma koostui palkokasveista kuten linsseistä, härkäpavuista ja kikherneistä. Joka aterialla tarjoiltiin vehnästä tai ohrasta leivottua täysjyväleipää. Suosittuja vihanneksia olivat sipuli, purjo ja valkosipuli ja hedelmiä viinirypäleet, oliivit, omenat, välimerentaatelit ja viikunat. Lihaa syötiin vain silloin tällöin, monissa kotitalouksissa pelkästään juhla-aterioilla, kalaa useammin.

Todella kuitupitoista – ei mikään ihme että ruoka käsitettiin yksinkertaisesti ilmaistuna asiaksi joka kulkee elimistön läpi ja tulee lopulta ulos! 

Itse asiassa tyypillinen Raamatun ihmisten murkina kuulostaa ravitsemusammattilaisten usein suosittelemalta Välimeren ruokavaliolta. Toki joitain eroja on. Esimerkiksi äyriäisiä, jotka ovat melko yleisiä Välimeren ruokavaliossa, juutalaiset eivät syöneet, koska noudattivat Mooseksen laissa annettuja ruokarajoituksia. Jeesuskin noudatti niitä, täydellisesti.

  Mutta vaikka Jeesus maailmassa ollessaan ilmeisesti söi paljon kasvikunnan antimia, ei Hän kasvissyöjä ollut.

Lihansyönti ok, eläinten kaltoinkohtelu jumalatonta 

  Olen tottunut siihen että netissä törmää Jeesusta ja kristinuskoa koskeviin väitteisiin, jotka eivät ole Raamatun mukaisia. Vuosien varrella keskusteluissa on kiertänyt väitteitä että Jeesus meni naimisiin Maria Magdaleenan kanssa tai että Hän opetti jälleensyntymisoppia tai oli arvostettu joogi. Hiljattain törmäsin taas yhteen outoon väitteeseen. Sen mukaan Jeesus oli vegaani.

Joskus kyllä täytyy ihmetellä, miksi nämä ihmiset eivät yksinkertaisesti lue mitä Raamattu sanoo Jeesuksesta. Raamattu kun kuitenkin on ainoa luotettava tietolähteemme Hänestä, uskoipa siihen Jumalan sanana tai ei.

Se että Jeesus söi kalaa on kerrottu Luukkaan evankeliumissa harvinaisen selvästi ja yksityiskohtaisesti: "He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi." (Luuk. 24:42-43)

Jeesus puhui kananmunista ruokana (Luuk. 11:12).

Matteuksen evankeliumissa kerrotaan kuinka opetuslapset kysyivät Jeesukselta: "Mihin tahdot, että valmistamme pääsiäislampaan sinun syödäksesi?" (Matt. 26:17; käännös 1933/38) Ja Jeesus antoi heille ohjeet yhteisen juhla-aterian valmistelemiseen.

  En missään nimessä ole vegaanista ruokavaliota ja elämäntapaa vastaan. En ole ruokavaliofanaatikko mihinkään suuntaan. Hyvin suunniteltuna vegaaniruokavalio voi olla toimiva vaihtoehto ainakin osalle ihmisistä. Sen kiistattomana etuna on, että sitä noudattaessaan ei tule osallistuneeksi eläinkunnan tuotteiden tehotuotantoon, jossa esiintyy paikoin räikeää eläinten kaltoinkohtelua. 

Raamatussa on monia kohtia, joista selviää että Jumala välittää eläimistä ja haluaa niitä kohdeltavan hyvin karjankasvatuksessa. Sananlaskuissa sanotaan: "Vanhurskas tuntee, mitä hänen karjansa kaipaa, mutta jumalattomain sydän on armoton." (Sananl. 12:10; käännös 1933/38). 

Eläimiä saa siis hyödyntää ruoantuotannossa, mutta se tulee tehdä eläinten tarpeista ja hyvinvoinnista huolehtien. Ihannetapauksessa eläimiä kasvatettaisiin ruoaksi vain luomutilojen kaltaisissa olosuhteissa. Myös riista eli metsästämällä saatu liha on eläinten ystävälle sopiva valinta.

  Vaikka syönkin punaista lihaa, tänä pääsiäissunnuntaina en syö lammasta, vaan todennäköisesti uunilohta vihannesten ja juuresten kera. Vietän toki pääsiäistä: juhlistan Jeesusta, todellista Jumalan karitsaa, joka antoi itsensä ristillä syntiemme sovitusuhriksi ja nousi kolmantena päivänä kuolleista!

"Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: 'Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!'" (Joh. 1:29)

Luin Abckirian ja aloin ajatella...

  Ensi viikolla vietettävän Agricolan päivän innoittamana luin ensimmäisen suomen kielellä kirjoitetun kirjan, Mikael Agricolan Abckirian 1500-luvulta. Nimestään huolimatta kirja ei ole pelkkä aapinen, vaan enemmänkin johdatus kristinoppiin ja Raamatun lukemiseen suomen kielellä.

  Turun piispa ja uskonpuhdistaja Agricola (n. 1510 - 9. huhtikuuta 1557) on mielestäni hieno esimerkki sivistystä arvostavasta kristitystä. Kristityn tulee olla tiedonjanoinen ja mieleltään avoin, mutta omassa vakaumuksessaan luja.

Opi nyt vanha ja nuori...

  Ensimmäinen suomenkielinen kirja kautta aikojen on Mikael Agricolan Abckiria eli nykyisessä kirjoitusasussaan ABC-kirja. Nimestään huolimatta vuonna 1543 ilmestynyt kirja ei ole pelkkä aapinen, vaan enemmänkin johdatus kristinoppiin ja Raamatun lukemiseen suomen kielellä.  

Kuva: Pixabay / Birgit 

16-sivuinen kirja alkaa runolla joka ilmaisee sen tarkoituksen:

"Oppe nyt wanha / ia noori /

joilla ombi sydhen toori.

Jumalan keskyt / ia mielen /

iotca taidhat Somen kielen.

Laki / se Sielun hirmutta /

mutt Cristus sen tas lodhutta.

Lue sijs hyue Lapsi teste /

alcu oppi ilman este.

Nijte muista Elemes aina /

nin Jesus sinun Armons laina."

 

Agricola tarkoitti aapisensa alkuopiksi suomen lukemiseen ja kirjoittamiseen, mikä mahdollistaisi suomalaisille Raamatun lukemisen omalla kielellä. Abckirian kirjoittamisen kanssa samaan aikaan hän nimittäin suomensi Raamattua. Se Wsi Testamenti eli suomenkielinen Uusi Testamentti painettiin vuonna 1548. Agricola suomensi myös osia Vanhasta Testamentista.

Alkurunon jälkeen Abckiriassa on tavanomaisen aapissisällön eli suomen kielen aakkosten ja lukusanojen sekä luku- ja kirjoitusohjeiden lisäksi kristillistä sisältöä: kymmenen käskyä, apostolinen uskontunnustus, Isä meidän -rukous, Ave Maria ja muita rukouksia sekä sakramentteja ja Raamatun kohtia joille ne perustuvat. Abckiria on aapiskatekismus.

  Minua ilahduttaa että suomen kirjakielen syntysyy oli Jumalan sanan levittäminen kansan keskuuteen! Suomea on toki puhuttu ties kuinka monta tuhatta vuotta, mutta kirjakielemme kytkös kristinuskoon on kiistaton. Ja se on erityistä, sillä eivät kaikkien Euroopan maiden kirjakielet ole ensi askelissaan olleet kristillisiä. Esimerkiksi vanhin säilynyt ruotsinkielinen kirjoitus on tylsästi maakuntalaki ja saksan vastaava on sanakirja. 

Olen aina ollut isänmaallinen ja suomenmielinen, mutta Agricolaan tutustumisen myötä nämä asenteet ovat saaneet lisää kierroksia sisimmässäni. Uskon että Jumalaakin miellyttää suomen kirjakielen syntysyy, antoihan Herra Jeesus käskyn julistaa evankeliumia kaikille kansoille, ja Raamatussa tämä ilmaus tarkoittaa samalla, että kaikilla kielillä.

Nyt menen varmaan liian pitkälle innostuksessani mutta sanonpa vielä tämän. Ehkä kirjakielemme on tänä päivänäkin kaikkein mielekkäimmillään silloin, kun sitä käytetään Jumalan mielen mukaisesti? Näin siis siksi että sen perustus on luotu Jumalan sanan levittämisen tarkoituksesta, sen viitoittamana ja innoittamana. Raamattua suomentaessaan Agricola keksi suomen kieleen sanoja ja niiden yhdistelmiä sekä sommitteli kielellisiä muotoja joilla saisi selkeimmin ilmaistua sen mitä Jumalan sanassa sanotaan.

Runouden ystävänä minua ilahduttaa sekin, että ensimmäiset suomeksi kirjoitetut lauseet ovat loppusointuisia. Kielemme on kirjallisissa ensi askelissaan tavoitellut kauneutta ja harmoniaa...

Agricola ja kristityn pyrkimys sivistykseen

  Itse asiassa jo vuosia sitten sydämeni vei Agricolan kirjoittama runo suomalaisten muinaisista epäjumalista, joka sisältyy hänen suomentamansa Vanhan Testamentin Psalmien kirjan Dauidin Psaltarin, esipuheeseen vuodelta 1551. 

Runossa luetellaan epäjumalia joita "vimmattu suomen kansa" muinoin palveli "Pirun ja synnin vetämänä" ennen kristinuskon saapumista: "Tapio metsästä pyydykset soi / ja Ahti vedestä kaloja toi. Väinämöinen virret takoi, / Rahko kuun mustaksi jakoi. Liekkiö ruohot, juuret ja puut / hallitsi ja senkaltaiset muut..." Epäjumalia on pitkä lista, ja lopussa mainitaan myös menninkäiset sekä erilaisia epäjumalain palvelemisen tapoja. Runo löytyy sekä alkuperäisessä että nykyisessä kirjoitusasussa tästä Wikipedia-artikkelista.

  Miksi Agricola kirjoitti moisen runon ja liitti sen Raamatun suomennoksensa esipuheeseen?

Jotkut ovat esittäneet ykskantaan, että hänen tarkoituksensa oli vain antaa tulikivenkatkuinen varoitus epäjumalien palvonnasta sekä kauhistella pakanallisten suomalaisten syntiä. Itse ajattelen eri tavalla. Varmasti tarkoitus oli varoittaa sekä ohjata lukijoita Raamatun Jumalan tykö, mutta ajattelen että Agricola halusi myös tallentaa tietoa, opettaa ja sivistää.

Runo on tarjonnut arvokasta tietoa suomalaiselle kansanperinteen tutkimukselle. Jotkut ovat esittäneet, että Agricola tuli ymmärtämättään luoneeksi suomalaisen folkloristiikan ja perinteentutkimuksen perustan, ikään kuin hän olisi vahingossa tehnyt jonkinlaisen karhunpalveluksen kristinuskolle. Itse taas ajattelen, että Agricola olisi hyvillään siitä, että hänen tallentamiaan tietoja on sittemmin käytetty laajemmin kansamme historian tutkimuksessa.

Kuva: Pixabay

  Agricolan elämäntyön perusteella sekä hänestä säilyneiden elämäkerrallisten tietojen valossa päättelen hänen olleen sisäiseltä asenteeltaan avaramielinen, tiedonjanoinen, luova, sivistystä arvostava. Opintiensä varrella hän oli asunut kansainvälisissä yhteisöissä Viipurissa sekä myöhemmin ulkomailla, Wittenbergin yliopistossa Martti Lutherin oppilaana. Aivan varmasti tuollainen elämä edellyttää avointa mieltä ja joustavuutta.

Ajattelenkin, että juuri oman lujan kristillisen vakaumuksensa ansiosta kristitty pystyy olemaan aidosti avaramielinen, hankkimaan tietoa sekä keskustelemaan eri näkökulmista maailmaa katsovien kanssa. 

  Mikael Agricola on mielestäni hieno esimerkki sivistystä arvostavasta kristitystä. Hänen kaltaisensa esimerkit ovat tarpeen varsinkin tällaisena aikana, jolloin ihmiset ympäri maailmaa tuntevat houkutusta vetäytyä omiin aatteellisiin poteroihinsa turvaan ja vielä vuorata sen seinämät milloin minkäkinlaisella hölynpölyllä ja salaliittoteorioilla. Kristityn tulee seisoa Jumalan sanan peruskalliolla ja kohdata maailman haasteet rohkeasti, rehellisesti ja kriittisesti, vakaumuksestaan tinkimättä.

"Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille." (Luuk. 2:30-32)

Eutanasia – vääristynyttä armoa

  Kun lääkäri sanoo eutanasiaa luonnolliseksi kuolemaksi tai kun kärsivän ihmisen tappamista luonnehditaan armollisuudeksi kyse on ideologisesta uuskielestä. 

  Armollisuus on heikon ihmisen auttamista, rohkaisemista ja tukemista – eutanasia on heikkouden ja kuolemanhalun lietsomista.

Ihmisen tappaminen lääketieteellisenä rutiinina

  Vaikka olen nähnyt kymmeniä eutanasiaa käsitteleviä tv-dokumentteja, niissä näytetyt todelliset kuolinaputilanteet tuntuvat minusta edelleen absurdeilta. On vaikeaa käsittää että toimenpide on tehty lailliseksi missään. Dokumenteissa siis yleensä näytetään suoraan kun joku eutanasoidaan vaikka belgialaisella sairaalaosastolla tai hotellihuoneessa Sveitsissä.

Kuva: Pixabay / Darko Stojanovic

Tilanteissa on absurdia ensinnäkin se, että niin suuren, niin liikuttavan ja lopullisen tapahtuman - ihmisen elämän päättymisen - näyttämö on niin kliininen. Ensin täytetään lomakkeita, ja lääkäri avaa salkkunsa ja valmistaa pentobarbitaalijuoman. Rutiini etenee, kelloa vilkuillaan, toimenpiteen täytyy tapahtua aikataulussa.

Paikalle tulleet omaiset ja ystävät seisovat vuoteen äärellä ja jättävät lopulliset hyvästit. Usein eutanasoitava on halunnut kuunnella ikiuneen vaipuessaan klassista musiikkia. Joten Beethovenin tai Mozartin mahtipontisten sävelten soidessa hän juo lääkärin valmistaman liuoksen ja nukahtaa alle minuutissa. Hetken päästä lääkäri tarkastaa henkilön pupillit, tunnustelee pulssia ja toteaa tämän kuolleeksi. Sinfonia sammutetaan, omaiset kättelevät lääkäriä ja lähtevät kotiin. Ruumisauto soitetaan paikalle.

  Toinen syy absurdiudelle on ilmeinen ristiriita konkreettisen tapahtumasarjan ja siitä käytetyn kielen välillä. Minä näen tilanteissa itsemurhan ja tapon, mutta asianomaiset puhuvat myötätunnosta, kauniista lähdöstä, arvokkuudella kuolemisesta, armollisuudesta. Ristiriita on erityisen irvokas niissä tapauksissa, joissa eutanasoitava on täysin terve mutta kokee itse eläneensä tarpeeksi ja haluaa kuolla välttääkseen vanhuuden vaivat.

Englantilaisessa dokumentissa Allow Me to Die – Euthanasia in Belgium täysin terve 85-vuotias belgialaisnainen haluaa eutanasian surun vuoksi: hänen keski-ikäinen tyttärensä on kuollut kolme kuukautta aiemmin. Kuolinapu myönnetään naiselle, ja toimenpide näytetään dokumentissa. 

Hämmentävästi toimenpiteen tehnyt lääkäri julistaa dokumentissa: "Eutanasia on luonnollinen kuolema!" 

Jäin ihmettelemään sitä uskomatonta pokerinaamaa jolla lääkäri väitti mustaa valkoiseksi. Sitä juuri, uskomatonta pokerinaamaa, tarvitaan aina kun halutaan oikeuttaa jotain mikä on ilmeisen väärin; asialle omistautuneet antavat sanoille uudet sisällöt ja toivovat että uuskielisiä lauseita hokemalla sanojen uudet merkityssisällöt alkavat vakiintua yhteiskunnassa, ja vääryys saavuttaa laajemmin hyväksyntää.

Vääristynyttä armoa

  Kristittynä olen armollisuuden kannattaja. Armo on kristinuskon ytimessä. Jumalan armo ihmisiä kohtaan on pelastuksen evankeliumin ytimessä. Jumalan armon kohde on heikko ja syntinen ihminen.

Mutta armollisuus ei tarkoita sitä, että ihmiselle annetaan kaikki mitä hän pyytää heikkouteensa vedoten. Torjun sanan armokuolema eutanasian suomennoksena. Alun perin suomennos oli itse asiassa armomurha, mutta nykyään se on kaunisteltu armokuolemaksi. Ongelmana joka tapauksessa on etuliite armo.

Eutanasia saattaa toimenpiteen kohteena olevan henkilön omasta näkökulmasta olla 'hyvä kuolema' tai 'onnellinen kuolema', jota kreikan kielen sana eu-thanatos kirjaimellisesti tarkoittaa, koska se on nopea ja sen aiheuttama kuolema kivuton, mutta armon kanssa sillä ei ole tekemistä.

Kyse ei ole siitä että näkisin eutanasian liian pitkälle vietynä armollisuutena, vaan siitä, että se on vääristynyttä armollisuutta. Toisin sanoen heikon ja kärsivän ihmisen auttaminen itsemurhan tekemisessä ei ole todellista armollisuutta ollenkaan.

  Elämän kanssa samassa paketissa tulee aina kärsimystä. Niin kauan kuin olemme elossa, altistumme pienelle ja suurelle kärsimykselle. Kärsimyksen lievittäminen on oikea tavoite, mutta ihmisen surmaaminen sillä perusteella, että samalla kärsimyskin loppuu, on paitsi väärin, myös vaarallinen ovenavaus loputtomasti voimistuvalle heikkouden ja kuoleman kulttuurille. 

Rautalangasta väännettynä: ihmiselämään kuuluu aina kärsimystä, joten kulttuurissa jossa kuolema nähdään ratkaisuna kärsimykseen jokaisella on periaatteessa syy haluta kuolla lähes koko ajan!

Armollisuus on heikon ihmisen auttamista, rohkaisemista ja tukemista. Eutanasia on heikkouden ja kuolemanhalun lietsomista.

"Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi

ja hyvää pahaksi!

Pimeyden he kääntävät valoksi

ja valon pimeydeksi,

karvaan makeaksi

ja makean karvaaksi." (Jes. 5:20)

Millainen on hyvä (kansan)johtaja?

   Maailma on aikamoisessa myllerryksessä. Moni meistä seuraa lähes päivittäin valtioiden päämiesten ja -naisten edesottamuksia, lausuntoja sekä keskinäistä vuorovaikutusta.

Aloin ajatella, millaisia piirteitä Raamatussa mainitaan hyvän johtajan piirteiksi.

 

 Raamatun kaikkia hyviä johtajia yhdistää yksi asia.

Johtajaksi kasvaminen

  Raamatusta löytyy monenlaisia johtajia: sukuklaanien johtajia eli patriarkkoja, kansanjohtajia, sotilasjohtajia, tuomarijohtajia, kuninkaita ja kuningattaria, perheenpäitä, seurakunnan johtajia eli paimenia sekä erilaisissa johtaja-asemissa olevia pyhiä miehiä kuten profeettoja ja saarnaajia.

Kuva: Pixabay / Ronald Sandino

Hyvän johtajan piirteet, joita Raamatussa kuvaillaan, eivät niinkään ole luonteenpiirteitä, vaan enemmänkin asenteita, periaatteita ja taitoja, joita jokainen johtajan asemassa oleva ihminen luontaisesta temperamentistaan riippumatta voi harjoittaa. Johtajan taidoissa tulee kehittyä ja kasvaa. 

Jeesusta lukuun ottamatta kaikki johtajat Raamatussa olivat epätäydellisiä, syntisiä. Kaikilla oli heikkouksia. Silti useista heistä puhutaan hyvinä, Herralle mieluisina johtajina.

Hyvä esimerkki on Mooses, joka arasteli kansansa johtajaksi ryhtymistä, kun Herra ilmoitti valinneensa hänet tehtävään. Mooses vetosi siihen että oli huono puhuja. Hän jopa sanoi: "Minä pyydän, Herra, lähetä joku muu." (2 Moos. 4:13). Mutta Herra pysyi valinnassaan ja ehdotti että Mooseksen veli Aaron toimii puhujana hänen puolestaan. Niin tehtiin ja Mooseksesta tuli Herralle ja kansalleen omistautunut johtaja, joka johdatti kansaansa kohti maata jonka Herra oli heille antanut.

Mooses osoitti sinnikästä isänmaallisuutta ja rakkautta omaan kansaansa, vaikka he, sekä johtaja että niskuroiva kansa, kävivät läpi monenlaisia vaikeuksia ja lankeemuksia matkalla luvattuun maahansa.

  Tämänhetkisessä maailmantilanteessa kansanjohtajan isänmaallisuus ja oman kansan puolustaminen ovat äärimmäisen tärkeitä johtajan piirteitä meille kansallisvaltioiden ihmisille. Elämme maailmassa jossa sotaisat suurvallat haluavat sulauttaa kansallisvaltioita itseensä. 

Mielestäni Suomen presidentti Alexander Stubb on johtanut maatamme viisaasti tässä myllerryksessä. Sillä meidän, kuten muidenkin itsenäisten kansallisvaltioiden, on pysyttävä olemassaolonsa puolesta taistelevan Ukrainan tukena.

Hyvän johtajan piirteitä Raamatussa

  Kansaansa puolustanut Mooses oli nöyrä, hänen mainitaan olleen nöyrempi kuin kukaan muu maan päällä. Jos johtaja on nöyrä, hän pystyy vastaanottamaan neuvoja. Mooseskin kuunteli appensa viisasta neuvoa tehtävien jakamisesta, ja se helpotti hänen omaa tehtäväänsä kansanjohtajana (4. Moos. 12:3, 2. Moos. 18:19-24).

Viisas johtaja kuuntelee neuvoja, sillä "Missä ohjausta ei ole, sortuu kansa, mutta neuvonantajain runsaus tuo menestyksen." (Sananl. 11:14)

Hyvä johtaja puhuu totta ja oikein. Johannes Kastaja ei pelännyt tuomita vaikutusvaltaisessa asemassa olevien henkilöiden epärehellisyyttä. Hän kutsui ulkokultaisia fariseuksia kyykäärmeitten sikiöiksi ja kehotti heitä parannukseen. (Matt. 3:7-8)

Hyvä johtaja ei kuuntele valheita. Valehtelijoiden kuunteleminen, vaikkapa taloudellisen tai muun hyödyn saavuttamiseksi, johtaa koko hallinnon turmelukseen: 

"Jos hallitsija kuuntelee valheita, on hovissa kohta pelkkiä lurjuksia." (Sananl. 29:12)

Hyvä johtaja on oikeamielinen ja oikeudenmukainen. Psalmissa 72 esitetään pyyntö: "Jumala, neuvo kuninkaalle lakisi, opeta oikeamielisyys hallitsijalle". Ja Sananlaskujen kirjan luvussa 29 todetaan "Oikeudenmukainen kuningas pitää maan pystyssä". Kuningas Daavidin mainitaan olleen lankeemuksistaan huolimatta kaiken kaikkiaan oikeamielinen kuningas. Sama todistus annetaan esimerkiksi kuningas Hiskiasta, Daavidin jälkeläisestä. (1. Kun. 15:5, 2. Kun. 18:3)

Hyvä johtaja on rehellinen ja lahjomaton. Patriarkka Abraham kieltäytyi Sodoman kuninkaan lahjuksista sanoen: "minä en ota mitään sinun omaasi, en edes langanpätkää tai sandaalinhihnaa. Silloin et voi sanoa: ’Minä olen tehnyt Abramista rikkaan.’" (1. Moos. 14:23)

Sananlaskujen kirjan luvussa Neuvoja hallitsijalle mainitaan hyvän johtajan piirteenä harkitsevaisuus, se että ajattelee ennen kuin avaa suunsa. (Sananl. 29:20)

Luetellessaan seurakunnan paimenen ominaisuuksia apostoli Paavali mainitsee runsaasti hyvän johtajan ominaisuuksia. Listalta löytyvät mm. itsehillintä, oikeamielisyys, vieraanvaraisuus. Paimenen ei tule olla ylimielinen, äkkipikainen eikä oman edun tavoittelija. (Tit. 1:7)

Mooseksen seuraajana sotilasjohtaja Joosua tiesi astuvansa isoihin kenkiin, mutta pysyi rohkeana ja lujana. Hän onnistui tehtävässään johtajana ja esimerkillään loi kansaansakin periksiantamatonta asennetta.

Hyvä johtaja ei olekaan pelkkä määräilijä, vaan johtaa omalla esimerkillään. Tästä kirjoittaa apostoli Pietari ohjeistaessaan seurakunnan paimenia: "Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana." (1. Piet. 5:3)

Hyvä johtaja ymmärtää ettei häntä ole asetettu tehtävään jotta hän saisi itselleen kunniaa, mukavaa elämää ja valtaa, vaan että hän on itse asiassa alamaistensa palvelija. Herra Jeesus opetti: "Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija." (Matt. 23:11)

  Tässä oli joitain hyvän johtajan piirteitä ja asenteita, joita Raamatusta löysin. Mutta kaikkein tärkein on vielä mainitsematta.

Yhdistävä tekijä

  Joosua oli rohkea siksi että hän luotti Jumalaan. Abraham oli lahjomaton ja valmis tekemään henkilökohtaisia uhrauksia, koska uskoi Jumalaan. Daavid oli oikeamielinen kuningas koska hän oli nöyrä Herran edessä. Hiskia oli hyvä kuningas ja menestyksekäs puolustaja maalleen Israelille, koska hän oli uskollinen Jumalalle ja torjui epäjumalat.

Johannes Kastaja oli tinkimättömän rehellinen saarnaaja koska hän julisti Jumalan tahtoa. Mooses johti kansaansa sinnikkäästi vaikeissa olosuhteissa, koska oli kuuliainen Jumalalle.  

Joosef menestyi kaikissa toimissaan ja kohosi suureksi johtajaksi, koska Herra oli hänen kanssaan. Kuningas Salomolla oli viisautta koska hän oli pyytänyt sitä Jumalalta. Profeetta Daniel pysyi lujana haasteiden edessä, koska hän oli omistautunut Jumalalle.

Ja niin edelleen. Yhdistävä tekijä kaikkien Raamatun hyvien johtajien taustalla on Herra Jumala. Hyvä kansanjohtaja on kuuliainen Jumalalle.

Kuva: Pixabay / Sergio Silva

  Mutta sama opetus annetaan myös kansalle. Jos kansa turvaa Herraan, se saa Herran siunauksen. "Onnellinen se kansa, jonka jumala on Herra, kansa, jonka Herra on omakseen valinnut." (Ps. 33:12) 

Miten me suomalaiset voisimme olla Jumalan oma kansa? Miten voisimme tulla Herran siunaamaksi, varjelemaksi ja johdattamaksi? Siten että teemme parannuksen, käännymme Jumalan puoleen ja Jeesuksen nimessä pyydämme Häneltä apua.

 "Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,

vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.

Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,

hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

Raamattu avautuu yksinkertaisille

  Neurologi Oliver Sacks kertoo kirjassaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi erityisen mieleen painuneista potilastapauksistaan uransa varrelta. Kirja sisältää koskettavia tapauskertomuksia kehitysvammaisista ihmisistä, joille usko Jumalaan on elämän koossa pitävä voima. 

Defektologinen esimerkkitapaus – ehyt Jumalan lapsi

  Luin hiljattain neurologi Oliver Sacksin (1933-2015) kirjan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi (1985). Tietokirjassa Sacks kertoo myötätuntoisesti ja inhimillisesti erikoisimmista potilastapauksistaan uransa varrelta. Potilaiden joukossa on aivokasvaimen vammauttamia, onnettomuudessa iskun päähänsä saaneita, ääreishermoston vaurioista kärsiviä, epilepsian takia oireilevia, kehitysvammaisia.

Kuva: Pixabay / JL G

Luvussa Yksinkertaisten maailma kerrotaan Rebeccasta, kehitysvammaisesta nuoresta naisesta. Rebeccalla oli ruumiillisten poikkeavuuksien lisäksi hirveästi erilaisia kognitiivisia puutteita: hän ei koskaan oppinut lukemaan (raivokkaista yrityksistä huolimatta), hänellä ei ollut tilan tajua, hän eksyi kovin helposti, hän ei erottanut oikeaa ja vasenta, älykkyystesteistä hän suoriutui "kammottavasti"... Rebecca oli usein ollut ihmisten pilanaihe, mikä oli tehnyt hänestä piinallisen ujon ja sulkeutuneen.

Potilaskertomusten perusteella Rebeccasta rakentui kuva pelkkien puutteiden ja ongelmien ruumiillistumana. Hänen tapauksensa yhteydessä Sacks mainitsi tylyltä kuulostavan lääketieteellisen termin defektologia, oppi vioista (defect = vika). Termiä ilmeisesti ei enää laajalti käytetä. Toki neurologiset ja psykologiset testit yleisestikin on suunniteltu paljastamaan ihmisen puutteet ja viat. 

Mutta Sacks oppi tuntemaan myös toisen Rebeccan. Tämä toinen Rebecca oli ehyt, viehättävä, kokonainen. Hän nautti luonnosta ja runoista. Hän uskoi Jumalaan. Hän rakasti Raamatun kertomuksia ja viittasi niihin arkisissa tilanteissa luontevasti. Eräänä aurinkoisena kevätpäivänä Sacks tapasi Rebeccan istumassa penkillä sairaalan puistossa. Tämä hymyili tyynesti ja puhkesi puhumaan Sacksille lyhyin huudahduksin: "kevät", "syntymä", "kasvu"... "kaikki ajallaan". Neurologi ymmärsi huudahdusten olevan viittauksia Raamatun Saarnaajan kirjaan: "Kaikella on määräaikansa."

Rebecca oli isoäitinsä kasvattama. He olivat juutalaisia ja olivat aina rukoilleet ja lukeneet Raamattua yhdessä.

Tämä toinen Rebecca oli tietenkin se oikea, kokonainen Rebecca. Kun rakas isoäiti kuoli, hän ilmaisi suruaan hämmästyttävin vertauskuvallisin ilmauksin: "Mummilla ei ole hätää, hän on mennyt pitkään kotiin", "Minulla on kylmä, se ei tule ulkoa, sisällä on talvi". Rebecca sai suruunsa lohtua psalmista 103 sekä kaddish-rukouksesta, jonka hän lausui isoäitinsä haudalla.

"Ylistä Herraa, minun sieluni,

ja kaikki mitä minussa on,

ylistä hänen pyhää nimeään.

 Ylistä Herraa, minun sieluni,

älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt." (Ps. 103:1-2)

Tarkoituksenmukaisuuden taju

  Eräänä päivänä isoäidin kuoleman jälkeen, kun Rebecca istui Sacksin vastaanotolla, hän painoi katseensa vastaanottohuoneen mattoon ja sanoi: "Minä olen vähän kuin elävä matto. Tarvitsen kuvion, mallin, niin kuin tuossa teidän matossanne on. Ellei kuviota ole, minä hajoan, purkaannun." Sacks muisti neurotieteilijä Charles S. Sherringtonin keksimän vertauskuvan aivoista tai mielestä "lumottuina kangaspuina", jotka alati kutovat merkityksellisiä kuvioita. 

Sanoma rakastavasta ja armollisesta Jumalasta on mitä ihanin "merkityksellinen kuvio" elämälle, varsinkin silloin, jos on joutunut kärsimään maailman kylmyydestä ja armottomuudesta.

  Sacks pohtii, että Raamatun kertomusten ymmärtämiseen ei tarvita erityisesti käsitteellistä ajattelua, joka on älykkyyden perusta, sillä ne ovat konkreettisia. Abstrakteimmillaankin ne ovat vertauksellisia, ja vertauksellisen esittämisen ymmärtämiseen avautuu pääsy niinikään konkreettisen kautta. 

Mieleeni tulevat Jeesuksen vertaukset. Niiden opetukset avautuvat konkreettisen tapahtumasarjan, kuulijan syviä tuntoja koskettavan ja samastuttavan "draamallisen" kertomuksen kautta. 

Lähimmäisenrakkaudesta opettavan vertauksen laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37) pystyy näkemään elävänä tapahtumasarjana sielunsa silmin: ryöstetty ja pahoinpidelty mies makaa henkihieverissä tien poskessa, tietä pitkin kulkee samaan yhteisöön kuuluva moraalinen auktoriteetti joka kävelee vain ohi pysähtymättä auttamaan, mutta paikalle osunut samarialainen, muukalainen, tuntee sääliä hädässä olevaa miestä kohtaan ja auttaa tätä miten vain suinkin voi; muukalainen oli miehen lähimmäinen.

  Toinen kehitysvammainen ihminen, jonka Sacks esitteli Yksinkertaisten maailmassa, oli Martin A., jolla oli matalasta älykkyydestä huolimatta poikkeuksellisen tarkasti toimiva muisti. Hän oli lapsena ja nuorena harrastanut oopperalaulajaisänsä kanssa erityisesti kirkkokuoromusiikkia, mm. Bachia. Isä oli lukenut hänelle ääneen erään arvostetun moniosaisen musiikkitietokirjasarjan. Nyt, kuusikymppisenä laitoksen asukkaana, kun Sacks hänet kohtasi, hän muisti ulkoa koko tietokirjasarjan sisällön pienintä yksityiskohtaa myöten! Martin A:ta kutsuttiin käveleväksi musiikkitietokirjaksi.

Mutta kyse ei ollut vain irrallisten faktojen tallentumisesta aivoihin vailla syvempää merkitystä. Martin A. nimittäin rakasti musiikkia. Hänellä oli tarkka sävelkorva ja ilmeinen harmonian ja musiikin taju. Karheasta ja spastisen änkyttävästä lauluäänestään huolimatta hän ehdottomasti halusi laulaa kirkkokuorossa. "Minun on saatava laulaa", hän sanoi, "en voi elää ilman laulua. Eikä se johdu pelkästä musiikista – minä en voi rukoilla ilman sitä".

Hengellisiä lauluja veisatessaan Martin A. "unohti olevansa 'kehitysvammainen', unohti elämänsä kaiken surun ja pahuuden, tunsi suuren avaruuden ympärillään, tunsi olevansa sekä todellinen ihminen että todellinen Jumalan lapsi". Sacks mainitsee 1600-luvulla eläneen englantilaislääkärin ajatuksen, että (musiikin) harmoniasta nauttiva ihminen mietiskelee Ensimmäistä Säveltäjää, Jumalaa.

  Uskon että meissä ihmisissä ylipäätään on tarkoituksenmukaisuuden ja harmonian taju, jano. Jumala on luonut aivomme, ne "mystiset kangaspuut", jotka alati kutovat merkityksellisiä kuvioita... Uskon että hyvä Jumala on ilmoittanut itsensä tavoilla joilla jokaisen ihmisen, olivatpa hänen kognitiiviset kykynsä millaiset tai kuinka olemattomat tahansa, on mahdollista vastaanottaa Hänen rakkautensa sydämeensä.