Raamatun lääke haitalliseen perfektionismiin

  Haitallinen perfektionismi johtaa jatkuvaan tyytymättömyyteen, riittämättömyyden tunteeseen ja ahdistukseen.

  Raamatusta löytyy ongelmaan loistava täsmälääke.

  

Perfektionismin tuhoisa kehä

  Kuuntelin webinaarin jossa puhuttiin haitallisesta perfektionismista. Tyyppiesimerkkejä ilmiöstä ovat baletti- ja fitness-kulttuurien äärimmäisen korkea vaatimustaso joka edellyttää oman ruumiin ja sen toimintakyvyn yksityiskohtaista hiomista virheettömäksi. Mutta ilmiö on huomattavasti yleisempi. 

Kuva: Pixabay / Jabore

Ihan tavalliset ihmiset kärsivät haitallisesta täydellisyyden tavoittelusta töissä ja opinnoissa, jopa vanhemmuudessa. Yksi nykyään yleinen ilmenemismuoto on terveellisten elämäntapojen suorittaminen ja hyvinvointikulttuuri. Webinaarin aihe koski juuri tätä aluetta. Omien esimerkiksi syömisten tarkkailu voi lähteä käsistä ja johtaa vakaviin mielenterveysongelmiin aina uupumuksesta itsetuhoisuuteen.

  Haitallisesti perfektionistinen ihminen pyrkii virheettömään suoritukseen, on joustamaton, kiinnittää huomionsa virheisiin onnistumisten sijaan, kuormittuu ja uupuu pyrkimyksissään, epäonnistuttuaan pettyy itseensä ankarasti, turhautuu itseensä, tuntee olevansa riittämätön ja kelvoton, aloittaa uudestaan saman epäonnistumaan tuomitun pyrkimyksensä... 

Pyrkimys on tuomittu epäonnistumaan, koska me ihmiset emme pysty virheettömyyteen. Näin ollen on traagista, että monet haitallisesti perfektionistiset ihmiset kytkevät oman arvonsa ihmisinä suorituksiinsa; epäonnistunut suoritus tarkoittaa arvottomuutta ihmisenä.

  Webinaarin pitäjä luetteli teitä ulos haitallisesta perfektionismista: virheettömän suorituksen mahdottomuuden hyväksyminen, se ettei vertaile itseään sosiaalisen median epärealistiseen kuvastoon, itsemyötätunnon harjoittelu... Itsemyötätunnon ohella hän puhui armollisuudesta itseä kohtaan.

Viisaita ajatuksia. Eräs webinaarin kuuntelija kuitenkin esitti mielenkiintoisen huomion: perfektionismista irti opetteleminen tuntuu siltä kuin pitäisi kitkeä itsestä pois hyvä ominaisuus.

Niin, täydellisyys ja virheettömyyshän on sinänsä hyvä tavoite, vaikka onkin epärealistinen. Perfektionistien lienee vaikeaa motivoitua opettelemaan siitä luopumista.

Tätä pohtiessani tajusin, miten loistava Raamatun opetus aiheesta on.

"Olkaa siis täydellisiä..."

  Raamatussa perfektionisteille annetaan lupa jatkaa täydellisyyden tavoittelua. Meitä kaikkia itse asiassa kehotetaan täydellisyyden tavoitteluun! Samanaikaisesti kuitenkin Raamatun opetus täydellisyydestä eliminoi jo lähtökohtaisesti täydellisyyden tavoittelun tuhoisat seuraukset.

Lähtökohtana nimittäin on täydellisyyden oikea määritelmä: mitä täydellisyys on? Ja vielä tarkemmin sanottuna: kuka on täydellisyyden esikuva? 

Jeesus sanoo vuorisaarnassaan:

"Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." (Matt. 5:48)

Hän sanoi tämän kuvailtuaan juuri Jumalan armollisuutta (taivaallinen Isä antaa hyviä asioita niille jotka eivät ole tehneet mitään niiden ansaitsemiseksi). Toisin sanoen armollisuus sisältyy siihen täydellisyyteen, jota meidän tulee tavoitella! 

Jos olet täydellisyyden tavoittelussasi ajautunut mielentilaan, jossa virheitä tehtyäsi suhtaudut itseesi armottomasti, et ole alun perinkään tavoitellut täydellisyyttä, olet vain luullut tavoitelleesi. Langennut maailma jankuttaa meille että armollinen suhtautuminen epäonnistumiseen on periksi antamista ja luusereiden juttu, mutta se ei koskaan ole ollut totta.

Todellinen täydellisyys on sekä virheettömyyttä että armollisuutta. Me ihmiset emme pysty virheettömyyteen, mutta ainakin me voimme, ja meidän tulee, suhtautua virheisiimme armollisesti. Siten voimme tuntea epäonnistumisen hetkinä taivaallista alkuperää olevaa lohtua. Eikö tämä Raamatun opetukseen perustuva ajatus olekin sopusointuinen ja realistinen, sellainen, jota kohti voimme turvallisesti pyrkiä?

  Vain Jumala on täydellinen, koska Hän on sekä virheetön että armollinen (ja lisäksi kaikkivoipa ja kaikkitietävä jne.). Jumalan täydellisyys ilmenee armollisuutena epätäydellisiä kohtaan. Näin ollen mekin suhtaudumme armollisesti kohdatessamme epätäydellisyyttä itsessämme ja toisissamme, siis mikäli tavoittelemme todellista täydellisyyttä.

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä..."

  Raamatussa sanotaan että kukaan, joka luottaa Herraan, ei jää Hänen apuaan vaille. 

Luota, odota

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä,

niin minä tahdon auttaa sinua,

ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15; käännös 1933/38)

  Silloin tällöin kuulee kysymyksen "miten voi saada rukoukset toimimaan?". Inhoan tuota ilmausta. Itse vastaan siihen, että ei mitenkään, koska kyseessä ei ole mekanismi jonka voimme käynnistää tai jonkinlainen luonnonuskonnoille tyypillinen maaginen rituaali, jossa oletetaan että teosta x seuraa tapahtuma y. Kristitty rukoilee elävää Jumalaa, joka on persoonallinen ja jolla on tahto ja oma suunnitelmansa, jonka Hän tulee toteuttamaan omalla aikataulullaan.

Kuva: Pixabay

Raamatussa meille kuitenkin kerrotaan, millainen sydämen tila rukoilijalla on Jumalan mielen mukainen.

Psalmeissa, Raamatun omassa rukouskirjassa, Jumala ohjaa rukoilijaa luottamukseen ja kiitollisuuteen. Ajattelen että kun lähestymme tällä tavoin Jumalaa, voimme oikeasti nähdä ihmeitä elämässämme, mikäli se on Jumalan tahto. Ne eivät välttämättä ole yleisesti ihmeiksi tunnistettavia tapahtumia, vaan esimerkiksi silmiemme avautumisen ihmeitä sekä ihmeellistä rauhaa sisällämme.

  Psalmissa 25 Daavid rukoilee Herraa ja toteaa:

"Ei kukaan, joka luottaa sinuun,

jää vaille apuasi." (Ps. 25:3)

 

Herra auttaa jokaista joka luottaa Häneen. Jumala-suhde on uskonsuhde, ja usko on olennaisesti luottamusta Jumalaan. Luotamme että Jumala tietää mitä tarvitsemme ja osaa auttaa meitä tavalla, jota emme itse välttämättä edes osaa pyytää. Luotamme että Hän rakastaa meitä ja että Hän paitsi pystyy, myös haluaa auttaa meitä.

Muistan tilanteita, joissa olen rukoillut hädässä ja saanut yliluonnollisen rauhan sisimpääni. Mikään olosuhteissani ei ollut ehtinyt muuttua, mutta ihme oli tapahtunut, vaikka en ikinä pystyisi todistamaan sitä epäilijöille. Herra auttoi antamalla minulle rauhan, koska luotin ja turvasin Häneen.

  Luottamukseen kuuluu että elämme Jumalan tahdon mukaan, "annamme tiemme Herran haltuun"; luotamme että Hän tietää mikä on oikein. Miten voisimme odottaa että Jumala auttaa meitä, jos torjumme Hänen hyvän tahtonsa toteutumisen elämässämme tekemällä syntiä? Jumalan tahto on että elämme oikein, teemme hyvää ja noudatamme totuutta. Tähän sisältyy se, että jos ja kun olemme kaikesta huolimatta tehneet syntiä, niin tunnustamme sen ja otamme vastaan Jumalan anteeksiannon Jeesuksessa, joka sovitti syntimme.

"Kun Herra ohjaa askeleita,

ihminen kulkee oikeaa tietä.

Jos hän horjahtaakin, ei hän suistu maahan,

sillä Herra pitää häntä kädestä." (Ps. 37:23-24)

  

  Luottamukseen kuuluu kärsivällisyys ja odottaminen. Joosefin elämä, joka oli kiistatta Jumalan ihmeitä täynnä, tarjoaa esimerkin. Ajatelkaa miltä Joosefista tuntui kun hänet veljiensä pettämänä ensin kuljetettiin yksin vieraaseen maahan, ja juuri kun hän oli alkanut toipua pelottavasta tapahtumasarjasta ja asettua taloon johon oli joutunut orjaksi, hänet tultiin pidättämään rikoksesta johon hän ei ollut syyllistynyt ja vietiin vankilaan. Ajattelikohan Joosef siinä vaiheessa, että miksi kaikkea kauheaa tapahtuu jatkuvasti ja Herra ei vain auta? En tiedä, mutta jos ajattelikin, niin hän ei jäänyt niihin ajatuksiin, vaan jatkoi luottamista. Kesti kauan, useita vuosia, ennen kuin Jumalan hyvä tarkoitus selvisi hänelle.

"Ole ääneti Herran edessä,

odota hänen apuaan!" (Ps. 37:7)

Kiitä, älä unohda

"Ylistä Herraa, minun sieluni,

älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt." (Ps. 103:2)

  Miten voimme vahvistaa luottamustamme Jumalaan? Yksi tärkeä tapa, johon psalmit neuvovat, on kiitollisuus eli se että muistamme miten Jumala on meitä aiemmin auttanut. Psalmi 103 puhuu juuri tästä. Muistutus on tarpeen. Jumalalta saamamme apu on voinut olla paitsi hämmästyttäviä tapahtumia, myös suojelusta ja varjelusta, sitä, että jotain pahaa ei ole tapahtunut. Viimeksi mainitut ovat vaivihkaisempia, ja ne saattavat meiltä unohtua.

Mutta psalmeissa meitä kehotetaan miettimään ja muistamaan myös mitä hyvää Herra on ylipäätään tehnyt kaikille ihmisille, jotka ovat turvanneet Häneen, ei pelkästään meille itsellemme. 

Monet psalmistat, esim. Asaf psalmissa 78, kertovat ihmeistä joita Herra on tehnyt kansalleen Israelille vuosisatojen varrella, aiemmille sukupolville, jotta ihmiset eivät unohtaisi sitä kaikkea, ja huutaisivat Herraa avukseen. 

Aihepiiriin sisältyy rajumpaakin opetusta. Psalmissa 107 muistutetaan, että Jumala niin paljon haluaa meidän turvaavan Häneen, että Hän saattaa jopa lähettää kärsimyksiä meille, jos uhmaamme ja halveksimme Hänen käskyjään. Psalmissa kerrotaan että Herra on lähettänyt tällaisille uhmakkaille ihmisille kärsimyksiä lannistaakseen heidän uhmansa, joten kun he murtuivat eikä kukaan auttanut heitä, he vihdoin hädässään huusivat Herraa, ja Hän pelasti heidät ahdingosta. 

Ja psalmista kehottaa tällaisia ihmisiä kiittämään Herraa ja kertomaan Hänen teoistaan muille. Meidän pitää suorastaan kuuluttaa ihmisille Jumalan teoista! Hän päättää: "Joka on viisas, muistaa tämän ja miettii Herran hyviä tekoja." 

  On eräs suuri Herran hyvä teko, jonka Hän on määrännyt kuulutettavaksi kaikille luoduille: Jumala on rakkaudessaan lähettänyt Jeesuksen meille syntiemme sovitukseksi ja pelastukseksi. Jos jonain synkkänä hetkenä meille ei tule mieleen mitään muuta hyvää, mitä Jumala on meille tehnyt, niin muistakaamme ainakin tämä!

"Hän antaa anteeksi kaikki syntini

ja parantaa kaikki sairauteni.

Hän päästää minut kuoleman otteesta

ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella.

Hän ravitsee minut aina hyvyydellään,

ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka." (Ps. 103:3-5)

Pohdintoja kristinuskosta ja patriarkaalisuudesta

  Pohdin, millä perustein kristinuskoa voidaan pitää patriarkaalisena uskontona. 

Paimen ja opettaja

  Suoritin aikoinani jonkin verran naistutkimuksen (nyk. sukupuolentutkimus) kursseja yliopistossa. Erilaisista feministisen kritiikin suuntauksista pidin mielenkiintoisimpana ns. toisen aallon eli 1960-80-lukujen feminismiin kuulunutta radikaalifeminismiä, jossa vastustettiin patriarkaattia. Joidenkin näkemysten kanssa olin samaa mieltä, joidenkin kanssa eri mieltä. 

Kuva: oma / kuva Raamatun sivulta

Nykyään en määrittele itseäni feministiksi (tai miksikään muuksikaan -istiksi) ollenkaan, mutta silloinkin katsoin olevani feministi vain siltä osin että kannatin sukupuolten välistä tasa-arvoa. Ja sillä kannalla olen edelleen. Kristinusko antaa sille paremman perustan kuin mikään ismi ikinä voi antaa.

  Nyt kun olen Raamattuun Jumalan sanana uskova kristitty, olen pohtinut, voiko raamatullista kristinuskoa pitää patriarkaalisena.

Patriarkaalisuus tulee kreikan sanasta patriarkhes, joka tarkoittaa isänvaltaa tai suvun päämiestä. Patriarkaalisessa yhteiskunnallisessa tai yhteisöllisessä järjestelmässä valta, johtajuus ja moraalinen auktoriteetti kuuluvat ensisijaisesti miehille. Ne ajattelijat, jotka lähtökohtaisesti torjuvat patriarkaalisuuden, esim. radikaalifeministit, yleensä sisällyttävät määritelmään lisäksi miesten etuoikeudet sekä naisten (ja lasten) alistamisen.

No, minulle on selvää etten hyväksy etuoikeuksia enkä alistamista. 

  Mutta jos mietitään sanan neutraalimpaa määritelmää, johon ei kuulu alistaminen, niin voidaanko raamatullista kristinuskoa pitää patriarkaalisena? Ohjaako Raamattu rakentamaan kristillisen "yhteisöllisen järjestelmän", eli seurakunnan, siten että valta, johtajuus ja moraalinen auktoriteetti kuuluvat ensisijaisesti miehille? Vastaan, että enimmäkseen kyllä.

Nähdäkseni tämä on melkeinpä kiistatonta. Ensinnäkin, Raamatun mukaan seurakunnan paimenen eli pastorin eli kaitsijan kuuluu olla mies, jolla on tehtävään sopivat ominaisuudet, mm. hyvät luonteenpiirteet (1. Tim. 3:1-7). Toiseksi, Raamatun mukaan seurakunnan opetusvirka kuuluu miehille (1. Tim. 2:12). Mielestäni jo näiden kahden perusteella voidaan sanoa että patriarkaalisuuden neutraali määritelmä täyttyy. 

Kolmanneksi voisin mainita vielä sen, että Raamatun mukaan aviomies on vaimonsa pää (Ef. 5:23). Vaikka tämä kolmas kohta koskee avioliittoa, eikä seurakunnan johtajuutta ja virkoja, kyseinen opetus niveltyy Raamatussa myös seurakunnan oikeanlaiseen järjestykseen.

"Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus." (1. Tim. 3:2-4)

Sukupuoliperustaisuus ja kykyperustaisuus

  Olen usein törmännyt oletukseen, että tiukasti Raamatun opetukseen em. kohdissa pitäytyvä uskovainen on myös yhteiskunnalliselta ajattelultaan perinteistä sukupuoliperustaista tehtävienjakoa kannattava. Oletus ehkä johtuu lisääntyneestä kiinnostuksesta traditionalismiin, jossa yhteiskunnallinen ajattelu on jossain määrin patriarkaalista.

Vaikka olen itsekin koti, uskonto ja isänmaa -ajattelijana jonkinasteinen perinteiden vaalija, yhteiskunnallisessa elämässä torjun patriarkaalisuuden. Yhteiskunta ei ole seurakunta, ei edes kristinuskoenemmistöisessä maassa (mikäli esimerkiksi Suomea enää voi sellaiseksi luonnehtia). 

Yhteiskunnassa kannatan kyky- ja ansioperustaista valintaa johtotehtäviin ja valta-asemiin. Näin ollen torjun sukupuoliperustaisen valinnan niin patriarkaalisuuden kuin esimerkiksi naiskiintiöidenkin osalta.

Yhteiskunnassa vallitkoon siis kykyperustainen valinta. Ja seurakunnassa toteutukoon se mikä Raamatussa opetetaan eli sekä sukupuoliperustainen että kykyperustainen valinta; pelkkä miessukupuolihan ei tietenkään riitä, vaan Raamatun mukaan paimenen ja opettajan virkaan valittavan miehen tulee täyttää pitkä ja melko vaativa lista sopivia kykyjä ja ominaisuuksia. Raamatun opetus seurakunnan johtotehtävistä ohjaa siis sekä patriarkaalisuuteen että kykyperustaisuuteen: kyvykäs henkilö valitaan miesten joukosta.

  Eikö minua naisena yhtään närkästytä Raamatun opetus, jonka mukaan oman sukupuoleni edustajia ei kelpuuteta seurakunnan johto- ja opetustehtäviin? Siis vaikka en itse ole koskaan ollut kiinnostunut minkäänlaisista johto- ja esiintymistehtävistä ujon luonteeni takia, niin eikö se ole nyppinyt edes periaatteen tasolla?

Uskonelämäni alkuvuosina aihe kiinnosti minua sen verran, että tutkin sitä Raamatun äärellä sekä kuuntelin aihetta koskien paljon raamatunopetusta ja erilaisia näkemyksiä, miksi asia on niin kuin on. 

Alkuvuosien ehkä lievän periaatetason närkästyksen jälkeen minun on ollut helppo hyväksyä Raamatun opetus tältäkin osin. Syynä on Jeesus. Raamatun mukaan seurakunnan pää, Hän joka on kaiken yläpuolella, on Jeesus Kristus. Jos ja kun itse Jeesus on johtajien johtaja ja paimenien Paimen, niin en voi tällaista kokonaisuutta vastustaa. Apostoli kirjoittaa Jeesuksesta:

"Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi." (Ef. 1:22-23)

Kristityn pohdintoja painonhallinnasta ja kohtuullisuudesta

  Ajatteletko että herkuttelun rajoittaminen on aistinautinnoista kieltäytymistä? Väitän että kyseessä on ajatteluvirhe.

  Jumala on luonut meihin monipuolisen aistijärjestelmän, jonka välityksellä saamme jatkuvasti tietoa ruumiistamme. Voimme hyödyntää sitä voidaksemme kokonaisvaltaisesti hyvin.

Pahamaineinen lausahdus ja sen piilevä viisaus 

  Me 90-luvulla nuoruuttamme eläneet muistamme langanlaihan huippumallin, Kate Mossin, sekä hänen pahamaineisen lausahduksensa "Nothing tastes as good as skinny feels" eli "Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä laihuus tuntuu". 

Kuva: Pixabay / Gesina

Lausahdus jäi elämään jonkinlaisena kestoinhokkina julkkisten lausumien joukossa. Kaikki nämä vuosikymmenet sitä on kauhisteltu syömishäiriökäyttäytymiseen kannustavana laihuuden ihannointina. Ihan ymmärrettävää sinänsä. Itse kuitenkin näen sen hieman eri tavalla. Minusta lauseessa on nerokkuutta, joka jää kauhistelun hälinässä huomaamatta. Tosin vaihtaisin sanan laihuus terveellisempään sanaan eli hoikkuuteen: "Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä hoikkuus tuntuu."

Lause on mielestäni nerokas, koska se murtaa sitkeän virhekäsityksen aistinautinnoista. Kyseessä on virheellinen vastakkainasettelu, jossa vaihtoehtoina ovat herkkujen syömisen aistinautinto ja hoikkuus aistinautinnoista pidättäytymisenä. Kate Mossin lausahdus korjaa tämän virhekäsityksen ilmaisemalla sen tosiasian, että hoikkuuskin on aistinautinto! Se vain koskee eri aisteja kuin niitä joiden kautta saamme nautintoa herkutellessamme.

Mikään ei maistu niin hyvältä kuin miltä hoikkuus tuntuu. Mitä on tämä aistillinen hoikkuuden tunto? Se tuntuu keveytenä, ketteryytenä sekä esimerkiksi hengittämisen vaivattomuutena. Neurobiologisesti ja lääketieteellisesti puhutaan somatosensorisesta järjestelmästä eli kehotuntojärjestelmästä. Se puolestaan on jaoteltavissa mm. asentoaistiin, liikeaistiin ja interoseptioon eli sisäiseen kehoaistiin. Viimeksi mainittuun kuuluvat esimerkiksi nuo tuntemukset raskaudesta tai keveydestä ja hengittämisen vaivalloisuudesta tai vaivattomuudesta.

  Miten tämä kaikki liittyy kristinuskoon?

Kohtuullisuus ja tasapaino

  Jumala on luonut ruumiimme kaikki aistit, ja Raamatussa meitä opetetaan kohtuullisuuteen. Ruumistaan ei saa laiminlyödä eikä myöskään ylen määrin hemmotella. Kummassakin tapauksessa kykymme palvella lähimmäisiämme ja elää Jumalan kunniaksi vaarantuu. 

Nähdäkseni kohtuullisuuden noudattaminen ruumiin tarpeiden suhteen helpottuu, kun huomioi kaikki aistit tasapainoisesti: voin huomioida makuaistini syömällä herkullista ruokaa, mutta en niin paljon, että menetän kehotuntoaistin välittämän ketteryyden ja vaivattoman liikkumisen. 

Ehkä yksi aistien tarkoitus suorastaan on ohjata meitä kohtuullisuuteen ja sitä myöten terveyteen ja toimintakykyyn, jotta voisimme mahdollisimman hyvin palvella lähimmäisiämme ja Jumalaa?

Raamatussa varoitetaan esimerkiksi syömäriksi tai juomariksi heittäytymisestä (mm. Sananl. 23:20). Ja, vaikka tästä ei tietääkseni mainintaa Raamatussa olekaan, olen melko varma että liiallinen kuntoilu ja liian vähäinen syöminen, tavoiteltaessa kehotuntoaistin välittämän ketteryyden maksimoimista, on yhtä lailla Jumalan silmissä epäviisasta.

  Jumalan meihin luoma monipuolinen aistijärjestelmä antaa meille jatkuvasti tietoa ruumiimme toimintakyvystä ja terveydestä. Kokonaisvaltaisen terveyden edellytyksenä on että huomioimme eri aistimme tasapainoisesti. Ruumiistamme huolehtiminen on tärkeää, onhan kristityn ruumis Pyhän Hengen temppeli. 

"Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!" (1. Kor. 6:19-20)

Yritän elää kuin Joosef, osa 2

  Vuoden alussa kerroin uudenvuodenlupauksestani, että yritän elää kuin Joosef. Nyt kesällä joosefmaiselle suhtautumiselle on ollut tarvetta.

  Miksi juuri Joosef on minulle niin erityinen uskon esikuva? Millaisia oivalluksia olen saanut Joosefin kertomuksen äärellä?

Miksi Joosef?

  Nyt kun vuosi on edennyt reiluun puoleenväliin olen palannut miettimään uudenvuodenlupaustani, että eläisin kuin Vanhan Testamentin Joosef. Joosef on minulle erityisen tärkeä siksi, että tutustuessani häneen sain aikoinani kunnon opetuksen liittyen vaikeuksiin ja elämään uskovaisena. 

Mielikuvani Joosefista oli se että hän kuului Raamatun onnekkaisiin: hän vain liiti läpi elämän kevyin askelin, ja kaikki aina lopulta koitui hänen parhaakseen.

Kuva: Pixabay / Sanna

Verrattuna vaikka Jobiin, Daavidiin, Jeremiaan ja moniin muihin Raamatun ihmisiin, myös esimerkiksi isäänsä Jaakobiin, Joosef vaikutti Jumalan kultapojalta, jolla kaikki aina meni nappiin. Tätä mielikuvaa toki vahvisti se, että Joosefin kertomuksessa sanotaan ihan suoraan pariinkin otteeseen: "Herra oli Joosefin kanssa, ja siksi hänellä oli aina onni mukanaan." (1. Moos. 39:2)

Mutta erään kerran Joosefin kertomusta lukiessani tajusin hämmentyneenä, että hänellähän oli ihan hirveästi vaikeuksia, sydäntä särkeviä menetyksiä ja traagisia tapahtumia elämässään. Ja nekin kerrotaan kaikki suoraan. 

Sitä paitsi minähän olin aina tiennyt ne – melkein kaikkihan tietävät, että Joosef oli se jonka omat veljet kateuksissaan möivät orjaksi Egyptiin ja joka heitettiin syyttömänä vankilaan ja joka joutui elämään vieraan kansan keskellä niin kauan että oli ehtinyt tulla muukalaiseksi omille veljilleenkin kun jälleennäkemisen hetki viimein koitti. Jumala ei todellakaan säästänyt Joosefiakaan rajuilta vaikeuksilta!

Raamattu siis antaa Joosefista mielenkiintoisen todistuksen: hän oli kovia kokenut mies jolla aina oli onni mukanaan.

Joosef on esimerkki uskovaisesta joka elää olosuhteiden yläpuolella. Olen Raamatussa kerrotun perusteella edelleen sitä mieltä, että Joosef liiti läpi elämänsä kevein askelin. Hänen elämänsä oli rankka, mutta Herran läsnäolo kohotti häntä ja kevensi kulkua. Joosef luotti lujasti Jumalaan ja Jumalan suuren suunnitelman toteutumiseen omalla kohdallaan, ja sen takia hän pystyi elämään ajallisten olosuhteidensa yläpuolella.

  Olen itse tosi herkkä ja helposti hätääntyvä. Sen takia olen valinnut nimenomaan Joosefin erityiseksi uskon esikuvakseni. Tarvitsen Jumalaa ylläpitämään luottamustani siihen että elämä kantaa.

Tänä kesänä joosefmaiselle suhtautumiselle on ollut tarvetta. Liian innokkaan porrastreenin seurauksena polviini tuli rasitusvamma joka alkoi oireilla kesäkuun lopussa, ja nyt heinäkuun olen joutunut viettämään neljän seinän sisällä polvia lepuuttaen. Sentään sää on suosinut! Vilpoisten ilmojen ansiosta ei ole tarvinnut läkähtyä kun katselen kesää ikkunan läpi.

Joosefin profeetallinen uninäky – kristityille annettu lupaus

  Sittemmin olen saanut toisenkin oivalluksen liittyen Joosefiin uskon esikuvana. 

Vanhan Testamentin ihmisten aikaan ei tietenkään vielä ollut Raamattua. Siihen aikaan uskovaiset, kuten Abraham, Iisak ja Jaakob sekä Joosef, saivat tietää Jumalan tahdosta eri tavoin: jotkut kuulivat Jumalan äänen, joillekuille enkelit tulivat tuomaan sanaa, joillekuille Jumala antoi uninäkyjä johdatukseksi... Joosef on tunnettu tuosta viimeksi mainitusta. Hän näki jo nuorukaisena profeetallisia unia, mm. sellaisen, jossa hänen veljiensä viljalyhteet kumarsivat hänen lyhdettään pellolla.

Omituinen uni. Jopa vähän ylimieliseltä kuulostava. Ei ihme että veljet ottivat itseensä kun Joosef innostuneena selitti suurta untaan heille. 

Mutta Joosefiin itseensä uni vaikutti juuri oikealla tavalla. Hän ei unohtanut untaan. Hän vaistosi että sillä on profeetallinen merkitys. Hän uskoi että jollain tavalla uni vielä tulee toteutumaan; hirvittävien vaikeuksien keskellä hän uskoi että kaikki vielä koituu hänen ja hänen perheensä parhaaksi. Ja kun veljet vuosikymmeniä myöhemmin Egyptissä kumartuivat korkeaan asemaan nousseen Joosefin eteen tietämättä kuka tämä oli, Joosef muisti unensa...

Meillä nykyajan uskovaisilla on enemmän kuin uninäky – meillä on Raamattu!

  Jos ja kun haluamme elää kuin Joosef, lujasti Jumalaan luottaen ja niin kevein askelin kuin mahdollista, ajallisten olosuhteidemme yläpuolella, meidän tarvitsee vain muistaa Raamatun lupaukset, jotka Jumala on antanut meille kaikille, jotka uskomme Jeesukseen.

"Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen." (Room. 8:28)

Välineellisen järjenkäytön ylivalta ja viisauden väheksyminen

   Elämme välineellisen järjenkäytön valtakautta. Ei ihme että ajan henki on niin kylmäkiskoinen.

  Satoja vuosia sitten, pimeäksi haukutulla keskiajalla, järjen valo loisti kirkkaana Euroopassa. Viisaat filosofi-papit pohtivat suuria kysymyksiä maailmankaikkeuden alkuperästä ja Jumalasta.

Välineellisen järjenkäytön valtakausi

  Muistan kun 2000-luvun alussa tv:n keskusteluohjelmissa kritisoitiin nykykulttuurin tehokkuusvaatimusta, jatkuvan talouskasvun tavoitetta, ahneutta ja kaikki mulle heti nyt -ajattelua. Elettiin Nokian menestyksen ja it-buumin aikaa sekä taloudellista nousukautta. Katselin niihin aikoihin paljon keskusteluohjelmia, ja nämä teemat olivat valtavan yleisiä. Ihan viikoittain joku filosofian, sosiologian tai kulttuurin ja taiteen asiantuntija oli tällaista kritiikkiä esittämässä. 

Kuva: Pixabay / geralt

Opiskelin siihen aikaan sivuaineenani filosofiaa ja ymmärsin, että kritisoitu ilmiö – tehokkuuteen ja loputtomaan talouskasvuun typistyvän ajattelutavan yleistyminen – kuvastaa välineellisen järjenkäytön ylivaltaa kulttuurissamme. Kärjistetysti sanottuna ihmisen järki ja voimavarat, ja oikeastaan koko ihminen itse, ovat typistyneet vaurastumisen välineiksi, ja keskiössä on raha, joka sekin on vain väline.

Ihmiset aina poliitikoista suuryritysten johtajiin ja tavallisiin työntekijöihin keskittyvät rahaan, sijoittamiseen ja kuluttamiseen, mutta kukaan ei pysähdy miettimään, mikä on vaurastumishalun perimmäinen tarkoitus ja, niin ollen, paljonko vaurautta on riittävästi. 

Tarkoitus määrittää sen, mikä on riittävästi, joten kun tarkoitus on kadonnut näköpiiristä, mikään ei tunnu olevan riittävästi eikä ihminen osaa lopettaa ajoissa. 

Kritiikkiä esittäneet asiantuntijat ehdottivat tilalle "arvokeskustelua" eli keskustelua arvokkaista päämääristä. Siihen, mitä nämä arvokkaat päämäärät olisivat, ja millä perusteilla, ei kuitenkaan koskaan menty syvällisesti.

  Mutta minusta välineellisen järjenkäytön ylivaltaan nykykulttuurissamme sisältyy muunkinlaisia ilmiöitä kuin talouskasvun loputon tavoittelu ja ahneus. Nimittäin esimerkiksi abortti sekä eutanasian laillistamisen vaatimus kuuluvat siihen myös. Tämä on ilmeistä: suorittamista ja vaurastumista hidastavista asioista, kuten ei-toivotuista ihmisenaluista, halutaan eroon tehokkaasti, helposti ja halvalla. Kärsimyksen poistamiseksi ollaan valmiita poistamaan suit sait koko kärsivä ihminen elävien kirjoista. Montaakaan ajatusta ei uhrata sellaisille asioille kuin ihmisarvo, ihmiselämän kunnioittaminen ja lähimmäisenrakkaus.

Eutanasiasta keskusteltiin silloin runsaasti, koska Alankomaat oli juuri säätänyt eutanasian sallivan lain ensimmäisenä EU-maana. En kuitenkaan muista, että tehokkuusajattelua kritisoineet asiantuntijat olisivat maininneet eutanasian esimerkkinä kylmäkiskoisesta ajan hengestä, saati abortin.

Viisaus korkeimpana ajattelutaitona

  Nykymaailman menoa katsellessa ei uskoisi, että satoja vuosia sitten Euroopassa järjen valo on loistanut kirkkaana. Nimittäin pimeäksi haukutulla keskiajalla mm. filosofi-papit Tuomas Akvinolainen ja Anselm Canterburylainen sekä juutalainen filosofi-rabbi Maimonides pohtivat suuria kysymyksiä Jumalasta, täydellisyydestä ja maailmankaikkeuden alkuperästä. 

Talouskasvun maksimoinnin, tehokkuuden ja mahdollisimman helpon elämän tavoittelijoiden silmissä tuollainen järjenkäyttö näyttää voimavarojen ja ajan haaskaamiselta!

Nykymaailmassa viisautta väheksytään. Jos ihmisiltä kysytään, onko viisaus tärkeää, he kyllä sanovat että juu juu, totta kai on, mutta käytännössä suurten kysymysten pohtijaa saatetaan pilkata naiiviksi hölynpölyhihhuliksi joka kuvittelee olevansa joku suuri filosofi. Viisauden vastainen asenne näkyy alussa kuvailemillani tavoilla yhteiskunnan instituutioissa, kulttuurissa ja elämänmenossa.

  Viisaus ajattelutaitona tarkoittaa pyrkimystä mahdollisimman kokonaisvaltaiseen ajatteluun esimerkiksi merkittäviä päätöksiä tehtäessä. Viisas lainsäätäjä pohtii miten eutanasian laillistaminen vaikuttaisi ajan mittaan, siis kymmenien ja satojen vuosien kuluessa ihmiskuvaan, käsitykseemme ihmiselämän arvosta sekä suhtautumiseemme kärsimykseen (joka kuuluu aina ja erottamattomasti ihmiselämään tässä maailmassa).

Viisas päätöksentekijä ajattelee mikä on tarkoituksenmukaista, kuinka paljon on riittävästi, millaisia kauaskantoisia seurauksia valinnoilla on, mikä on oikein ja mikä väärin.

Väitän, että ihminen joka aidosti ja rohkeasti pohtii asioita tällaisilta kanteilta päätyy lopulta suuriin kysymyksiin: mikä on elämän tarkoitus? mikä on hyvää hyvää ja mikä pahaa? mikä on absoluuttinen totuus? mistä maailmankaikkeus on tullut? onko j-/Jumala olemassa?

Välineellinen järjenkäyttö ei ole paha asia, vaan sekin on välttämätön ajattelutaito! Ongelmiin on päädytty, koska sille on annettu ylivalta, korkein asema. Mielestäni sen kuuluu olla ajattelutaitona viisauden palveluksessa.

"Sinä yksin olet Herra. 

Sinä olet tehnyt taivaan,

taivasten taivaat ja tähtien joukot,

maan ja kaiken mitä sen päällä on,

meret ja kaiken mitä niissä on.

Sinä annat kaikelle elämän.

Kumartaen rukoilevat sinua

taivaan tähtien joukot." (Neh. 9:6)

 

Voiko kristitty rukoilla "koston Jumalaa"?

  Psalmin 59 kirjoittaja kuvailee vuolaasti vihollistensa pahuutta ja esittää Jumalalle pyynnön: "Tehköön vihasi heistä lopun. Hävitä heidät!" Voiko armolliseen Jumalaan uskova kristitty rukoilla tällä tavoin?

  On ainakin kolme asiaa joiden vuoksi tällaisetkin psalmit ovat tärkeitä.

Pyyntöjä "koston Jumalalle"

  Rukoilen lähes päivittäin Raamatun psalmien sanoin. Laitan ääniraamatun pyörimään ja tavallaan rukoilen psalmistan kanssa yhdessä. Suurimmassa osassa psalmeja puhutaan Jumalan iäti kestävästä armosta, rakkaudesta, laupeudesta ja varjeluksesta, mutta siellä täällä on psalmeja joissa kirjoittaja pyytää "koston Jumalaa" tekemään lopun vihollisistaan.

Kuva: Unsplash / Anastasiya Badun

Psalmin 109 kirjoittaja latelee Jumalalle pyyntöjä pyhää vihaa puhkuen:

"Pane ankara syyttäjä vastustajani kimppuun,

pane armoton mies todistamaan häntä vastaan!

Kun hänen asiansa on oikeudessa,

hänet tuomittakoon syylliseksi,

hänen rukouksensakin katsottakoon pahaksi teoksi.

Vähiin jääkööt hänen elämänsä päivät,

toinen ottakoon hänen työnsä ja toimensa." (Ps. 109:6-8)

Psalmin 94 kirjoittaja ei myöskään turhia kiertele ja kaartele:

"Herra, koston Jumala,

koston Jumala, saavu jo!

Nouse, maailman tuomari,

maksa ylvästelijöille heidän tekojensa mukaan." (Ps. 94:1-2)

"Herra, meidän Jumalamme, tuhoaa heidät", kirjoittaja päättää.

Tällaisten psalmien kohdalla olen pysähtynyt miettimään voinko osallistua psalmistan pyyntöihin. Olen itse saanut Jumalalta pahat tekoni anteeksi ja saan elää Hänen armossaan. Voinko pyytää että Jumala tuhoaa jonkun toisen syntisen? Olen päätynyt siihen, että mietin rukoillessani mitä nämä psalmit kertovat meille Jumalasta. On ainakin kolme asiaa.

Oikeamielinen Jumala, ja rukous vihamiehen puolesta

  Ensinnäkin ne kertovat, että Jumala haluaa että voimme rukoillessamme olla rehellisiä. Kirjoittaja on turhautunut, vihainen, järkyttynyt, loukattu, ahdistunut. Hänen jumalaton vastustajansa on julma ja röyhkeä ja vaikuttaa pääsevän vääristä teoistaan ilman seurauksia. 

Toiseksi, psalmin kirjoittaja antaa esimerkin siitä, miten meidän kaikkien tulee toimia kun olemme joutuneet vääryyden kohteeksi: emme saa ottaa oikeutta omiin käsiimme, vaan meidän tulee antaa Jumalan näyttää vihansa. Vaikka olisimme kuinka kuohuksissamme ja syvästi loukattuja, meidän tulee hillitä itsemme ja antaa asiamme Jumalan ratkaistavaksi. Myös Uusi Testamentti puhuu "koston Jumalasta":

"Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: »Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan» – näin sanoo Herra." (Room. 12:19)

Suomen kielen sana kosto tulee ruotsin sanasta kosta eli maksaa, olla hintana. Uudessa Testamentissakin, jonka keskiössä on Jumalan suuri armo ja anteeksianto jonka Hän lähetti meille Pojassaan Jeesuksessa, muistutetaan että Jumala yhä näkee vääryydet ja haluaa käsitellä ne. Meidän ei tarvitse kantaa kaunoja. Emme saa kantaa kaunoja. Jumala haluaa että annamme taakkamme Hänelle.

Kolmanneksi, ne kuvailevat Jumalan oikeamielisyyttä: Jumala on niin hyvä, ettei Hän ikinä tule hyväksymään pahuutta, ja kirjoittaja, joka tuntee vanhurskaan Jumalan, tietää sen. Psalmin 109 kirjoittaja kertoo väärintekijästä esim. seuraavaa: "Hän vainosi köyhää ja avutonta, ajoi murtuneen ihmisen kuolemaan." Kuulostaa ihan hirveältä, suorastaan sadistiselta tyypiltä! 

Kirjoittaja ilmaisee luottavansa siihen, etteivät pahat teot jää Jumalalta näkemättä ja tuomitsematta. Kuten psalmin 94 kirjoittaja sanoo:

"Hän, joka on luonut korvan –

hänkö ei kuule?

Hän, joka on tehnyt silmän –

hänkö ei näe?" (Ps. 94:9)

Paha saa palkkansa ellei hän käänny Jumalan puoleen ja tee parannusta. Kristitylle sopiva rukous onkin, että Jumala vetäisi pahantekijän synnintuntoon ja parannukseen. 

Suvivirsikohun synnyttämiä ajatuksia

 Kristillisen kulttuurin mukanaolo peruskouluissa tarjoaa lapsille katsomuksellisia matkaeväitä elämään.

 Mielestäni hyvää tarkoittavat vanhemmat, jotka eivät salli lastensa altistua vaikkapa koulun juhlissa veisatuille virsille, saattavat tehdä heille karhunpalveluksen. 

Suvivirsi ja Jumala loi auringon, kuun

 

 Meidän ala-asteella kaakkoissuomalaisessa pikkukaupungissa 1980-luvulla ei ollut varsinaista koulun kevätjuhlaa. Ei siis mitään oppilaiden esityksiä ja opettajien puheita juhlavaksi koristellussa liikuntasalissa. Kevätjuhlaamme kuului vain koululaisten jumalanpalvelus kirkossa minkä jälkeen palattiin koululle todistusten ja jäätelötuuttien jakoon. Vanhemmat saivat tulla tilaisuuksiin mukaan.

Kuva: Pixabay / couleur

Kirkon virsitaululla näkyi aina kahden vakiovirren numerot: 571 1-3 sekä 135. Eli Suvivirren ensimmäiset kolme säkeistöä sekä virsi Jumala loi auringon, kuun. 

Vielä nytkin näiden virsien kuuleminen loihtii mieleeni elävät muistikuvat noista toukokuisista aamupäivistä: kokoontuminen koulun pihalle hienoissa vaatteissa, kävelymatka keskuskirkolle luokittain jonoissa, kukkivien syreenipensaiden tuoksu, se miten aamuauringon säteet välkehtivät kirkon isosta ikkunasta, myöhemmin jännittävä todistusten jako ja Valion lakkajäätelötuutin maku kielellä...

  Hiljattain tajusin että molemmat virret ovat säkeistö säkeistöltä kasvavasti tunnustuksellisia. Suvivirren ensimmäisessä säkeistössä ei edes mainita Jumalaa. Siinä kuvaillaan eloon heräävää ihanaa luontoa. Toisessa säkeistössä kerrotaan kuinka luonto muistuttaa Jumalasta, Luojastaan. Kolmannessa puhutaan jo siitä miten meidän jokaisen sopii kiittää Luojaamme.

Mutta Suvivirressä on vielä kolme säkeistöä lisää, joita ainakaan meidän kevätjuhlassa ei laulettu. Niissä siirrytään jo rajuun tunnustuksellisuuteen. Esimerkiksi neljäs säkeistö kuuluu näin:

"Oi Jeesus Kristus jalo / ja kirkas paisteemme, / sä sydäntemme valo, / ain asu luonamme. / Sun rakkautes liekki / sytytä rintaamme, / luo meihin uusi mieli, / pois poista murheemme."

  Toinen kevätjuhlapäivän vakiovirsi oli meillä Jumala loi auringon, kuun. Sekin on etenevästi tunnustuksellinen, tosin kolmisäkeistöisenä virtenä siinä mennään nopeasti kristinuskon ytimeen: ensimmäisessä puhutaan Jumalasta Luojana, mutta jo toisessa kerrotaan Jeesuksesta, joka "kuolemallaan elämän toi".

Matkaeväitä elämään

  Mielikuvat joita esimerkiksi virsi 135 lapsena minussa synnytti olivat maailmankuvallisesti huikeita. Säkeissä esitettiin väitteitä maailmankaikkeuden synnystä: "Jumala loi auringon, kuun / ja järvet ja puut, ihmiset myös..." Ymmärsin jo silloin lapsena että ne ovat väitteitä ja että kaikki eivät usko niin. Minuun ne vetosivat, mutta muistan miten jotkut koulutoverit haukkuivat sanoja tyhmiksi. 

Tämä rajun tunnustuksellinen virsi ei aivopessyt minuakaan hihhuliksi. Olin itse asiassa nuorena aikuisena vielä katsomuksellisesti hyvin avarasti pohdiskeleva. Tutkin monipuolisesti erilaisia uskontoja ja filosofioita. Vasta kolmekymppisenä tulin uskoon, ja koulun juhlien kristilliset perinteet olivat vain yksi vaikuttava tekijä katsomuksellisella polullani.

Mutta sain virsistä, joille lapsena altistuin, paljon muutakin.

Kun minua koulukiusattiin, sain lohtua ja turvallisuuden tunnetta ajatuksesta, että ehkä on olemassa Jumala, joka näkee kaiken ja auttaa hädässä olevia. Nämä ajatukset olivat aavistuksenomaisia ja tunteellisia, mutta ne auttoivat pahimpien hetkien yli...

Kun tunsin olevani huono ja epäonnistunut, saatoin ajatella, että ehkä on olemassa Jumala, joka on luonut minutkin, ja että minulla on siten ihmisten mielipiteistä riippumaton tarkoitus olla olemassa ja että olen yhtä arvokas kuin muutkin...

  Minulla on teoria: monilla sellaisillakin ihmisillä, joista ei koskaan ole tullut uskovaisia, on ollut tiedostamattomana olemassa tämä kristillisen kulttuurin punoma sisäinen turvaverkko, joka luo perusturvallisuuden tunnetta elämään. Mutta koska he eivät tiedosta sitä, he pitävät sitä selviönä. Tämä puolestaan johtaa siihen, että he eivät taistele sen puolesta, että heidän lapsensakin saisivat sen. Saattavat jopa hyvää tarkoittaen ja katsomusten tasa-arvon nimissä osallistua taisteluun kristillistä kulttuuriperintöä vastaan.

En tiedä onko teoriani oikea, mutta toivon että tällainenkin näkökulma huomioitaisiin Suvivirsi-kiistassa ja vastaavissa keskusteluissa. Niin paljon hyvää olen itse saanut peruskoulun kristillisistä perinteistä.

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisen syntinen olemus ilmenee Jumalan tahdon vastaisina tekoina ja laiminlyönteinä, sanoina ja ajatuksina sekä syntiin taipuvaisena luontona. Olemuksessa on nähtävissä eräs erityinen synnin kerrostuma, joka koskee sitä miten ihminen suhtautuu omaan syntisyyteensä.

Syntisyytensä kiistämisen synti

  Ihmisellä on voimakas tarve kokea olevansa hyvä. Kokemuksesta, että kuuluu hyvien joukkoon, tulee hyvä olo. Hyvä ihminen ansaitsee hyviä asioita. Karma on hyvälle ihmiselle suosiollinen. Hyvyyteen liittyy mielikuvia puhtaudesta, valosta, keveydestä, terveydestä ja monenlaisesta ihanasta.

Uskonasioihin liittyen tarve on erityisen voimakas. Ihmisestä tuntuu pelottavalta ja vaaralliselta ajatella että hän olisikin paha. Jumalahan vihaa pahuutta ja syntiä. Syntinen on tuomittu ja ansaitsee ikuisen kadotuksen. Taivas on hyvien ihmisten paikka. Helvetti ja kadotus on pahoille.

Kuva: Pixabay / wal 172619

Mutta kokemus, että on hyvä, on valheellista, koska olemme kaikki syntisiä. Ja koska valheellisuus on Jumalan tahdon vastaista ja siten syntiä, niin väittäessään olevansa hyvä ihminen tulee vain lisänneeksi omaan syntisyyteensä jälleen uuden kierroksen! 

Jumala ei järkyty tunnustuksistamme, olivat ne kuinka hirvittäviä tahansa. Hän tietää meistä jo kaiken, syntimmekin. Jumala iloitsee kun joku tulee totuuteen omasta syntisyydestään.

"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka,

ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1938)

Totuuteen tuleminen ja totuudessa pysyminen

  Muistan sen hetken kun tunnustin Jumalalle olevani syntinen. Se oli se sama hetki kun tulin uskoon. Tilanne oli kokemuksena minulle erityisen dramaattinen siksi, että tunnustukseni keskiössä oli vakava synti, abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin. 

Olin seurannut nettikeskustelua, jossa uskovaiset kutsuivat aborttia murhaksi. Murha on maailmassa ihan ymmärrettävästi hirvittävä tabu, joten syntisyyteni tunnustaminen tuntui hurjalta: saanko minäkin Jumalalta anteeksiannon?

Jumala antoi minulle anteeksi, ja samalla minusta tuli Hänen omansa. Aivan kuten Raamattu ja sen ydinsanoma evankeliumi on luvannut.

  Jumala tahtoo aina totuutta. Oli totuus kustakin meistä miten hirveä tahansa, niin Jumala tahtoo sen. Ilman totuuden tunnustamista emme voi päästä Jumalan luo. Kristinuskon ydintä on oman syntisyytensä tunnustaminen eli totuuteen tuleminen. Jeesus on totuus. Hänessä Jumala sovitti syntimme.

Kun syntinen ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle ja turvautuu Hänen armoonsa ja anteeksiantoonsa Jeesuksessa, Taivaassa iloitaan! 

Ilman totuuden tunnustamista emme pääse Jumalan yhteyteen, mutta ilman sitä emme myöskään voi pysyä Hänen yhteydessään. Me uskovaiset olemme edelleen syntisiä, vaikka olemme siirtyneet Jumalan armon piiriin sen kautta, että uskomme Jeesukseen. Evankelista-apostoli Johannes kirjoittaa Raamatussa: 

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)

Uhrattaviksi kelpaamattomat

   Maailmassa heikot uhrataan tarvittaessa, jotta vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumala puolestaan vaati virheettömän uhrin, joka annettiin viallisten edestä.

Uhrin valikoituminen

  Muistan kuinka ensimmäisiä kertoja Mooseksen kirjoja lukiessani minua ihmetytti voimakkaasti Herran asettamat eläinuhrien uhraamissäädökset. Jumala vaati eläinuhreja mahdollistaakseen kansalleen tilapäisen syntien anteeksiannon. Sen takia eläimiä tuli uhrata, siis surmata, syntisen kansan puolesta yhä uudestaan, säännöllisesti. Synti on hyvän Jumalan silmissä niin vakava asia, että ilman verenvuodatusta ei voi olla syntien anteeksiantoa.

Kuva: Pixabay / Ben Kerckx

Nuo Vanhan Testamentin luvut ovat muutenkin aika raisua luettavaa tällaiselle nykyihmiselle ja eläinten ystävälle, mutta se mikä mietitytti erityisesti oli eräs Jumalan vaatimus: uhrattavan eläimen tuli olla virheetön, vahva ja terve. Vialliset eläimet eivät kelvanneet Herralle. 

"Jos joku tuo naudan, lampaan tai vuohen yhteysuhriksi Herralle joko täyttääkseen uhrilupauksen tai antaakseen vapaaehtoisen lahjan, eläimen täytyy olla virheetön eikä siinä saa olla minkäänlaista vammaa; muuten uhri ei ole Herralle otollinen." (3. Moos. 22:21)

Tämä herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntui ikävältä että viallisista eläimistä, vaikka jotenkin vammaisena syntyneistä, puhuttiin Herralle kelpaamattomina. Toisaalta taas nuo vialliset eläimethän säästyivät, ne saivat pitää henkensä, kun uhrieläintä valittiin. Se mihin ne olivat kelpaamattomia oli kuolema muiden edestä.

  Tämä Jumalan logiikka hämmensi minua, koska langenneessa maailmassa olin tottunut siihen että muiden edestä uhrattaviksi valikoituivat aina jollain tavalla heikoimmat. Esimerkiksi koulumaailmassa puolustuskyvytön kiusattu on yleensä tavalla tai toisella myös syntipukki, johon muut purkavat omaa pahaa oloaan. Muistan ala-asteen kuudennelta luokalta tilanteen, joissa kiusatun päälle sälytettiin toisten oppilaiden tekemät rikkeet. Kiusattu kirjaimellisesti uhrattiin sijaiskärsijänä oppilasporukan edestä.

Aikuisten maailmassa toistuu sama logiikka, mutta perusteeksi esitetään käytännöllisyyttä ja hyödyn maksimointia. Esimerkiksi koronapandemian alkuvaiheilla keskusteltiin kiivaasti siitä, pitääkö kaikkia kansalaisia hoitaa jos sairaanhoidon resurssit, esimerkiksi hengityskoneet, loppuvat kesken. Nettikeskusteluissa joillain oli pokkaa ehdottaa, että vaikeasti vammaisten käytössä olevat hengityskoneet pitää tarvittaessa siirtää terveiden koronataudista toipumiseen.

Mieleeni on myös jäänyt kehitysvammaista lasta odottavan monilapsisen perheen äidin haastattelu. Hän kertoi että lääkäri oli suositellut lapsen abortoimista, koska erityistarpeisesta lapsesta huolehtimiseen kuluisi paljon voimavaroja, jotka olisivat poissa perheen muilta lapsilta. 

  Maailman logiikan mukaan heikot on tarvittaessa hyvä uhrata, että vahvemmilla olisivat asiat paremmin. Jumalan logiikka puolestaan on, että virheetön uhrattakoon viallisten edestä.

Jeesuksen virheettömyys

  Mutta virheettömät eläimet eivät riittäneet. Eikä Jumala alun perinkään ollut tarkoittanut eläinuhreja riittäväksi, lopulliseksi uhriksi syntisten ihmisten edestä. Eläinuhrit olivat esikuva tulevasta. Raamatussa kerrotaan että Jumalan suunnitelma jo alussa oli että tulee täydellinen uhri, kertakaikkinen syntien sovitus ja pelastus kaikille kansoille, koko ihmiskunnalle. Se pelastus on Jeesus.

Vanhan Testamentin eläinuhrien virheettömyys oli esikuva siitä että Jeesus oli puhdas synnistä. Siinä missä eläinuhrien veri toi syntien anteeksiannon tilapäisesti, Jeesuksen veri on tuonut syntien sovituksen ja anteeksiannon meille kerralla ja lopullisesti.

Löydän Raamatusta kolme pääasiaa, joiden perusteella Jeesus oli lopulliseksi uhriksi kelpaava: 1. Hän oli ihminen, 2. Hän oli Jumala ja 3. Hän oli synnitön. Se että Jeesus oli, tai on, synnitön ihminen ja Jumala yhtä aikaa, on sitä virheettömyyttä, viattomuutta ja vahvuutta, jollaista kukaan tai mikään toinen ei ole voinut koskaan tarjota.

  Rakastan tätä heprealaiskirjeen jaetta Jeesuksesta: 

"Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa." (Hepr. 9:14)

Jakeessa tulee ilmaistuksi paitsi Jeesuksen toteuttama syntiemme sovitus, myös Hänen jumaluutensa, eli "ikuinen henki", sekä kolmantena se että Jeesus itse antoi itsensä uhriksi meidän puolestamme. Ilmaus "ikuisen henkensä voimalla" muistuttaa minua myös siitä, että Jeesus nousi kuolleista. Ikuinen henki ei voi jäädä kuoleman omaksi.

  Olen niin onnellinen että Jumala on sellainen kuin on. Hän ei laskelmoi epämääräisillä hyötynäkökohdilla suosien vahvempia, vaan on aina oikeamielinen ja pyhä. Tinkimättä oikeamielisyydestä Hän sai toteutetuksi mittaamattoman rakkautensa ja armonsa meitä syntisiä kohtaan. 

Virheettömän uhrin, Jeesuksen, välityksellä Jumala toteutti pelastuksensa, jotta meillä viallisilla voisi olla ikuinen elämä Hänen luonaan.

Ahdistaako ulkonäön vanheneminen?

   Runoilija-pappi Gerard Manley Hopkins kirjoitti aikoinaan runon ruumiillisen kauneuden rapistumisen aiheuttamasta epätoivosta. Runossa tarjotaan ongelmaan ratkaisua, jota aion itse käyttää taistelussani turhamaisuuden syntiä vastaan.

Haluan olla kaunis

  Kuten olen blogissani aiemminkin kertonut, minulla on vaikeuksia suhtautua rauhallisen hyväksyvästi ulkonäköni vanhenemiseen. Kyseessä on turhamaisuuden synnistä kumpuava ongelma. Taistelen sitä vastaan, ja olen aina innoissani löytäessäni ajatuksia, näkökulmia ja periaatteita, joita voin taistelussani hyödyntää.

Törmäsin hiljan aihetta käsittelevään runoon. Kyseessä on roomalaiskatolisen papin Gerard Manley Hopkinsin (1844-1889) englanninkielinen kaksiosainen runo The Leaden Echo – The Golden Echo. 

Kuva: Unsplash / Jonathan Borba

Ensin pari sanaa halustani olla kaunis. Pohtiessani asiaa joitain vuosia sitten Raamatun äärellä tulin päätelmään, että se sinänsä ei ole turhamaisuutta ja syntiä, että haluaa olla kaunis. Uskon että tämä halu voi olla Jumalan luomisessa meihin laittama. Ongelma on, jos halu suuntautuu turhamaisesti, epäviisaasti ja epätoivoisesti.

  Hopkinsin runo puhuu täsmälleen tästä! Ensimmäisessä osassa, The Leaden Echo eli "Lyijynharmaa kaiku", kertoja ilmaisee surua ja epätoivoa: ei ole mitään, ei kerrassaan mitään tapaa pitää kauneutta itsellään... estää sitä katoamasta. Hän päätyy toteamaan, että ruumiillista kauneutta ei voi saada säilymään, ja siten epätoivo jo nuoresta alkaen on viisautta, joten ruvetkaamme vaipumaan epätoivoon: "And wisdom is early to despair -- so be beginning to despair". 

Kertoja on oikeassa. Jos ripustaudumme ruumiilliseen kauneuteen, voimme vain menettää. Luopumisen pakko tulee eteen viimeistään kuolemassa. Lopulta ruumiistamme ovat jäljellä vain luut ja nekin hajoavat ja maaksi maatuvat... Ruumiilliseen kauneuteen ripustautujalle epätoivo on juuri oikea, siis johdonmukainen asenne.

  Jälkimmäisessä osassa, The Golden Echo eli "Kultainen kaiku", hän julistaa innoissaan, että ongelmaan on ratkaisu: "Give beauty back to God" eli pitää antaa kauneus takaisin Jumalalle.

Romantiikan ajan runoille tyypillisesti kertoja kuvailee monisanaisesti nuoruuden kauneutta: nuorten neitojen sulokkuutta ja nuorukaisten uljautta. Ja sitten hän ehdottaa että se kaikki pitää antaa takaisin Jumalalle, Luojalle, kauneuden antajalle, joka tietää hiustemme ja silmäripsiemmekin lukumäärän. Jumalan hallussa kauneutemme on hyvässä säilössä.

Kuulostaa erikoiselta... Miten kauneutensa voisi antaa takaisin Jumalalle? Runossa ei kerrota tarkemmin, mutta minulla on tulkinta.

Kauneus on Jumalan

  Minusta "anna kauneus takaisin Jumalalle" tarkoittaa samaa kuin "anna Jumalan määritellä kauneus". Tai: korvaa oma käsityksesi kauneudesta Jumalan käsityksellä.

Runon toisessa osassa, The Golden Echo, kertoja puhuu Jumalasta paitsi kauneuden antajana, myös itse kauneutena, "beauty's self". Kun ripustaudumme Jumalaan, ikuiseen kauneuteen ja kauneuden antajaan, johdonmukainen asenne on epätoivon sijaan toivo. 

Ajattelen kuten runon kertoja, että kauneus on alun perin Jumalan ominaisuus. Ihmisten langenneessa maailmassa sille annettu merkitys on lipunut kauas siitä, mitä se todellisuudessa on. Kauneuden merkitys on vääristynyt alkuperäisestä. 

Todellinen kauneus on hengellistä, "sydämen ihmisen" kauneutta, kuten Raamatussa sanotaan:

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)

Vaikka ruumiimme, ja siten ulkoinen kauneutemme, on altis ajan kulumiselle ja se lopulta rapistuu, hengellinen kauneus on ajatonta, ikuista. 

Uhraa ajallista...

  Anna kauneus Jumalalle, kun se vielä on annettavissasi, runon kertoja kehottaa. Anna kauneus Jumalalle jo nuoruudessasi. Älä anna tilanteen mennä siihen että kauneus lopulta riistetään sinulta, kuten vääjäämättä tapahtuu, ja itket sen perään epätoivon vallassa.

Miten kauneutensa voisi antaa Jumalalle käytännössä?

Kuva: Unslpash / Danie Franco

Minulle tulee mieleen ajan uhraaminen: käyttäisimme Jumalan mukaisella tavalla kaunistautumiseen sitä aikaa, jota muutoin käyttäisimme nuorekkaan ulkonäön tavoittelemiseen tai sen menettämisen murehtimiseen. Meidän tulisi käyttää aikaamme, nuoruuttamme, sisäiseen kaunistautumiseen.

Kuten yllä totesin, tunnistan itsessäni halun olla kaunis. Saan lohtua ja toivoa ajatuksesta, että minun ei tarvitse yrittää tukahduttaa sitä, ja että voin iloisella mielellä kaunistautua jatkossakin. 

Sen sijaan että tuhlaan aikaa ulkonäköni liialliseen puunaamiseen, voin vaikka rukoilla, opiskella Raamattua, julistaa evankeliumia, auttaa lähimmäisiäni jollain tavalla millä osaan. Uhraan ajallista kauneutta ja saan ikuista kauneutta tilalle.

Kolme raamatullista keinoa vihapuheen vähentämiseksi

   Raamatussa meitä käsketään kunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäisiämme myös siinä miten puhumme. Jumalan sanankin mukaan "vihapuhe", syntinen puhe, on siis ongelma.

  Ehdotan kolmea raamatullista keinoa taisteluun vihapuheen vähentämiseksi.

Ei lepsuilua suhteessa vihapuheeseen

  Viime kerralla kirjoitin vihapuheesta ja päädyin kantaan, että en kannata pyrkimystä kitkeä vihapuhetta lainsäädännöllä eli sananvapautta kaventamalla. Ensinnäkin ihmisen syntisen luonnon takia sitä on mahdotonta tehokkaasti kitkeä lainsäädännöllä. Ihminen kyllä aina keksii keinoja kiertää vihapuhepykäliä mm. ivalla ja vihjailulla. 

Kuva: Pixabay / Pexels

Jos yritämme vastata vihapuheen ongelmaan laatimalla lisää lakipykäliä ja laajentamalla tarpeen mukaan rikollisen puheen määritelmiä sekä pykälien sovellettavuutta, lopputuloksena on sananvapauden kaventuminen, joka on vakava uhka demokratialle ja sivistykselle. 

Mainitsin viime kirjoituksessani myös kulttuurissamme havaitsemani uuden huolestuttavan piirteen: puhe saatetaan tuomita vihapuheeksi vain sen perusteella, että joku siitä loukkaantuu huomioimatta mikä on puhujan tarkoitus.

  Kristittynä tilanteessa huolestuttaa paitsi sananvapauden kaventamisen uhka demokratialle ja sivistykselle yleensä, myös sen seuraukset evankeliumin julistamiselle. Tämä on jo nyt ongelma: uskovainen saattaa joutua syytettynä Korkeimpaan oikeuteen asti jos sanoo synnin synniksi julkisesti. Synnistä puhuminen kuitenkin on erottamaton osa evankeliumin julistamista.

Vaikka me uskovaiset emme siis pääsääntöisesti pidä sananvapauden kaventamista ratkaisuna vihapuheeseen, tästä ei tule päätellä, että raamatullisen kristinuskon suhtautuminen todelliseen lähimmäistä kunnioittamattomaan puheeseen olisi lepsu. Todellisuudessa Raamatun vaatimustaso lähimmäisen rakkauteen ja kunnioittavaan kohteluun teoissa ja sanoissa on paljon korkeampi kuin tämän maailman määritelmät!

Mitä tulee tuohon puheen tai kirjoituksen loukkaavuuteen, niin Raamatun mukaan vihapuhe ei määrity sen perusteella, loukkaantuuko siitä joku, vaan olennaista on, mikä on puhujan tarkoitus. Raamatussa kerrotaan kuinka itse Jeesus puhui kuulijoilleen, eli syntisille ihmisille, sanoja joista moni loukkaantui pahoin. Raamatussa kerrotaan profeetoista, kuten Jeremiasta, jonka suuhun Herra laittoi tuomion sanoja, jotta kansa kääntyisi jälleen Hänen puoleensa, mutta ihmiset loukkaantuivat ja torjuivat profeetan.

Jos puhujan tarkoitus sen sijaan on vahingoittaa lähimmäistä sanoillaan, kyseessä on Raamatun tarkoittamalla tavalla vihapuhe.

  Mitä lääkkeitä kristinusko ja Raamattu voisi tarjota vihapuheen ongelmaan?

1. Evankeliumin julistaminen

  Kristinuskon peruslääke kaikkiin ongelmiin on ilman muuta evankeliumin julistaminen ja sen kautta usko Jeesukseen. Evankeliumin tarkoitus tosin ei ole maailman parantaminen tai puhdistaminen vihapuheesta, vaan se että ihmiset pelastuisivat Jumalan omiksi ja ikuisen elämän perillisiksi. Mutta kyllä usko Jeesukseen muuttaa myös ihmisen sisintä ja sitä miten hän pyrkii kohtelemaan lähimmäisiään.

Uskovainen lukee Raamatusta miten Jumala tahtoo meidän elävän, ja siihen kuuluu lähimmäisen kunnioittaminen. Toki me uskovaisetkin olemme tienneet jo ennen uskovaiseksi tuloamme, että toisia ihmisiä tulee kunnioittaa ja kohdella hyvin, koska olemme kasvaneet kulttuurissa johon kristinusko on vaikuttanut. 

Mutta uskovainen ymmärtää olevansa syntinen ja tarvitsevansa Jumalan armoa elääkseen oikein. Vaikkei meistä tulekaan täydellisiä lähimmäisen kunnioittamisessa tämän elämän aikana, uskon vaikutus on silti oikeaan ohjaava. Se voi muuttaa paljon ja synnyttää yhteisöllistä hyvää. 

Mutta ilmeisenä ongelmana on, että kaikki eivät usko Jeesukseen. Ilmeisenä vastauksena tähän puolestaan on, että jatketaan evankeliumin julistamista. Ja niin jatketaankin. Raamatussa kuitenkin on paljon viisautta jota voimme soveltaa myös kulttuurisesti, eettisenä ja moraalisena varantona yhteisössä jossa kaikki eivät ole uskovaisia.

"Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden." (Ef. 4:32)

2. Hyvekasvatus takaisin!

  Kuulin että vielä 1960-luvulla suomalaisissa kouluissa opetettiin hyveitä. Perushyveitä, joita kansakoulussa koululaisille opetettiin, oli neljä: oikeudenmukaisuus, totuudellisuus, auttavaisuus ja ystävällisyys. Hyveet kuuluivat opetusohjelmaan. Kuulostaa aivan ihanalta!

Hyvekasvatuksesta kouluissa kuulemma luovuttiin, kun kansakoulu muutettiin peruskouluksi 1970-luvun alussa. Miten luopumista perusteltiin? Ajattelivatko opetusohjelman laatijat, ettei hyveitä enää tarvita? 

"Oikeutta auttaa, joka totta puhuu,

valehtelija on vääryyden asialla." (Sananl. 12:17)

Hyveiden vahvuus on niiden konkreettisuudessa ja universaaliudessa eli yleispätevyydessä. Konkreettisia ne ovat siten, että ihmisen toiminnasta pystyy suoraan havaitsemaan, onko hän esim. auttavainen tai ystävällinen. Arvot, joista nykyään puhutaan ilmeisesti hyveiden tilalla, ovat abstrakteja eli käsitteellisiä päämääriä, joihin ihminen sillä toiminnallaan oletettavasti pyrkii. Molemmat ovat kyllä tärkeitä; ne eivät sulje pois toisiaan.

Hyveet ovat ihmisen käyttäytymisominaisuuksia, joihin ihmistä voidaan ojentaa ja kasvattaa. Jos jonkun käyttäytymisessä eivät toteudu nämä hyveelliset ominaisuudet, ongelma havaitaan ja siihen voidaan puuttua. Nähdäkseni hyveet olisivat hieno työkalu koululaisten kasvatuksessa. Ei pelkästään vihapuheen vähentämistä ajatellen, vaan muutenkin.

"Kuin muurinsa menettänyt kaupunki

on mies, joka ei hillitse itseään." (Sananl. 25:28)

Yleispäteviä ne ovat siten, että käytännössä kaikki allekirjoittavat esim. noiden neljän perushyveen hyvyyden. Alun perin ne perustuvat Raamatun opetukseen, mutta muotoutuivat vuosisatojen varrella esimerkiksi meidän suomalaisessa kulttuurissamme yleisesti tavoittelemisen arvoisiksi tunnustetuiksi ominaisuuksiksi.

Kuva: Pixabay / Jörn

Noihin neljään edellä mainittuun kristilliseen perushyveeseen liittäisin vielä itsehillinnän, joka niin ikään on vahvasti esillä Raamatussa ja olisi tärkeä taistelussa vihapuheen vähentämiseksi. Oikeudenmukaisuus, totuudellisuus, auttavaisuus, ystävällisyys ja itsehillintä – miltä kuulostaa?

  Kannatan siis hyvekasvatuksen ja hyveajattelun palauttamista suomalaisiin kouluihin, koteihin sekä myös aikuisten organisaatioihin. 

" – Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää.

Vain tätä Herra sinulta odottaa:

tee sitä mikä on oikein,

osoita rakkautta ja hyvyyttä

ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen." (Miika 6:8)

3. Vihapuheen sietokyvyn parantaminen

  Mutta minulla on vihapuheongelman ratkomiseen myös toisenlainen näkökulma: olisi hyvä parantaa vihapuheen sietokykyä. Vaikka kuinka pyrkisimme kitkemään vihapuhetta kasvattamalla ja lainsäädännöllä, ongelmana on ihmisen syntinen luonto, jälleen kerran. Vihapuhetta tulee aina jonkin verran olemaan. Sen takia tämä kolmas keino on tarpeen ottaa valikoimaan. Se ei ole vaihtoehtoinen edellä mainittujen kanssa, vaan kannatan tätä kolmatta niiden rinnalla.

  Joten miten voisimme parantaa omaa ja lastemme vihapuheen sietokykyä? Miten löytäisimme pilkkaan, solvauksiin, ilkeyteen, ivaan ja ihmisarvoa mitätöimään pyrkiviin kommentteihin oikean suhtautumisen? 

Oman kokemukseni mukaan tähän on kaksi keinoa ylitse muiden: vahvempi omanarvontunto ja realistinen ihmiskuva.

Omanarvontuntoni vahvistui uskoon tuloni myötä: olen Jumalan omaksi kuvakseen luoma ihminen. Olemassaoloni on Kaikkivaltiaan tahto. Jumala on rakastanut minua niin paljon, että antoi Poikansa lunnaiksi edestäni. Kaikki ihmiset ovat Jumalan omaksi kuvakseen luomia ja kaikki ovat mittaamattoman arvokkaita, myös minä.

Ihmiskuvani muuttui realistisemmaksi niin ikään uskoon tuloni myötä: me ihmiset olemme syntisiä, enkä voi odottaa että tämä ei näkyisi maailmassa jatkuvasti. Ihminen on syntisyydessään viheliäinen olento, surkea ja väärä. Ihminen on siis sekä mittaamattoman arvokas ja rakastettu että viheliäinen syntinen samaan aikaan.

  Lopuksi vielä yksi varma keino vihapuheen vähentämiseen: älkäämme itse syyllistykö lähimmäistämme kunnioittamattomaan ja vahingoittavaan puheeseen tai kirjoitteluun!

"Olkoon kultaa, olkoon helmiä,

aarteista kallein on punnittu puhe." (Sananl. 20:15)

Vihapuhe, syntinen puhe

   Vihapuhe on ongelma, mutta sitä ei pystytä kitkemään lainsäädännöllä. Sananvapautta rajoittamalla saadaan aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Syntinen puhe

  Oli aika jolloin ainoastaan poliittisesti progressiiviset, liberaalit ja vasemmistolaiset olivat kuohuksissaan vihapuheesta ja vaativat sananvapauden rajoittamista. Mutta viimeisen noin vuoden aikana myös heidän aatteellinen vastapuolensa eli konservatiivit ja oikeistolaiset ovat havahtuneet siihen että vihapuhe on ongelma. 

Kuva: Pixabay / StockSnap

Viime syksyn järkyttävän tapauksen, konservatiivivaikuttaja Charlie Kirkin salamurhan jälkeen on havahduttu laajasti siihen että vihapuhe saattaa pahimmillaan myötävaikuttaa jopa poliittisesti motivoituneisiin murhiin. Uutinen Kirkin murhasta järkytti minua pahoin. Yhdysvalloissa poliittisen väkivallan uhreja on viime vuosien aikana ollut kummallakin aatteellisella puolella. Samaan aikaan aatteellisen vastapuolen haukkuminen sosiaalisessa mediassa on yltynyt yhä rajummaksi puolin ja toisin.

  Itse olen uskovaisena kristittynä aina pitänyt vihapuhetta ongelmana. Tosin mieluummin puhun syntisestä puheesta. Sellaista ovat ovat mm. pilkkaaminen, mustamaalaaminen ja väärän todistuksen antaminen toisesta, uhkailu, vihaa ja epäluuloja ihmisryhmää kohtaan lietsovien salaliittoteorioiden levittely, ihmisyksilön tai -ryhmän ihmisarvon mitätöiminen. Esimerkiksi nämä kaikki ovat myös syntiä Raamatun mukaan!

"Älä todista valheellisesti toista ihmistä vastaan." (2. Moos. 20:16)

Raamattuun Jumalan sanana uskovana kristittynä olen arvoiltani ja näkemyksiltäni konservatiivinen, mutta olen koettanut pysytellä erossa somen äärimmäisestä poliittisesta vastakkainasettelusta. En usko että riiteleminen ja räksyttäminen millään tavoin edistää niitä asioita joihin itse uskon ja joita haluan julistaa. 

Vaikka joskus jumalattomat poliittiset hankkeet, esim. transideologia, eutanasiahanke tai liberaaliteologia raivostuttavat minua, pyrin ilmaisemaan näkemykseni sovittelevasti. Yritän olla hengellisesti palava, mutta poliittisesti vuorovaikutustyyliltäni maltillinen.

 Mutta vaikka pidän vihapuhetta / syntistä puhetta ongelmana, näen suuria ongelmia nykyisessä ns. vihapuhelainsäädännössä.

Miksi vihapuhelainsäädäntö ei toimi

  Suomen laissa on useampi eri rikosnimike, joihin nykyään tavataan viitata vihapuhelainsäädäntönä. Esimerkiksi vanhat kunnianloukkaus (entiseltä nimeltään herjaus) ja laiton uhkaus ovat siellä hyvästä syystä. On siis puhetta ja kirjoitusta, jotka lain mukaan ovat rikoksia, ja se on ihan oikein. Tällaisten osalta sananvapautta tulee rajoittaa lainsäädännöllä.

Vihapuhelainsäädännön rikosnimike kiihottaminen kansanryhmää vastaan sen sijaan on mielestäni ongelmallinen. Kyseistä lainkohtaa on sovellettu hämmästyttävän laveasti ja epämääräisesti viime vuosien aikana. Esimerkiksi tätä kirjoitusta luonnostellessani tuli uutinen, että kansanedustaja Päivi Räsänen on Korkeimmassa oikeudessa tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tyrmistyttävä uutinen.

Tuomio tuli koskien hänen v. 2004 kirjoittamaansa pamflettia, jossa luonnehdittiin homoseksuaalisuutta psykoseksuaalisen kehityksen häiriöksi ja seksuaaliseksi poikkeavuudeksi. Luin päätöksen kokonaisuudessaan Korkeimman oikeuden sivuilta, ja olen eri mieltä sen tulkinnan kanssa, että Räsänen olisi kirjoituksellaan kiihottanut kansanryhmää, eli homoseksuaaleja, vastaan tai solvannut heitä. Tuomittaessa syytettynä olevan ihmisen motiivi on keskeinen tekijä enkä pidä todennäköisenä, että Räsäsellä olisi ollut paha motiivi pamflettia kirjoittaessaan tai kun hän julkaisi sen uudestaan v. 2019. En sinne päinkään.

Viimeksi mainittuun liittyen, kulttuurissamme laajemminkin on uudenlainen huolestuttava piirre: ihmisen käyttäytymisen moraalisessa arvioinnissa hänen mahdollinen motiivinsa ohitetaan tyystin ja keskitytään vain uhrina nähdyn osapuolen kokemukseen. Tämä on täysin vastoin ikiaikaista moraalikäsitystä, jonka mukaan arvioinnin kohteena olevan ihmisen motiivi on olennaisin asia!

  Lainkohdan kiihottaminen kansanryhmää vastaan soveltaminen on tuonut räikeästi esiin määrittelyn vaikeuden. Joidenkin tuomioiden kohdalla iso osa suomalaisista on ollut ymmällään. Ei ihme että moni kokee, että "mitään ei enää saa sanoa". Lainkuuliaisten kansalaisten kohdalla epämääräinen määrittely ja lainkohdan lavea soveltaminen on johtanut ylivarovaisuuteen ja itsesensuuriin. 

Itsekin mietin nykyään hyvin tarkkaan, liiankin tarkkaan, miten sanani asettelen. Kyse ei kuitenkaan ole harkitsevuuden, myötätunnon ja lähimmäistä kunnioittavan vuorovaikutustavan hyveistä sinänsä – niitä olen aina pyrkinyt harjoittamaan –, vaan kyse on huolesta, että kirjoituksissani nähdään tai että niissä vääristelemällä pyritään osoittamaan esimerkiksi solvaamista.

Lopulta kaikkien ongelma

  Sananvapauden kaventaminen varsinkin tällaisella epämääräisellä tavalla on lopulta ihan kaikkien ongelma. Tällä hetkellä kiihottamispykälän soveltamisessa määritelmät kenties palvelevat tiettyjä aatteellisia ryhmiä, mutta jos tai kun muutoksen tuulet ajan mittaan tuovat uudenlaisen valtavirran kulttuuriimme, noihin ryhmiin kuuluvat joutuvat itse asettelemaan sanojaan ja saattavat jopa päätyä Korkeimpaan oikeuteen tuomiolle ilman, että ovat tarkoittaneet solvata ketään.

  Ylivarovaisuuden, itsesensuurin ja määrittelyvallankäytön kautta sananvapauden kaventaminen vihapuhelainsäädännöllä on vahingollista elävälle keskustelukulttuurille ja kulttuurille ylipäätään. Elävä keskustelu kuuluu sivistykseen, mahdollistaa syvällisiä kohtaamisia erimielistenkin ihmisten välillä sekä synnyttää oivalluksia. Parhaimmillaan keskustelijat vapaan ja omaehtoisen itsereflektion kautta kehittyvät vuorovaikutustaidoiltaan, myötätunnoltaan ja moraaliltaan.

Viimeksi mainitusta, ja siitä mitä lääkkeitä raamatullinen kristinusko tarjoaa vihapuhetta (syntistä puhetta) vastaan, jatkan myöhemmin toisessa kirjoituksessa. Tällä kertaa päätän hyvin kielteiseen huomioon.

Nimittäin haluan mainita vielä yhden syyn, miksi vihapuhelainsäädäntö ei toimi. Ihmiset ovat langenneen luontonsa tähden niin kieroja ja vilpillisiä, että halutessamme meillä kyllä on kykyä keksiä keinoja kiertää vihapuhepykäliä ivalla, vihjailulla yms. Psalmissa 12 kuvaillaan kerskuvien syntisten asennetta:

»Kielemme tekee meidät vahvoiksi,

meillä on sana hallussamme,

kukaan ei voi meille mitään!» (Ps. 12:5)

  Oma kantani on siis tämä: todellinen vihapuhe on väärin, mutta moninaisuudessaan sitä on hyvin vaikeaa kitkeä lainsäädännöllä. Niin vaikeaa, että päädytään epämääräisiin ja liian laveisiin tulkintoihin. Tämä puolestaan johtaa tuomioihin, jotka eivät vastaa kansalaisten oikeustajua ja ovat selkeästi kyseenalaistettavissa, sekä sanojen käytön ylivarovaisuuteen ja keskustelukulttuurin tukahtumiseen.

Jumalan käskyt henkireikänä pahassa maailmassa

  Psalmin 119 kirjoittaja rakastaa intohimoisesti Jumalan käskyjä ja tutkii niitä päivin öin. Hän kertoo janoavansa niitä "suu auki huohottaen". Kuka psalmin kirjoittaja mahtaa olla? Miksi hänellä on niin suuri palo Jumalan käskyihin?

Palava rakkaus Jumalan käskyihin

  Harvoin näkee kenenkään iloitsevan käskyistä. Silloinkin kun tiedämme käskyn noudattamisen olevan omaksi parhaaksemme, miellämme sen yleensä kielteiseksi asiaksi. Käskyt rajoittavat vapauttamme ja ohjaavat toimimaan tavalla jolla emme välttämättä haluaisi toimia – kuka niistä nyt varsinaisesti iloitsisi? 

Kuva: Pixabay / zz zz

Psalmin 119 kirjoittajalla on täysin eri asenne. Hänellä on suorastaan intohimoisen rakastava suhtautuminen Jumalan käskyihin, säädöksiin, lakiin...  Hän kuvailee niitä kalliimmaksi kuin kaikki hopea ja kulta, makeammaksi kuin hunaja, niin ihanaksi ja ihmeelliseksi, että hän yösydännäkin niitä nousee tutkistelemaan. Herran käskyt ovat hänelle "riemulaulu". Hän sanoo Jumalalle jopa: "Minä huohotan suu auki, minä janoan sinun käskyjäsi." (Ps. 119:131) 

Psalmia lukiessani huomaan melkein kadehtivani kirjoittajan paloa. Minäkin haluan tuntea noin voimakkaasti Jumalan vanhurskauden janoa, että maistelen Hänen käskyjään kuin makeinta hunajaa!

Joitain syitä palavalle rakkaudelleen psalmin kirjoittaja kertoo ihan suoraan. Hän tietää, että Jumalan käskyjen seuraaminen saa ihmisen pysymään oikealla tiellä ja noudattamaan totuutta. Hän tietää että Herran lakia tutkimalla viisastuu. Hän pitää onnellisina niitä jotka sitä nuhteettomasti seuraavat. Käskyjen tutkimisen kautta hän saa ihastella Jumalan oikeamielisyyttä ja hyvyyttä.

  Minusta kuitenkin vaikuttaa että näiden lisäksi kirjoittajan elämässä oli jotain erityistä, minkä vuoksi Jumalan käskyjen ja lakien kiihkeä tutkiminen oli hänelle suorastaan henkireikä.

"Sinun oikeamielisyytesi on ikuinen"

 

  Halki psalmin kirjoittaja tuo esiin että häntä vainotaan ja pilkataan: "Sinun sanaasi minä turvaan, sen avulla pystyn vastaamaan pilkkaajille", "Röyhkeät mustaavat minua valheillaan, mutta minä seuraan kaikessa sinun säädöksiäsi", "Auta minua! He vainoavat minua syyttä. He ovat miltei tuhonneet minut, mutta minä en hylkää sinun säädöksiäsi", "Kaiken aikaa henkeni on uhattuna, mutta minä en unohda sinun lakiasi", "Minä, viaton, olen mahtimiesten vainoama, mutta muuta en kumarra kuin sinun sanaasi".

Psalmin 119 kirjoittajan nimeä ei ole mainittu. On arveltu että kirjoittaja saattaisi olla kuningas Daavid, kuten niin monen muunkin psalmin (tosin Daavidin nimi yleensä mainitaan alussa jos hän on kirjoittaja), tai sitten pappi ja lainopettaja Esra tai profeetta Daniel tai profeetta Jeremia. 

"Vaikka olen kuin savun käpristämä leili, en unohda sinun käskyjäsi." (Ps. 119:83)

Jumalan lain kiihkeä puolustaminen pilkkaajien keskellä ja syntiä vastaan saarnaaminen jumalattomuuden rehottaessa saavat minut ajattelemaan, että kirjoittaja saattaisi olla Jeremia. Hän joutui mm. kuningas Jojakimin ja tämän alaisuudessa toimivien sotapäälliköiden ja johtomiesten vainoamaksi, ja psalmin kirjoittaja kertoo olevansa "mahtimiesten vainoama".

Lisäksi Jeremia koki rajua muukalaisuutta oman kansansa keskellä, ja kirjoittaja sanoo: "Minä olen muukalainen maan päällä" (Ps. 119:19). Jeremia tunnetaan itkevänä profeettana, ja jakeessa 136 kirjoittaja sanoo: "Minun silmäni ovat tulvillaan kyyneliä, koska sinun lakiasi ei noudateta."

  Olipa kirjoittaja kuka tahansa edellä mainituista tai joku vallan muu niin minusta tuntuu, että hänen ahdinkonsa sekasorron ja pahuuden keskellä oli pahimmillaan niin suurta, että hänen oli päivin ja öin muistutettava itseään Jumalan ikiaikaisista käskyistä pysyäkseen ylipäätään järjissään. 

Ajatelkaa, miten kolkkoa olisi, jos ei olisi Jumalan käskyjä – olkoonkin, että ne eivät käytännössä vallitse tässä pahassa maailmassa. Onhan ihan eri asia elää siten että muistaa, että kaiken sekasorron yläpuolella kuitenkin on kaikkivaltias Jumala eivätkä Hänen vanhurskaat käskynsä muutu eivätkä horju, vaikka niitä kuinka rikotaan.

"Kaikelle tulee loppu, sen olen nähnyt, mutta sinun käskysi ovat ikuisesti voimassa." (Ps. 119:96)

 

Veressä on elämä

  Raamattu kertoi jo tuhansia vuosia sitten sen minkä luonnontiede myöhemmin on todistanut: ihmisten ja eläinten biologinen elämä on veressä.

  Veressä on myös ikuinen elämä.

Verisuoniterveysintoilija

  Olen jonkinasteinen terveysintoilija. Viime vuonna innostuin suoliston mikrobiomista ja muutin ruokavaliotani kasvispainotteisemmaksi saadakseni monipuolisesti kuituja sitä ruokkimaan. Tänä vuonna olen innostunut verisuonista ja lisännyt arkeeni verisuoniterveyttä edistäviä elämäntapoja.

Kuva: Pixabay / Olena

  Jo aiemmin aloittamani kasvis- ja kalapainotteinen ruokavalioni auttaa myös verisuonia: saan vähemmän tyydyttynyttä rasvaa ja enemmän verisuonia helliviä omega3-rasvahappoja. Kun tyydyttyneen rasvan määrä ruokavaliossa on vähäisempi, veren LDL-kolesterolipitoisuuden kohoaminen liian korkealle on epätodennäköisempää. Liian suurina määrinä se tuppaa kertymään verisuonten seinämiin tukoksia aiheuttavina plakkeina.

Uusi tuttavuus on tumma suklaa. Syön nykyään kaakaopitoisuudeltaan vähintään 70-prosenttista suklaata joka päivä pääaterian jälkiruoaksi muutaman palan. Tumman suklaan polyfenolit tutkitusti parantavat veren virtaavuutta. Ilahduttava yllätys on ollut että tumma suklaa on romahduttanut makean mielitekoni: lähes päivittäinen puoli levyä maitosuklaata on vaihtunut 20-30 grammaan tummaa suklaata! 

Muutos on ollut hämmentävä. Ehkä en koskaan olekaan himoinnut suklaan makeutta, kuten olen olettanut, vaan sen sisältämää kaakaota? Kun kaakaopitoisuus on huomattavasti suurempi, pienempi määrä suklaata riittää. Olen myös alkanut todella nauttia tumman suklaan vahvasta mausta.

  Saadakseni veren virtaamaan tehokkaammin myös ruumiin pinnalla, siis iholla, sekä raajojen kärkiosissa olen lisännyt arkeeni sykettä nopeasti nostavia liikuntapyrähdyksiä sinne tänne kestävyysliikuntaa ja voimaharjoittelua täydentämään. Esim. roskat vietyäni juoksen portaat ylös niin nopeasti että hengästyttää kunnolla. Liikunta ylipäätään lisää verisuonten notkeutta sekä edistää uusien verisuonten kasvua. Niin, ja se auttaa myös kohottamalla veren HDL-kolesterolia, joka siivoaa verisuonia LDL-kolesterolin kertymistä. 

Pyrin hengittämään sierainten kautta silloinkin kun hengästyn kohtalaisesti liikunnan aikana. Nenän kautta hengittäminen vapauttaa typpioksidia joka laajentaa ja rentouttaa verisuonia ja sitä kautta parantaa verenkiertoa sekä alentaa verenpainetta.

  Huolehdin että saan riittävästi K2-vitamiinia. K2 kuljettaa kalsiumia verestä luustoon jolloin se ei jämähdä kalkkeuttamaan verisuonten seinämiä. Tätä vitamiinia saa lähinnä hapattamalla valmistetuista kasviksista ja eläinkunnan tuotteista, joten kasvispainotteisena ruokailijana otan sitä varmuuden vuoksi purkista ainakin niinä päivinä kun en syö esimerkiksi hapankaalia.

  Verenpaineeni on aina ollut ihanteellisella tasolla, mutta tiedän että näin keski-ikäisenä se saattaa ruveta kipuamaan salakavalasti korkeammalle. Tämän vuoksi jo toissa vuonna hankin verenpainemittarin. Nyt verisuoniterveydestä innostuttuani olen alkanut mitata verenpaineeni säännöllisesti 1-2 kertaa kuukaudessa.

  Haluan että verisuoneni ovat mahdollisimman nuorekkaat, notkeat, avonaiset sekä sisäseinämiltään sileät ja liukkaat niin että veri pääsee soljumaan kaikkiin kudoksiini. Sillä veri pitää yllä koko ruumiin elämää. Ihmisten ja eläinten elämä on veressä.

Jo Raamattu sen kertoi

   Jo tuhansia vuosia sitten Raamattu sen kertoi: "veressä on elämänvoima" (5. Moos. 12:23). Biologisen elämän osalta tiede on sen todistanut. Veren hemoglobiini kuljettaa happea keuhkoista kudoksiin mahdollistamaan aineenvaihdunnan. Ruoan energia ja ravinteet kulkevat kaikkialle ruumiiseen veren mukana. Verihiutaleet korjaavat vaurioita ja valkoiset verisolut taistelevat taudinaiheuttajia vastaan. Veri kuljettaa lämpöä ruumiin sisäosista pinnalle. Tässä oli vain muutama niistä tavoista joilla suonissamme virtaava hehkuvan punainen nestemäinen kudos ylläpitää koko ruumiin elämää.

Kuva: Pixabay / Olga Volkovitskaia

Jos joku vielä inttää ettei veri ole sen merkittävämpi ruumiin elämän ylläpitäjä kuin vaikkapa sydän, munuaiset, aivot tai maksa, niin muistutan, että nuokin sisäelimet pysyvät toiminnassa niiden kudoksissa kiertävän veren ansiosta! Jos veren pääsy kudosryhmään estyy liian pitkäksi aikaa tai heikkenee merkittävästi, seurauksena on kudoksen elämän päättyminen eli kuolio.

  Luoja loi meihin luuytimen jossa jatkuvasti valmistuu uutta verta ruumiin tarpeisiin. Hän loi meille sydämen erottelemaan ja ohjamaan happipitoisen veren valtimoiden kautta kaikkialle ruumiiseen ja hapettoman veren keuhkoihin muuntumaan uloshengitettäväksi hiilidioksidiksi. Hän laittoi sydämemme pumppaamaan ja pitämään veren liikkeessä. Lisäksi Luoja loi olosuhteet ja eväät veren vahvistamiseen, esimerkiksi ravinnon joka sisältää rautaa josta ruumiissamme valmistuu hemoglobiinia joka kuljettaa happea kudoksiin. Ja niin edelleen.

Ai niin, eräs huomio aiemmin mainitsemastani typpioksidista, joka siis oli se verisuonia rentouttava tärkeä kaasu jota syntyy nenän kautta hengittäessämme. Tiedemiehet löysivät ja nimesivät sen vasta 1700-luvun lopulla, ja sen merkittävä tehtävä verenpaineen säätelyssä tajuttiin niinkin myöhään kuin 1980-luvulla. Mutta jo Raamatun luomiskertomuksessa meitä ohjataan hengittämään nenän kautta (aina kun mahdollista): ihmisen luotuaan Luoja puhalsi elämänhenkäyksensä ihmisen sieraimiin, ei suuhun (1. Moos. 2:7).

Veressä on ikuinen elämä

  Tavoista joilla veri ylläpitää ruumiidemme biologista elämää voisin jatkaa esitelmöintiä muutamankin esseekirjoituksen verran. Kuten voisi varmaan jokainen googlaamis- ja sisälukutaidon hallitseva ihminen... 

Mutta paitsi että elämä on veressä biologisella tavalla, Raamattu kertoo myös että veressä on ikuinen elämä. Tästä en osaa sanoa yhtä paljon. Kyse on niin ihmeellisestä, yliluonnollisesta asiasta. Elämän salaisuus on Jumalalla. Raamatussa siitä kerrotaan kuitenkin kaikki mitä meidän nyt tarvitsee tietää. 

Myös Jeesuksen, tänne maan päälle ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan ruumiissa oli verisuonet joissa kiersi veri. Mutta toisin kuin me kaikki muut ihmiset, Jeesus oli puhdas synnistä. Raamatun mukaan syntisyys on ikuisen elämän este, ja syntien sovitus ja anteeksianto on mahdollinen vain veren vuodatuksen kautta.

Suuressa armossaan ja rakkaudessaan Jeesus antoi itsensä ristillä meidän syntiemme sovitukseksi niin että Hänen verensä kautta saamme anteeksiannon ja ikuisen elämän.

"Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden tulla runsaana osaksemme ja suonut meille kaikkea viisautta ja ymmärrystä." (Ef. 1:7-8)